NELJÄS KERTOMUS.
Pienkeittäjä, joka aina nousi ylimmäiseksi.
(Kansantarinan mukaan.)
Seuraavana päivänä Itämeren sumu hälveni aamupuolella, mutta ainoastaan muutamiksi tunneiksi. Taaskin oli Hengist toimettomana, taaskin seura oli koolla peräkannella. Kapteeni Videstrand oli saanut neljännen arvan ja aloitti kertomuksensa:
Synnyinseutuni vanhan, punaiseksi maalatun kirkon vieressä oli vihreä nurmikko, jota ennen muinoin oli käytetty hautausmaana. Vainajain asunto oli aikojen kuluessa siirretty yhä syrjemmälle elävistä, jotka mielellään tahtovat toimiskella maan päällä vapaana kaikista suruista, ennenkuin muuttavat sen alle. Tohtori sanoi vainajain muuttamisen tapahtuneen terveyden tähden, koska elämästä ei tunnu hyvältä asua kuoleman vieruskumppanina. Minä en tuota tiedä, saattaahan hyvinkin olla niin. Varmaa vain on, että arvoisat esi-isät pääsivät ensin lepoon kirkon lattian alle, sitten heidät häädettiin kellomäelle tapulin luo, sieltä passitettiin edelleen aidattuun hautausmaahan kaupungin syrjään ja viimein annettiin heille tyyssijaksi muutaman virstan päässä kaupungista oleva vanha pelto. Kellomäki oli sitten nurmikkona, mistä suntio niitti heinää ja missä toisinaan luu takertui haravan piikkeihin, mutta ei yhtään hautakiveä eikä edes lahoa ristiäkään ollut enää herättämässä uuden ajan edustajassa kunnioitusta muinaisia sukupolvia kohtaan, jotka nukkuivat haudattuina pehmeän nurmikon alle.
Koska rappeutunut koulutalo oli lähellä kirkkoa, niin koulupojat pitivät mukavimpana käyttää kellomäkeä temmellystanterenaan siihen vuodenaikaan, jolloin lumi jo oli sulanut ja maa parhaillaan kuivui toukokuun auringon lämmöstä. Milloin pallo lensi iloisesti pilviä kohti, milloin kiekko pyöri, milloin metelöivä poikajoukko jakaantui turkkilaisiin ja kristittyihin, jotka eivät pitäneet vähääkään lukua hautojen yörauhasta, vaan kahakoivat tuolla muinoin pyhällä maalla. Vanha suntio Vik ei pitänyt moisista kujeista, mutta niin kauan kuin heinä vielä oli samannäköistä kuin kuusitoistavuotiaan pojan leuan ensimmäiset haituvat eikä hänen tulevalle heinäsadolleen ollut siitä mitään vahinkoa, salli hän paljonkin tapahtua, mikä hänen mielestään oli vastoin järjestystä ja hyvää tapaa, sillä ehdolla kuitenkin, että valitti koulumestarille, jos moista vallattomuutta jatkui lähemmä juhannusta. Tämä kirkon uuttera palvelija oli nuoruudessaan ollut nostoväkeläinen, ja vaikka hänen sotaretkiään ei ole muistiin piirrettyinä missään aikakirjassa, niin ukon harmaan takin alla lienee kuitenkin ollut jotakin jäljellä sotamiehestä, sillä kaikesta virkainnostaan huolimatta hän ei voinut olla mielihyvin katselematta turkkilaisten ja kristittyjen sotia. Kun sitten jonkun pojista onnistui tehdä jokin merkillinen urotyö ryntäämällä leiriin tai kaatamalla alleen koko joukko vihollisia, kuultiin suntion huutavan kellotapulin ovelta:
— Katsokaas häntä, pojat! Hän on aika mies, hän nousee aina ylimmäiseksi niinkuin vanha pienkeittäjä.
Poikien mieleen on, että heidän sankaritekojaan ylistellään, mutta he eivät vielä olleet koskaan ennen kuulleet, että juuri pienkeittäjät olisivat varsin suuria urotöitä toimitelleet. Heistä oli perin kummallista, että moinen musta mies, jollaisen he useinkin olivat nähneet tervaisena ja nokisena hämmentävän pitkällä kangellaan suurta pikipataa joen rannalla, että juuri hänet asetettiin miehuuden esikuvaksi. He ahdistivat ukkoa kysellen, mitä se merkitsi, mutta saivat aina äreän vastauksen, ettei se koske heitä, heidän pitää vain huolehtia siitä, että osaavat katkismusläksynsä ensi kesälukusilla, muuta ei heidän tarvitse tietää tässä maailmassa.
Suntiolla oli kuitenkin eräs suosikki, Kalle Videstrand — jos rohkenen mainita oman nimeni; neljäntoista vanha minä olin, pienikasvuinen, mutta sukkelanyrkkinen ja oikea mestari pistämään jalkakampia; senpätähden minä tavallisesti aina pysyinkin taistelussa ylimpänä ja kaadoin alleni nekin, jotka olivat minua päätään pitemmät. Koska olin köyhä poika, olin kesäiseen aikaan Vikin soutumiehenä hänen kalastusmatkoillaan ja osasin pidellä airojani niin hyvin, että harvoin hauki saattoi vastustaa hänen kiiltävää koukkuaan. Päähäni pälkähti ottaa viimeinkin selko, mitenkä tuon eriskummallisen ylistyslauseen laita oikein oli, ja aloitin viekkaasti eräänä iltana, kun Vik istui veneensä perässä siimoineen ja minä sousin juuri pikitehtaan kohdalla:
— Tuolla kai hän asui mäen päällä?
— Niin, siellä hän asui, vastasi suntio hajamielisesti.
— Ja tuliko hänestä ylipäällikkö?
— Mitä?
Vik veti siimaansa, sillä hän oli ollut tuntevinaan kalan nykäyksen, mutta koukku olikin vain koskenut järviruohoon.
— Niin, siitä, joka aina nousi ylimmäiseksi, jatkoin minä viattomasti.
— Ei hän ollut mikään sotilas, kuului äreä vastaus.
— Mutta oliko hän sitten niin hirveän voimakas?
— Ei voimakaskaan, mikäli minä tiedän.
— Anderssonin muorilta minä siitä kuulin, vakuutin minä. Hänhän on yksinään laskenut alas kirkon suuren kellon, kun se halkesi ja oli vietävä valurille. Ja kun se oli uudestaan valettu, hän hinasi yksinään sen takaisin ylös tornin parruun saakka.
— Hölynpölyä, maisteri Freytag sen teki. Pienkeittäjä oli pieni mies. Minä olen nähnyt hänet, minä, vaikka hän on maannut haudassa toista sataa vuotta.
Minulta jäi suu tukkoon, mutta lujasti päätin pitää kiinni tarinan langasta yhtä itsepäisesti, kuin suntio piti siimastaan. Hetkisen kuluttua, kun sousimme vastavirtaan, tuntui raskas nykäys, kuin koukku olisi tarttunut uivaan pölkkyyn. Suntio veti varovasti siimaa ja minä hoitelin taaskin airojani niin taitavasti, että leiviskän painoinen hauki hinattiin veneeseen, vaikka se hurjasti riuhtoilikin. Se iski lujasti pyrstöllään, onnellinen kalastaja heittäytyi sen päälle ja sai ankaran taistelun jälkeen voiton.
— Kas, nyt, vaari, pääsitte ylimmäksi niinkuin vanha pienkeittäjä! huudahdin minä nykäisten tarinan langasta, niinkuin hauki nykäisi siimaa.
— Jumala varjelkoon! vastasi suntio oltuaan hetkisen vaiti ja saatuaan taas irroitetuksi ajatuksensa hyvästä saaliista.
— Mitäpäs pahaa siinä on, että on muita väkevämpi? kysyin minä.
— Kuulehan nyt, Kalle — jatkoi suntio melkoista lempeämpänä odottamattomasta onnestaan — tuo lause: nousee ylimmäiseksi kuin vanha pienkeittäjä, se oli vain sananpartena minun nuorena ollessani, ja hyväpä on, että se kohta on kokonaan unohtunut. Ei pidä toivottaa kristitylle lähimmäiselle mitään, mitä ei tulisi toivottaa edes pahimmalle viholliselleenkaan. Mutta koska nyt olemme pikitehtaan kohdalla, niin voimme laskea rantaan muutamiksi minuuteiksi; minä pikeän siimani, se alkaa jo olla kulunut.
Me menimme maihin ja astuimme rinnettä ylös ruskealle pikitehtaalle. Se tuprusi kuin riihi; sakea, karvas savu painui maahan ja tahmaantui kuin öljy kaikkeen, mihin se koski. Koko ranta oli paksun asfaltin peittämä, joka askelella jäi maahan jalansija; siellä täällä näkyi piessä villatöyhtöjä, merkkejä jostakin onnettomasta lampaasta, joka oli päivänpaisteessa laskeutunut lepäämään tuolle kavalalle vuoteelle eikä ollut päässyt siitä enää eroon jättämättä osaa turkistaan. Huone oli tulenarka, se oli palanut noin kerran miespolvessa ja olikin nyt tehty ohuista laudoista, jotta se voisi seuraavalla kerralla palaa niin nopeasti ja niin vähän vahinkoa tuottaen kuin mahdollista. Se oli jokseenkin korkea, ja pitkä savupiippukin siinä oli, mutta ei yhtään ikkunaa; sen sijaan oli joka seinässä leveä ovi, joten saattoi milloin hyvänsä tuulen suunnan mukaan päästää savun ulos tyynen puolelta. Sisällä ei ollut mitään muuta nähtävänä kuin paljaat, mustanruskeat seinät ja suunnaton vaskinen pikikattila, jossa alla olevan muurin tuli joka polttamalta keitti kuusikymmentä tynnyriä tervaa pieksi. Polttaminen oli parhaillaan käynnissä ja oli jo kestänyt monta vuorokautta, miehen lakkaamatta yöt päivät sitä vartioidessa. Tuttu musta mies astuskeli muurilla kattilan ympäri ja hämmenteli kangellaan mustaa keitosta, joka ei saanut palaa pohjaan eikä kiehua enempää tai vähempää, kuin että se juuri oikeaan aikaan saatettiin laskea valmiina tynnyreihin. Me olimme maan päällä, mutta minä olin jostakin lukenut manalan vartijasta Kaaronista ja Styks virrasta. Vaikea oli minusta käsittää, miten ihmisolento saattoi elää tuossa ilmassa, joka kirveli silmiä. Niinkuin hylje tuontuostakin nousee meren pintaan hengittämään, niin täytyi tämänkin hyödyllisen toimen tukehtumaisillaan olevan marttyyrin vähän väliä hapuilla avonaiselle ovelle haukkomaan suunsa täyteen raitista ilmaa.
— No, Kalle, kysyi suntio, haluttaako sinua ruveta pienkeittäjäksi? Se on edullinen ammatti; piki maksaa rahaa ja elättää kyllä tekijänsä.
— En, kiitoksia, vaari, vastasin minä. En vaikka tuhatkin kertaa nousisin ylimmäiseksi. Mitä rahoilla tekee, jollei ole silmiä eikä keuhkoja?
— Mutta katsohan tuota miestä, hän keittää nyt jo viidettätoista kesää. Onhan hänen joka aamu tänne tullessaan oltava valmis näkemään, miten lautamaja hänen ympärillään leimahtaa liekkeihin, ja jos hän itse joutuu lähelle tulta, niin hän syttyy kuin tappura; silmänräpäyksessä kaikki käy. Vai luuletko, jos hän sattuisi nukahtamaan valvoessaan täällä yksin öisin, niinkuin hän usein tekee, ettei häntä aamulla saatettaisi vetää ulos savuun tukehtuneena? Mutta sepä ei huoleta häntä vähääkään. Kun kunnon mies tekee velvollisuutensa, ei hän ajattele henkeään eikä ruumistaan.
— Mutta jos hän sattuisi putoamaan kattilaan? kysyin minä kauhistuen jo ajatellessanikin niin julmaa tapausta.
— Jopa luulen meidän vaivaisten saaneen tästä kylliksemme, vastasi Vik vetäen minut mukanaan ulkoilmaan. — Suutari saisi meistä kohta saappaan paikkaa. Istuuduhan tuolle kivelle, niin kerron sinulle vanhasta pienkeittäjästä, sillä aikaa kun pikeän siimaani.
Minusta tuntui kuin hylkeestä, kun se keväällä kiipeää jäälohkareelle, ja minä heristin korviani, kuten hyljekin tekee kuullessaan matkan päästä huilun äänen. Me kävimme istumaan kivelle, niin että tuuli vei savun syrjään, ja minä sain kuulla, miten tässä maailmassa ylimmäiseksi päästään.
— Ei maksa vaivaa, Kalle — neuvoi ukko — kuunnella tyhmäin ihmisten puheita entisistä ajoista. Anna Anderssonin muorille kärpäsenjalka, kyllä siitä hänen käsissään härkä sukeutuu. Mutta mikä on pikeä, se pikenä pysyköön, ja mikä on kielonkukka, se kielonkukkana pysyköön. Minä kuulin tarinan isoisältäni, joka oli yhdeksänkymmenenkuuden vuoden vanha kuollessaan. Hän oli nuorena kuullut sen Petteri Smedsiltä, ja Petteri Smeds oli kuusitoistavuotias poikanulikka kannellessaan puita ensimmäiseen pikitehtaaseen. Niinpä juttu on yhtä hyvä kuin pankkoseteli toisessa kädessä.
Pienkeittäjä oli nuorena hieno poika, sanoi Petteri. Hannu hän oli nimeltään, ja Hannu-mestariksi sanoivat häntä kaikki, jotka tahtoivat päästä hänen suosioonsa; mutta se on jo unohtunut, ja vähätpä sillä väliä, jos nimet joutuivatkin unohduksiin, kun vain sielu parka pääsee rauhaan taivaan valtakuntaan.
Tämä samainen Hannu — mikä hänen liikanimensä sitten lieneekin ollut — oli köyhä poika, pienikasvuinen, mutta teräväpäinen niinkuin sinäkin, Kalle. Ole varuillasi, hyvä pää ei ole häpeäksi kellekään, mutta sitä pitää käyttää järkevästi eikä pahaan. Valkopintainen ja punaposkinen Hannu oli aivan kuin herrasneiti, vaikka olikin perin köyhä; sepä se luullakseni tulikin hänen turmiokseen, koska hän luuli syntyneensä pääsemään ylhäiseksi tässä maailmassa. Aina hän tahtoi eteenpäin, eikä minulla ole siihen asiaan mitään sanomista, pitäähän miehen eteenpäin pyrkiäkin, mutta Hannu pyrki samalla ylöspäin. Aina hänellä oli kukkia hyvin tomutetun nuttunsa napinlävissä, ja pöyhkeillen hän piti kukonsulkaa lakissaan, kuin olisi ollut hoviherra. Ihmiset kyllä huomasivat, mihin päin hänen mielensä kallistui, ja sanoivat: kyllä Hannu menestyy maailmassa, kyllä hän nousee ylimmäksi.
Hannu olisi mitä mieluimmin palvellut sotamiehenä kuninkaan väessä, sehän oli suorin eteenpäinpääsemisen tie noina levottomina aikoina. Mutta sotilaaksi hän oli liian pieni. Sen sijaan hän pääsi hienon käytöksensä tähden herraspalvelukseen, passaripojaksi maaherralle, Tottin kreiville, joka silloin asui upeassa linnassaan joen toisella puolella, siinä missä nyt hallitustalon paikka on; mutta linnasta ei nyt enää ole muuta jäljellä kuin vähän tiilensoraa siellä täällä hiekkavallissa. Herrat katsoivat silloin köyhää kansaa kuin pihtipieli kynnystä, mutta Hannu tahtoi päästä ylemmä, ja ylemmä hän pääsi. Passaripojasta hän kohosi kamaripalvelijaksi, seisoi kultakoristeinen nuttu yllään herransa vaunujen takana kirkkoon ajettaessa ja odotteli kreivin viitta käsivarrellaan ylhäisten penkin ääressä alttarin edessä. Sitten hän pääsi hovimestariksi, ja häntä nimitettiin mestariksi niinkuin pappeja, oli maaherran jälkeen huomattavin kaikissa pidoissa, kestitsi vieraita isäntänsä puolesta, ja häntä pidettiin niin suurena miehenä, ettei kukaan uskaltanut tulla millekään asialle linnaan tekemättä ensin mahtavaa Hannu mestaria ystäväkseen.
Jo näytti silloin olevan vähällä toteutua ihmisten puhe, että Hannu nousee ylimmäiseksi. Mutta aina siitä puuttui tuuman verta, sillä vaikka Hannu oli ylhäinen herra, niin oli maaherra vielä ylhäisempi, ja jos tarkoin luettiin, niin kuningas oli maaherraa ylhäisempi. Kun sitten Tottin kreivi matkusti pois ja Hannu mestari meni hänen mukanaan, kuultiin ihmisten sanovan: Hannu palaa vielä maaherrana tai kuninkaana; kyllä hän ylimmäksi nousee.
Hannu palasi monen, monen vuoden kuluttua, mutta ei maaherrana eikä kuninkaana, vaan köyhänä isännättömänä miehenä, laihana ja silmänalukset sinisinä, mutta yhtä suurisuisena ja ylöspäin pyrkivänä kuin ennenkin. Ei kukaan tiedä, missä hän oli kierrellyt ympäri maailmaa, mutta jokin vika lienee tullut onnen pyörään. Älä koskaan usko onnea, Kalle; se on kuin Kujasen kärrynpyörä: jos kisko kestää, niin puola ravistuu, ja jos puola kestää, niin akseli katkeaa. Muutamat luulivat Hannun hävittäneen omaisuutensa korttipelissä; toiset pitivät luultavampana, että hän oli tuhlannut sen kunniapaikkoja tavoitellessaan. Petteri Smeds ei siitä tiennyt mitään, ne olivat vain arveluja eikä muuta. Mutta kaikki sen sijaan tiesivät Hannu mestarin tuoneen Saksasta mukanaan oudon miehen, kapteeni Svartin. Hän oli hieno herra hänkin, sanoi Petteri, hieman mustapintainen ja vähän kierosilmä, niin ettei hän koskaan katsonut ihmisiä silmiin, mutta aina mielinkielinen, aina jokaiselle naurava niinkuin tahtoen olla kaikkien ystävä. Kapteeni ei koskaan astunut jalallaan kirkkoon, mutta taitavaksi häntä sanottiin monessa tempussa, varsinkin vasken tekemisessä kullaksi, ja mitäpä muuta tarvittiinkaan kaikkien niiden suosioon pääsemiseksi, jotka himoitsivat tuota keltaista metallia.
Nämä kaksi viisasta miestä, Hannu mestari ja kapteeni Svart, ryhtyivät yhdessä tuumaan. Kaupunki oli silloin aivan alussaan ja niin vähän edistynyt, että sen porvarit kyllä osasivat polttaa tervaa, mutta eivät keittää pikeä, ja piki maksoi siihen aikaan paljon rahaa. Hannu mestari vei kapteenin kanssaan huomattavimpien porvarien luo ja selitteli heille, mitenkä kaupunki ja he itse voivat äkkiä vaurastua, jos ryhdytään keittämään pikeä. Kapteeni Svartin hän sanoi olevan erittäin taitavan sillä alalla ja rupeavan työnjohtajaksi uuteen pikitehtaaseen Hannu mestarin valvonnan alaisena. Hän itse pyysi vain yhden taalarin tynnyriltä; tehtaanisäntien piti saada kolme, mutta jos karttuisi vielä enemmän, oli kaikki loppu jäävä Hannulle. Mitäpä se oli muuta kuin kullan tekoa tervasta?
Olisivathan porvarit kyllä saattaneet kysyä, minkätähden kapteeni Svart ei vähemmällä vaivalla tehnyt heti kullaksi suurta kuparikattilaa, joka tarvittiin pikitehtaaseen. Mutta sitä ei kukaan ajatellut, kaikki tarttuivat ansaan. No, Kalle, voipa tarttua huonompaankin ansaan kuin hyödylliseen ammattiin, joka jalostaa raaka-ainetta, mutta tulee vain pitää varansa, ettei ole pukinsorkkaa pelissä. Pikitehdas rakennettiin tuohon, missä se nytkin on, ja tupa metsätöyrylle; sinne Hannu mestari muutti kapteeneineen, ja hänestä tuli ensimmäinen pienkeittäjä. Kyllä arvannet, että ihmiset ihmettelivät, mitenkä niin hienot herrat ryhtyivät niin vaivalloiseen ammattiin, missä hienoimman ja kauneimmankin miehen kohta pitää näyttää kuin tervaan kastetulta. Mutta Hannu ja hänen kapteeninsa tiesivät kyllä, minkätähden he vähäksi aikaa niin merkillisesti alentuivat. He kyllä ajan tullen pesevät itsensä puhtaaksi, ja ihmiset, jotka jo luulivat pettyneensä toiveissaan, kun Hannu ei palatessaan ollutkaan maaherra, alkoivat taas keskenään kuiskailla: hän saa taalarin tynnyriltä, kyllä hän vielä pääsee ylimmäksi.
Niin, missäpä ei raha ole ylimmäisenä? Hannu keitti pikeä monta sataa, monta tuhatta tynnyriä. Katkera savu leijui yöt päivät kuin pilvi joen yläpuolella, huokea terva juoksi kattilaan suurista metsistä, kalliit pikiastiat vieritettiin kauppalaivoihin. Hannu mestari sai taalarin tynnyriltä, saipa useampiakin; hän oli sen edeltäpäin laskenut, sillä hän tiesi hinnat. Ei hän turhaan seisonut savussa uunin muurilla; hänestä tuli rikas, hän muurasi tupansa alle kellarin kaikkia niitä hopeanelikoita varten, mitkä hänelle vähitellen karttui. Vaikka kapteeni Svart ei tehnytkään kultaa, niin osasi hän lyödä hopearahaa. Mutta hän ei ollut omaa voittoa pyytävä eikä ottanut mitään itselleen, kartuttihan vain pienkeittäjän aarteita, katseli yhä kieroon ja nauroi kummallista ilkeää irvistystään, mikä aina väikkyi hänen suupielissään.
Petteri Smeds palveli tähän aikaan puunkantajana pikitehtaalla, ja hänen huolenaan oli uunin lämmitys. Kolme heitä vain asui tuvassa: Hannu, kapteeni ja Petteri, mutta metsässä asui noita Martikai, joka tuli joka päivä siistimään huonetta ja valmistamaan ruokaa. Martikai oli aivan tuota oikeaa lajia, joita papit ja tuomarit silloin polttelivat roviolla, mutta hän ei vielä ollut oikein täydellinen, hänen tarvitsi käydä kapteeni Svartin opissa. He kaksi riitelivät lakkaamatta, niin että tukka oli nousta pystyyn, ja Hannu mestari meni aina silloin erottamaan sanoen: hiljaa, hiljaa, ettei poika kuule! Petteri kuuli enemmän kuin tahtoikaan ja ajatteli itsekseen: en minä tätä kestä, minä juoksen tieheni.
Niin ajatellen hän makasi eräänä yönä saamatta unta silmiinsä ullakolla, missä hänen vuoteensa oli, ja kuuli altaan tuvasta puhetta. Petteri oli utelias niinkuin sinäkin, Kalle, ja oli huomannut, että välikatossa, jolla hän makasi, oli irtonainen lauta. Hän kohotti hiljaa lautaa ja saattoi siten kuulla, mitä he keskenään puhelivat yön pimeydessä.
Kapteeni sanoi:
— Huomenna on kolmastoista nelikko täysi.
— Hyvä on, sanoi Hannu. Niinpä minä poltan pikitehtaan, muutan
Tukholmaan, rupean herraksi ja palaan maaherrana takaisin.
— Jos minä tahdon, sanoi kapteeni.
— Se ei ole sinun vallassasi, sanoi Hannu. Välikirjassa on: kolmetoista kolmentoista jälkeen.
Kapteeni sanoi:
— Niin siinä on. Nyt olet ollut kolmetoista vuotta pienkeittäjänä, ja kolmentoista vuoden jälkeen on kolmastoista nelikko täysi.
— Ei, sanoi Hannu. Se merkitsee, että kolmannentoista nelikon jälkeen on vielä kolmetoista vuotta, ennenkuin sopimuksemme päättyy.
Petteri kuuli kapteenin nauravan, mutta hän ei nähnyt mitään. Hän tuumaili, mitähän ihmettä he tarkoittivat kolmellatoista kolmentoista jälkeen, mutta juuri ihmetellessään hän kuuli taas Hannun sanovan: kolmetoista vuotta jälkeenpäin, jota vastoin kapteeni väitti: kolmetoista vuotta ennen. Sen johdosta he alkoivat riidellä niin, että Petteristä alkoi tuntua liian kamalalta yksinäänolo pimeällä ullakolla. Hän hiipi paljain jaloin tikapuita myöten alas ja aikoi täyttä totta pötkiä tiehensä. Mutta hän oli unohtanut saappaansa makuusijalleen: hän ei uskaltanut palata eikä hän myöskään tahtonut jättää hyviä saappaitaan. Hän hiipi halkokatoksen alle odottamaan päivän koittoa.
Hetkisen kuluttua päivän valkenemisesta hän näki Hannun ja kapteenin menevän tuvasta pikikeittämöön. Petterin ihmeeksi Hannu oli peseytynyt puhtaaksi ja pukeutunut niin hienoihin vaatteisiin, ettei Petteri ollut häntä koskaan ennen nähnyt moisena; hän astui edeltä ylpein askelin ja kapteeni seurasi irvistellen hänelle tavallisissa tervaisissa vaatteissaan kuin renki ainakin. Kun he olivat menneet sisään, ajatteli Petteri, ottaisikohan hän saappaansa ja juoksisi tiehensä; mutta saattoihan sen tehdä myöhemminkin, hän oli utelias näkemään, mitenkä Hannu niin hienoissa vaatteissa tuli toimeen pikikattilan ääressä. Menenpähän kysymään, pitääkö minun panna lisää puita uuniin, ajatteli hän itsekseen.
Petteri avasi varovasti oven ja näki suuren kattilan kiehuvan reunojaan myöten. Kapteeni seisoi vieressä yksin ja hämmenteli kangella kattilaa. Joka kerta kun hän liikutti kankeaan, näytti piki purskuvan sitä myöten ylös; se sähisi syljeksi, kuohahti koholle kiehuvina aaltoina niinkuin säynäsparvet karkeloidessaan joensuussa; näytti siltä kuin olisi jokin suuri eläin uinut kattilassa ja pyrkinyt ylös. Petteri ei ollut koskaan nähnyt kattilaa niin suuressa maahan kiehumisen vaarassa, ja kun se kattila kuohuu yli reunojensa, silloin on kaikki tulessa. Mutta kapteeni ei näyttänyt huolivan siitä, hän vain yhä hämmenteli tangollaan ja irvisteli ilkeämmin kuin koskaan ennen.
Missä oli Hannu? Petteri rohkaisihe ja kysyi mestaria. — Hän on minun vallassani, sanoi kapteeni ja löi kangella kattilaan, niin että musta, kiehuva piki roiskahti ylös kattoon asti.
Petteriä ei haluttanut kysyä toista kertaa, hän juoksi tupaan ja tapasi
Martikain.
— Joko se nyt on tapahtunut? Saanko nyt lentää? kysyi hän.
Mitä oli tapahtunut? Petteri ei vastannut, syöksyi ylös tikapuita myöten, löysi saappaansa ja juoksi kaupunkiin, katsahtamatta taakseen. Hän ei vielä koskaan ollut tuntenut niin kylmiä väreitä selässään.
Pian tuli ilmi, mitä oli tapahtunut. Seuraavana päivänä tavaravene laski pikitehtaan rantaan; miehet nousivat maalle ottamaan lastiaan. Missä oli pienkeittäjä, Hannu mestari, joka ennen aina seisoi tauluineen makasiinin luona panemassa kirjaan joka tynnyriä ja joka tynnyriltä ansaitsemassa pyöreää taalariaan? Häntä ei näkynyt eikä kapteeni Svartiakaan, tuli oli sammunut suuren kattilan alta, asuintupa oli autiona, ja pitkässä kuusessa vuorenrotkon vaiheilla istui naurava harakka. Muutamat sanoivat harakkaa Martikaiksi, joka oli saanut luvan lentää. Mutta eihän tarvitse uskoa kaikkea, mitä tyhmät ihmiset loruavat vanhoista akoista.
Kun tuli taas sytytettiin kattilan alle ja puoleksi jähmettynyt piki alkoi kiehua, nousi pinnalle musta möhkäle, ja se oli pienkeittäjä. Eivät ne nyt olleet suuren arvoiset ne herrasvaatteet, jotka hän oli pannut ylleen lähtiessään polttamaan pikitehdasta ja muuttamaan Tukholmaan. Mutta Hannu se oli eikä kukaan muu. Venemiehet harasivat raukan kattilasta, käänsivät tupakkamälliä suussaan ja hämmentelivät edelleen kangella; voisihan sieltä löytyä kapteenikin. Ei, kyllä voit uskoa, Kalle, ettei häntä ollut siellä, ja helpostipa tuon arvasikin, missä hän oli. Sitten pormestari ja viskaali tulivat ottamaan haltuunsa hopeanelikoita, mutta mitä luulet heidän löytäneen kellarista? Lastuja he löysivät, lastuja ja tikkuja, mutta rahaa ei ropoakaan. Siitä ruvettiin kummeksimaan, mihin hopeataalarit olivat joutuneet! Niinkuin ei olisi ollut kylliksi kiehuvaan pikikattilaan hukuttautumisessa, vielä muka olisi pitänyt jättää jälkeensä muuta kuin lastuja. Muutamat luulivat kapteenin paenneen Ruotsiin hopeoineen.
Tutkimus pantiin toimeen, mutta mitäpä siinä selville saatiin. Svart oli poissa, Martikai poissa, eivätkä venemiehet tienneet muuta, kuin että pienkeittäjä nousi kattilassa ylimmäksi. Ainoa, joka tiesi jotakin, oli Petteri, mutta hän ei ollut rippikoulua käynyt, niin ettei häntä voitu kuulustella valallisesti. Tutkimuksessa hän kertoi juuri sen verran, kuin tahtoi; ei hän koskaan uskaltanut ilmaista kellekään paitsi isoisälleni, mitä hän oli kuullut lattialaudan alta. Kauhu jäi häneen, hän pelkäsi pimeässä Svartia, niin että oikein hävetti.
No, kaikki se oli niinkuin oli, mutta merkillisin kohta tulee perästä päin. Kaikki tiesivät pienkeittäjän tahtoneen päästä ylimmäksi täällä maailmassa; miksikä hän ei olisi noussut ylimmäksi kattilassakin? Hänet piti haudattaman, tietysti, mutta siitä oltiin eri mieltä, pitikö hänen muiden kristittyjen ihmisten tavoin päästä kirkon alle. Papit kielsivät sen jyrkästi, eikä siitä kenenkään sopinekaan moittia heitä; eivät liene olleet Hannun uskonasiat aivan oikealla kannalla, vielä vähemmän mustan miehen, jonka seurassa hän oleskeli. Siihen aikaan, kuulepas, oli kirkkokuri ankara; ei jokainen kukkopoikanen uskaltanutkaan laulaa kirkkomäellä. Miten sitten lienee asiaa käännelty ja väännelty, niin papit antoivat myöten niin paljon, että pienkeittäjälle suotiin hauta eteisen lattian alle, pohjoisen kirkonoven luo. Siellä hän makasi neljä- tai viisikymmentä vuotta, en tiedä sitä niin tarkalleen, kunnes vanha kirkko revittiin uuden rakentamista varten. Muutamat vainajat, joista joku huolehti, muutettiin uuden kirkon alle, kaikki muut ajettiin läjään luukammion nurkkaan. Sinne joutui pienkeittäjäkin. Ihmiset olisivat kai hänet jo aikoja sitten unohtaneet, ellei häntä olisi löydetty eteisen lattian alta aivan sellaisena, kuin hänet kerran vedettiin pikikattilasta. Ei ollut säiekään muuttunut, piki oli vain kuivunut ja putoillut paloittain pois, niin että hänet nyt helpommin tunnettiin.
Kului jonkin aikaa, ihmisiä yhä kuoli ja haudattiin, luukammio tuli kerta toisensa jälkeen täyteen vanhoja vainajia, joiden täytyi jättää paikkansa uusille. Joka kerta, kun huoneen ovi avattiin, oli pienkeittäjä aina ylimmäisenä. Mitään kummittelemista se ei ollut, vaikka siltä näytti; minun luullakseni se tapahtui sillä tavoin, että kaikki, mitä oli hänen päällään, mätäni ja muuttui tomuksi, mutta hän pysyi muuttumattomana. Niin vierivät ajat, ja miespolvi hävisi toisensa jälkeen, nimet unohtuivat, esi-isät unohtuivat, hyvät ja pahat teot unohtuivat, mutta aina pysyi pienkeittäjä ylimpänä. Minä olen nähnyt hänet monta kertaa, vaikka hän olisi voinut olla isoisäni isoisänisä. Kun olin poikanulikka niinkuin sinä nyt, katselimme kammioon harvan hirsiseinän raoista, ja milloin päivä paistoi vastakkaiseen harvaan seinään, näimme hänet yhtä selvästi, kuin minä nyt näen sinut. Kyllä meillä oli rohkeutta selvällä päivällä, mutta ei viidestätoista hopeanelikostakaan kukaan meistä olisi tahtonut seisoa siinä tirkistelemässä pimeänä syysiltana.
Tulipa sitten tänne uusi rovasti, jonka mieleen ei ollut, että pienkeittäjä vielä kuoltuaankin oli ihmisten pilkattavana; hän haudatti hänet johonkin kellomäen kulmaan. Luuletko hänen pysyneen sielläkään? Mitäpä vielä. Viidentoista tai kahdenkymmenen vuoden kuluttua hän oli taas maan pinnassa, sillä routa kohotti hänet ylös kuin kiven. Taaskin kaivettiin hänet maahan, ja hän nousi jälleen näkyviin. Silloin kaivatti tämän edellinen rovasti hänelle seitsemän kyynärän syvyisen haudan. Siellä hän pysynee minun aikani ja sinunkin, mutta en takaa, pysyykö hän tuomiopäivään asti.
Ylimmäksi hän tahtoi ja ylimmäksi hän pääsi. Niin on ihmisten laita, että missä hänen tavaransa on, siellä on hänen sydämensäkin. Jos sielu pyrkii taivaan valtakuntaan, kyllä ruumis aikanaan tulee mukaan. Mutta jos sielu haluaa sitä, mikä täällä maan päällä näyttää olevan ylintä, vetää se ruumiinkin mukanaan. Eipä pienkeittäjä uskonut sillä tavoin tulevansa alinomaa pääsemään ylimmäksi. Jumala varjelkoon syntistä ihmistä niin julmasta kunniasta ja niin hirmuisesta kuolemattomuudesta. Ei, Kalle, eläkäämme me aikamme tyytyen vähäiseen osaan, joka on meille suotu. Saakoon maa omansa ja Jumala omansa, niin on kaikki niinkuin olla pitää tässä siirtymäajassa.
Nyt on siima valmis, soudetaan kotiin. Katsos, miten kummallisesti aurinko paistaa tuolla joen suussa! Voitko sanoa, minkä tähden se ei koskaan paista noin ruusunpunaisena silloin, kun se kulkee ylhäällä taivaalla? Kuulepas. Silloin se on suuressa päivätyössään palvelemassa herraansa, mutta syntyessään aamuisin ja kuollessaan illoin se loistaa tuolla tavoin Jumalan kunnioittamisesta. Raskasta on olla korkealla maailmassa. Älä isottele, pysy mieluummin alhaalla, muista pienkeittäjää. Miksikä pyrkisimme ylimmiksi vaivaan? Miksi emme loistaisi ennemmin Jumalan kunnioituksesta?