Talvi-iltain tarinoita 5 / Sumutarinoita.

by Zacharias Topelius

TOINEN KERTOMUS.

Ikuinen ylioppilas.

Konsuli Rönnevallia onniteltiin hänen nuoruutensa arvoituksen iloisesta ratkaisusta, hänen romaaninsa naissankari oli löytänyt saalinsa, ja tohtori Rabe, joka oli saanut toisen arvan, aloitti kertomuksensa seuraavaan tapaan: Minäkin muistan arvoituksen, mutta toisenlaisen kuin se, jonka arvoisa edeltäjäni kertoi, melkein yhtä öisen ja pimeän kuin hänen kertomuksensa oli miellyttävä ja valoisa. Onneksi on meillä nyt kirkas vuodenaika, jolloin voimme varjoja pitää vain mieluisana vaihteluna. Torjun jo edeltäpäin epäilyksen, että kerron kummitusjuttuja, vaikka todellakin silloin itse olin sen ainoan kerran elämässäni halukas uskomaan sentapaista. Kertomukseni koskee sielutieteellistä arvoitusta, niin harvinaista ja niin ihmistoiminnan kaikkien tavallisten vaikutinten kanssa ristiriidassa olevaa, etten sen vertaista ole löytänyt muuta kuin yhden, omituisessa, mutta ihmeellisen kauniissa Almqvistin runossa nimeltä Ramido Marinesco. Goethe tai Walter Scott olisi epäilemättä voinut arvoituksestani tehdä paljon enemmän kuin mitättömän ylioppilasmuistelman. Mutta antakaa anteeksi, minä olen latinalainen; onko teistä kellään synnynnäistä kammoa pitkiä latinalaisia kirjannimiä kohtaan?

Kuulijat selittivät kainosti, etteivät tosin voineet täydelleen ymmärtää niin suuren opin arvoa, mutta olivat kuitenkin valmiit alistumaan siihen, mitä ei voinut välttää.

— Minun tulee sitten — jatkoi kertoja — ilmoittaa, etten ole kehdosta asti ollut roomalainen, vaan pikemmin kreikkalainen, hebrealainen, arabialainen, syyrialais-kaldealainen tai miksi minua tahdotaan nimittää, sanalla sanoen itämaisten kielten tutkija. Isäni oli oppinut teologi, joka oli hyvin tarmokkaasti ryhtynyt raamatunkielen tutkimiseen, eksegetiikkaan. Hänen elämänsä päämääränä oli ollut opettajanpaikan saaminen Turun yliopistossa, mutta hänet sivuuttivat onnellisemmat, joskaan eivät taitavammat hakijat, joten hän vihdoin joutui kirkkoherraksi erääseen hiippakunnan pohjoiseen pitäjään. Siellä hän opetti itse poikiaan ylioppilastutkintoon asti, ja koska minä olin vanhin, oli minun tietysti astuttava hänen jälkiään. Ja minun piti päästä paljon pitemmälle; sehän on isien kiitettävää kunnianhimoa. Minusta piti tulla oppinein raamatunselittäjä, mitä koskaan oli nähty; minun piti valaista pyhän kirjan salaisia syvyyksiä niin kirkkain tutkimuksen valon soihduin, ettei kukaan edellinen tutkija vielä ollut sen vertaisia sytyttänyt, ja sentähden opetettiin minulle varhaisesta lapsuudestani asti kaikkia siihen alaan kuuluvia kieliä, varsinkin raamatunkreikkaa ja hebreaa, kunnes minä liikuin niissä kuin kala vedessä. Latina oli sivuasia, mutta sitä ei voitu välttää. Tosin minä jo kolmentoista vuoden ikäisenä tunsin kummallista mieltymystä urhoolliseen Aineiakseen paljon enemmän kuin Moosekseen ja Daavidiin, mutta isäni tahto oli laki, ja seitsemäntoista vuoden vanhana minä lähdin yliopistoon, Aroseniuksen hebrean kielioppi korkealle kohotettuna lippunani, ja sainkin sen johdolla aivan toivon mukaan parhaimmat arvosanat.

Syksyllä 1826 minä asuin Linnankadun varrella Turussa kehnonlaisessa ylioppilaskamarissa, jonka ainoa matala ikkuna oli Aurajoelle päin, maksoin kolme riksiä kuukaudessa huoneesta, huonekaluista ja siivouksesta sekä yhtä paljon ylioppilaiden tavallisesta ruoasta, peruna- ja sianlihakeitosta ja paistetuista silakoista, joiden lisäksi pyhinä oli ohukaisia. Talo oli erään räätälinlesken, matami Mettisen, jolla paitsi minua oli vain yksi vuokralainen, ja häntäpä minun täytyykin pitää paljon merkillisempänä henkilönä, kuin minä silloin olin tai minusta sen jälkeen on tullut tai koskaan on tulevakaan.

Hänen nimensä oli Müller — Peregrinus Müller, kuten sittemmin kuulin — ja hän asui minun huoneeni viereisessä huoneessa, josta oli eri ovi porstuaan. Tuo ovi oli aina kiinni ja avain oli poissa. Joskus olin nähnyt eteisessä tai portilla pitkän, laihan ja mustaverisen olennon pujahtavan ohitseni hämärissä ääneti kuin varjo. Hänellä oli outo ulkomaalainen puku: kulunut, ruumiinmukainen musta samettinuttu, väljät flanellihousut ja turkkilaiset puolisaappaat; päässä oli karvakulu kolmikulmainen hattu, sen muotoinen, mitä viisi- tai kuusikymmentä vuotta aikaisemmin oli käytetty. Minä saatoin tavata hänet millaisessa ilmassa hyvänsä ja useimmiten juuri sadeilmalla, eikä hänellä koskaan ollut yllään mitään päällystakkia, mutta vasemmassa kainalossa aina joukko kirjoja ja oikean käden tukena ryhmyinen, ruskea keppi tai oikeammin sanoen sauva, jonka kädensijana oli pöllönpää. Olkaa hyvä, katsokaa tätä; se sama sauva on minulla juuri tässä kädessäni, enkä minä siitä koskaan luovu.

Kuulijat tarkastivat pikimmiten tohtorin uskollista tukea, jonka kulunut kengin ja hankautunut pöllönpää osoittivat pitkiä, tuntemattomia vaellusretkiä. Kertoja jatkoi:

Kummallinen naapuri kiihoitti uuteliaisuuttani, ja koska minä onneksi olin emännän suosiossa, oli tämä hyvinkin halukas kertomaan minulle kaikki, mitä tiesi tai ei tiennyt naapuristani. Hän oli ulkomaalainen, luultavasti saksalainen; tullessaan hänellä oli ollut Göttingenistä saatu todistus, ja hän puhui kaikkia kieliä, myöskin ruotsia ja suomea, melkein kuin maassa syntyneet asukkaat. Hän sanoi olevansa ylioppilas, ei tohtori eikä maisteri, mikä olisi paremmin soveltunut hänen ikäänsä sillä hän näytti olevan lähempänä neljättä kymmenlukua kuin oikeita iloisia ylioppilasvuosia. Hän oli jollakin tavoin rappiolle joutunut, sen saattoi nähdä hänen vaatteistaan, sillä muuta hänellä ei ollut, kuin mitä hänen yllään oli, ja kuitenkin hän oli tuonut mukanaan raskaan arkun täynnä kirjoja. Mutta rutiköyhä hän ei kuitenkaan ollut, koskapahan hän päivälleen suoritti kuukauden vuokran edeltäkäsin, ja niin paljon ei emäntä luullut saattavansa todistaa kaikista ylioppilaista…

Minä huomautin rikkiviisaasti, että Müller ehkä hummaili.

— Hänkö! huudahti Mettisen matami. Hän ei juonut muuta kuin vettä, ei syönyt muuta kuin leipää, hedelmiä ja kasviksia, mitä emäntä ei suinkaan luullut saattavansa todistaa kaikista ylioppilaista. Mutta eräs paha tapa hänellä oli sen lisäksi, ettei hän koskaan ottanut vastaan vieraita eikä koskaan seurustellut kenenkään ihmisen kanssa. Hänen huonettaan ei saanut koskaan siistiä — ajatelkaahan, ei koskaan siistiä, lakaista, tomuttaa, pestä! — ja kuinka saattoi semmoinen ylioppilas olla muuta kuin hunningolle joutunut! Sen tähden olikin kamari kauniin näköinen, kuten palvelustyttö voi todistaa, hän kun kerran päivässä vei sinne vettä, ruokaa ja toisinaan lamppuöljyä tai vahakynttilöitä, sillä Müllerin ylellisyytenä oli vahakynttilöitten polttaminen. Kirjoja ja papereja kasa kasan vieressä pöydällä, hyllyillä, tuoleilla ja lattialla; ei, ei se ollut ihmisasunto, vaan variksen pesä. Ja tähän kunnon emäntäni katsoi tarpeelliseksi lisätä, ettei hän suinkaan vihannut säädyllisiä ja hyödyllisiä kirjoja, kuten Sjögrenin sanakirjaa ja opera omnian tapaisia, joita hän oli vuosi vuodelta tottunut näkemään avoinna ylioppilaittensa pöydällä ja jotka hiiskahtamatta sietivät tomuhuiskua; mutta Müllerin pakanallisia kirjoja olisi tuskin saanut puhtaaksi saksansaippuallakaan. Sitä paitsi hänellä oli vielä se paha tapa, että hän poltti lamppuaan kaiket yöt. Se oli kyllin hyvin nähty oven raosta, ja miten käy, kun ylioppilas nukkuu lamppunsa ääreen? Niin tulen vaarallista pahaa tapaa ei emäntä tahtonut sallia, ja hän oli siitä muistuttanut, mutta mitä mies oli vastannut? Älkää pelätkö, oli hän sanonut; minulla ei ole aikaa nukkua.

— Eikö aikaa nukkua! toisti Mettisen matami, syystä kyllä harmistuneena. — Ikäänkuin vanha ylioppilas ei muistaisi nukkua! Minä olen vuokrannut huoneita kaikenlaisille ylioppilaille, sellaisille, jotka ovat nukkuneet kaksitoista tuntia vuorokaudessa, ja sellaisille, jotka tuskin ovat osanneet nukkua. Ei minulla ole mitään kenenkään ahkeruutta vastaan, varsinkaan, jos kuka on joutunut vähän takapajulle ja koettaa viimeinkin takoa edes vähän oppia kovaan kalloonsa; mutta ellei mies olisi niin siivo ja hiljainen eikä maksaisi niin säännöllisesti vuokraa, niin en tosiaankaan enää kärsisi hänen pakanallista elämäänsä. Ei sen raukan ole niinkuin olla pitäisi, ei ole hänessä kaikki saumat paikoillaan.

Viimeksimainittu otaksuma näyttikin varsin todenmukaiselta, ja moni turkulainen oli samaa mieltä, kuten kohta sain kuulla. Mülleriä piti vallassaan pinttynyt päähänpisto, joka ei näyttänyt millään tavalla kuuluvan ylioppilaan tavalliseen ja kiitettävään ahkeruuteen, varmaa tutkintoa varten lukemiseen. Hän saapui joka päivä säännöllisesti kello kymmenen yliopiston kirjastoon, mutta ei lähtenyt silloin, kun muut lähtivät, vaan oli hankkinut itselleen luvan olla siellä pimeän tuloon asti. Siellä nähtiin hänet päivät päästään syventyneenä lukemaan vanhimpia, kummallisimpia ja tomuisimpia nidoksia, mitä aikojen kuluessa oli kokoontunut unohduksiin jääneille hyllyille ja joita ei kukaan enää halunnut. Hän kaiveli erityisellä luvalla mitä kellastuneimpia ja epäselvimpiä keskiajan käsikirjoituksia, iänikuisia tilejä, jotka olivat nidotut vanhemmista, hävinneistä teoksista revittyihin pergamenttilehtiin, ja sellaisia ajan ja rottien pahoin pitelemiä kirja- ja paperihylkyjä, joita oli kokoontunut romukätköihin ja ullakoille, koska ei kukaan ollut katsonut maksavan vaivaa ottaa selkoa niiden sisällyksestä. Eräänä lauantai-iltana oli vahtimestari unohtanut hänet kirjastoon ja lukinnut oven, joten hän oli jäänyt sinne maanantaiaamuun asti, jolloin kirjasto taas avattiin; mutta yhtä häiritsemättömänä hän oli silloinkin ollut käsikirjoituksia tutkimassa, kuin olisivat ruoka, juoma ja valo hänestä olleet vain mitättömiä sivuasioita. Tuolla uutteruudellaan hän olisi saattanut kirjastonhoitajan epätoivoon, ellei hän kummastuksekseen olisi huomannut Mülleriä kaikkien kirja-alan harvinaisuuksien tyhjentymättömäksi luetteloksi, sillä ei kukaan tuntenut niitä niin hyvin kuin hän, ei kukaan osannut niin uskomattoman tarkasti muistaen luetella niiden eri painoksia, painovuosia, kustantajia, sisällystä, nidoksia, sivuja ja kuuluisia painovirheitä. Vähitellen oli käynyt selville, että tämä rappioille joutunut ylioppilas — "ein bemooster", niinkuin saksalaiset olisivat häntä nimittäneet — oli ainakin kirjain tuntijana kummastuttavan oppinut, ja juuri sen tähden hän saikin vapaasti käyttää yliopiston kokoelmia. Mutta kaiken sen ohella epäiltiin kuitenkin, ettei Müllerin pinttyneen päähänpiston laita ollut niinkuin olla piti. Mitä hän tahtoi? Mitä hän etsi? Mitä hän tutki? Kukaan ei tietänyt sitä.

Minulla ei naapuristani ollut vähintäkään vastusta. Joskus tosin kuulin yöllä ohuen seinän läpi hänen huoneestaan paksukantisen kirjan kiinnikumahtamisen, jota aina seurasi jonkinlainen raskas huokaus, mutta minä totuin siihen helposti enkä antanut sen ollenkaan häiritä lepoani. Kaikki ajatukseni olivat tähän aikaan kiintyneet Jobin kirjaan, jota aloin tutkia alkukielellä, ja Jobin kirja oli sangen ruotoinen kala oppineemmillekin selittäjille, kuin minä saatoin kehua olevani. Muutamia viikkoja oli tällä lailla kulunut ilman, että jouduin mihinkään yhteyteen viereisessä huoneessa asuvan naapurini kanssa, kunnes odottamaton, hullunkurinen tapaus antoi aihetta ensimmäiseen tutustumiseen.

Syksy oli myrskyinen, mutta mitä hiljainen lukukamari välittää luonnonvoimien raivosta? Minä istuin kirjojeni ääressä, päivä kului, ilta kului, minä olin Jobin seurassa Kaldeassa ja unohdin ne kolme- tai neljätuhatta vuotta, jotka erottivat meidän aikamme hänen ajastaan. Eräänä iltana kävin levolle myöhään ja nukuin sikeästi kuten seitsemäntoista iässä nukutaan, mutta yöllä heräsin siihen, että ikkuna romahti lattialle ja raskaita sysäyksiä kuului ulkoseinältä. Huone oli niin pimeä kuin marraskuun yönä ainakin, ja kuitenkin olin mustassa pimeydessä näkevinäni suuren, kummituksen tapaisen esineen liikkuvan vuoteeni vieressä. Minä nousin puoleksi istualleni, käteni tapasi jotakin kammottavaa kosteata, joka näytti tavoittelevan päänalustani, ja tunsin kylmän ilmavirran puhaltelevan ikkunasta. Ennenkuin ehdin selvittää sekavia ajatuksiani, aukesi ovi vedosta ja heti senjälkeen astui naapurini sisään, kädessä palava vahakynttilä, jolla hän sytytti minun kurjan talikynttiläni.

— Nouskaa ylös! sanoi hän. Tulva!

Kuuluisa Aura on liian oppinut joki ryhtyäkseen mielellään poikamaisuuksiin, mutta ennen rantojen uutta järjestelyä olivat tulvat jotenkin tavallisia, ja sellainen meidät tällä kertaa yllätti. Minä nousin vuoteesta, näin ikkunan olevan rikki, lattian veden vallassa, keskellä huonetta pitkän, käsittämättömän, kiikkuvan esineen, joka raapi seinää, kaatoi vesikarahvin ja näytti vihamielisin aikein lähestyvän sänkyäni. Kuluipa kotvanen, ennenkuin tunsin tuon oudon öisen kummituksen kaljaasin kokkapuuksi, myrsky ja virta kun olivat ajaneet aluksen rantaan, mistä se oli työntänyt hävyttömän kärsänsä ikkunastani sisään.

Mitä oli tehtävä? Minä pukeuduin, kokosin kalleimmat tavarani, muun muassa Jobin ja olin jo lähtemässä pakoon, kun samassa muistui mieleeni Müller, joka oli herättänyt minut ja nyt oli samassa vedenhädässä. Hänen huoneensa ovi oli auki, minä vein Jobini aitan portaille ja kiiruhdin auttamaan naapuriani pelastustyössä. Hän tuli vastaani eteisessä, kantaen raudoitettua arkkua, niin suunnattoman raskasta, että siinä näytti olevan kylliksi neljällekin miehelle. Samassa hän muisti jonkin asian, jonka oli unohtanut, ja huusi minulle: Guidonis! Guidonis!

Hänen huoneensa lattia oli veden vallassa niinkuin minunkin kamarini. Minä etsin ja löysin nurkasta uunin luota yhä kohoavasta vedestä kyljellään olevan valtaisen suuren, ainakin leiviskän painoisen kirjan, joka oli sidottu paksuihin messinkihakaisiin puukansiin. Vahakynttilä paloi pöydällä, minä en kiireestä huolimatta saattanut olla katsahtamatta kirjan nimeä, mikä oli: Guidonis Pancirolli Rerum Memorabilium sive Deperditarum Pars Prior, ensi osa muistettavia tai kadonneita kirjoja koskevaa, Salmuthin selittelemää Frankfurtissa 1646 painettua teosta. Kanteen oli kirjoitettu kauniilla käsialalla: Peregrinus Müllerus, Aboae 1696. Huomioni kiintyi tuon nimikirjoituksen omituiseen p:n kiemuraan, joka päättyi vasemmalla puolen ristiin ja siihen liitettyyn miekkaan.

Me vietimme talon muitten karkoitettujen asujainten kanssa kaksi tai kolme kolkkoa tuntia korkeammalla paikalla olevassa vilja-aitassa ja palasimme takaisin päivän koittaessa, kun vesi jo alkoi laskeutua. Hävitetty asuntomme pantiin suurella vaivalla asuttavaan kuntoon, ja Mettisen matami kertoi riemuiten saaneensa vihdoinkin siistiä naapurini huoneen. Auran vesi oli, kaikkia itsensä pilalle lukeneita kirjatoukkia mahtavampana, ottanut pesemisen huolekseen, ja ennenkuin variksenpesän asukas sai aikaa tointua, ehti luuta päättää, mitä tuo suuri pesuriepu oli onnellisesti aloittanut.

Muutamia päiviä kului, ja Job tuotti nuorelle ja malttamattomalle aloittelijalle aivan kylliksi huolta, joskaan ei juuri yhtä paljon kärsimyksiä, kuin hän itse oli kokenut. Eräänä iltana juolahti mieleeni, että Müller ehkä oli käyskennellyt hebreankielen harhasolissa, ja vaikkakaan minulla ei olisi mitään opittavaa häneltä, niin hän saattoi haluta oppia jotakin minulta. Minä siis odotin eteisessä hänen palaamistaan saadakseni hänet pidätetyksi hänen ohitse mennessään. Ja hän tulikin.

— Herra Müller, sanoin minä, neuvokaa minua hiukan!

— Mitä tahdotte? Ei ole aikaa.

— Eräs Jobin kohta on minulle mitä pahimpana kiusankappaleena. Minusta on teksti joko ristiriitainen tai De Wette ei osaa selittää.

— Aivan oikein, herra. Epäilys on totuuden äiti. Astukaa sisään!

Me menimme hänen huoneeseensa; hän sytytti lampun. Job oli hankkinut minulle suosionosoituksen, jota ei kukaan muu saanut osakseen. Kamari näytti siltä kuin toinenkin tulva vielä olisi tervetullut. Tämän kotelon simpukka kävi istumaan ainoalle tyhjänä olevalle tuolille, ja minä istahdin pyytämättä kehnonlaisen vuoteen laidalle.

Ensi kerran sain silloin rauhassa katsella naapuriani läheltä. Hän näytti olevan mies parhaissa voimissaan, lujatekoinen, vaikka laiha ja vähän tavallista kokoa pitempi. Hänen kasvonsa olivat jalot ja säännölliset, mutta harvinaisen kalpeat, silmät suuret, tummat ja syvät, ilme samalla hajamielinen, surullinen ja väsynyt. Pitkä, ruskea, kampaamaton tukka peitti puolet korkeasta otsasta, joka osoitti tavatonta ajatusvoimaa.

Minun näyttäessäni Jobin kirjaa ja selittäessäni epäilyksiäni pienen salaisen turhamaisuuden kannustamana, että saan komeilla muka syväoppisuudellani, elostui Müllerin kasvojen hajamielinen ilme vähitellen, hänen katseensa teroittui, hänen muuten niukka puheensa tuli vakuuttavan selväksi, jopa kaunopuheiseksikin. Hän ei ainoastaan selittänyt tuota vaikeata kohtaa kummastuttavan oppineesti, vaan vieläpä osoitti, mitä muita samanlaisia omituisuuksia Jobin kirjan tuntemattomalla tekijällä on, ja antoi minulle ohjeen kokonaista tutkimussarjaa varten. Se ei enää ollut pelkkää oppia, vaan kaikkea hallitsevaa, kaikkinäkevää neroa; en ollut koskaan ennen voinut uneksiakaan moista etevämmyyttä, ja kahdessa tunnissa minä opin tuolta mieheltä enemmän kuin ennen kahdessa vuodessa.

Kun vihdoin yhä enemmän kummastuneena kysyin Müllerin ajatusta Jobin melkein vaikeimmasta arvoituksesta, vastasi hän:

— Se kohta on myöhemmin lisätty väliin, se on peräisin vasta kuudennelta vuosisadalta, eikä sitä ole vanhemmissa käsikirjoituksissa. Selitän, mistä se johtuu. Lectio vulgatan ovat Aleksandrian ja Damaskuksen rabbiinit turmelleet saadakseen sen paremmin Talmudin mukaiseksi. Reunamuistutuksia, joilla tulkitsijat ovat tahtoneet valaista epäselviä kohtia, ovat taitamattomat kirjurit panneet tekstiin, aivan niinkuin on käynyt uuden testamentin koodeksillekin. Job on Salomon aikain kuolematon, klassillinen teos, mutta mitä meidän on sanottava evankelistain esityksissä näkyvistä ristiriitaisuuksista? Kieltämättä ne ovat ainoastaan sanallisia, ja vaikkapa ne jossakin kohdin näyttävätkin todellisilta, niin saavat ne selityksensä niistä mielivaltaisista muutoksista, mitä tekstiin on tehty, kun sitä ensi kerran on rapsodisesti merkitty muistiin. Tutkikaa syvemmältä, herra, niin myönnätte mahdolliseksi, että eksegetiikan kerran onnistuu uudistaa alkuperäiseen puhtauteensa koko koodeksimme, sekä vanha että uusi testamentti.

Minä katselin häntä vilpittömästi ihmetellen. Hän näytti kasvavan pitemmäksi lausuessaan nuo sanat täysin tieteellisen varmasti. Minä huomautin, että sana itse ennustaa entiselleen palautumisensa, siinä kun sanotaan, ettei piirtoakaan Jumalan puhtaasta sanasta pidä koskaan katoaman.

— Ei — toisti Müller tuijottaen minuun sellaisin katsein, että hämmästyin — ei katoaman, mutta vähäksi aikaa himmentymän. Voi sitä, jonka tähden pahennus tulee!

— Mutta — minä väitin vastaan — sanan selittäjällä on saattanut olla rehellinen tarkoitus, vaikka hän onkin erehtynyt, kun on luullut panevansa oikean sanan väärän sanan sijaan.

Müller tuijotti tuijottamistaan minuun samalla kuvaamattomalla tavalla ja virkkoi hitaasti:

— Mestari on sanonut: ne sanat, jotka minä annan teille, ovat henkeä ja elämää. Henkeä ja elämää! Se, joka varastaa ihmishengen, on miehentappaja. Se, joka varastaa sanan hengen, on jumalantappaja. Se, joka panee oman henkensä siihen, mikä on määrätty iankaikkisen hengen olinpaikaksi, hän tahtoo kukistaa kaikkivaltiaan Jumalan henkien valtaistuimelta. Kirjoitettu on: "Joka tähän jotakin lisää, hänen osakseen Jumala panee kaikki ne vaivat, jotka tässä kirjassa ovat kirjoitettuina. Ja joka poistaa jotakin tämän kirjan ennustuksen sanoista, hänen osansa ottaa Jumala pois elämän puusta ja pyhästä kaupungista, joista on kirjoitettu tässä kirjassa"… Nuori mies — huudahti hän äkkiä ja otti minua lujasti kiinni käsivarresta — älkää koskeko sanan tekstiin! Se vie vuosituhansien rauhan.

Niin hirvittävä vakavuus oli hänen sanoissaan, etten olisi henkenikään uhalla uskaltanut vastustaa häntä tai edes liikahtaa väistääkseni hänen läpitunkevaa katsettaan. Oltuaan muutaman silmänräpäyksen vaiti hän päästi käsivarteni, peitti silmänsä käsillään ja toisti sanomatonta kärsimystä ilmaisevalla äänellä:

— Vuosituhansien rauhan!

Hän hypähti äkkiä pystyyn ja tarttui taaskin käsivarteeni.

— Minä olen löytävä ne, sanoi hän, vaikka siihen minulta menisi kaksikymmentä ihmisikää. Minä olen löytävä ne, vaikka minun täytyisikin vielä kerran hakea aikakirjoista kaikki vuosisatojen kuluessa unohdettu ja kadotettu.

— Mitä olette löytävä? kysyin minä enkä vielä tänäkään hetkenä käsitä, mitenkä sen rohkenin tehdä.

— Mitäkö? Todistukset sataakahtatoista barberinilaisoppilausettani vastaan, eikä ainoastaan omia oppilauseitani, vaan myöskin Velesianin lauseita vastaan. Minä todistan, että Wetstein on oikeassa, kun hän sanoo minun väärentäneen raamatun tekstiä kahdeksannen Urbanuksen käskystä latinalaisen käännöksen eduksi. Minä todistan taitamattomiksi ne, jotka ovat puolustaneet minua. Pala palalta minä revin rikki maineeni; minä pakotan maailman tunnustamaan minut kurjaksi petturiksi…

Samassa hän taaskin päästi irti käsivarteni ja astui muutamia askelia vilkkain elein.

— On, se on onnistuva, jollei nyt, niin tulevana vuosisatana. Mikä hekuma! Silloin häväistään ja halveksitaan nimeäni. Onko mitään autuaampaa kuin kunniansa hävittäminen, kunnian, jota kaksi herkkäuskoista vuosisataa on huutanut? Sinä päivänä, jolloin näytetään todeksi, etten minä ole koonnut kuuluisia lukutapojani kahdestakolmatta käsikirjoituksesta, jotka on kirjoitettu vuosien 349 ja 1254 välillä, vaan päinvastoin turmellut tekstiä Rooman istuimella hallitsevan Antikristuksen hyväksi, sinä päivänä minäkin saan vihdoin rauhan!

Ja tuo kummallinen mies ojensi intohimoisesti molemmat kätensä ikäänkuin tavoittaakseen kaukaista, korkeinta autuutta. Sitten hänen kasvonsa synkistyivät jälleen, hänen kätensä vaipuivat alas, hän itsekin uupui voimattomana tuolille kirjoituspöydän ääreen.

— Mutta — jatkoi hän epäröiden — vielä on pitkän, pitkän pitkä aika levon hetkeen, ja minä olen hyvin väsynyt. Jospa minulla vain olisi Origineen koodeksi! Tai vain Hesykiuksen! Tai Athanasiuksen! On olemassa ainoastaan yksi ratkaiseva auktoriteetti, mutta mistä minä sen löydän? Minä tiedän, että Ruotsin Kustaa Aadolf on tuonut Münchenistä sen käsikirjoituksen, jota ennen kaikkea tarvitsen. Minä olen etsinyt sitä turhaan kaikista Skandinavian arkistoista ja turhaan myöskin Turusta. Ja sen täytyy sittenkin löytyä, täytyy, täytyy… Mutta mistä?

Müllerin näitä sanoja lausuessa oli hänen katseensa käynyt yhä hajamielisemmäksi, hän näytti kokonaan unohtaneen minun läsnäoloni ja viimeisen, tuskin kuuluvan kysymyksen jälkeen hän nukahti pöydän ääreen, pää oikean käden varassa. Hän saattoi kuitenkin nukkua, tuo herkeämättä tutkiva mies, mutta hän ei nukkunut niinkuin muut, hän nukkui silmät auki…

Minä hiivin pois ja kuulin tuomiokirkon torninkellon ilmoittavan puoliyötä. Uni ei tullut silmiini; minä olin vielä kuulevinani saman epätoivon huokauksen viereisestä huoneesta: sen täytyy löytyä, mutta mistä? Minä olin nähnyt mielipuolen voitonriemuisena ja epätoivoissaan, sitä en voinut enää epäillä. Mutta mikä suuruus, mikä syvyys oli tuossa kummallisessa pinttyneessä päähänpistossa, joka näytti vallitsevan tätä arkistojen salaisuuksien onnetonta tutkijaa! Ja mikä ääretön oppi siinä menikään hukkaan juuri tuolla tutkimuksen alalla, mihin isäni oli käyttänyt elämänsä parhaan osan ja mihin minunkin oli antautuminen! Sellaiset ajatukset ahdistivat koko yön unetonta mielikuvitustani. Lakkaamatta kaikui korvissani sama kysymys, joka on kaikkien tutkimuksien pohjalla, kulkee vuosisatojen halki ja tuhansissa eri muodoissa palaa uudestaan etsivän ihmishengen vastattavaksi: mistä, mistä? Milloin minä löydän rauhan?

Seuraavana päivänä Müllerin ovi oli suljettu kuten tavallisesti. Joulu lähestyi, minä käytin iloisena hyväkseni isäni lupaa, joka antoi minulle tilaisuuden tulla muutamiksi viikoiksi kotiin, ja lähdin Turusta näkemättä kummallista naapuriani sen illan jälkeen, jona odottamatta sain huomata hänen oudon mielenhäiriönsä.

Kun saavuin kotiin, kyseli isä minulta hyvin paljon yliopistosta ja tietysti ensinnä omista opinnoistani. Minä tein selkoa edistyksestäni ja mainitsin Jobin kirjan opetuksesta, jonka olin saanut naapuriltani Mülleriltä. Isäni nauroi.

— Kyllä minä tiedän tuon kaiken, sanoi hän; samanlaisia ovat kaikki oikeat kirjatoukat. Vuonna 1787, jolloin minut kirjoitettiin yliopistoon, oli Turussa Linnankadun varrella samanlainen kummallinen mies, ylenmäärin oppinut ja vähän sekavapäinen samalla. Piti tavallisesti kulunutta mustaa samettitakkia, penkoi kirjastoa ja eli tyhjästä ilmasta. Peregrinus Müller; minä tunsin hänet vallan hyvin, molemmathan me tutkimme eksegetiikkaa.

— Peregrinus on minunkin naapurini, huomautin minä.

— Nimi ei ole tavallinen — jatkoi isäni — mutta se lienee ollut käytännössä samassa suvussa. Luultavasti on vuoden 1826 Müller, josta sinä puhuit, minun tuntemani 1787 vuoden Müllerin poika. Sillä Müllerillä oli kummallinen tapa: hän nukkui puolen yön aikaan silmät auki.

— Niin nukkuu tämäkin Müller.

— Todellako? jatkoi isä hilpeällä tuulella. — Tiedämmehän ennen olleen olemassa iäisen juutalaisen; nyt saamme kenties myös kunnian tutustua iäiseen ylioppilaaseen. Minun lapsuudessani sanoivat vanhat ihmiset nähneensä samanlaisen hajamielisen herran Turussa 1740 ja kappalaisemme, pastori Henriksson, kertoo sellaisen kirjastojen nuuskijan olleen siellä myöskin 1807. Joka ajalla on omat mietiskelijänsä ja taikauskonsa.

— Mutta — jatkoin minä — jos katsotaan kaikkia noita vuosilukuja 1740, 1787 ja 1807, niin nehän ovat kaikki jonkin maassamme käydyn sodan edellä olevia vuosilukuja.

— Niin, miksikä ei? Jos kerran on huomattu pyrstötähti, niin ainahan jälkeenpäin löydetään jokin merkillinen tapaus, mitä se muka on ennustanut. Jos Müller olisi sellainen sodan pyrstötähti, niin olisihan hänen pitänyt jättää jälkeensä jokin merkki myöskin vuodelta 1699.

Yht'äkkiä johtui selvästi mieleeni nimikirjoitus, jonka olin lukenut ison Guidonis Pancirolli kirjan kannesta, se kun oli syvälti painunut muistooni: Peregrinus Müllerus, Aboae 1699. Se sopi hyvin, enkä minä tietysti jättänyt sitä mainitsematta. Isäni näytti joutuneen hämilleen.

— Älkäämme enää ajatelko noita typeriä yhdistelyjä, sanoi hän. — Käännä minulle jokin sivu Jobista, niin pääsemme takaisin todellisuuteen.

Jobin kääntämisessä kuluikin se ilta. Mutta yöllä tuo omituinen ylioppilas kummitteli taaskin unissani. Minä olin näkevinäni hänen kovana ja kivettyneenä kuin tuhatvuotinen muumio kumartuvan vuoteeni ääreen ja sanovan haudanomaisella äänellä: Minä olen seitsemän sadan vuoden vanha; miten vanha sinä olet? Minä olen tutkinut yhdessä Abelardin kanssa, minä olen oppinut viisauteni Albertus Magnukselta, Roger Baconilta ja Cartesiukselta. Petrarca oli hyvä ystäväni, minä olen ollut kaksintaistelussa skotlantilaisen Crichtonin kanssa, joka osasi kaikkea, ja vuollut kyniä Hugo Grotiukselle. Minäpä juuri käänsin Wiklefin huomion Uuteen testamenttiin, ja minä voisin kertoa sinulle, mitä Huss kuiskasi korvaani noustessaan polttoroviolle. Kun Luther Wartburgissa viskasi mustepullolla perkelettä, heitin minä jäljestä hiekkalon ja sain sattumaan mustetahraan. Jo paljon aikaisemmin minä olin tutustunut kaikkiin triviumin ja quadriviumin haaroihin; kullantekotaito, quadratura circuli ja perpetuum mobile ovat ammoin lakanneet olemasta minusta arvoituksia. Minä tunnen kaikki tieteet ja puhun kaikkia kieliä. Minusta voisi tulla professori kaikkiin neljään tiedekuntaan, mutta minä säälin seuraajiani, he saisivat liian kauan odottaa. Minä tutkin tutkimattomia, minä tunnen kaiken alun ja odotan saavani nähdä kaiken lopunkin. Kerran miespolvessa minä näyttäydyn ennustaakseni merkillisiä asioita. Sinä, muurahainen, saat nähdä vuoden 1827, joka nyt on tulossa, ja saat kokea, etten minä ole turhaan näyttäytynyt. Uusi Tsingis kaani on esiintyvä lappalaisten keskellä, he nousevat ja lähtevät poroineen valloittamaan maailmaa. Euroopan yhteiset sotavoimat kohtaavat heidät Parolan kentällä, ja siinä syntyy taistelu, jonka jälkeen saadaan iloita poronnahkojen ja peskien huokeasta hinnasta…

Noiden ilvehtiväin, lepoa häiritseväin mielikuvien johdosta toivotin ikuisen Müllerin takaisin keskiaikaan, jota kauemmin hänen ei koskaan olisi pitänyt elää. Mutta jo seuraavana aamuna sain uuden muistutuksen tuosta kummallisesta henkilöstä. Astuessani isäni huoneeseen oli hän selailemassa vanhaa, ennen muinoin loistavaksi kirjailtua vihkosta, joka oli sidottu punaisiin marokengikansiin, mihin hänen nimensä oli painettu kultakirjaimin.

— Sinun ylioppilaasi vainoaa minua, sanoi isäni vähän hämillään, kun hänet tavattiin moisesta aamuhuvittelusta. — Minä en ole saanut unta koko yönä tuon miehen tähden, josta olen ihan pääsemättömissä. Sinä mainitsit vuodelta 1699 peräisin olevasta nimikirjoituksesta. No niin, nyt olet taas varmasti havaitseva, että 1699 vuoden ja 1787 vuoden Müller eivät voi olla sama henkilö. Kas tässä on viimeksi mainitun omakätinen nimikirjoitus vanhassa muistikirjassa, jonka olen säilyttänyt ylioppilasajaltani asti. Lue itse: "Sapientia est immortalis. Peregrinus Müllerus, Aboae Cal. Octobris Anno MDCCLXXXVII."

— Ja onko tuo hänen omaa käsialaansa, isä?

— Minä itse näin hänen kirjoittavan sen.

— Mutta sehän on ilmeisesti samaa komeaa käsialaa kuin vuoden 1699 nimikirjoitus. Minä en voinut olla tarkkaamatta omituista p:n kiemuraa, joka oli ristin näköinen ja yhdistetty miekkaan. Ja kas tässä … sama risti, sama miekka!

— Se on jäljitelty, puhkesi isä tyytymättömänä sanomaan ja pani kirjan kiinni. — Senkaltaiset koukerot kulkevat perintönä isältä pojalle. Jos oletammekin mahdolliseksi, että ylioppilas, joka vuonna 1787 oli kahdenkymmenen ikäinen, esiintyy neljänkymmenen ikäisenä 1807 ja yhdeksänkuudetta ikäisenä 1826, niin emme silti pääse mihinkään, kun on kysymys vuosiluvusta 1699. Hullutusta, pelkkää hullutusta! Minä olen nähnyt liian monta arvoitusta elämässäni, noin vain ilman muuta hakatakseni hajalle kaiken, mitä en voi selvittää, mutta jotakin järkeä niissä pitää olla. Taikauskoksi minä sanon kaikkea, jossa ei ole mitään järjellistä tarkoitusperää. Mutta minkä tosi tarkoitusperän vuoksi saattaisi ajatella jonkun Müllerin näyttelevän vuosisatojen joutolaista? Vain ennustaakseenko kummituksena sotaa? Lorua! Näytä hänellä olevan edes jonkinlaista oikeutta elää, niin joskaan en voi uskoa hänen kummitusvaltakirjaansa, saatan kuitenkin antaa anteeksi muille heidän herkkäuskoisuutensa.

Minä tunsin isäni; hän oli siinä määrin tiedemies, ettei hän voinut hyväksyä mitään ilman todistusta, eikä Mülleristä sen enempää puhuttu. Joulu kului nopeasti ja iloisesti, kuten se aina kuluu, kun on ylioppilaana hyvän kodin turvissa ja kun sitä paitsi on kodin ulkopuolella mielitietty talvipakkasen lämmittäjänä. Nuutinpäivänä oli hevoseni valjaissa, ja minun oli taas lähteminen Turkuun. Isä laski matkarahani ja käski pitää tarkkaa tiliä menoista ja säästämään kaikessa muussa, paitsi hebrean ja arabian kielten yksityisluennoilla käymisessä. Sitten hän kysyi näköjään välinpitämättömänä:

— Etkö sanonut, että tuo nykyinen Müller samoin kuin sekin, josta minä kerroin, on tunnettu vanhojen keskiaikaisten asiapaperien etsimisinnostaan?

— Niin. Hän etsii käsikirjoitusta, jota hänen ei vielä ole onnistunut löytää. Luultavasti se koskee eksegetiikkaa.

— Olkoonpa mies viisas tai hullu — jatkoi isäni — niin minun tulee häntä sääli. Minä ymmärrän, minkälaista on, kun tuntee elämäntehtävänsä riippuvan oljenkorresta, jota ei voi löytää. Tuo entinen Müller etsi niinkuin tämäkin käsikirjoitusta, jota ei löytänyt mistään. Vuotta tai paria myöhemmin, kun Müller oli kadonnut, en tiedä mihin, kävin professori Lauri Lefrénin, itämaisten kielten kuuluisan tutkijan, yksityisillä arabian luennoilla. Lefrén oli jonkin aikaa ollut myöskin kirjastonhoitajana Turussa. Hän näytti minulle kummallista vanhaa käsikirjoitusta; se kuului luultavasti Torsten Stålhandsken kirjakokoelmaan, joka oli tuotu kolmikymmenvuotisesta sodasta ja lahjoitettiin yliopistolle kohta sen perustamisen jälkeen. Lefrén itse ei osannut lukea sitä, mutta niin paljon hän luuli käsittävänsä, että se sisälsi kolme ensimmäistä evankeliumia käännettyinä jollekin tuntemattomalle kielelle. Muutamia vuosia myöhemmin, kun jo osasin antaa suuremman arvon moiselle harvinaisuudelle etsin käsikirjoitusta kirjastosta, mutta en sitä enää löytänyt, se oli kadonnut, niinkuin paljon muutakin katoaa lainateille; ja silloinen kirjastonhoitaja, kanslianeuvos Clewberg oli usein poissa Tukholmassa. Perästäpäin olen tullut ajatelleeksi Lefréniä, joka kuoli yhdenyhdeksättä ikäisenä Hatanpään kartanossa Messukylässä 1803 ja jonka rouva oli omaa sukuaan Leijonancker. Lefrén oli hyvin kristillinen ja rehellinen mies, hernhutilainen uskonnoltaan, mutta vanhuutensa viime aikoina hieman huonomuistinen, ja sen tähden ei ole ollenkaan mahdotonta, että tuo vanha käsikirjoitus on saattanut unohtua hänen paperiensa joukkoon. Kun nyt menet Turkuun, niin matkusta Tampereen kautta ja kysy Hatanpäästä, onko siellä mahdollisesti mitään Lefréniltä jääneitä vanhoja papereita. On koetettava kaikin tavoin etsiä tuota todennäköisesti hyvinkin kallisarvoista käsikirjoitusta, joka kuuluu yliopistolle ja muuten joutuu tai on jo joutunut saman kohtalon alaiseksi kuin monen monet korvaamattoman kalliit paperit, jotka tulipalo tai rotat ovat hävittäneet. Ilmoita sitten, onnistuiko sinun löytää mitään jälkiä siitä, ja vie Müllerille terveiset hänen kaimaltaan, joka eli 1787. Mikään pyrstötähti hän ei ole, mutta pitää kunnioittaa tutkimusta; minä olen todellakin utelias kuulemaan vähän lisää tuosta ihme-eläimestä.

Minä matkustin Tampereen kautta, ja sieltähän ei ollut pitkälti jäätä myöten Boijen omistamaan kauniiseen Hatanpäähän. — Professori Lefrénin jälkeenjättämiä papereitako? Ei, niistä ei ole mitään tallella; johan Lefrénin kuolemasta oli kulunut enemmän kuin kolmekolmatta vuotta.

— Mutta ehkä on ullakolla vielä jokin unohduksiin jäänyt arkku vanhoja papereita?…

— Ei, ei ollut mitään sellaista arkkua; kaikki oli siistitty ja puhdistettu, kun talo joutui toisiin käsiin.

— Mutta tottahan täältä lienee huutokaupalla myyty edellisen omistajan irtaimistoa ja rojua?…

Niin, kyllä oli ollut useitakin huutokauppoja, mutta siitä oli nyt jo niin pitkä aika, ettei kukaan enää muistanut, mitä silloin oli myyty, tai kuka oli huutanut tavarat.

— Kapteeni Häger, Pirkkalan Haaviston herra osti paljon romua viime huutokaupassa, virkahti viimein eräs vanha uskollinen palvelijatar.

Kapteeni Häger oli minulle tuiki tuntematon suuruus, mutta koska ei mitään selvempiä tietoja ollut saatavissa ja koska minun Turun-matkani kävi Pirkkalan kautta, päätin koettaa onneani Haavistossa. Kaikki oli liittoutunut tekemään turhaksi etsiskelyni. Kapteeni Hägerkin oli jo kuollut; mutta muisteltiin hänen monta monituista vuotta takaperin kuljettaneen muutamia vanhoja tuoleja, kaappeja ja arkkuja Hatanpäästä, mutta jos mitään papereita oli ollutkaan, niin olivat kartanon pojat jo ammoin käyttäneet ne pyssyihinsä etulatingeiksi ja tyttäret tortunalustoiksi. Silloinen emäntä lisäsi nauraen, että rengit sytyttelivät riihen uunia moisilla joutavilla papereilla.

Hartaasta pyynnöstäni vietiin minut tallinyliselle, jonne oli koottu kuljeksimasta kaikki kelpaamaton romu, mitä ei oltu muualle saatu sopimaan. Siellä oli oikea kaaos kaikenlaisia tavaroita: jalattomia tuoleja ja pöytiä, ovettomia kaappeja, pohjattomia koreja, koinsyömiä vällyjä, anturattomia jahtisaappaita, höyhenpatjoja, jotka olivat levittäneet puolet sisällystään pitkin lattiaa, ohjasten palasia, rikkinäisiä kulkusia, voikirnujen lautoja, linnustajan uikukkoja, arkunkansia, hirven- ja pukinsarvia, hevosenkenkiä ja riimuja, vanha ampumataulu ja lopuksi entinen jauholaari, joka oli puoleksi täynnä kalkkia ja sahajauhoja, puoleksi vanhojen seinäpaperien ja kuulutusten jäännöksiä. Minä todellakin rohkenin pistää käteni tuohon kamalaan iljetykseen, ja viskeltyäni syrjään kylmät, kosteat paperirepaleet löysin laarin nurkasta homehtuneen, kalkkiin ja sahajauhoihin peittyneen käärön, joka oli sidottu kiinni punaisella silkillä. Minä avasin käärön ja huomasin sen pergamenttikäsikirjoitukseksi.

Tämän löydön historia ei ole kummallisempi, kuin monen muunkaan meidän maassamme samanlaisen tai muualla tapahtuneen löydön. Miten verrattoman arvokas kappale muinaista kirjallisuutta, kestettyään monen vuosisadan vaiheet, hävittävän sodan aikana on ryöstetty, sen jälkeen kulkenut maiden ja merten yli, joutunut johonkin kirjastoon, lainattu jollekin oppineelle tutkijalle, unohtunut hänen kuollessaan, jatkanut matkojaan, myyty käärepaperiksi, säästynyt joutumasta etupanoksiksi, torttujen alustoiksi tai riihen uuniin, mutta sen sijaan viskattu jauholaariin, josta sen vihdoin on löytänyt itsepäinen ylioppilas — kaikkihan se vain on tuon vanhan lauseen toistumista: habent sua fata libelli, kirjat ovat kohtalon leikkikaluja. Pyydän anteeksi, minä säästän latinaa niin paljon kuin mahdollista.

Haaviston asukkaat eivät peitelleet nauruaan, kun tarjosin heille kolmea riksiä tuosta löydöstäni. Pergamenttia se kuitenkin oli, sen verran he ymmärsivät, ja sitähän saattoi hyvin käyttää lasten maitosarven imukkeena. Mutta se, että tarjottiin homehtuneesta kääröstä, joka ennen oli ollut vain vasikannahkaa, enemmän kuin korkeintaan kaksitoista killinkiä, se näytti heistä mielettömältä tuhlaukselta; niin saattoivat tehdä ainoastaan ylioppilaat, joilla aina on kylliksi rahaa.

Saavuttuani Turkuun ilmoitin isälleni onnellisesta löydöstä. Puhdistin käärön tietysti huolellisesti kaikesta kiittämättömän jälkimaailman huolimattomuuden merkeistä; mutta sen lukemiseen, siihen ei riittänyt poloinen oppini. Käärössä oli kahdeksan pergamenttilehteä, jotka olivat kiedotut karkeaan, puoleksi mädänneeseen hamppuvaatteeseen ja täynnä tuiki tiheään kirjoitettua vaikealukuista kirjoitusta. Minulla ei ollut koskaan ollut edes aavistustakaan noista kummallisista kirjoitusmerkeistä, jotka kulkivat ylhäältä alas ja alhaalta ylöspäin ja jotka olivat niin kummallisen vanhoja, että niissä tuskin enää oli merkkiäkään heleistä väreistä ja siroista koristeista, joilla keskiajan munkit tavallisesti kirjailivat kirjoituksiaan. Ilmeisesti ei Turussa oltu edes aavistettukaan kirjoituksen merkitystä. Ensiksi ajattelin toimittaa tuon korvaamattoman harvinaisuuden heti oikealle omistajalleen, yliopistolle ja sen kirjastolle; toinen ajatukseni oli Müller. Saatoinko minä ja pitikö minun antaa pois käsikirjoitus, ennenkuin sain kuulla, mitä Müller ajattelee siitä? Lefrén ei ollut neljäkymmentä vuotta takaperin kyennyt saamaan selkoa sen sisällyksestä, ja sen jälkeen oli kirjoitus käynyt vielä tahraisemmaksi. Kukapa muu kuin Müller saattoi selittää sen arvoituksia?

Hänen ovensa oli suljettu niinkuin ennenkin. Emäntäni kertoi hänen olleen entistään surullisemman ja umpimielisemmän. Hänestä oli kuin Müller olisi vanhentunut. Ja nyt hän oli sairas.

— Sairasko? Ja kuka häntä hoitaa?

— Tiedättehän, herra, ettei hän koskaan ota ketään vastaan.

Minä tein päätökseni. Palvelustyttö vei illalla raitista vettä naapurilleni, muuta mitään hän ei enää ottanut vastaan.

Hän vei myöskin sisään minun kirjoittamani pari sanaa, joilla ilmoitin voivani kertoa hänelle tärkeitä tietoja muinaisesta käsikirjoituksesta. Minä pääsin sisään ja tapasin Müllerin puettuna, mutta vastoin tapaansa puoleksi makaavassa asennossa vuoteellaan. Hän oli kalpea ja väsynyt, suuret, tummat silmät olivat syvälle painuneet ja niin loistavat, että ne näyttivät palavan. Hän käski käden viittauksella minua istuutumaan huoneen ainoalle tuolille ja odotti ääneti, mitä minulla on hänelle sanottavaa.

— Oletteko sairas? aloin minä.

— En ole koskaan ollut sairas, vastasi hän. — Mahdollisesti väsynyt.
Minulla on pitkä tie taivallettavana.

— Te tarvitsette lääkäriä. Saanko kutsua professori Törngrenin? Tai ehkä professori Hvasserin?

Hän hymyili.

— Jos olisin tarvinnut lääkäriä, luuletteko, että minä nyt olisin kahdensadan neljänkymmenen vuoden vanha.

Minua puistatti. 1699, 1740, 1787 ja 1807 vuoden Müller oli ilmi elävänä mielikuvituksessani.

Hän arvasi ajatukseni ja jatkoi puoleksi halveksivasti, puoleksi surullisesti:

— Kummastuttaako se teitä? Niin, enpä tiedä, mitenkä tulin maininneeksi ikäni, ei se muuten ole tapanani. Ihmisen maallinen mittapuu on niin pieni, että vuosisadat näyttävät hänestä käsittämättömiltä yhdeksi elämäniäksi. Ja mitä kurjat vuosisadat ovat sen ajan rinnalla, jonka meidän aurinkokuntamme tarvitsee kiertääkseen kerran keskuksensa ympäri, tai tuo ihmissilmin näkymätön keskuspallo kiertääkseen Kaikkivaltiaan valtaistuinta? Oppikaa korennoisesta, joka elää päivän ja pitää ihmisikää hirvittävän pitkänä, oppikaa siitä, miten huonosti meidän mittapuumme sopii ihmishengelle, joka on elävä vielä sittenkin, kun viimeinen meidän silmiimme näkyvä tähti on päättänyt kulkunsa viimeisen keskusauringon ympäri!

Minulla ei ollut mitään vastattavaa. Hänen sanansa olivat ylevät, hänen katseensa niin läpitunkevan kirkas, että minä luulin kuulevani hengen puhuvan.

Hän jatkoi:

— Kun olin nuori tavallisen ihmismitan mukaan, oli Kopernikus näyttänyt meille, että asumme pyörivällä pallolla ja luulemme näkevämme taivaan rantojen liikkuvan maamme ympäri. Galilei mittasi kiertoratamme, ihminen siirtyi luomakunnan keskuksesta äärettömän maailmanavaruuden pieneen syrjäiseen soppeen. Se synnytti sielujen kapinan. Ylpeä ihmishenki ei jaksanut kantaa semmoista alennusta, se raivosi Luojaansa vastaan ja huusi hänelle: etkö sanonut, että minä olen luomisen kruunu? Kyllä, vastasi Jumala sanassaan: etkö tiedä, että minun voimani tulee heikoissa väkeväksi? Etkö tiedä, että kuningas kutsuu pitoihinsa köyhät ja alhaiset eikä rikkaita ja mahtavia? Miksikä maailmojen kuningas kutsuisi luokseen mitattoman suurten ja kaunisten aurinkojen asukkaat? Miksikä ei hän, josta ei mikään ole suurta eikä mikään pientä, ennemmin valitsisi suuren valtameren pienen, köyhän ja syrjäisen saaren tomuhiukkasia. Ihmiset eivät sitä ymmärtäneet, he eivät tahtoneet nöyrtyä, vaikka siten olisivat päässeet kerran tuomitsemaan enkeleitä. Sen tähden lähetettiin heille voimakas eksytys ja Jumalan sana pimitettiin. Väärät selittäjät panivat oman sanansa jumalallisen sanan sijaan, ja heidät tuomittiin kulkemaan rauhattomina maailmassa, kunnes peite otetaan pois ja erhe paljastetaan. Sen, joka tahtoo selittää sanaa, täyty luopua kaikesta omasta tahdosta. Hänen ymmärryksensä ja oppinsa ovat viskin, mutta hän ei saa pitää kiinni sen varresta. Hänen valonsa ei saa olla hänen valonansa eikä hänen voimansa hänen voimanansa. Hänen täytyy alistua ikuisen hengen valtaan, koska hänen oma kahlittu henkensä harhailee pimeässä. Pimeys ja voimattomuus on hänen osanaan, jos hän nousee kapinaan voimansa lähdettä vastaan… Mitä sanottavaa teillä oli minulle?

— Te mainitsitte eräästä käsikirjoituksesta, joka kauan sitten oli viety Münchenistä pohjoismaihin.

— Niin, niin. — Ja Müller nousi innostuneena pystyyn. — Mitä te tiedätte siitä?

— Sallitteko minun kysyä, mitä se käsikirjoitus sisälsi?

— Se oli vanhin lähdekirja, mikä on olemassa kolmesta synoptikosta, Matteuksesta, Markuksesta ja Luukkaasta. Syyriankielinen, kolmannen vuosisadan lopulla tehty käännös. Päättäkää itse, minkä arvoinen se on, kun emme varmaan tunne mitään sen vanhempaa käsikirjoitusta kuin viidennen vuosisadan keskipaikoilta peräisin olevan. Minä olen tarkastellut kahdeksanyhdeksättä kokonaista kopiota ja lukemattoman joukon katkelmia. Codex argenteuksen sanotaan olevan neljänneltä vuosisadalta, mutta se ei ole sen etäämpää kuin viidennen vuosisadan lopulta. Codex alexandrinus on tuskin kolmeakymmentä vuotta vanhempi. Ymmärrättekö, mikä merkitys sillä on, että voisi korjata kaikki kirjoitusvirheet, kaikki tahalliset tai tarkoituksetta tapahtuneet tekstin väärennykset puolitoista vuosisataa vanhemman käännöksen mukaan? Sen käsikirjoituksen hinnaksi ei riittäisi kuningaskuntakaan…

Vastoin tahtoani täytyi minun hymyillä, kun muistin, mitenkä nykyiset omistajat olivat arvostelleet sellaisen kalleuden hinnan kahdeksitoista killingiksi. Müller huomasi hymyni ja katseli minua halveksien.

— Ja tekö aiotte eksegeetiksi! jatkoi hän. Pankaa kahdeksankymmentä vuotta kurjasta, hyödyttömästä elämästänne, pankaa maanne koko eksegeettinen oppi, pankaa kahden vuosisadan uupumaton tutkimus toiseen vaakakuppiin ja nuo lehdet toiseen, niin painaa tuo käsikirjoitus sata kertaa enemmän! Mitä olisikaan Filip Melanchton, mitä kuudennen- ja seitsemännentoista vuosisadan oppineet antaneet näistä lehdistä! Ja minä onneton, joka olen vapisevin polvin kaksi vuosisataa läpeensä etsinyt niitä, kulkien arkistosta arkistoon, pölysopesta toiseen — minä, joka olen etsinyt niitä kuin ainoata levon toivoa, voidakseni vihdoinkin niiden avulla repiä tieteellisen maineeni palasiksi ja todistaa olevani tunnottomin kaikista raamatun väärentäjistä — mitä minä maksaisinkaan noista lehdistä!

Tavattoman liikutuksen uuvuttamana hän vaipui taas takaisin vuoteelle, hänen silmänsä kadottivat ihmeellisen loistonsa ja näyttivät olevan sammumaisillaan. Vaikka pelästyin ja hämmennyin, oli minulla kuitenkin kylliksi älyä, etten heti ojentanut hänelle kallista löytöäni, joka oli kätkettynä poveeni. Minä ymmärsin, että sellainen yllätys olisi surmannut hänet — jos tuo mies saattoikaan kuolla.

— Herra Müller — sanoin minä varovasti ja niin tyynesti kuin saatoin — olette oikeassa, kun ette menetä kaikkea tuon kallisarvoisen kirjan löytämisen toivoa. On syytä luulla sen olevan jossakin täällä Suomessa.

— Missä? huudahti hän, ja äkkiä hänen silmänsä taas alkoivat loistaa.

— Minä olen kuullut varmasti sanottavan, että se on ollut täällä yliopiston kirjastossa neljäkymmentä vuotta takaperin.

— Joutavia! Minä kyllä tiedän, mitä täällä on ollut ja mitä täällä on. Minulla ei enää ole mitään toivoa Turkuun nähden. Suomessa ei ole mitään, Ruotsissa ei mitään, Norjassa ei mitään, Tanskassa ei mitään, Euroopassa ei mitään. Minä etsin vielä koko Amerikan. Siirtolaiset ovat saattaneet viedä käsikirjoituksen mukanaan sinne.

— Minulle sanottiin sen olleen lainassa … ja unohtuneen…

— Unohtuneenko? Mahdotonta!

— … Eksyneen maaseudulle paikkoihin, joita te ette tunne … joutuneen arvottomien paperien joukkoon … olleen erittäin kurjassa tilassa … ja löytyneen …

Müller hypähti pystyyn. Hänen kalpeille kasvoilleen kohosi puna, hän oli taaskin sama voimakas mies, minkä ensi kerralla käydessäni olin nähnyt; ainoastaan käsi vapisi, kun hän otti kiinni käsivarrestani.

— Mistä? kysyi hän taaskin epäluuloisesti.

— Pirkkalan pitäjästä, Haaviston kartanosta.

Hän hämmästyi hetkeksi, mutta tempasi sitten kolmikulmaisen hattunsa rientääkseen ulos. Minä pidätin hänet.

— Jos lupaatte kuunnella levollisesti, niin on kenties matkanne aivan tarpeeton.

— Mitä sitten? Minä olen täysin levollinen.

Koko hänen ulkomuotonsa ilmaisi aivan vastakkaista. Minä epäröin ja tuumin, pitikö minun lykätä ratkaiseva sana huomiseksi. Müller ehti ennen minua. Hän oli huomannut, että minulla oli jotakin povessani. Äkkiä hän tarttui jättiläisvoimin hartioihini, ja heti sen jälkeen hän piti pergamenttikääröä korkealla ilmassa päänsä päällä.

En koskaan unohda hänen katsettaan. Se ei enää loistanut haaveksivasti, vaan oli palavaa tulta.

— Vihdoinkin! huudahti hän, niinkuin olisi hengähtänyt koko elämänsä kaipuun tuossa yhdessä sanassa.

Sitten hän horjui muutamia silmänräpäyksiä ja vaipui tunnottomana kirjoituspöydän ääressä olevalle tuolille.

Pelkoni oli ollut liiankin oikeutettu. Minä riensin ulos, herätin emäntäni ja pyysin häntä huolehtimaan onnettomasta sen aikaa, kun minä juoksin lähimmän lääkärin, tohtori von Haartmanin luo. Luminen, tyhjä Linnankatu tuntui minusta sietämättömän pitkältä. Lähes tunti kului, ennenkuin palasin, lääkäri mukanani. Hän tuli liian myöhään. Müller oli lakannut hengittämästä, hän lepäsi suorana vuoteellaan, pergamenttikäärö lujasti painettuna sydäntään vasten. Hän ei ollut ehtinyt edes avatakaan sitä…

Tuo ikuinen ylioppilas saattoi siis todella kuolla. Hänen iäisyytensä ei merkinnyt enempää kuin mikään muu hyvänsä, jota sanotaan iäiseksi tällä pyörivällä pallolla. Lääkäri selitti kuoleman olleen nopean ja tuskattoman ja johtuneen veren tunkeutumisesta aivoihin. Silmät olivat ummessa — ehkäpä ensi kerran hänen lapsuudestaan asti — ja palava katse oli sammunut esiripun taa. Hän oli löytänyt sen rauhan, jota hän oli niin kauan etsinyt.

Koska Müller oli varaton, haudattiin hänet yliopiston kustannuksella. Lähinnä seuraavan kuukauden vuokra oli valmiina hänen pöydällään, mutta muuten oli irtaimisto vain arvottomia vaatteita ja osaksi hyvinkin harvinaisia kirjoja, jotka viimeksi mainitut, koska ei ketään perijää ilmestynyt, myytiin huutokaupalla ja ostettiin yliopiston kirjastoon. Vähäinen rahasumma, mikä siten karttui, määrättiin varattomain ylioppilaiden apurahaksi. Pöllönpääsauvan sain minä.

Mülleriltä jääneissä papereissa oli joukko eksegeettisiä tutkimuksia, jotka todistivat hänen tavatonta oppiaan, mutta ei mitään, josta olisi saanut vihiä hänen synnyinpaikastaan, omaisistaan tai entisestä elämästään. Yliopiston viranomaiset näkivät paljon vaivaa panemalla ilmoituksia saksalaisiin sanomalehtiin saadakseen selkoa tuon kummallisen miehen syntyperästä. Turhaan. Müller-nimi on niin yleinen, että pikku Göttingenissäkin, missä hän todellakin vähän aikaa oli ollut yliopiston kirjoissa, oli useammalla kuin kolmellakymmenellä perheellä sama nimi, mutta ei yksikään tuntenut ketään Peregrinusta. Yhtä turhaan koetin myöhemmin Saksan-matkallani keksiä jälkiä miehestä, jonka kuitenkin olisi pitänyt olla tunnettu suuren oppinsa ja pinttyneen päähänpistonsa tähden.

Ainoa viitta, mikä ehkä voi saattaa arvailujen teille, joskaan ei pitemmälle, oli laadultaan niin kummallinen ja epäillyttävä, että katsoin olevan parasta kysyä neuvoa isältäni. Minä löysin näet Frankfurt am Mainista teoksen, josta siihen asti en ollut tiennyt mitään, vaikkei se ollut varsin harvinainen; pyydän anteeksi, että minun täytyy mainita sen pitkänlainen nimi: Collationes graeci contextus omnium librorum Novi Testamenti juxta editionem Antverpiensem regiam cum XXII codicibus antiquis mscr. ex bibliotheca Barberina eli: kuninkaallisen Antwerpenissä painetun painoksen mukainen kaikkien Uuden testamentin kirjojen kreikkalainen teksti verrattuna Barberinin kirjaston kahteenkymmeneenkahteen muinaiseen käsikirjoitukseen. Teoksen on julkaissut Pehr Possin 1673, ja se sisältää oppineen italialaisen Johannes Mattheus Caryophiluksen vuonna 1625 kokoamia tekstinlukuehdotelmia, joiden luotettavuudesta on raamatuntulkitsijain kesken ollut pitkällinen, kiivas riita, mikä vihdoin on ratkaistu Caryophiluksen eduksi.

Kun tähän yhdistin, mitä Müller oli kertonut minulle, kun ensi kerran kävin hänen luonaan, omista sadastakahdestatoista barberinilaislukutavastaan, jotka hän väitti väärentäneensä, sekä hänen ikänsä, minkä hän sanoi kahdeksisadaksineljäksikymmeneksi vuodeksi, täytyi minun tulla siihen johtopäätökseen, että jollei Müller itse ollutkaan tuo Caryophilus, joka oli tuomittu rauhattomana vaeltamaan läpi vuosisatojen, kunnes hänen petoksensa tulisi ilmi, niin hän ainakin uskoi olevansa hän. Isäni oli samaa mieltä. Hänestä ei ollut ollenkaan mahdotonta, vieläpä hän mainitsi siitä monta esimerkkiäkin, että oppinut, luonteeltaan haavemielinen ja tutkimuksiinsa syventynyt mies lopulta sulautuu niihin niin, että hän itsessään ikäänkuin ruumiillistuttaa jo ammoin kuolleen edelläkävijänsä, jota hän on tutkinut, jonka teoksiin hän on niin perinpohjin tutustunut, kuin ne olisivat hänen omiaan. Müller lienee joutunut tuon jotenkin tavallisen pinttyneen päähänpiston uhriksi; mutta tavatonta ja suurenmoista tuossa miehessä oli se, että hän pitäen itseään Caryophiluksena, oli siitä ankarasta tuomiosta, minkä sana julistaa raamatunväärentäjille, järkkynyt niin kovin, että hänen ainoaksi elintehtäväkseen tuli oman luulotellun tieteellisen maineensa tyhjäksi tekeminen, itsensä esittäminen maailman nähden kurjaksi petturiksi. Ja siihen päämäärään hän uskoi pääsevänsä jonkin ikivanhan käsikirjoituksen avulla, joka todistaisi hänen petoksensa, ja kun hän sen kerran löysi, ei hänellä enää ollut mitään elämisen oikeutta. Tosin hänen olisi itsensä pitänyt osoittaa käsikirjoituksen tulokset; mutta sen saattoivat toisetkin tehdä. Hänet oli todistettu petturiksi, hän saattoi kuolla rauhassa.

Tämä näytti minusta nyt ihan selvältä, mutta isäni epäili. Hänen tieteellinen logiikkansa myönsi, että asia oli niin, mutta hänen oman ylioppilasaikansa ja vuoden 1787 Müllerin muistoja oli vaikea haihduttaa. Me olimme vaihtaneet osia; tällä kertaa hän uskoi ja minä epäilin. Se oli hupainen vaihdos. Minä vastasin hänen väitteisiinsä hänen omilla todisteillaan, joita hän oli käyttänyt alkuaikoina, kun Müller alkoi kummitella 1826: vuoden 1787 Müllerin poika tai pojanpoika, samanlainen sukunimi, sukuperintö, suvun tavat, kaikki haaveksijoita, jotka ovat eläneet eri aikakausina. Isäni oli vain puoleksi vakuutettu, ja pelkäänpä hänen aina kuolemaansa asti salassa uskoneen ikuisen ylioppilaan olemassaoloon.

Minun mielessäni Müller pysyi unohtumattomana muistona, mikä hän sitten lieneekin ollut. Minä en ole koskaan ennen enkä sen jälkeenkään tavannut niin etevää neroa tutkimuksen tiellä, ja juuri tuo etevämmyys oli niin syvälle nöyryytettävä. Vielä enemmänkin, mikä näyttää inhimillisestä kunnianhimosta, vaatimattomimmasta ja nöyrimmästäkin kuolevaisesta, oikeutetummalta kuin toivo, että hän saa jättää jälkeensä kunnioitetun nimen? Ja tuo mies oli pannut elämänsä päämääräksi oman maineensa rikkirepimisen; hän, tutkija, piti suurimpana hekumana, että hänet häväistäisiin ja kirottaisiin sen tieteen alalla, missä hänet kerran oli luettu etevimpien joukkoon. Missä on ihmishenki matalammaksi muserrettuna, itsekieltävämmin heittäytynyt tomuun Kaikkivaltiaan valtaistuimen eteen?

Niin missä? Uskovaisen rukouksessa. Ylpeyttä voi kätkeytyä syvimmänkin itsensäalentamisen pohjalle; marttyyrin tekopyhyys saattaa käydä kylmästi Kristuksen ristin ohitse.

On enää vain muutamia sanoja lisättävä merkillisen käsikirjoituksen johdosta. Vasta Müllerin kuoltua johtui mieleeni, ettei ollut mitään, mikä olisi todistanut, että löytöni oli juuri tuo kallisarvoinen syyrialainen lähdekirja, niin ei edes sitäkään, että se oli sama kirja, minkä isäni oli kerran nähnyt Lauri Lefrénin luona. Müller ei ollut avannut kääröä, minä en edes tuntenut, mitä kieltä se oli. Enkä vielä tänäkään hetkenä tiedä siitä mitään. Minä olin löytänyt vanhan pergamentin, jota ei osattu lukea, mutta mitä se sisälsi, jäi selittämättömäksi arvoitukseksi.

Minä jätin pergamenttikäärön kirjastoon, toivoen sieltä saavani jotakin valaistusta asiaan. Turha toivo: kukaan ei osannut sitä sielläkään lukea.

Viittauksiin, joita nuori ylioppilas teki siihen suuntaan, että käsikirjoitus muka oli verrattoman arvokas, ei kiinnitetty juuri mitään huomiota. Kuitenkin päätettiin antaa se tarkastettavaksi yliopiston mainiolle itämaisten kielten tutkijalle, apuopettaja Walleniukselle ja sittemmin, jos oli tarpeellista, lähettää se jollekin pätevälle asiantuntijalle Saksaan. Otaksuttavasti ei Walleniuskaan osannut lukea noita vanhoja variksenjälkiä, mikä näytti varsin anteeksiannettavalta kenestä hyvänsä, joka ne kerran oli nähnyt. Ja ennenkuin kukaan ehti saada selville noita muinaisajan arvoituksia, tapahtui hirveä onnettomuus 4. päivänä syyskuuta 1827 — Turun palo.

Peläten kalliin lähdekirjan kohtaloa isäni matkusti samana syksynä yliopiston raunioille. Vain vähäinen osa kirjaston aarteita oli saatu pelastetuksi liekeistä, joiden jälkiä noiden jäännösten puolihiiltyneillä lehdillä yhä vielä on. Vanha käsikirjoitus — mikä se sitten lieneekin ollut, Müllerin syyrialaiset evankeliumit vai jotakin muuta — oli paljon muun koskaan arvaamattoman ohella joutunut tulen saaliiksi.

Isäni ei elänyt kauan tämän auttamattoman, hänen lempitiedettään kohdanneen vahingon jälkeen. Vaikka Müller ei tällä kertaa ollutkaan sodanennustajapyrstötähti ja vaikka häntä ei syytettäisi edes Turun palostakaan, niin hän oli isäni mielestä ennustanut paljon tuntuvampaa onnettomuutta. Sodan vammat voivat parantua, hävitetyt kaupungit voidaan rakentaa jälleen, mutta vanhaa lähdekirjaa, joka on temmattu tutkijan kädestä ja ainiaaksi hävitetty, ei saa ostetuksi takaisin verelläkään.

Minun elämäni uraan Müller sai aikaan pysyvän muutoksen. Siitä hetkestä asti minä tunsin voittamatonta pelkoa raamatun sanan korjailemista kohtaan ja ryhdyin päättävästi roomalaiskieleen, joka lapsuudesta asti oli ollut minulle rakas. Miksi olisin antautunut siihen vaaraan, että minunkin olisi pitänyt etsien vaeltaa halki vuosisatojen? Ylioppilas tahdon olla, niin kauan kuin elän, mutta ikuinen ylioppilas — ei, kiitoksia paljon, se kunnia on minulle liian suuri.