Talvi-iltain tarinoita 5 / Sumutarinoita.

by Zacharias Topelius

KOLMAS KERTOMUS.

Drifva neiti.

Tohtori Raben kuulijat katselivat pöllönpääsauvaa eivätkä näyttäneet oikein tietävän, mitä heidän oli ajateltava siitä. Rouva Rönnevall tahtoi huomauttaa jotakin.

— Olkaa hyvä! sanoi tohtori.

— Minun pysyvä mielikuvani ylioppilaasta — virkkoi sievä pikku rouva veitikkamaisesti — on sellainen, että hän on nuori herra, jolla on lyyry lakissa, viiksien alut huulissa, nenälasit, mielitiettyjä taskut täynnä ja tyhjentymätön varasto itseluottamusta ja luottamusta tulevaisuuteen. Jos kerran jokin selittämätön luonnonvoima tuomitsee moisen herran kummittelemaan läpi vuosisatojen, niin näyttää minusta aivan luonnolliselta, että hänen aina jonkin verran tulee säilyttää oikeaa ylioppilasluonnettaan, olla nuori, iloinen, rakastunut, reipas, osata milloin tehdä työtä, milloin siivosti remuta…

— Desipere in loco…

— Sallikaa minun pyytää, ei enää latinaa! Minusta tuntuu, että hänen pitäisi olla, mikä hän aikoinaan on ollut: ylioppilasten perikuva. Minun täytyy valittaa, ettei vesipoika herra Peregrinus Müller ollenkaan vastannut toiveitani. Miksikä ei häntä laajoine oppeineen, pöllönpäisine sauvoineen, samettinuttuineen ja pakanallisine puolisaappaineen ennemmin sanota esimerkiksi "ikuiseksi tohtoriksi"?

— Sallikaa minun vastata kysymyksellä. Jos olette sattunut jonakin vuonna unohtamaan tuoreen punertavan kirsikan hedelmäkoriinne, mitä siitä jää jäljelle?

— Mitäkö jää jäljelle? Sydän tietysti.

— Aivan oikein. Oikeasta ylioppilaasta, sanottakoonpa häntä sitten tohtoriksi, rovastiksi, konsuliksi tai kummitukseksi, jää myöskin aina jäljelle sydän — toisin sanoen se omituisuus, että hän aina opiskelee. Hänen nuoruutensa, mielitiettynsä, itseluottamuksensa on kaikki vain kuorta, mikä tulee harmaaksi samalla kertaa kuin hänen viiksensäkin; kenties ainoastaan silmälasit, jos hän niitä käyttää, pysyvät hänelle uskollisina. Tutkimus on kuolematon; tiedonhalu on kuin suolakala, se synnyttää alinomaisen janon, ja mitä enemmän ihminen juo, sitä enemmän janottaa. Minä en suinkaan tahdo sanoa, että kaikki ylioppilaat juovat vettä, kuten Müller, mutta jano on heidän oikea luontonsa. Mettisen matami sanoi myöskin, että kaikki ylioppilaat osaavat nukkua. Minä sanon, että jokaisessa oikeassa ylioppilaassa on jotakin, mikä ei koskaan nuku — tai jos alempi luonto vaatii oikeutensa — nukkuu aina avoimin silmin. Riisu ylioppilaan yltä kaikki satunnainen, minkä aika vanhentaa, vuodet hävittävät ja elämä kuluttaa, mitä jää jäljelle? Tutkiva henki, joka etsii läpi maailman, etsii etsimistään, löytää sirpaleen ja etsii uudelleen, tänään niinkuin eilen, huomenna niinkuin tänään. Joskus häntä sanotaan Faustiksi, toisinaan Mülleriksi. Mutta esiintyypä hän sitten maailmankuulun näytelmän taikka vain pienen ylioppilasmuistelman sankarina, kummitus hän kuitenkin aina on ja herättää meissä salaista pelon tunnetta. Me suosimme aivan kuin rouva Rönnevall enemmän keltanokkaa, joka on äsken päässyt munastaan, kuin sadan vuoden vanhaa tuimaa ja takkuista kotkaa. Miksikä ei meitä kreikkalaisten iäti nuori Apollo viehättäisi enemmän kuin vanhan Väinämöisen kuivunut viisaus?… Mutta antakaa anteeksi; eikö neiti Hemmingille joutunut kolmas arpa?

— Valitettavasti, vastasi neiti Hemming. Mutta pelkään, että viaton juttuni maistuu tohtori Raben syvämietteisten sielutieteellisten arvoitusten jälkeen melkein samalta kuin huono illallinen sillisalaatteineen ja maitolaseineen filosofisen luennon jälkeen. Onneksi saatan toivoa, että edellisessä kertomuksessa on riittävästi viisautta molempiinkin.

Onko kukaan teistä kuullut puhuttavan Drifva neidistä?

Ei. Ei kukaan tuntenut tällaista henkilöä.

— Senpä saatoin arvatakin. Hän oli kolmekymmentä vuotta takaperin yleisenä puheenaiheena kaukaisessa maaseutukaupungissa; aika ja etäisyys ovat peittäneet hänen muistonsa unohduksen yöhön. Luonto panee toisinaan kummallisia vastalauseita kaikkea takaperoista ja luonnotonta vastaan, missä vain tapaa sellaista. Puutarhurin sakset leikelkööt kuinka huolellisesti tahansa puuta, pensasaitaa, lehtimajaa, hän nähköön vaikka kuinkakin suurta vaivaa muovaillessaan vapaasta kasvista pyramidia, päivänvarjoa tai jalopeuraa, niin aina on siinä jokin vallaton oksa, joka tekee hänen huolenpitonsa tyhjäksi ja ryhtyy muuttamaan pyramidia pyörökaareksi, päivänvarjoa viikatteeksi tai jalopeuraa sarvipääksi hirveksi.

— Naturam expellas furca, virkahti väliin tohtori Rabe. Jo roomalaiset tiesivät, että luonto tekee pilaa pedanttisesta pönkästä.

— Niin, jatkoi kertoja; se vihaa pakkoa, se rakastaa vapautta, ja merkillisintä on, että juuri vapaus, joka näyttää halveksivan kaikkia sääntöjä, on luonnon parhain tapa saada aikaan viehättävää kohtuutta. Minun ei ehkä pitäisi olla näin suorapuheinen, koskapa minun sukupuoleni on ennen kaikkea sovinnaisten sääntöjen sitoma; mutta minä olen aina huomannut, että jokaisessa oliossa on jotakin, joka nauraa ilkkuen kaikelle taiturimaiselle. Jos sidot luonnon, niin se nousee kapinaan; jos ryhdyt sitä kaunistamaan, niin se muuttuu rumaksi; mutta taivuta sitä sen omien lakien mukaan, niin se kohta tuntee itsensä, tulee tottelevaiseksi ja rakastettavaksi.

Tosin kieroon kasvanut ihminen tarvitsee toisenlaisen taimilavan kuin vääräkasvuinen puu; kieltämättä ihmisen juuret, jotka kääntyvät sisäänpäin, vaativat toisenlaista kasvatusta, kuten ne imevät toisenlaista ravintoakin. Ihmisen aurinkona on rakkaus, hänen ilmanaan tapa, hänen sateenaan kyynelet, hänen kurittajanaan omatunto. Mutta siitä kaikesta huolimatta on hänessäkin kylliksi luonnonkaltaisuutta, hänen kasvatuksensa säännöt on otettava hänen vapaan kehityksensä laeista. Koska ihminen voidaan helpommin kuin puu saada kehittymään luonnottomaksi, on vaikeampaa palauttaa hänen kasvunsa entiselleen, jos se kerran on päässyt vääristymään; mutta koska ihminen on verrattoman paljon notkeampi, niin hän on myöskin verrattoman paljon herkempi omien luonnonvoimiensa, rakkauden, tavan, kyynelten ja omantunnon vaikutuksia tuntemaan.

Tämä mitätön kukistetun kapinan historia, jota nyt ryhdyn kertomaan, on aivan jokapäiväinen, sillä se uudistuu lakkaamatta kaikkialla ja erimuotoisena. Hieman räikeämpi väri ja tavallista suurempi kulmikkuus vain erottavat tämän kapinanyrityksen lukemattomista muista samanlaisista melkein joka kodin helmassa tapahtuvista. Onnellisia ne perheet, joissa eivät ristiriitaisuudet kolhi toisiaan ja joissa kaikki vihdoin tasoittuu kipunoitta ja kulmien lohkeamatta siihen, mitä nykyaikana mielellään sanotaan lailliseksi vapaudeksi.

Minä vietin osan lapsuudestani Oulussa. Tässä kaupungissa, mistä talvi, lohi, poronpaistit ja Saara Wacklinin "sata muistelmaa" ovat peräisin, oli nuori tyttö, jota sanottiin "Drifva neidiksi". Minkä tähden, sitä en voi selittää, ellei ehkä sen tähden, että hän oli tavattoman taitava hiihtämään. Mitään tällaisen nimen aihetta ei ollut hänen henkilössään, sillä jääsydäntä ja lumivalkoisia hiuksia hänellä ei suinkaan ollut, päinvastoin olisi häntä paljon paremmin sopinut sanoa neiti Sankkiruudiksi tai Risurovioksi, koska hän oli niin hulmuavan vilkas, tai Ukkospilveksi, koska hänellä oli tavattoman tuuheat, kauniit, tummat hiukset. Mutta juoru on yhtä oikullinen valitessaan hyväilynimiä lemmikeilleen kuin hellä äiti, ja Drifva neiti oli kaikkien paikkakunnan liukkaiden kielien mieluisana puheenaiheena.

Hän oli syntynyt neljän penikulman päässä kaupungista mahtavan joen rannalla, joka monen kosken kautta syösten tulee suuresta, syvästä ja komeasta järvestä, Oulunjärvestä, samasta, jota ruotsalaiset maantieteilijät ovat kunnioittaneet varsin ylenkatseellisella nimellä. Siellä oli vähän ihmisiä, mutta runsaasti erämaata — puukirkkopahanen, jonka eriskummalliset seinämaalaukset oli tehnyt eräs omituinen vanha, iloinen maalari Mikael T. — pieni pappila kolmine huoneineen ja keittiöineen, joissa myöskin oli raamatullisia paratiisin kuvia ja salin pitkällä seinällä harppua soittavaa Davidia esittävä taulu — lisäksi varakas kylä kirkon lähistöllä, lohenpyytäjäin tupia pitkin joen vartta, uudisasukkaita siellä täällä hajallaan metsissä, autioita vuoriseutuja, syviä rotkoja ja vesiperäisiä soita, joita kesäiseen aikaan voitiin kulkea ainoastaan suksilla.

Drifvan isä oli ollut köyhänä paimenpoikana Pakkasen torpassa salolla ja siellä kasvanut kuuden jalan ja neljän tuuman pituiseksi jättiläiseksi, kun maahamme tuli sota ja pojan oli pukeuduttava sotamiehen nuttuun. Ollen säyseämielinen ja itsepäinen hän oli seisonut kuin muuri siinä, mihin hänet vain asetettiin, ja kestänyt iskuja silmäänsäkään räpäyttämättä, ja sen tähden hän olikin saanut kunniakkaasti vuodattaa vertaan kuninkaan ja maansa edestä, jopa jättää vasemman silmänsä kasakan keihään kärkeen. Moisten ansioiden avulla hän oli viimein kohonnut kersantiksi, mutta sitten hän kyllästyi sotapalvelukseen ja hänen mieleensä johtui ruveta papiksi. Kovaltapa tuntui käydä käsiksi latinan kielioppiin neljänkolmatta vuoden iässä, mutta pappi piti hänestä tulla, ja pappi hänestä tulikin. Taottuaan päähänsä ensi alkeet jonkun rappiolle joutuneen maisterin johdolla tämä pitkä, suuriviiksinen koululainen joutui istumaan Oulun koulun alimmalla penkillä, vaelsi jalan aikanaan evässäkki selässä Turun yliopistoon, ryöstäytyi miehuullisesti kaikkien opinväijytysten läpi, ja viidenneljättä vuoden ikäisenä sai kaavun ja liperit. Koska hänellä täten kerran oli nuo kunnioitusta herättävät arvomerkit, ei hän saattanut olla ottamatta latinalaista nimeä; mutta ei mikään tarpeellinen kunnioitus estänyt kansaa edelleen sanomasta pitkää pappia Kersantiksi, kuten ennen oli ollut tapana sanoa, ja Kersanttina hän pysyi, niin kauan kuin eli.

Kersantti määrättiin apulaiseksi kaukaiselle kotiseudulleen, missä hänen onnistui toisella silmällään ja rehellisellä, sävyisällä sydämellään valloittaa vanhin kirkkoherran kahdeksasta tyttärestä sekä parahiksi niin paljon varoja, ettei hänen tarvinnut nähdä nälkää kahdenkymmenen tynnyrin palkalla. Onni auttoi häntä edelleenkin, niin että hän vihdoin viidenkymmenen vanhana sai oman paikan ja yksinkertaisen, joen rannalla olevan kappalaisen talon, ja kun pastoraalitutkinto oli kaukana hänen näköpiirinsä ulkopuolella, oli hän siksi viisas, ettei tavoitellutkaan suurempaa kunniaa tai ylennystä tässä maailmassa. Kersantti kävi vähitellen vanhaksi ja harmaaksi rehellisessä paimenvirassaan. Hänen vaimonsa kuoli jättäen hänelle pojan ja kaksi tytärtä. Pojasta piti tulla pappi isänsä esimerkin mukaan, mutta hän oli perinyt isänsä itsepäisyyden, häntä miellytti enemmän merimiehen ammatti, ja hän karkasi laivasta eräässä Englannin satamassa antamatta senjälkeen enää mitään tietoa itsestään. Vanhempi tytär Ulrika meni naimisiin henkikirjurin kanssa, muutti toiselle seudulle ja jätti kymmenen vuotta nuoremman sisarensa Drifvan yksin isän seuraksi, pappilan emännäksi ja koko seurakunnan suosikiksi.

Siihen aikaan, josta nyt ryhdyn kertomaan, Drifva oli jo kahdeksannellatoista. Hän oli pitkä, solakka ja miellyttävä tyttö, mutta enemmän nuoren oravan kuin siveän pappilan hyvin kasvatetun tyttären tapainen. Hänen kasvatuksensa oli ollut kummallinen sekoitus kersantin sotakuria ja hemmoitellun lapsen hillitöntä vapautta. Isän kutsuessa piti hänen seisoa kuin palava kynttilä ja totella käskyä silmänräpäyksessä, vähääkään vastaan väittämättä. Mutta milloin hän niin sanoakseen ei ollut rintamassa, sai hän elellä ominpäin, ja niin kävi tavallisesti aamupäivisin, jotka isältä kuluivat virkatoimissa, hänellä kun ei ollut varaa pitää apulaista. Kun vuositaulukot oli kirjoitettava, nähtiin Drifvan istuvan viikkokausia kirjoituspöydän ääressä kuin kiinni naulattuna, mutta muina aikoina, kun häntä vähemmin kaivattiin, täytyi häntä etsiä metsistä tai veneestään koskien seutuvilta. Jos oli kiivettävä korkeille vuorille tai laskettava suksilla peloittavan pahoista äkkijyrkän teistä, ei ollut hänen vertaistaan.

Jos oli hillittävä hurjistunut hevonen tai ammuttava luotipyssyllä pyy puun oksalta, niin ei siinäkään ollut häntä taitavampaa. Mutta jos oli kuljettava kaksi penikulmaa vuorten ja soitten yli viemään lääkkeitä jollekin sairaalle tai vedettävä talvipakkasessa jalasta sukat jollekin paleltuvalle raukalle annettavaksi, minkä vuoksi sitten täytyi astua paljain kengin kotiin, niin ei kukaan siihenkään ollut ilomielin valmiimpi kuin Drifva. Hän oli aivan kuin isänsä, toisinaan yhtä itsepäinen ja taipumaton kuin tallijäärä kesälaitumella ja toisinaan taas niin hyväluontoisen myöntyväinen, että pieni lapsikin saattoi pitää hänet täydellisesti vallassaan. Hän oli itseoikeutettu apulainen lukusilla ja yhtä luonnollinen vieras isänsä mukana kaikissa kylän häissä. Siellä nähtiin hänen pyörivän tanssissa seudun neitosten ja nuorukaisten kanssa aivan heidän vertaisenaan, ja jos Drifvan silloin onnistui saada kiinni joku vanha loinen tai vetää piiriin joku hämmästynyt kerjäläinen ja tanssittaa molemmat ihan hengästyksiin, silloinpa kajahteli häätuvassa ilo, eikä kukaan ollut iloisempi kuin Drifva itse.

Tällaisesta kansanomaisuudesta piti kansa paljon. Vain vanhat ymmärtäväiset emännät pudistelivat epäilevästi päätään, milloin tuli puheeksi pappilan taloudenhoito sillä se kävi miten kävi. Siellä ei punnittu voita eikä villoja, ei mitattu jyviä eikä laskettu juustoja; ken tuli kannettavien maksuun, sitä kahvitettiin, ja ken ei tullut, ei häneltä rästejä velottu. Renki kastoi sianlihaviipaleensa paistinrasvaan, palvelijatar kehräsi omia myötäjäisiään, ja ellei vanha, äkäluontoinen Eufemia karjakko olisi kuulunut talon kalustoluetteloon entisen emännän ajoilta, niin olisi pappilan talous mennyt samaa tietä kuin sen lohipato kevättulvan aikana — mennyt menojaan virran mukana mereen.

Se ei huolettanut Drifvaa vähääkään. Hän oli nuori, onnellinen ja vapaa, milloin ei seisonut rintamassa; hän rakasti vanhaa isäänsä, ja isä rakasti häntä, ja hän luki isälleen pitkinä talvi-iltoina Napoleon Bonapartesta, eikä aika tuntunut hänestä koskaan pitkältä. Sitä paitsi hänellä oli hauska, kesy karhunpentu Pekka, ja kaksi valkoista villijoutsenta Kai ja Kissa, jotka oli kesytettävä kevääseen mennessä. Mitäpä hän tarvitsi enempää? No niin, olihan hänellä kuitenkin eräs toteutumaton toive. Hän halusi ajaa kaupunkiin omalla porolla lappalaispulkassa; matka olisi käynyt hurjan hupaisalla vauhdilla, mutta isä oli aina ollut kyllin julma vastatakseen siihen pyyntöön: metsällä on monta niskaa katkaistavana, mutta lapsi raukalla vain yksi.

Drifva oli jo ehtinyt unohtaa tuon surullisen pettymyksensä, kun isä kerran syysiltana palasi pappienkokouksesta Oulusta ja hämmästytti tytärtään tekemällä arveluttavan kysymyksen, mitä hän oikeastaan oli oppinut.

Mitäkö Drifva oli oppinut? Hän oli oppinut paljon. Olihan hän käynyt rippikoulun ja osasi katkismuksensa ulkoa kuin ei mitään; olihan hänet sitä paitsi huomattu kyllin taitavaksi olemaan apuna lukusilla. Kirjoitustaidon hän oli oppinut sisareltaan Ulrikalta; Eufemia oli opettanut hänelle hieman mainiota sormillalaskemistaitoaan. Sitä paitsi hän oli lukenut historiaa; tunsihan hän Napoleon Bonaparten niinkuin itse olisi palvellut hänen armeijassaan. Tiesipä hän myöskin, että oli olemassa maa, jonka nimi oli Ranska, ja että sen pääkaupungin nimi oli Pariisi.

— Mutta mikä on oman maasi pääkaupungin nimi? kysyi isä.

— Oulu, vastasi Drifva nopsasti.

Isä pudisti epäillen päätään, hän tunsi paremmin maantiedettä, hänhän oli ollut Turussa. Siitä ei ollut apua, että Drifva turhia kainostelematta luetteli muut tietonsa: hän osasi kehrätä, ommella, kutoa, leipoa, panna olutta, pestä, silittää, valaa kynttilöitä, lypsää lehmiä, kirnuta voita, keittää velliä ja puuroa, paistaa kalaa ja pannukakkuja, ratsastaa, ajaa, luistella, laskea mäkeä, hiihtää, kiivetä, kiikkua, ampua, uida, tanssia, viheltää — puhumattakaan semmoisista ylimääräisistä ansioista kuin Pekan opettamisesta hyppäämään kepin ylitse tai Kain ja Kissan harjoittamisesta sieppaamaan leipäpalanen ilmasta. Kaikki muut pikku temput, kuten pallon ja kiekon lyöminen, tangon varassa hyppääminen, jäniksenlankojen virittäminen, harjusten onkiminen, mahlan laskeminen koivuista, hyvän voionnen loitsiminen, piipun polttaminen (kurillaan), unien selittäminen, korteista ennustaminen, myrskyn sitominen ynnä monet muut viattomat, paikkakunnalla tavalliset taikatemput, ne kaikki olivat hänen mielestään niin vähäpätöistä, ettei niitä maksanut luetellakaan.

Jollei oteta lukuun viimeksi mainittuja temppuja, joita kunniallinen pappi ei voinut hyväksyä, oli kersantin mielestä hänen tyttärensä varsin oppinut; mutta hän oli kaupungissa saanut hämärän aavistuksen, että nuori tyttö ehkä saattoi tarvita jotakin muuta oppia lisäksi. Hän oli nähnyt mamselien ja neitosien pyörivän katrillissa ja kuullut heidän soittavan pianoa, jopa puhuvan Napoleon Bonaparten kieltäkin. Siellä häneltä oli kysytty ja tiedusteltu hänen tytärtään ja kummasteltu, ettei hän koskaan tuonut tätä kaupunkiin. Kersantti, kuten muutkin, joilla on saman verran maailmantuntemusta, kunnioitti suunnattomasti oppia — ja oppia oli kaikki, mikä ulottui ulkopuolelle pappilan näköpiirin — ja niinpä tämän tutkimuksen päätökseksi tuli, että Drifva oli lähetettävä tätinsä Lusinan luo Ouluun ihmistymään ja oppimaan pianonsoittoa.

Drifva oli tottunut tottelemaan, eikä muusta voinut olla puhettakaan, mutta hän oli siksi viisas, että pani erään ehdon. Hän lupasi lähteä, milloin isä tahtoi, ensi talvikelillä, mutta porolla ja pulkalla.

Päätetty asia. Mitäpä ei isä tee saadakseen tyttärestään ihmisen. Pakkanen tuli, tuli luntakin, haettiin lappalaisukko kaksine poroineen. Drifva pani kokoon vähäisen vaatevarastonsa eikä unohtanut ottaa luistimia, suksia, kiekkoa ja palloa y.m., mitkä kaikki pantiin neitiä saattavan rengin rekeen; sitten sanottiin hellät jäähyväiset isälle ja talonväelle ja melkein yhtä hellät Pekalle, Kaille ja Kissalle, joita valitettavasti ei käynyt ottaminen mukaan. Lappalainen poroineen ajoi edeltä, Drifva omallaan jäljestä. Maantie huomattiin tarpeettomaksi, matka kävi huimaavalla vauhdilla kankaita ja mäkiä, jäitä ja jäätyneitä soita pitkin; kaviot kapsivat, lumi tuprusi, milloin pyöri poronpulkka ympäri kuin villikissa, milloin taas heilahti vauhdissaan pystyyn. Drifva pysyi pulkassa, vihelteli, niin että katajikot kajahtelivat, ja ajatteli, ettei hän ollut pitkään aikaan ollut niin hauskalla matkalla.

Sillä tavoin hän kaikkien ihmeeksi saapui Ouluun Lusia tädin luo. Tämä ymmärtäväinen vanha neiti oli kauan ollut emännöitsijänä maaherra Carnallilla ja osannut käyttää hyväkseen ylhäisempien seurustelutapojen oppimiseen tarjoutunutta tilaisuutta. Ei koskaan ole nuorta villieläintä suljettu ahtaampaan häkkiin; ei koskaan ole sovinnaisuuden kytkyessä oleva orja saanut osakseen vaikeampaa tehtävää, kuin Lusia täti sai ryhtyessään kesyttämään tuota metsän oravaa.

Ensi huolena oli puku, joka oli kokonaan uudistettava. Maaherra Stjernschantz oli seuraavalla viikolla aloittava talvihuvien pitkän sarjan loistavilla tanssiaisilla, ja koska Lusia täti oli läänin päämiesten tuttu, oli hän hyvää tarkoittaen tehnyt sen varomattomuuden, että jo edeltäkäsin ilmoitti odottamansa suojatin tulosta. Drifva oli kutsuttu, hän ei voinut päästä suorittamasta ensiesiintymistään tuollaisessa loistavassa tilaisuudessa.

Päivä oli tullut. Vaivaa nähden ja öitä valvoen oli kaupungin etevimmän ompelijattaren onnistunut muuttaa nuori orava sellaiseksi olioksi, jota tanssiaisissa pidetään ihmisenä. Drifvan solakka vartalo ei ollut vielä kyllin solakka; se oli puristettava kureliivin ja rautalastikoitten väliin. Hänen tuuheat, tummat hiuksensa soviteltiin niskaan uusimman muodin mukaan ja otsalle käherrettiin kaksi pitkää hiuskorkkiruuvia, jotka riippuivat kukoistaville poskille kumpikin puolelleen. Avokaulainen, vaaleanpunainen harsoleninki vöineen ja koristeineen edellytti paljaita käsivarsia, ja vaikka nämä huomattiinkin moitteettomiksi, piti ne kuitenkin aina kyynärpäihin asti sulloa pitkiin ranskalaisiin hansikkaihin. Vasemmalle korvalliselle kiinnitettiin keinotekoinen ruusu ja povelle toinen, ja jalat, koska ne eivät ollenkaan olleet kiinalaismallisia, vaan suuriin kenkiin tottuneet, puristettiin ahtaihin, valkoisiin silkkikenkiin.

Drifva alistui kärsivällisesti tuohon kidutukseen, katseli kummastuneena itseään peilistä, hyppäsi tasajalkaa tuolille nähdäkseen paremmin helmansa ja purskahti heleään nauruun.

— No, minkä näköinen nyt olet mielestäsi? kysyi Lusia täti, joka ei koskaan luullut nähneensä viehättävämpää olentoa.

— Niinkuin hiusvoidetölkin etiketti, vastasi tyttö.

— Kyllä sinusta hyvä tulee — sanoi täti — kun vain opit käyttäytymään paremmin.

Ja sitten seurasi pitkä jono alkeisvaroituksia, miten Drifvan piti käyttäytyä vaarallisessa ensiesiintymisessään; hän ei saanut astua jalat sisäänpäin käännettyinä, ei huiskia käsillään, ei puhua eikä nauraa ääneen, kuten hänen oli tapana, ei niistää nenäänsä koruompeluilla koristettuun nenäliinaansa, ei heittäytyä rentonaan tuolille tai sohvalle, ei katsoa herroja rohkeasti silmiin, ei katsoa töllistellä naisia, ei kummastella kaikkea, mitä näki; hänen piti niiata kunnollisesti tervehtiessään, olla vaiti, kun ei häneltä mitään kysytty, pysyä hiljaa paikoillaan tädin vieressä ja vihdoin olla tanssimatta muuta kuin poloneesia.

— Tanssia minä kyllä osaan, vastasi Drifva hyvin varmasti. Olihan hän pyörinyt polskaa lukemattomissa talonpoikaishäissä.

— Et sinä vielä osaa, mutta kohta saat oppia, lohdutti täti. — Jos joku pyytää sinua tanssiin, niin saatathan vastata, että olet nyrjäyttänyt jalkasi.

— Jalkaniko? toisti Drifva kummastuneena. Jos tahtovat juosta kilpaa kanssani, niin saavat nähdä, onko jalkani nyrjähtynyt.

Maaherran tanssiaiset olivat aina merkkitapaus. Sinne kokoontui luvultaan pienehkö, mutta hieno seura, ja Oulu oli siihen aikaan tunnettu paitsi vieraanvaraisuudestaan, mikä aina on pysynyt samana, myöskin sivistyksen kermasta, kehittyneemmästä ja turhantäsmällisemmästä seuraelämästä, kuin siihen aikaan oli tarjona muualla paitsi pääkaupungissa. Muuten yksinkertaisen ja vaatimattoman maaherra Stjernschantzin ja hänen rakastettavan puolisonsa luona, joka oli omaa sukuaan Cronstedt, oli aina totuttu tapaamaan tuota kermaa, jonka tosin ei onnistunut sulkea piiristään kaikkea karkeampaa porvarillisuutta, mutta joka oli hyvin tarkka sovinnaisten tapojen suhteen eikä sallinut vähintäkään poikkeusta siitä, mitä se itse piti sopivana.

Täti vei Drifvan tanssiaisiin, missä hänet otettiin vastaan hyväntahtoisesti, ja hänen onnistui tyydyttävästi suorittaa ensimmäiset tervehdykset. Sitten hän asettui niin kankeana, mykkänä ja liikkumattomana kuin suinkin saattoi toivoa istumaan tätinsä viereen ja katseli hämmästyneenä uutta maailmaa, joka nyt ensi kerran aukesi erämaan lapsen silmien eteen. Kaikki oli merkillistä: naisten puvut, univormut, ritarimerkit, hajuvedet, livreepukuiset palvelijat valkoisine liiveineen ja hansikkaineen, kruunujen vahakynttilät, sileäksi vahattu lattia, suuret peilit, silkkipäällyksiset sohvat, vierashuoneen kirjavat matot ja kullatut pöytäkellot, mutta varsinkin soitto, jota esitti siihen aikaan harvinaisen suuri kahdeksanmiehinen orkesteri. Drifva oli pelkkänä silmänä ja korvana. Lusia täti tunsi olevansa turvallinen, uskoi suojattinsa lähimmän naapurin huostaan ja lähti vierashuoneeseen keskustelemaan tanssiaisten merkillisyyksistä muutamien hyvien ystävien kanssa.

Maaherran rouva suoritti les honneurs'insä erittäin miellyttävästi. Hänen ystävällinen puhuttelunsa haihdutti vähitellen Drifvan ensi ahdistuksen. Keksittiin eräs tuttu ylioppilas, joka ennen muinoin oli laskenut kelkalla mäkeä Drifvan kotiseudun rinteistä. Enempää ei tarvittu. Drifva sai rohkeutta ja tunsi jo melkein kotiutuvansa. Eikä hän ollutkaan tuntematon; kukapa voisi pysyä tuntemattomana maaherran tanssiaisissa? Jos ken kysyi, kuka tuo viehättävä nuori tyttö on, vastattiin heti: hän on neiti Drifva, joka tuli kaupunkiin poronpulkassa. Ja sadat silmät tähystelivät tuota kummitusta.

Näin kotiuduttuaan Drifva tahtoi vähän silmäillä ympärilleen. Hän lähti siis ylioppilaan seurassa astumaan ympäri salia, nyökäytti päätään joillekuille tanssiaisten prinsessoista, jotka häntä miellyttivät, nipisti heidän hamettaan ja kysyi, mitä kangas on maksanut. Herroista se oli hauskaa, ja joku rohkeni kysyä, kuka oli ommellut Drifvan kauniin puvun. Drifva nauroi, pyörähti silkkikengällään, näytti pitkää nenää ja vastasi:

— Ähäh, saitkos tietää!

Kengät puristivat, hänen jalalleen oli astuttu, hän löysi tyhjän tuolin, nosti jalan tuolille ja veti kengän pois.

— Mikä teitä vaivaa, pikku ystäväni? kuiskasi kummastuneena joku vanha rouva.

— Ei mikään, polkivat ukkovarpaalleni, vastasi Drifva ääneen ja sovitteli kengän takaisin jalkaansa.

Löytöretki vei orkesterin luo, joka oli suuresti ihmetyttänyt Drifvaa.

— Mikähän se tuo on? kysyi hän ja näppäsi uteliaasti muodottoman suuren soittokoneen pitkiä kieliä.

Vastattiin, että se oli bassoviulu.

— Ja tuo pilli, jota tuo mies puhaltelee?

— Se on klarinetti.

— Entä messinkiratti?

— Se on torvi.

— Antakaas minun koettaa, saanko ääntä ratista!

Ja suureksi ilokseen sai Drifva torvesta muutamia käheitä kurkkuääniä. Se huvitti häntä. Hän vilkastui yhä enemmän ja alkoi viheltää, ikäänkuin opettaakseen soittajille, miten saattoi tulla toimeen ilman heidän koneitansakin, jos vain tahtoi.

Kaikeksi onneksi alkoi orkesteri samassa soittaa erästä nykyaikana jo unhossa olevaa tanssia, angleesia, jota silloin tanssittiin.

— Emmekö tanssi? kysyi Drifva ylioppilaaltaan.

— Minä en ole koskaan tanssinut angleesia, vastasi ylioppilas ujosti.

— Oh, kyllä se käy, vastasi Drifva ja veti ylioppilaan mukaansa.

He olivat viimeisten parien joukossa vastatusten ja saattoivat nähdä, miten ensimmäiset aloittivat. Angleesi on hieman sarankudonnan tapaista, jolla se usein päätettiinkin, ja sitä tanssia Drifva kyllä osasi. Kun siis hänen vuoronsa tuli, niin hän alkoi kutoa sarkaa ja jatkoi sitä väsymättä, vaikkei kukaan muu seurannut esimerkkiä. Angleesi joutui pahanpäiväiseen sekasortoon, tanssijat katselivat toinen toistaan hyvin huvitettuina, ja vihdoin kuului joku huutavan soittajille: kudotaan sarkaa! Kaikki alkoivat sen jälkeen kutoa, ja sitten tanssi sujui oivallisesti.

— Enkö sanonut, että kyllä se käy! huudahti Drifva ja tunsi saattavansa tanssia vaikka päivännousuun asti.

Angleesin jälkeen soitettiin ruotsalaista katrillia, joku kavaljeeri lähestyi kumartaen, eikä Drifva suinkaan ollut tanssiin lähtemättä. Ruotsalainen katrilli, franseesin edelläkävijä, oli pitkäveteinen tanssi, mutta kaikkihan voi huvittaa, ja Drifva oli päättänyt pitää hauskaa. Hän ei tuntenut yhtään tanssin askelta tai vuoroa, mutta lensi kuin olisi ollut porolla ajamassa ja veti vastahakoisen kavaljeerin kanssaan. Taaskin hämmennystä ja suuri ilo. Drifva sotki koko tanssiaiset; oli mahdotonta pidättää tuota lentävää oravaa, joka oli aivan vastustamaton ja veti kaikki muut mukaansa. Eteenpäin piti hänen päästä, ja eteenpäin hän liihoitteli katrillin raunioiden yli.

Tanssien lomassa tarjottiin konvehteja. Kukapa ei tuntenut karamelleja ja nekkuja? Mutta nämä koreat rintasokerista ja liidusta valmistetut taideteokset, kondiittori Bonsdorffin saavutukset, olivat aivan uutta. Drifva puri liitua, tunsi sen pahanmakuiseksi, sylki sen pois suustaan ja viskasi lopun konvehdin kavaljeerinsa tukkaan, aivan samoin kuin hänellä oli tapana heitellä pihlajanmarjoilla poikia kotona pappilanmäellä.

Kun Lusia täti vihdoinkin kylliksi puheltuaan astui saliin, huomasi hän suojattinsa täyttä vauhtia sotkevan putpurria. Tuossa silloin hyvin suositussa tanssissa oli osina poloneesia, katrillia, masurkkaa, kierroksia ja kotiljongeja. Drifvalla ei ollut edes aavistustakaan mistään niistä, mutta ei hän siitä pelästynyt. Hän oli milloin siellä, milloin täällä, aina liikkeessä ja aina juuri siinä, missä hänen ei olisi pitänyt olla. Jos tanssittaja pani vastaan, sysäsi Drifva hänet edellään; jos joku pari oli tiellä, pistäytyi hän kuin kiila sen välitse. Hän oli saanut päähänsä, että piti juostaman leskeä, ja hän juoksi. Oli aivan mahdotonta saada yhtäkään vuoroa käymään. Herrat nauroivat, niin että heidän sirosti solmitut kaulaliinansa pääsivät auki solmuistaan, naiset koettivat turhaan salata nauruaan nenäliinojen taakse, ja iloisempana kaikista karkasi Drifva sekasotkusta toiseen.

— Mitä te juonittelette? huusi hän herroille.

Kun tuo hämääntynyt vyyhti vihdoin selvisi yleiseksi valssiksi, nähtiin Drifvan keskellä piiriä "jauhavan" polskaa onnettoman asessorin kanssa, jonka hän oli vetänyt katselijain joukosta mukaansa.

Jos Lusia täti olisi osannut pyörtymistaidon, olisi sen käyttäminen ollut tässä aivan paikallaan. Mutta Oulussa oli tapana pyörtyä vain teatterissa, ja niinpä hämmästynyt poliisivoima tyytyi vain vangitsemaan pahantekijän juuri sinä hetkenä, jolloin hän tyhjensi punssilasia tarjottimelta tanssin päätyttyä. Muutaman minuutin kuluttua, tädin kiireesti saatua lausutuksi emännälle anteeksipyyntönsä, olivat vanki ja vanginvartija eteisessä, kotiin palaamassa. Drifva uskalsi ainoastaan muistuttaa, että hänen oli nälkä ja ettei hän suinkaan vastusta illallisten odottamista.

— Sinäkö! huudahti Lusia täti katsahtaen musertavasti suojattiinsa. —
Silmäilehän peiliin!

Viattomasti kummastuen Drifva katsahti eteisen peiliin ja näki sievimmän pikku homssukan, minkä nähdä saattaa, hehkuvin poskin, loistavin silmin, raikkailla huulilla leikkivin hymyin, valattomasti kasvoille ja olkapäille aaltoilevin tuuhein, tummin hiuksin; toinen rannehansikas oli sykkyröitynyt kalvoimeen, toinen revennyt pitkin pituuttaan, harsohame oli rypistynyt ja liepeet aivan rikki tallatut, vyö viiltämässä maata, toinen kenkä läntässä, niin että sukan kantapää näkyi, ja toisesta — niin, toisesta pisti sukka esiin varpaitten kohdalta, sillä vapaa jalka oli repäissyt sietämättömän vankilansa.

— Ymmärrätkö nyt — sanoi Lusia täti — ettemme voi odottaa illallista?

— Mutta minulla on ollut hirveän hauskaa, täti! huokasi Drifva.

— Niin, sen kyllä uskon, huokasi täti. — Ja nyt olet joutunut kaikkien kaupunkilaisten puheenaiheeksi.

Tarpeetonta on kertoa sitä ihmissivistyksen luentoa, mikä pidettiin matkalla eteisestä kuomurekeen, kuomureestä oman asunnon portaille, portailta Drifvan makuuhuoneeseen ja niin edelleen päivä päivältä. Orava oli kesytettävä, ja ensimmäinen välttämätön harjoittelu oli tapahtuva tanssikoulussa. Tanssimestari Remahl se tähän aikaan oli ottanut istuttaakseen kankeihin pohjoismaalaisiin tarpeellista plastiikkaa; olkaa hyvä ja katsokaa minua, minä olen hänen taideteoksiaan. Tämä herra oli oiva taiteensa esikuva, sillä lukuunottamatta hänen verrattomia kaksinkertaisia battemangejaan astui hän jalat niin ulospäin käännettyinä, että muodostui suora viiva toisesta varpaan nenästä toiseen. Hänen oppilaansa oli koulutettava aivan kuin baletteja varten; karkea raaka-aines oli mestarin käden jalostamana lähtevä valmiina tanssinukkina, jotka riippuivat langastaan. Niiden nukkien joukossa olin minäkin toivehikkaana kaksitoistavuotiaana, ja silloin oli minulla ensi kerran kunnia tutustua kuutta vuotta vanhempaan Drifva neitiin.

Meitä oli kirjava lapsi- ja nuorukaisjoukko, lyhyitä ja pitkiä hameita, koulunuttuja ja hännystakkeja; mutta tanssikengät ja niihin kuuluvat sukat piti kaikilla olla. Drifva tuotiin seuraan, ja hän teki, kuten luonnollista, liiton pikku oppilasten kanssa, jotka vielä osasivat leikkiä, nauraa ja kujeilla. Mutta erään tällaisen pitkän, sävyisän, nelitoistavuotiaan koulupojan kanssa, jota nimitän Frosteksi, hän solmi läheisen ystävyysliiton, ehkäpä sentähden, että Froste mitä teeskentelemättömimmästi ihaillen katseli häntä kuin korkeampaa ja häntä itseään täydellisempää olentoa. He olivat eroamattomia, ja me muut sanoimme heitä "talviaisiksi".

Drifva oppi ensin hyödyllisen taidon: astumaan, seisomaan, istumaan, tervehtimään ja niiaamaan, kuten hyvin kasvatetun ihmisen sopii. Sitten seurasivat tanssiaskelet, jotka siihen aikaan olivat melkoista taidokkaammat ja mutkikkaammat kuin meidän päivinämme. Se oli yliopistollinen oppimäärä; me saatamme jättää sen omaan arvoonsa. Askelten jälkeen seurasi yhteistanssi ja vihdoin taidon helmet, soli, pas de deux ja pas de trois, joiden piti herättää huomiota lopputanssiaisissa. Kaiken tämän ohella opittiin lisäksi kainossa asennossa seisomista, jossa oli odotettava tanssittajan tuloa, miten hänelle piti vastata myöntäen ja miten kieltäen, milloin piti olla vaiti ja milloin oli lupa puhua, millä tavoin oli suu nyrpistettävä tai miten sitä ei pitänyt asettaa, kun tahdottiin saada se sopivaan hymyyn, ja vihdoin — ankara välttämättömyys — miten joskus saattoi tanssittajan puutteessa tanssia tuolien kanssa.

Drifva alistui alussa tämän sulouden koneiston muovailtavaksi kiitettävän alamaisesti. Hän teeskenteli ja keikaili, miten parhaiten taisi, astui kuin nauloja myöten, istui kuin neuloilla, uskalsi tuskin syödä päivällispöydässä, jottei tulisi liian raskasjalkaiseksi kello viiteen, ja harjoitteli kotona piiritanssia kerinjalkoja tanssittaen. Niin, hän tyytyi kärsivällisesti siihenkin nöyryytykseen, että hänen täytyi Frosten sijasta tanssia kavaljeerikäppänöiden kanssa, jotka tuskin ulottuivat hänen kainaloihinsa asti; hän kärsi sankarillisesti, että kömpelöt kirjanpitäjät vastoin kaikkia taiteen sääntöjä tallasivat hänen varpailleen. Mutta ei mistään ollut apua; luonto piti puolensa. Herra Remahl löysi vian toisensa jälkeen, jotka kaikki rikkoivat turhantäsmällistä miellyttävyyttä vastaan: milloin oli askel liikaa, milloin taas puuttui, milloin puhuivat kasvot liian selvää kieltä, milloin oli asento liian porvarimaisen vapaa. Drifva keikaili vielä mutkikkaammin, vielä apinamaisemmin, mutta ei siitäkään ollut apua. Hän oli parantumaton, hän ei varmaankaan ollut luotu uusimuotista tanssitaitoa varten.

Kun sitä oli kestänyt noin kaksi viikkoa ja pienet, parempilahjaiset keimailijat saivat pelkkää kiitosta, mutta Drifva, pitkä tyttö, lakkaamatta vain muistutuksia, alkoi hän kyllästyä miellyttävyystaiteeseen. Seuraavalla kerralla, kun herra Remahl tahtoi oikaista väärää askelta, hyppäsi Drifva harakkaa masurkassa. Jollei hänen niiaustaan tunnustettu kyllin syväksi, kävi hän istumaan lattialle. Jos joku tallasi hänen hameensa liepeelle, nipisti hän syyllistä kovakouraisesti korvasta. Jos joku käppänä tuli pyytämään häntä tanssiin, nosti hän hänet kainalosta ja tanssi ympäri salia, vieden häntä kuin nukkea. Jos joku kirjanpitäjä uskalsi kuiskata hänelle tyhmyyksiä, vastasi hän niin ääneen, ettei hyvän oppilaan tanssikoulussa koskaan sovi siten vastata:

— Menkää kotiin syömään viskunoita!

Turhaan koetettuaan kaikkia pitkän kokemuksen aikana oppimiaan temppuja tuota vallatonta oppilasta taivuttaakseen ei tanssimestari enää lopulta toivonutkaan saavansa kesytetyksi tätä nuorta oravaa. Hänen kuultiin sanovan perin harmistuneena:

— Drifva saattaa minut turmioon, hän turmelee kaikki oppilaani moukkamaisella käytöksellään. Tuskin enää uskallan sanoa hänelle ainoatakaan moitetta; hän kykenisi vastaamaan minulle vaikka korvapuustilla.

Jätettäköön sanomatta, oliko hänellä kenties syytä pelkoonsa. Mutta uskallan väittää pelkäksi panetteluksi sen kaupungin juorun, että Drifva muka oli tanssissa kampannut poikia nurin ja tukistanut tanssimestaria. Johan harakankin hyppiminen masurkassa riitti saattamaan uutteran tanssinopettajan epätoivoon.

Eräänä päivänä tällä lailla saatettuaan perinpohjin hämmennyksiin sekä koulun että opettajan otti Drifva keskellä opetusta hattunsa, kaapunsa ja päällyskenkänsä, nyökäytti päätään katrillille ja sanoi:

— Hyvästi, nyt minä menen!

Froste yritti seurata häntä, mutta hänet tuotiin väkisin takaisin eteisestä, ja siitä päivin oli Froste kuin uhrilammas katrillissa.

Drifva meni, ehkä vähän sykkivin sydämin ajatellessaan kotiintuloa.

— Minä lähdin pois tanssikoulusta, sanoi hän niin ujostelematta kuin suinkin ja löi samalla käsiään ympäri ruumista, niinkuin pojat tekevät saadakseen lämmintä pakkasella. Silloin olikin kylmä ja puuhkat olivat vielä tuntemattomia ylellisyyskapineita.

— Tanssikoulussako olet oppinut noin huiskuttamaan käsiäsi kuin värjärin kyltti? kysyi täti.

— Ei, en käsiä, mutta jalkoja, näin! vastasi Drifva.

Ja hän matki herra Remahlin battemangeja sellaisella tavalla, että olisi saanut kalifinkin nauramaan.

— Jalkojani rupesi pakottamaan, kun niitä lakkaamatta piti vääntää ulospäin. Ja sen tähden oli kai parasta lopettaa, lisäsi karkulainen.

— Lopettaako? Mitä se merkitsee?

— Te olette, täti, niin yksinänne, kun minä olen poissa. Voisinhan minä auttaa reivaan kutomisessa … ja mankeloimisessa … tiedättehän, täti, miten Liisu on pyykissä huolimaton.

Drifva oli vastustamaton, kun hän kerran päätti sellainen olla.

— Lopettaako koulusi? toisti Lusia täti vähän lempeämmällä äänellä. — Lapsi, mitä minun pitää tehdä sinulle? Miten kumman lailla minä saan sinusta ihmisen?

Drifva vihelsi ja naksautti sormiaan.

— Minä rupean soittamaan pianoa!

Siinä oli keino. Drifva opettelee soittamaan pianoa. Kaupunki oli musikaalinen, täällä soitettiin melkein yhtä usein viulua ja pianoa kuin korttiakin pelattiin. Drifvan opettajaksi tuli köyhä tyttö, yhtä nuori kuin hän itsekin. Nuotit taottiin päähän, sävelikköjä rummuteltiin.

— Nyt pitää sinun muistaa muuttaa kolmas sormi peukalon yli äläkä koske peukalolla mustiin tangentteihin!

No, sen lupasi Drifva kyllä muistaa. Mutta kuinka olikaan, niin sattui kolmas sormi unohtumaan, ja peukalo eksyi rauhoitetulle alueelle.

— Sinun pitää muistaa, että D-duurissa on risti f:n ja c:n edessä, mutta B-duurissa on b h:n ja e:n edessä.

Mahdotonta. Drifva rämisytti niinkuin ei ristejä eikä b:tä koskaan olisi ollut olemassakaan.

— Odotahan vähän: nämä ovat bassonuotteja eivätkä diskantteja. Pitäähän sinun erottaa viivan ylä- ja alapuolella olevat nuotit; etkö nyt opi tuntemaan kolmiviivaista c:tä? Ja sitten sinun pitää laskea kuusi kahdeksanneksen tahtia: yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi, kuusi, yksi, kaksi, kolme, neljä…

Ei, se ei sujunut. Nuotit kuin nuotit! Kolmiviivaiset sammakonpojat, mitä hullutusta ne ovat? Ja mitä laskemiseen tulee, niin eihän Drifvan tarvinnut opetella laskemaan kuuteen asti, sen hän osasi jo kolmen vuoden vanhana.

— Ei, nyt sinä tulet jo liian mahdottomaksi, sanoi nuori opettaja, jonka enkelinkärsivällisyys sekin kerran loppui.

— Sen kyllä uskon, vastasi Drifva. Opeta minua viheltämään kunnon valssi, niin voimme sitten lopettaa tunnin jollakin hauskalla kirjalla.

Opettaja vastusteli, mutta hänkin oli nuori niinkuin hänen oppilaansa, ja he sopivat opetustavasta. Ensin koeteltiin muutamia silloin suosittuja valsseja — Beethovenin Kaipuuvalssia ja Huokausvalssia, "Eloni on kuin aaltonen virran". Kaikki olivat liian vaikeita. Drifva ehdotti tuttua piiritanssin säveltä "Saa, kaunis tyttö, tanssimahan" — ja se sujuikin oivallisesti! Nauraen harjoitettuaan tuon loistokappaleen istuutuivat opettaja ja oppilas yhdessä itkien lukemaan "Ruusaa eli Kerjäläistyttöä", kymmenosaista romaania, joka oli lainattu kaupungin kirjastosta.

Vastoin luuloa ei Lusia täti ollut oikein tyytyväinen piiritanssisävelmään. Hän ei ymmärtänyt niin uusimuotista soittoa, hän tahtoi kuulla Rousseaun unelman tai Wittgensteinin marssin.

Drifva koetti parastaan, mutta eipä se tahtonut onnistua.

— Ehkä lopetamme soittamisen, arveli hän. Sormeni ovat aivan tottelemattomat, ehkä sentähden, että olen kutonut reivasta.

— Lopetamme soittamisen! toisti Lusia täti muistaen varsin hyvin, miten tanssikoulun kävi. — Siitä ei puhettakaan. Kyllä sinusta pitää ihminen tulla; kaikki hienot tytöt soittavat pianoa. Mutta sinulla on liian nuori opettajatar; minä puhun mamseli Hagtornille asiasta.

Ja Drifva alkoi soittaa mamseli Hagtornin johdolla. Tämä oli hirvittävä mörkö, suora kuin viivotin, jolla hänen oli tapana napsauttaa oppilaitaan sormille. Ensi arvolause oli: ei yhtään taipumusta, harrastuksesta ei tietoa. Mutta Drifvan piti oppia soittamaan pianoa ja hän soitti pianoa. Samat säveliköt risteineen ja b:ineen, sama sormitus, sama laskeminen: yksi, kaksi, kolme, neljä, sama tuska viivallisista ja viivattomista oktaaveista, niistä, joilla oli viiva päässä ja kaksi kaulassa. Cramerin klaveerioppiin ryhdyttiin vavisten, Rhoden andanttea rääkättiin, Diabellin "Goldene Jugendzeit" pakotti Drifvan huulilta tunkeutumaan hiljaisen huokauksen: ah, jospa olisin neljänkymmenen ikäinen!

Hagtorn oli taipumaton. Äärimmilleen kiusautuneena Drifva ryhtyi rukoilemaan:

— Rakas, hyvä mamseli, minä olen niin hirveän tyhmä, etten koskaan saa noita b:itä päähäni; emmeköhän jo lopettaisi?

Ei, Hagtorn oli luvannut Lusia tädille, että hän tekee villieläimestä ihmisen, Hagtorn oli taipumaton.

— Olisipa kumma, ellen sinua ajaisi soitolla pakosalle! ajatteli
Drifva kapinallisin mielin.

Ja sitten hän alkoi paukuttaa poikki kieliä onnettomasta vanhasta opetusklaveerista, jossa oli viisi oktaavia ja mustat tangentit nykyisten valkoisten paikalla ja valkoiset siinä, missä nykyjään ovat mustat. Ei apua siitäkään. Hagtorn löi oppilastaan sormille viivottimella ja panetti uudet kielet.

— No, sinullapa on korvat? ajatteli Drifva sisimmässään raivoten.

Ja hän alkoi soittaa seitsemän kertaa huonommin. Se oli pirullista musiikkia. Klaveeri parkui kuin kissa hengen hädässä; Cramer pantiin kidutuspenkkiin, Rhode murhattiin, Diabelli ruhjottiin elävältä. Se auttoi vihdoinkin. Jobinkin kärsivällisyys olisi loppunut, ja Hagtorn, kestettyään kolme tuntia moista soittoa, ajoi Drifvan ovesta ulos, ystävällisesti kieltäen häntä koskaan enää koskemasta pianoon tässä maailmassa.

— Mitä minun on tehtävä tytölle? päivitteli Lusia täti epätoivoissaan.
— Tällä laillahan hänestä ei tule koskaan ihmistä.

— Teidän ei pidä tehdä mitään, täti, ehkä sitten onnistuu paremmin, vastasi Drifva viattomasti. Hän oli saanut kyllikseen oppitunneista.

Jotakinhan oli kuitenkin koetettava, ja kuinka olisi voinut oravaa paremmin kesyttää hienoa seuraelämää varten kuin saamalla hänet oppimaan ranskaa.

Oululaiset, vieläpä muutamat sivistyneimmätkin, puhuivat kyllä mieluimmin suomea ja sekoittivat suomalaisia sanoja ruotsiinsa. Muutamat merimiehet ymmärsivät englannin kieltä, jotkut kauppiaat saksaa, ja vanha maisteri Ståhle oli sangen uutterasti, mutta huonosti menestyen koettanut saada venäjää puhekieleksi koulun vastahakoisten miehisten oppilasten kesken. Muutamat ylhäisön naisista olivat päässeet niin pitkälle, että saattoivat rakastettavalle, käytöstapaa määräävälle maaherran rouvalle vastata ranskaksi; sitä kieltä harjoitettiin mamseli Wacklinin tyttökoulussa, ja mitä harvinaisempaa se siihen aikaan oli, sitä enemmän sitä pidettiin sivistyksen kukkana.

Drifvan piti siis kukoistaa tässä kukkatarhassa; oli vain löydettävä sopiva puutarhuri. Tyttökouluun oli hän liian vanha; hänen entiset oppituntinsa olivat niin tutut, ettei kukaan kaupungin ranskalaisista naisista olisi uskaltanut ryhtyä niin vaaralliseen yritykseen. Eräs vanha opettaja, joka tuskalla ja huolta nähden pänttäsi Gediken ranskalaista lukukirjaa koulunuorison päähän, tunnusti totuuden mukaan, ettei hän ollut pariisilainen; mutta voisihan kysyä maisteri Spikiltä.

Kuka oli maisteri Spik? Vanhahko ylioppilas, jolla oli tuuhea, harjasmainen tukka, oppineen näköiset silmälasit ja kivikova sydän kaikkia poikien tuskia kohtaan, mutta vahasydän kaikkiin hamepukuisiin ihmisolentoihin nähden. Tämä oppinut herra oli viranhoitajana koulussa, ja hänen otaksuttiin oppineen uudemmat kielimenetelmät Helsingissä ranskankielen lehtorin Granlundin johdolla. Hän selitti oitis olevansa valmis ryhtymään opetukseen. Jotta vältettäisiin täydelleen panettelun varjokin ja annettaisiin Lusia tädille tilaisuus pitää silmällä suojattinsa ahkeruutta, sovittiin, että nuoren miehen piti saapua oppilaansa luo joka päivä kello yhdeltätoista ja että talon poliisin piti olla läsnä opetusta kuulemassa.

Niin tapahtui. Huomattiin maisteri Spikin osaavan vaatia paitsi Fénelonin Télémaquea myöskin sen ajan uusinta mallikirjaa Meidingerin Ranskan kielioppia. Sisäluvusta oli tuleva kukan sirkkalehdet. Ranskan hengetär yksin tiennee, miten opettajan oman, aito suomalaisen ylioppilaan ääntämisen laita oli; pariisilaiset olisivat varmaankin luulleet sitä kummalliseksi suomenkielen murteeksi. Tosin hän kiitettävän uutterasti koetti selitellä sisäluvun hämäriä arvoituksia, jotka ovat olleet varsin monen pikku mamselin ensimmäisenä päänvaivana. Eu oli luettava kuten öö, ai niinkuin ee, cependant kuin spangdang ja oui kuten voi nenään äännettynä.

— Eikö se ole sen vaikeampaa? tuumi Drifva ja näytti hampaitaan, jotka olivat valkoisia kuin helmet. — Voi, spangdang, lausunko nyt hyvin?

— Erinomaisesti! vastasi ihastunut opettaja. Noilta huulilta olisi mesopotamiankin kieli ollut musiikkia.

— Mutta voihan on suomea, huomautti Drifva. Taitaa olla merkillistä yhtäläisyyttä suomen ja ranskan kielissä.

— Luultavasti, myönsi opettaja. Mutta jatkakaamme nyt. Olkaa hyvä, lukekaa ensimmäiset rivit Télémaquesta.

Drifva luki: Calypso ne pouvait se consoler de départ d'Ulysse … mainiosti se oli luettu suomalaisten tapaan tavaten ja kankealla pohjoissuomalaisella murteella, mutta ranskaa ei siinä voinut huomata rahtuakaan.

— Sangen hyvin luettu, huomautti onnellinen opettaja, yhä enemmän lämmeten sydämeltään. — Todellakin paremmin kuin mitä olin odottanutkaan. Ehkä hieman väritellen näin: Kalipso nö puvee sö kongsolee dö depaar d'Ylis. Olkaa hyvä ja supistakaa vähän pienemmäksi suunne!

Drifva suipensi suunsa kirsikaksi, ja ylioppilas teki tietämättään samoin. Hän tietysti selitti, ettei Fénelon itsekään olisi voinut lausua tuota pulmallista lausetta täydellisemmin kuin hänen taitava oppilaansa.

— No, se ilahduttaa minua, virkkoi Lusia täti. Tuohan kuuluu aivan tutulta. En minä olisi koskaan uskonut ranskaa niin helpoksi.

— Kun on niin erinomaisia taipumuksia, käy kaikki ihan itsestään, vastasi opettaja. Mutta ehkäpä ryhdymme nyt deklinatsioneihin.

— Mitä siitä on hyötyä? kysyi Drifva.

— Tee niinkuin hän käskee! Sopiiko oppilaan mestaroida opettajaansa? huomautti poliisi.

Taivutettiin le père, isä, eri sijoissa.

— Minun isääni sanotaan Kersantiksi, tokaisi parantumaton oppilas.

Deklinatsionien jälkeen seurasivat tavattoman nopeasti konjugatsionit. En tiedä, kenen rakastuneen kieliopintekijän mieleen on juolahtanut se onneton ajatus, että hän on pannut nuorille henkilöille aiottuun kirjaan aivan sopimattoman aimer-verbin. Antakaa anteeksi, tästä asiasta on jo liiankin paljon puhuttu, mutta minä vain lyhyesti kerron seuraukset.

— Present indicatif: J'aime, rakastan, huokasi opettaja.

— Mitä hullua? huudahti Lusia täti kummastuneena. Ilmeisestikin edistyivät ranskan kielen opinnot liian nopeasti.

— Tu aimes, sinä rakastat…

— Sen asian laita on niin ja näin, virkahti Drifva rummuttaen marssia ikkunanruutuun.

— Onko kirjassa todellakin niin? kysyi Lusia täti.

— Olkaa hyvä, lukekaa! Ihan säännön mukaisesti, niinkuin pitääkin olla.

— Pitääkö aina olla niin, kun ranskaa opitaan? Eikö sitä voi oppia vähemmällä?

— Se on ihan välttämätöntä, se täytyy kaikkien osata.

— Hyvästi, herra maisteri!

— Mitenkä?

— Minä sanon: hyvästi, herra maisteri. Nöyrä palvelijanne!

Ja sitä sanoessaan oli Lusia täti aivan saman näköinen kuin Meidingerin ranskan kieliopin säännötön verbi. Drifva hymyili ja rummutti yhä ikkunanruutuun.

Maisteri Spik otti hattunsa loukkaantuneena ja onnettomana. Hän ymmärsi erehtyneensä aimer-verbin toisessa persoonassa.

Jos jollekin johtuisi mieleen, ettei Drifva suinkaan ollut niin mahdoton oppimaan kuin hän oppitunneillaan osoitti olevansa, niin voin vakuuttaa hänen lähimpien tuttaviensa ajatelleen aivan samoin. Niin älykäs hän oli siinä, mitä hän tahtoi älytä, ettei monikaan ole sukkelammin suoriutunut taloustoimista eikä paremmin arvannut arvoituksia kuin hän. Mutta kaiken piti olla hänen luonteensa mukaista, eikä hänen vikansa ollut, että hän oli käynyt erämaan koulua. Lusia täti ajatteli toisin. Hänestä oli nuoruus kuin sieni, jonka pitää imeä kaikki, mitä vanhemmat ihmiset pitävät hyödyllisenä. Hänen pöydässään ei kukaan saanut jättää lautaselleen mitään, kun kerran oli jotakin ottanut, ja aivan samoin piti hänen mielestään käydä kunnollisessa kasvatuksessakin. Hän oli asettanut Drifvan eteen sivistystä syvän lautasellisen toisensa jälkeen, ja itsepäinen tyttö oli jättänyt ne puolilleen tai kokonaan koskematta. Ranskan kielessä Drifva oli osoittanut erinomaista taipumusta spangdangiin, mutta eteenpäin meneminen oli liian arveluttavaa. Mihin oli rehellismielisen sivistystehtailijan nyt ryhdyttävä? Oliko orava lähetettävä takaisin yhtä siistimättömänä, kuin se oli tullutkin?

Tähän aikaan olivat teatterinjohtaja Westerlund ja hänen rouvansa, omaa sukuaan Silvan, maineensa kukoistuksessa. He olivat hurmanneet suurimman osan Suomea ja saapuivat tähän aikaan onnellistamaan Ouluakin. A:n saliin, johon oli ovensuuhun tehty istuinsijoja höyläämättömistä laudoista, kokoontui viikon kolmena iltana taidetta rakastava yleisö. Puolihämärä, missä tuskin saattoi erottaa naapuriaan, savuavain öljylamppujen ja talikynttiläin käry, alaslaskettu esirippu tirkistysreikineen, näyttelijäin vilahtavat vartalot väljine viittoineen, jotka peittivät puvut — kaikki oli siellä mystillistä, aavistuksellista, salaperäistä. Ensi paikalta, joka maksoi riksin, aina parvekkeen viimeisiin sijoihin asti, jotka maksoivat kaksitoista killinkiä, istui illalla kello kuudelta kiihkeästi odottelevaa yleisöä, eikä se toivossaan pettynytkään. Ilmoituslehtisetkin tutkittiin tarkemmin kuin nykyjään Pariisin vallankumouksesta saapuvat sähkösanomat. Nuo ilmoitukset jaettiin pikkukaupungeissa kahtenatoista kirjoitettuna kappaleena huomattavimpiin taloihin, mutta täällä ne ilmestyivät painettuina. Oulussa oli kirjapaino, joka levitteli virsikirjoja, kuulutuksia, sokerileipurin konvehtisäkeistöjä ja kerran viikossa ilmestyvää sanomalehteä, nyt tulivat näytäntöjen ohjelmailmoitukset lisäämään painon tuotteita. Painettu ohjelmalehtinen, sehän oli mitä suurinta loistoa, se oli taiteen riemuvoitto!

Eräänä päivänä Drifva tuli kotiin, suu mitä vastustamattomimmassa hymyssä, kädessä tuommoinen ohjelmalehtinen.

— Tänään näytellään "Fridolin eli rautatehtaassakäynti, nelinäytöksinen kappale".

— No, entä sitten? vastasi Lusia täti välinpitämättömästi.

— Ja sitten näytellään "Olli Nötbomin epätoivo, yksinäytöksinen laulunsekainen huvinäytelmä". Siinä on laulua, täti!

— No, entä sitten?

— Voisimmehan ostaa liput. Huvinäytelmistähän sanotaan voivan oppia maailman menoa.

— Vai niin? Ehkäpä niissä opetetaan ymmärtämättömiä tyttöjä pettämään tätejään? Sillä maailman menolla, luulen, on mennessään jalat vielä enemmän ulospäin kääntyneinä kuin herra Remahlilla. Voithan säästää ohjelmalehtisen, kunnes paperoimme keittiön seinät.

— Mutta Liisu kertoi maaherran palvelijan käyneen jo aamulla ostamassa lippuja.

Lusia täti mietti tätä merkillistä uutista ja muisti vihdoin, että näytelmiä pidetään hyvin sivistävinä ylhäisessä maailmassa.

— Olkoon menneeksi tämän kerran, sanoi hän. Mutta sillä ehdolla, että istut hiljaa etkä häpäise itseäsi tavallisilla vehkeilläsi.

— Minäkö, täti! Älkää pelätkö, kyllä minä istun hiljaa kuin jäätynyt silakka kuumassa paistin vartaassa.

Drifva oli siis ensi kerran nuoren elämänsä aikana tutustuva näytelmätaiteeseen. Sali oli täysi, puolipimeä kuten tavallisestikin, ja kaikki odottivat jännittyneinä. Sitä kesti jonkin aikaa; näytelmän ilkeä vouti etsi punaista tekotukkaansa. Sillä aikaa tuli renki niistämään talikynttilöitä. Drifvan katse näytti tahtovan tunkeutua esiripun läpi.

Vihdoinkin kohosi salaperäinen esirippu. Näyttämöllä oli Savernen kreivitär — niin, muistaakseni se oli Savernen — hänen siveä, kelpo hovipoikansa Fridolin ja punatukkainen linnanvouti, joka juuri oli tunnustanut kreivittärelle rakkautensa, mutta jolle oli halveksien annettu rukkaset. Tietysti hän vannoi kostavansa, mikä olikin hyvin helppo tehtävä, koska kreivi oli erittäin mustasukkainen. Drifva kuunteli ja katseli, kuin hän olisi ollut pelkkää silmää ja korvaa. Näytöksien väliajalla tarjoiltiin konvehtitötteröitä, ja Lusia täti oli varustanut omenia hameensa taskuun.

Toinen näytös alkoi linnanvoudin kavalista vehkeistä. Drifva kuunteli suuttuneena hänen konnuuksiaan; jäätynyt silakka alkoi sulaa. Hän oli vakuutettu, ettei kreivi anna itseään niin karkeasti pettää; hän päätti odottaa tapausten kulkua ja näpäytteli vain huvikseen seuraavana väliaikana omenansiemeniä tuttujen herrojen kasvoihin, ja siinä taidossa hän olikin erinomaisen taitava.

Kolmannessa näytöksessä nähtiin sulatusuuni ja jymähdellen takova, iso ruukinvasara, hirveä sulatusuuni, kyllin suuri paistamaan ainakin tusinan hovipoikia! Kreivi käski nokisia seppiä heittämään uuniin sen henkilön, joka tulee kysymään, onko kreivin käsky täytetty. Drifvan suuttumus kasvoi hetki hetkeltä. Hän malttoi mielensä, hän osoitti vain sormellaan linnanvoutia huutaen:

— Katsos pukkia!

Ratkaisu lähestyi. Fridolin lähetettiin sulatusuunille kysymään tuota onnetonta kysymystä. Kuinka katsojat saattoivat istua aivan levollisina? Jälleen näkyi hirmuinen sulatto. Nokisten seppien kuultiin puhuvan miehestä, jonka he olivat heittäneet uuniin. Kreivi ja kreivitär saapuivat… Kaikki oli tehty. Kaikkiko? Ei, se oli mahdotonta, liiaksi inhoittavaa, Drifva hypähti pystyyn ja huusi kyynelsilmin:

— Hyi, kuinka halpamaista, Fridolin oli viaton, kysykää linnanvoudilta!

Savernen kreivi ja kreivitär katsoa tuijottivat kummastuneina salin pimeyteen, kaikki kääntyivät katsomaan Drifvaan päin, ja Lusia tädillä olisi taaskin ollut sopiva tilaisuus pyörtyä. Onneksi saapui juuri tuona arveluttavana hetkenä Fridolin, joka oli viipynyt rukoilemassa ja oli siten pelastunut. Drifva kuuli kummastuksekseen ja ilokseen, että linnanvouti olikin heitetty uuniin, ja heti lakkasivat hänen kyynelensä juoksemasta, ja hän taputteli käsiään muun yleisön mukana ja huusi:

— Kutti, kutti, parahiksi!

Näytelmätaide oli saavuttanut loistavan voiton. "Fridolinin eli rautatehtaassa käynnin" lopputeho purkautui yleiseksi iloksi. Iloisin kaikista oli Drifva, joka nyt päästyään tuskasta, missä hän oli ollut Fridolinin tähden, ei ollut hillittävissä. Hän nauroi, puhui ääneen tuttaviensa kanssa Laanilaan tehtävästä hiihtoretkestä — ja niin alkoi "Olli Nötbomin epätoivo".

Olli Nötbom oli erinomaisen ikävän "teatterikirjailijan" palvelijana yhdessä kahden vielä ikävämmän rakastavaisen kanssa, mutta Ollin osaksi tuli pitää katsojia hyvällä tuulella. Se osa oli, lähinnä Hamletia ja "Kantaäidin" Jaromiria, herra Westerlundin loistoisin osa. Isäntä epäili syystä Ollia ahneeksi ja tahtoen pelastaa häneltä viinipullon hän kirjoitti sen kylkeen sanan myrkkyä. Olli joi pullon tyhjäksi ja otti sitten tavaamalla selon kirjoituksesta. Siitä se tuli hänen "epätoivonsa", joka niin huvitti Drifvaa, että hän tarkalla kädellä heitti Ollia omenalla päähän. Kiitoksen asemesta herra Westerlund vastasi tähän kohteliaisuuteen Hamletin mitä traagillisimmin katsein. Drifva huusi:

— Juo, Olli, juo! Ei se vaarallista ole, huuhdo vain alas omena!

Katsojat innostuivat niin kaikuviin käsienpaukutuksiin, että Hamlet jälleen muuttui Olliksi ja yhtyi hänkin taputuksiin. Moisin myrskyisin suosionosoituksin ei vielä koskaan oltu näytelty "Olli Nötbomin epätoivoa".

Tämä oli kuitenkin Drifvan viimeinen julkinen sellaista hupaista laatua oleva esiintyminen, ja hänen seuraavat kohtalonsa johtuvat seikkailusta, joka tapahtui seuraavana päivänä.

Oli maaliskuun loppupuoli; lämpömittari näytti kahdenkymmenen asteen pakkasta, jota vanhanajan oululaiset pitävät kohtuullisena vuoden keskilämpönä. Edellisenä päivänä oli ollut hieman suoja, hanki kantoi, niin että olisi luullut näkevänsä suuren joukon suksia liikkeellä. Mutta sukset eivät olleet siihen aikaan enempää kuin luistimetkaan muodin mukaisena huvituksena Oulussa. Ne olivat koulupoikien urheiluvälineitä eikä sen enempää; ja jos Drifva neidistä jäi mitään muuta muistoa kuin hänen opintonsa ja julkiset esiintymisensä, on se muisto se, että hänen ajoiltaan ja hänen esimerkkinsä johdosta Oulun nuoret naiset ovat enemmän ruvenneet harjoittamaan pohjoismaista hiihto- ja luistinurheilua.

Oli sunnuntaiaamu. Neljä tyttöä oli Drifvan aloitteesta suostunut hiihtämään Laanilaan, joen toiselle puolelle, ja erityisestä suosiosta minä, pikku raukka, pääsin mukaan. Froste oli saanut kunnian olla meidän uskollisena orjanamme; hän oli hyvänluontoinen ja myöntyväinen, hänet voimme lähettää vaikka tuleen.

Minun saapuessani yhtymäpaikalle kello viideltä olivat Froste ja Drifva jo siellä, mutta toisia tyttöjä ei näkynyt. Samana päivänä oli jo kaikkien tiedossa, että heidän äitinsä olivat kieltäneet heitä lähtemästä tuolle huviretkelle, koska Drifva oli käyttäytynyt niin vallattomasti edellisenä iltana Fridolinia ja Olli Nötbomin epätoivoa näyteltäessä.

Siinä odottaessamme kuulin Frosten sanovan Drifvalle:

— Miksi puhelit sillä tavoin eilen näytelmän aikana?

— Entä sitten? sanoi Drifva kevyesti. Alussa oli paha olla, mutta sitten tuli hauska.

— Koko kaupunki puhuu sinusta, jatkoi nuori ohjaaja ujona ja hämillään, hehkuvin poskin.

— Vähät siitä! Mitä minä siitä välitän, mitä he minusta puhuvat?

— Jospa kuulisit, miten kaikki tekevät pilkkaa sinusta, ja sinä olet liian hyvä pilkattavaksi, jatkoi Froste. Sinä olet koko kaupungin paras tyttö, ja he sanovat…

— Mitä he sanovat?

— He sanovat, että sinä olet pahempi kuin poika. He sanovat sinun tapelleen mamseli Hagtornin kanssa ja lyöneen Remahlia korvalle. He sanovat sinun karkoittaneen maisteri Spikin rummuttamalla Wittgensteinin marssia ja herra Westerlundin saaneen mustelman omenasta, jolla sinä heitit häntä vasten silmiä.

Drifva purskahti heleään nauruun.

— Hieman reikäompelua liepeeseen he lisäävät, sanoi hän, mutta muuten olen kyllä tainnut olla tuon mallin mukainen.

— Et sinä enää saa tehdä niin, Drifva! Minä olin eilen illalla tappelussa sinun tähtesi, mutta enhän minä voi tapella koko maailmaa vastaan. Minä sanon, että jos vielä teet sillä tavoin, niin minä menen koskeen.

Ja kyyneleitä kieri pitkin kelpo pojan kylmiä poskia. Drifvan hyvä sydän tuli liikutetuksi. Mutta Frostehan oli lapsi; Drifva otti häntä kiinni niskasta, suuteli häntä reippaasti ja sanoi:

— Oletko sinä mies, sinä, kun itket noin vähästä? Häpeä, Froste! Jollen ole kyllin hyvä sinulle, niin mene koskeen, sinä saat lainaksi minun sukseni, ne ovat paremmat kuin sinun. Vai niin, sinä siis tahdot, ettei minun enää pidä tehdä niin? No, sinun tähtesi minä suostun siihen, jos lakkaat itkeä tillittämästä. Mutta missä Liina ja Amanda viipyvät?

— Kuka nyt enää hiihtäisi sinun kanssasi? jatkoi Froste vähän lohdutettuna, mutta vaistomaisesti aavistaen asian oikean laidan.

Me odotimme kuitenkin vielä.

— Tutti — sanoi Drifva minulle käyttäen hyväilynimeä, jonka olin saanut koulukumppaneiltani — matki maisteri Spikiä, sinä osaat niin hyvin!

Minulla oli todellakin tuo virnistelytaito, joka on hyvin tavallinen koulutyttöjen kesken, ja lyhensin pitkää odotustamme matkimalla Spikin opetusta, unohtamatta hänen spangdangiaan. Drifva ei ollut vielä koskaan ollut paremmalla tuulella.

— Nyt on kello kuusi, nyt me lähdemme kolmisin, sanoi hän vihdoin.

Me lähdimme hiihtämään ensin pitkin joen rantaa, sillä jäätymätön Merikoski kohosi siinä kohdin synkkänä ja mustana meidän ja Laanilan välillä.

Keveämmin ei riekko lentänyt Oulunjoen lumista rantaa, nopeammin ei näätä juossut joenjäätä, notkeammin ei orava puikahdellut metsän lumirinnettä pitkin, kuin tuo nuori hiihtäjä kiiti laajoja lumilakeuksia. Saman arvoisia kuin hevonen on aron kasakalle, olivat Drifvan sukset. Kuten aron poika näyttää ikäänkuin kiinni kasvaneelta jaloon ratsuunsa, niin oli Drifva kuin suksiinsa valettu. Ne olivat olleet tuskin kolmea jalkaa pitkät, kun Drifva ensin pikku tyttönä mitteli kotiseutunsa mäkien korkeutta; sitten ne olivat kasvaneet yhtä rintaa hänen kanssaan ja olivat nyt seitsenjalkaiset, mitä parhaimmasta hongasta tehdyt, varpaallisen alaisine oksineen, kimmoisat kuin teräsjoustimet, norjat kuin käärmeet. Koivusauva, jonka päässä oli pienoinen kiekko, oli tuskin jalkaa lyhempi, ja sitä käytettiin enemmän tasapainotankona kuin vauhdin lisäämiseen, mikä tapahtui ruumiin joustavien liikkeiden avulla. Eipä moni suomalainen mökissäkään kasvanut tyttö olisi uskaltanut hiihtää kilpaa Drifvan kanssa tasaisella hangella; eikä moni tottunutkaan mäenlaskija olisi uskaltanut niinkuin hän laskea mitä jyrkimmistä rinteistä. Hän katosi lumitupruun ja muutaman silmänräpäyksen kuluttua hän sukelsi uskomattoman notkeana esiin lumipilvestä jyrkänteen alle.

Meidän olisi ollut aivan mahdotonta seurata tätä lentävää oravaa, ellei hänen armonsa olisi suvainnut tuontuostakin odottaa meitä leväten lumisella kivellä. Me saavuimme Merikosken niskassa olevan suvannon rannalle, ja siitä meillä oli laaja näköala. Kaupunki oli takanamme talvipuvussaan, aurinko oli vielä alhaalla, oli aivan tyyntä, ja savu nousi sadoista piipuista pystysuoraan taivasta kohti. Ikkunat hehkuivat kuin tuuli, keveät savupilvet punertivat auringon valossa, hengityksemme höyrysi kuin hienot pilvet talvi-ilmassa, ja yltympärillämme luonto uinui kuin kaunis, kalpea lumikuningatar puoleksi avoimin silmin valkoisella helmi- ja timanttivuoteellaan. Se oli pohjolan talven rauhallinen aamurukous sen kevättä odottaessa.

— Ei, tällä tavoin emme koskaan pääse Laanilaan, huudahti Drifva iloisesti ja päästi suksensa huimaavaa vauhtia kiitämään rannan äyrästä myöten alas joen jäälle.

Tuskin hän ehti sinne, kun hän jo sai odottamattoman aiheen kiiruhtaa yhä enemmän. Toiselta rannalta tuli kuomureki, jonka edessä oli kolme hevosta, pyrkien joen poikki kaupunkiin. Siltaa ei ollut siihen aikaan, ja virta teki varsinkin kevätpuolella jään petolliseksi. Joko nyt ajaja ajoi liian lähelle koskea taikka kevätaurinko ja kapinallinen joki olivat tehneet liiton keskenään, yhdentekevää, jää petti ja ensin syöksyivät hevoset, sitten reki virtaan, joka oli siinä kohdin sekä syvä että vuolas. Vaara oli ilmeinen, ylivoimainen joki oli vievä mukanaan kaiken.

Froste ja minä seisoimme loitolla ja näimme hevosten korskuen taistelevan virtaa vastaan. Kolmessa minuutissa ehti Drifva paikalle. Ajaja ja kyytimies olivat pelastuneet jäälle, mutta seisoivat neuvottomina ja vaikeroiden sekä turhaan koetellen vetää ylös hevosia. Raskaskuormaisessa reessä, joka oli puolillaan vettä ja kaatumaisillaan, näkyi kiroileva herra turhaan ponnistelevan päästäkseen irti hakaan kiinnitetystä jalkapeitteestä.

— Älä siinä seiso ja huuda, pöllöpää! huusi Drifva kyytimiehelle. — Etkö näe, että hevoset kuristuvat? Heti rantaan hakemaan kankea! Missä veitsesi on … kas niin, suori jo tiehesi!

Drifva ei ollut ensi kertaa moisessa pulmassa. Hän asetti suksensa päällekkäin vinoon jään reunalle, pääsi rekeen ja sai leikatuksi auki jalkapeitteen. Sitten hän vapautti vangin reestä ja pelasti hänet jäälle — vanhan, lihavan, pitkäviiksisen herran, jota ajaja puhutteli majuriksi.

Pahin oli vielä jäljellä. Ken on koettanut, hän kyllä tietää, mimmoista on, kun kolme rinnakkain valjastettua hevosta taistelee henkensä edestä vihaisessa virrassa. Ne sotkeutuivat ohjaksiin ja siloihin, tallasivat ja painoivat toinen toistaan, ja jään reuna lohkesi etukavioiden alta joka kerta, kun ne läähättäen koettivat saada tukea jaloilleen. Kun me saavuimme paikalle, oli Drifva jo leikannut poikki vetohihnat, mutta ei vielä ollut päässyt käsiksi aisoihin eikä niiden välillä oleviin hihnoihin.

— Mitä siinä seisot ja töllistelet? huusi hän ajajalle. — Käy vatsallesi ja pidä rekeä, niin minä koetan päästää aisat haoista.

Matkustajat tuijottivat kummastellen Drifvaan. Hän oli kaunis seisoessaan siinä jäänreunalla, heleänpunaisin poskin, tummat silmät säihkyvinä ja ryhti niin rohkeana ja päättäväisenä, että hän näytti kykenevän torjumaan minkä vaaran hyvänsä. Frosten avulla onnistui ajajan estää reki vajoamasta. Kohta Drifva kiikkui tuossa keinuvassa, veden täyttämässä aluksessa, mikä minä hetkenä hyvänsä näytti voivan upota. Päästäkseen käsiksi aisoihin hänen täytyi pistää oikea kätensä ja olkapäänsä veden alle ja sitä paitsi uskaltautua siihen vaaraan, että joka silmänräpäys häneen olisi voinut sattua ankara isku epätoivoisesti potkivien hevosten takakavioista. Onneksi olivat eläinparat jo uupuneet. Drifva päästi irti aisat ja pääsi onnellisesti, mutta läpimärkänä takaisin jäälle. Hän oli ottanut kylvyn kahdenkymmenen asteen pakkasessa.

Minä en voinut muuta kuin hyödytönnä itkien ja nyyhkien katsella tapausta. Mutta heti jäälle päästyään Drifva huomasi Frosten.

— Mikä sinua vaivaa, pikku raukka? kysyi hän. Itkeä tillitätkö nyt sentähden, että minä kävin koskessa etkä sinä?

— Ei mikään, vastasi Froste ja pyörtyi samassa.

Me katsoimme hänen käsiään, kynnet olivat siniset kuin hän olisi ollut mustikoita poimimassa. Drifvan hengenvaara ja hurjat ponnistukset, jotka hän sai kestää rekeä kiinni pidellessään, olivat lopettaneet pojan voimat.

— Oh, kylläpähän selviää; hiero hänen ohimoitaan vankasti lumella! huusi Drifva minulle ja oli seuraavana hetkenä taas hukkuvia hevosia auttamassa.

Hän laskeutui pitkäkseen jään reunalle, otti kiinni keskimmäisen hevosen riimusta ja koetti pitää sen päätä koholla vedestä. Se oli raskasta työtä, eivätkä Drifvan voimat olisi siihen riittäneet, ellei ajaja olisi auttanut häntä. Vihdoin vanha majuri, suuttunut, läpimärkä ja hölmistynyt kuin oli, näytti vähän tointuvan. Hänen onnistui vain hirvittävää vaivaa nähden selviytyä raskaasta turkistaan, jonka hän sitten levitti tytön peitteeksi tämän maatessa pitkänään jään reunalla, ja ilmaisi teeskentelemättömän ihmettelynsä huudahtamalla:

— Tuopa on, periköön minut (pitkä rivi nimiä), pahin saakelin kasakka, minkä koskaan olen nähnyt!

Suomalaisilla ja ruotsalaisilla on yhteinen sananlasku: "ei Jumala ole kiirettä luonut". Hevosten hengestä taistelemista kesti ainakin kaksikymmentä minuuttia, ennenkuin kyytimies vitkaan saapui ihmisiä ja kankia mukanaan. Yksi hevonen vedettiin ylös kuolleena, toiset hengissä. Drifva ei odottanut pelastustyön loppua, sillä punakoita poskia, tuuheita, mustia hiuksia ja pientä mustaa silkkipäähinettä lukuun ottamatta hän oli kokonaan jäässä. Uusi hevonen ja reki hankittiin matkustavaisille, toinen Frostelle ja minulle. Drifva piti parempana lähteä hiihtäen kaupunkiin; sehän oli tepsivin keino jäämöhkäleen sulattamiseksi.

— Ei, mutta kuulehan nyt, sinä vihon viimeinen saakelin moinen velhoveitikka — esteli majuri, syytäen koko joukon hyväilysanoja oman luontonsa mukaan — pitäkäähän turkki yllänne!

— Onko teillä, herra, tapana hiihtää turkki yllä? nauroi Drifva.

— Mutta sanokaahan toki, ketä perhanaa, nöyrin palvelijanne, minun on kunnia kiittää vanhan krenatöörin hengestä?

— Nimeni on Tuulispää, vastasi Drifva niiaten aivan Remahlin sääntöjen mukaan ja kolistellen jäätyneitä suksiaan saadakseen sijaa jaloilleen. Seuraavana silmänräpäyksenä hän oli jo kaukana poissa.

Viimeisen kerran silloin näinkin Drifva neidin Oulussa. Kohta sen jälkeen vanhempani muuttivat sieltä seitsemänkymmenen penikulman päähän Etelä-Suomeen, ja kun lähdön edellisenä päivän kävin tapaamassa ihailtua ystävääni, oli hän jo ennen minua lähtenyt kaupungista. Tiedettiin hänen päässeen jäisestä kylvystään nuhalla, joka ei ollut sen vaarallisempi, kuin minkä joku muu pikku mamseli saa kylmästä päällystakista. Mutta tiedettiinpä enemmänkin. Tiedettiin, ettei hän ollut lähtenyt kaupungista poronpulkassa, kuten hän oli tullut; hän oli lähtenyt majurin seurassa. Kuka sitten oli tuo tukeva majuri, joka suvaitsi asettua pauhaavaan koskeen juuri sitä varten, että ystäväni Drifva saisi päättää kuuluisan Oulussa-oleskelunsa loistavammalla tavalla kuin Olli Nötbomin epätoivolla? Muutamat luulivat tietävänsä, että majuri oli leski ja rikas; mikä olikaan luonnollisempaa, kuin että hän heti oli kihlaava henkensä pelastajan? Toiset tiesivät varmasti, että majuri oli vanhapoika ja oli testamenttaava Drifvalle suuren omaisuutensa. Mamseli Wacklinin tyttökoulun oppilaista se oli liian yksinkertaista. Majuri ei heidän mielestään ollut mikään oikea majuri — kukapa majuri koskaan oli ajanut kolmella hevosella Merikoskeen? — hän oli nähtävästi kreivi, prinssi, ruhtinas, sanalla sanoen tuntematon, joka kerran naamarinsa riisuttuaan esiintyy loistavana ilmiönä. Hänen tiedettiin samana päivänä käyneen tervehtimässä Drifvaa, sillä mikä tuulispää saattoi pysyä piilossa ilmiöltä, joka matkustaa tuntemattomana? Mitä hän siinä tilaisuudessa sanoi, jäi salaisuudeksi, mutta se ei kuitenkaan estänyt mamseli Wacklinin oppilaita sepittämästä rosvoromaania, jossa sankari, kreivi Boreas — sillä pitihän hänellä olla hallainen nimi — tuli mitä kummallisimmalla tavalla sovintoon ihmiskunnan kanssa sankarittaren, neiti Drifvan avulla. Muistelenpa nähneeni sen romaanin painettuna jossakin sanomalehdessä.

Asian oikea laita ei ollut läheskään niin romantillinen, kuten sittemmin sain kuulla. Majuri Björn, vanha rehellinen suomalainen sotilas, oli sodan jälkeen muuttanut Ruotsiin, mutta sisäisestä pakosta asettunut niin lähelle rajaa kuin mahdollista ja ostanut vanhojen päivien varaksi talon Haaparannasta. Leskimies hän oli, siinä oli arvattu oikein, ja hyvissä varoissa oleva, joskaan ei juuri rikas; mutta uusien lemmittyjen etsiminen ei suinkaan johtunut hänen mieleensä, koska hänellä jo entisestään oli niitä neljä, kaksi tytärtä naimisissa ja kaksi vielä kotona. Majuri vanhuksella oli Hämeessä veli, jota hän kaikin mokomin tahtoi vielä nähdä, ennenkuin molemmat saisivat käskyn marssia päämajaan; kas siinä syy, miksi hän ajaa karitteli kolmella hevosella Ouluun, Ollen hyvän pöydän ystävä hän otaksui Hämeessä olevan yhtä niukasti poronpaisteja, kuin niitä Haaparannassa oli runsaasti, ja sen tähden hän oli kuormittanut noilla herkuilla rekensä niin täyteen, että ne olivat vähällä vetää hänet ja pelastajansa joen pohjaan. Eikä myöskään ollut luonnollisempaa kuin se, että hän rehellisen sydämensä kiitollisuudesta etsi käsiinsä tuon perhananmoisen kasakkatytön, joka oli uljaasti suorittanut kylmän kylvyn hänen tähtensä, ja kun hän sillä käynnillään havaitsi, että Drifvan isä, kappalainen ja varapastori Kersantti, oli palvellut sodan aikana hänen komppaniassaan, niin olihan aivan luonnollista sekin, että majuri lähti Drifvan seurassa tervehtimään tätä entistä sotakumppaniaan. Drifva itse oli jo saanut kyllikseen ensimmäisestä hienommassa seurapiirissä oleskelustaan, ja Olli Nötbomin epätoivo oli vihdoin saanut Lusia tädin siinä määrin vakuutetuksi siitä, miten oravasta oli mahdotonta tehdä ihmistä, että hän kerrassaan luopui kaikista turhista kokeista. Lähtöön oltiin siis molemmin puolin tyytyväisiä: Oulu kadotti erään puheenaiheen, ja salot saivat takaisin oikean omaisuutensa.

Tähän keskeytyivät koko kahdeksantoista vuoden ajaksi kaikki tietoni Drifvan seuraavista vaiheista. Minä olin viettänyt suurimman osan nuoruuttani osaksi Sveitsissä, osaksi Pariisissa, oppinut vähän, nähnyt paljon ja ehkä unohtanut vielä enemmän. Minusta oli ystäväni Drifva enää vain hämärä tarina viattomammilta ajoilta, jolloin vielä saatoin ihailla oravia. Ja tunnustan jo melkein kokonaan unohtaneeni hänet, kun noiden kahdeksantoista vuoden kuluttua sattuma toi minut takaisin Pohjois-Suomeen.

Minä olin iloiten suostunut sukulaiseni rouva S:n ehdotukseen, että lähtisimme yhdessä Aavasaksalle katsomaan keskiyön aurinkoa. Rouva S. ei pitänyt merimatkoista, ja sen tähden kuljimme mieluummin maitse, ajaen mukavasti kuusitoista penikulmaa Oulusta Tornioon. Matka olisi ollut mitä viehättävin, elleivät monet hankalat lauttapaikat olisi sekä peloittaneet että tuottaneet ajanhukkaa. Muutamana kauniina kesäkuun iltana tapahtui meille sitä paitsi onnettomuus, että kyytihevosemme pelästyivät tervahautaa ja lähtivät hurjasti nelistämään pitkin tietä. Ajaja koetti turhaan hillitä niitä; päälle päätteeksi katkesi vielä toinen ohjas. Ei edes veräjääkään, jotka muuten ovat hyvinkin kiusallisia, sattunut olemaan siinä tietämme sulkemassa. Levottomuutemme kasvoi kasvamistaan, koska meille oli sanottu, että me taaskin kohta tulisimme lauttarantaan. Tie käy lautoille aina alamäkeen joen äyräälle asti, eikä sitä koskaan suljeta portilla, joten meillä oli edessämme varsin ikävä mahdollisuus, että huimaavaa vauhtia ajaisimme suoraa päätä jokeen.

Tuona arveluttavana hetkenä tuli kääseillä ajaen yksinäinen nainen vastaamme. Huomattuaan meidän asemamme hän pysäytti heti hevosensa, käänsi sen kääseineen tien poikki ja hypähti itse maahan. Minuutin kuluttua meidän hevosemme huomasivat tien suljetuksi, mutta karkasivat vasemmalle jatkaakseen ojan yli matkaansa tasaiselle kankaalle; silloin tuntematon vastaantulija niin rohkeasti, neuvokkaasti ja taitavasti, että se meitä suuresti kummastutti, otti vasenta hevosta suitsista ja sai niin nopeasti hillityksi sen, että vaunut vaaratta kallistuivat hiljalleen matalaan ojaan.

Läähättäen, vaahtoisina ja vielä pelosta vavisten hevoset pysähtyivät. Tuntemattoman naisen auttamina pääsimme vaunuista maantielle, tosin hieman kalpeina, mutta sotakunniamme pelastaneina. Hänen ensi kysymyksensä kuului, olemmeko loukkaantuneet.

— Emme vähääkään, ilmoitimme hänelle.

— Hauskaa kuulla, sanoi hän. — Olisi voinut käydä pahemminkin, sillä lauttapaikalle on tuskin kuuttasataa askelta. Vähäinen pelästys haihtuu pian; malttakaas, tuossahan on lähde tien vieressä.

Niin sanoen hän juoksi muutamia askelia syrjään, löysi palasen tuohta, teki lipin ja toi kohta meille maukkainta vettä, mitä milloinkaan muistan juoneeni koko elämässäni. Me olimme jo siksi rauhoittuneet, että saatoimme osoittaa liittolaisellemme hyvin ansaittua kiitollisuutta. Rouva S. esitteli itsensä; minä pysyin hänen sukulaisenaan nimettömänä. Tuntematonkin mainitsi nimensä, joka oli meille aivan vieras — rouva X. Hän oli ulkonäöstä päättäen kolmenkymmenen paikkeilla, pitkäkasvuinen ja voimakas ruumiiltaan; hänen tuuheat, mustat hiuksensa oli sovitettu sykeröön yksinkertaisen olkihatun alle, kädessä oli hänellä palttinaiset puolihansikkaat, yllä ruudullinen pumpulipuku ja vähän kulunut harmaa saali ainoana suojana iltakylmää vastaan. Hänen hevosensa oli kaunis eläin, ja hän hyväili sitä ilmeisesti mielihyvin; yhdenistuttavat kääsit olivat melkein ylellisyyttä näin syrjäisillä seuduilla.

Minä epäilin heti ensi silmäyksestä asti, että olimme jossakin jo ennen nähneet toisemme, ja muutamat vilkkaat liikkeet johtivat mieleeni erään lapsuudenmuiston. Mutta se henkilö, joka tällä kertaa oli edessäni, oli melkoista täyteläämpi, eikä hänellä ollut mitään vallatonta käytöksessään, ja hän puhui huolellista kieltä. Minä epäilin kenties erehtyneeni, kun äkkiä kuulin hänen toruvan ajajaamme.

— Mitä siinä neuvotonna seisot! Etkö koettele ohjaksiasi mies, ennenkuin lähdet matkalle? Tervahautako, sanot? Ikäänkuin ei tähän vuodenaikaan pitäisi ajaa viidenkymmenenkin tervahaudan ohitse! Mutta silloin pitää laskeutua maahan ja taluttaa hevoset vaarallisen paikan ohitse. Tartu suitsiin ja taluta hevosia, niin että vaunut nousevat ojasta, mutta älä kuhnaile, ne ovat vielä peloissaan. Vai niin, eikö käy? Sen täytyy käydä. Jos pelkäät, kyllä minä autan.

Minä olin kuullut ja nähnyt kylliksi. Kun suojelijamme yhtä rohkeasti ja yhtä taitavasti saattoi hevoset ja vaunut tielle, ymmärsin minä, ettei hän saattanut olla kukaan muu kuin entinen ihailtu ystäväni, Drifva neiti. Oli anteeksiannettavaa, ettei hän tuntenut minua; minähän olin ollut vasta kaksitoistavuotias, kun viimeksi näimme toisemme Laanilan suvannon jäällä.

— Jatka nyt ohjaksia, mies, minä pidän sillä aikaa hevosia, mutta tee kunnollinen solmu!… Kas niin, kestääkö se? — Ja hän koetteli solmua. — Aja sinä minun kääsejäni, minä ajan vaunut lautalle. Ei sinuun eikä hevosiin ole luottamista.

Kaikista vastusteluistamme huolimatta reipas ystävämme hypähti kuskilaudalle, ja hän todisti täydellisesti oikeaksi luottamuksen, jota hän jo oli herättänyt meissä. Kun lautalle tultuamme nousimme vaunuista, sanoi hän:

— Mihin aiotte päästä yöksi?

— Ensimmäiseen kestikievariin.

— Jos saan tarjota yksinkertaisen yösijan, niin teen sen varsin mielelläni… Ei tästä ole meille enempää kuin neljännespenikulma; kolme huonetta; sillähän tähän vuoden aikaan tuleekin toimeen. Me asumme talvisin kaupungissa, mutta lääkärimme sanoo lasten tarvitsevan maa-ilmaa.

— Kiitoksia paljon. Mutta meistä on liian suurta vaivaa.

— Ei ollenkaan. Mieheni on tällä kertaa poissa, hänen huoneensa on tyhjänä, elleivät vain hänen tupakkapiippunsa jätteet karkoita vieraita.

— Mutta olittehan, rouva X., itsekin matkalla, minkä näin vastoin tahtoamme keskeytimme.

— En ollenkaan, minä lähdin vain parin tunnin ajelulle katsomaan uutta reivaskankaan mallia. Täällä asuu taitava kutoja Peltolan kylässä.

Kursailumme ei ollut vilpitöntä; me otimme tarjouksen iloiten vastaan. Vähemmässä kuin puolessa tunnissa saavuimme hauskannäköiseen talonpoikaistaloon joen rannalle, missä kesäasuntona oli sali tai oikeammin tupa, kaksi kamaria ja keittiö, kaikki hyvin yksinkertaista, paperittomia, valkoisiksi veistetyin seinin ja talonpoikaisin huonekaluin; mutta kaikki oli niin hyvin pestyä, tomutettua ja miellyttävän somaa, että ainoastaan mitä parhain emäntä saattaa sellaiseksi kodin järjestää. Minä katselin emäntää kysyväisesti. Hänkö oli pannut kuntoon tämän viehättävän asunnon, hän, joka äsken oli omin käsin ajanut meidän vaunujamme?

Niin, hän se oli, sitä minun ei enää tarvinnut epäillä, kun lapset tuotiin esiteltäviksi. Niitä oli kokonaista kuusi, viisi poikaa ja tyttö. Sanotaan, että on varsin vaikea tehtävä semmoisen joukon pitäminen maalla inhimillisessä kunnossa. Tosin näkyi rannan mudan merkkejä poikien pieksuissa, tosin näkyi äsken pudonneen napin tai äsken revityn reiän jälkiä, tosin olisi tarvittu kampaa johonkuhun vallattomaan tukkaan, joka uppiniskaisena ei pitänyt lukua siitä, että oli näyttäydyttävä vieraille. Mutta tehtävä oli ratkaistu niin, ettei huolellisimmankaan äidin olisi tarvinnut hävetä. En tavannut säyseitä siropukuisia nukkia, vaan sen sijaan ujostelemattomia, vilkkaita, kauniita lapsia, jotka kainostelematta antaa paukauttivat vieraalle kättä, ja kohta näin heidän tietävän velvollisuutensa äidin-isänsä opetustavan mukaan.

— Rintamaan! komensi äiti. Kaikki kuusi, yksinpä pieninkin, kaksivuotias poika, asettuivat riviin ja seisoivat kuin palavat kynttilät.

Suuri esittely.

— Tämä on Kustaa, kahdentoista ikäinen, kolmannella luokalla. Osaa seisoa päälaellaan kuin kelpo roomalainen. Lyönpä vetoa, että osaat sanoa meille, mitä porkkana on latinaksi?

— Daucus, vastasi poika silmää räpäyttämättä.

— Enkö sitä sanonut? Sitten: Kaarle Robert, kymmenvuotias, ensiluokkalainen, suuri hevosmies, mestari ratsastamaan satulatta kaivolle… Knut, kahdeksanvuotias, rakentelee myllyjä puroon, aikoo insinööriksi… Kaarin Maria, kuuden vanha, tutkii tanssitaitoa oravan johdolla, joka asuu hänen kanssaan, syö sen kanssa ja nukkuu sen kanssa… Aleksander, nelivuotias, hänellä on taipumusta rummuttajan ammattiin ja kesy jäniksenpoika opettaa sitä hänelle… Lopuksi Maksimilian August, kahden vanha… No, Maks, peukalo pois suusta, seiso suorana makkarapuikoillasi!… Tutkii jalon keppihevosella ratsastamisen taidon ensi alkeita… Kas niin, mars, kaikki nukkumaan! Mitä? Eikö kukaan sano hyvää yötä äidille?

Rintama hajosi ja kaikki juoksivat epäjärjestyksessä äidin syliin. Hän suuteli heitä hellästi hymyillen, silitteli heidän kapinallista tukkaansa, ja he pujahtivat huoneeseensa tehtyään mikä minkinlaisen koukeron kumarruksen vieraille.

— Kaarin ei tarvitse mitään tanssikoulua, hän on kuin joustinteräksestä, huomautin minä.

— Ei, minä luulen todellakin, että hänen nykyinen opettajansa on etevämpi herra Remahlia, vaikkeivät sen jalat olekaan niin paljon ulospäin. Minun mielestäni ei pidä liisteröidä ihmisyyttä päällepäin; on parempi, että jokainen eläytyy siihen.

— Lapset näyttävät terveiltä. Saavatko he hiihdellä talvisin?

— Saavat toki, onhan meillä lunta ja keväällä hankeakin. Koulu on ankara ukko, mutta jospa näkisitte heidät lupapäivinä mäkeä laskemassa!

— Osaavatko he myöskin asettua pitkäkseen jäälle ja vetää vaikkapa majurin ylös virrasta?

Rouva X. katseli minua kummastellen.

— Mitä tarkoitatte? kysyi hän.

— En mitään. Johtui vain mieleeni pikku seikkailu … nuori tyttö … hänen nimensä oli muistaakseni Tuulispää.

Rouva X. hypähti seisomaan, tarttui molempiin käsiini ja veti minut ikkunan luo. Kauniit mustat silmät katselivat minua tarkasti kuin salapoliisin silmät.

— Ei — sanoi hän neuvottomana, mikä minua sanomattomasti huvitti — en todellakaan tiedä…

Minä pörrötin tukkani otsalle, otin lähettyvillä olevat silmälasit, suipensin huuleni ja sanoin juhlallisesti:

— Spangdang!

— Spik! Spik! Sinähän se olet, johan heti arvelinkin, että kuka tuo voisi muu olla kuin Josefine Hemming! — Ja hän pyöräytti minua niin vilpittömästi, että jäseneni melkein naksoivat. — Pikku pahanen, miten olet kasvanut pitkäksi sen jälkeen, kun surkeasti itkit jäällä! Tutti tyttö!

— Ja sinä Drifva!

Ja me nauroimme niin sydämellisesti, että oli tarpeen selittää matkakumppanilleni rouva S:lle, mikä oli ilomme syynä.

Sillä aikaa tuotiin pöytään teetä ja maalaisillallinen, joka kyllä ansaitsi kiitoksen. Niin tuore, keltainen voi, niin maukas kotona leivottu leipä, niin oivallinen, monella tavoin valmistettu lohi olisivat missä hyvänsä olleet kadehdittavia. Tämän herkullisen illallisen jälkeen rouva S. siirtyi isännän huoneeseen, joka oli jätetty meidän käytettäväksemme ja kyllin hyvin tuuletettu, niin ettei siellä tuntunut vanhan tupakansavun tuoksua. Ja sitten alkoi tuttavallinen kertoilu, joka saa niin eloisaa viehätystä lapsuuden muistoista.

— Täällä ei näy uskollista orjaasi, joka tahtoi mennä koskeen sinun tähtesi, aloitin minä, ensin tehtyäni selkoa viimeisistä vaiheistani.

— Frosteako? Oh, hän on jäähtynyt, hän on nyt opettajana Oulussa ja takoo sanomattomalla vaivalla Kustaan päähän roomalaislegioonia. Voihan sitä monella tavalla osoittaa rakkauttaan, esimerkiksi tarjoilemalla kämmentenkuumennusta entisen lemmittynsä pojille.

— Entä muut vanhat ystäväsi? Minä tarkoitan niitä kunnon ihmisiä, jotka uskomatonta vaivaa nähden koettivat tehdä sinusta hienoa seuranaista.

— Ja niin epäkiitollista vaivaa nähden! Mutta, Tutti, älä puhu pahaa heistä, he kyllä tavallaan tarkoittivat minun parastani. Mimmoinen villieläin minä silloin olinkaan ja miten paljon huolta tuotin Lusia tädille! Niin, katsos, hän piti minua hukkaan menneenä ja otti minun jälkeeni oppivaisemman kasvatustyttären. Maaherra Stjernschantz muutti pois, ja maaherra Lagerborg muutti hänen sijaansa, mutta täti pysyi yhä lääninhallituksen kalustoon kuuluvana. Sehän oli kerta kaikkiaan hänen elämänsä tarkoitus. Voi sitä rakasta mummoa, luulen todellakin sen olleen hänen surmansa, ettei häntä eräänä talvena kutsuttu maaherran tanssiaisiin. Onneksi hän ehti saada kutsumakortin viikkokauden kuluttua tanssiaisista; se oli eksynyt, en tiedä mihin, ja täti lähti tyytyväisenä tapaamaan ensimmäistä suosijaansa, maaherra Carnallia.

— Ja muut onnettomat, jotka ottivat muokatakseen sinua seuraelämään kelpaavaksi, mitä heistä on tullut?

— Minä en tunne herra Remahlin myöhempiä vaiheita, sen vain tiedän, että hän sai kaksi vaarallista kilpailijaa, rouva Gellerstedtin ja mamseli Arppen. Jos Remahlin oli onnistunut valloittaa Suomi battemangeilla, niin pelkäänpä hänen sittemmin uudelleen menettäneen sen. Ensimmäinen opettajattareni, joka kohta sen jälkeen meni naimisiin, lauloi luultavasti Franzénin laulua:

Lapsi itkee, kätkyt käy, klaveeri se lepää.

Mamseli Hagtorn vältti onnellisesti sen sappitaudin, jonka minä olin vähällä saada syntymään hänessä, ja löi vielä monta vuotta oppilaitaan sormille viivottimella.

— Entä maisteri Spik?

— Miksi kosket helliin tunteisiini? Hän on kohonnut nimineuvoksen arvoon. Ranska on hyödyllistä monella tavoin.

— Ja herra Westerlund?

— Aivan oikein, olihan hänkin opettaja, häntä minun on kiittäminen siitä, että pakenin ihmistyttämiskoulusta. Hänestä tuli ravintolanisäntä ja vihdoin Oulun kaupungin neuvosmies. Muistathan sen aamun, jona vedimme majuri Björnin koskesta?

— Kyllä, varsin hyvin. Minä muistelen, että sinä hänet vedit, emmekä me yhdessä.

— Ei, me molemmat, sillä sinä lisäsit kosken vettä kyynelilläsi. Kun palasin kotiin, oli Lusia täti yöllä miettinyt viimeistä teatterissa osoittamaani loistonäytettä ja järkevästi kyllä päättänyt lähettää minut kotiin isän luo. Kukapa olisi ollut onnellinen, ellen minä? Majuri Björn kävi meillä; kunnon ukko vimmattuine hyväilysanoineenkin! Hän saattoi minut kotiin. Tietänethän, että hän oli ollut isäni komppanian päällikkönä…

— Niin kuulin kerrottavan.

— No, saatatpa uskoa, että oli hauskaa kuulla, miten nuo kaksi ukkoa uudestaan taistelivat 1808 vuoden sodan meidän rauhallisessa pappilassamme, eikä minun tarvitse sanoakaan, että sotamarski oli heistä aivan pääsemättömissä. Majurilla oli neljä omaa tytärtä, joita hän isällisessä ihastuksessaan mairitteli hyväilynimillä "kasi", "porsas", "vusu" ja "varsa". Tyytymättä noihin neljään kotieläimeen hän vannoi, että "kasakasta" oli tuleva hänelle viides, ja kasakka olin tietysti minä; se oli oikein arvonimi noiden toisten rinnalla. Mutta koskei isällä eikä minulla ollut halua noin vain muitta mutkitta lainata minua Haaparantaan, päätettiin, että majurin ja isän oli vaihdettava tyttäriä pariksi vuodeksi. Seuraavana kesänä lähetettiin "vusu" meille ja "kasakka" Haaparantaan. Nyt minä kyllä käsitän, että se oli onnellinen vaihtokauppa. Kaikki nuo neljä kotieläintä oli kasvattanut oiva äiti, jota ei enää ollut olemassa; yksinkertaisia, teeskentelemättömiä ihmisiä he olivat, ja kuitenkin heillä oli harvinaisen paljon tietoja ja tosisivistystä. "Vusu" osasi hoitaa ja ilahduttaa vanhaa isääni paremmin kuin hänen oma tyttärensä ja hän järjesti aivan toiseen kuntoon villiytyneen pappilamme. Minä puolestani kävin koulua ikäiseni "varsan" ja hänen vanhempien sisartensa luona, jotka olivat naimisissa ja asuivat aivan lähellä. Ei mitään kiusaamista eikä pintapuolista liisteriä; hyvä seurapiiri, hyviä kirjoja ja hyvä lukuhalu; kaikki kävi kuin itsestään. Tietämättäni tuli minusta niin hyvä ihminen, kuin luonteeni suinkin salli. Kehnonpuoleistahan se on, niinkuin näet; viileys on silitelty, mutta ei pesty pois. Eiväthän kaikki voi olla valetut samaan kaavaan… Isä kuoli, minä menin naimisiin; ja nyt tiedät kaikki.

— Ja kuinka aiot kasvattaa tytärtäsi? kysyin minä mieleltäni lämmenneenä hänen rakastettavasta suorapuheisuudestaan.

— En niinkuin hänen äitiään kasvatettiin, salossa ja suksilla. Hän saakoon oppia, kokea, ajatella; hänet on kesytettävä, mutta ei häkissä. Vapaassa luonnossa pitää vapaan hengen kehittyä. Usko minua, mielettömyyksistäni on kuitenkin jotakin jäljellä, minkä tahtoisin jättää perinnöksi tyttärelleni: omana itsenään olemisen vapaus, joka on ilman teeskentelyä, ilman ulkokultaisuutta, ja vapaus alistua niiden elämän siteiden alaiseksi, jotka omatuntomme hyväksyy ja järkemme tunnustaa oikeiksi, mutta samalla nauraa pikkukommelluksille. Niin, anna anteeksi, rakas Lusia täti, älä käänny haudassasi: minun tyttäreni ei ole koskaan käyvä herra Remahlin tanssikoulua.

Oli jo myöhä, ja meidän piti aikaisin seuraavana aamuna jatkaa matkaamme. Ennenkuin erosimme, kysyi ystäväni:

— Etkö tahdo nähdä lasteni nukkuvan?

Hän avasi hiljaa lastenkamarin oven. Siellä neljä nuorinta nukkui kukoistavina, punaposkisina kuin kypsät mansikat. Joku oli pistänyt jalkansa esiin peitteen alta, toinen oli jo ehtinyt kääntää pikku olemuksensa niin, että pää oli siellä, missä jalkojen piti oikeastaan olla. Äiti asetteli kevein ja hellin käsin kaiken kuntoon — sama äiti, jonka olin nähnyt ottavan vauhkoa hevosta kiinni suitsista.

— Missä vanhimmat poikasi nukkuvat?

— Salissa tavallisesti, mutta milloin meillä on vieraita iltaisin, on heistä erittäin hauskaa päästä heinäylisille.

— Entä sinä itse?

— Minäkö? Nuoruudessani nukuin monta kesäyötä veneessä tai kovalla kalliolla. Nyt suon itselleni sen ylellisyyden, että makuupaikkani on lasteni vieressä.

— Ja vaikka sinulla on kuusi lasta, et kuitenkaan ole ottanut lapsenhoitajaa.

— En toki; mieluimmin luotan vain itseeni. Jättäisinkö minä lapset palvelijan haltuun?

Minä pudistin ystäväni kättä. Vaikka hän oli ollutkin pahempi kuin poika, kuten ennen sanottiin hänestä, ja vaikka hänessä oli vieläkin villeyttä jonkin verran jäljellä, niin hän kuitenkin oli äiti, joka saattoi kieltää itsensä.

Kello kuudelta seuraavana aamuna vaunut olivat säyseine hevosineen valmiina. Me olimme kiittäneet emäntäämme mitä miellyttävimmästä vieraanvaraisuudesta ja istuimme jo ajoneuvoissa, kun kuulin toisen vanhimmista pojista huutavan:

— Drifva!

— Ketä hän tarkoittaa? kysyin minä kummastuen kuullessani vielä kerran tuon nimen, jonka luulin täällä olevan vain emännän ja minun salaisuutenani.

— Hän huutaa sisartaan, nauroi äiti. — Pojat lähtevät oravia pyytämään, ja Kaarin saa tulla kantamaan heidän voileipiään metsään. En tiedä, mistä he ovat kuulleet tuon nimen, luultavasti Oulussa. Eipä Kaarin siitä kovinkaan pahoillaan ole. Minä olen sanonut hänelle, että kyllä lumikinos sulaa, kun se vain pääsee omaan oikeaan kevääseensä.

— Niin, niin. Jää hyvästi!

— Ei, odottakaahan hetkinen! Mitenkä mies on valjastanut? Ovathan ohjakset sotkeutuneet; tällä lailla joudutte riitaan ensimmäisen veräjänpielen kanssa! On olevinaan ajaja eikä hanki kunnon ohjaksia! Ei, älä vaivaudu alas, mies; kyllä minä autan. Jos vielä kerran annat hevosten hurjistua, niin muista minua!… Kas niin, nyt ne on selvitetty. Mars, vetelys!