14. PYHIMYSTEN TUOMIO.
Varhain seuraavana aamuna astui isä Hieronymus siihen huoneeseen, jossa asuivat neiti Regina von Emmeritz ja hänen vanha Dorthensa. Kalpeana valvomisesta ja mielenliikutuksesta istui nuori neiti uskollisen palvelijansa vuoteen ääressä. Jesuiitan sisään astuessa nousi Regina nopeasti seisoalleen.
— Pelastakaa Dorthe! — huudahti hän kiihkeästi — olen etsinyt teitä kaikkialta, ja te olette hyljännyt minut!
— Hiljaa! — sanoi jesuiitta kuiskaten, — puhu hiljaa, seinätkin täällä kuulevat. Mitä? … Dortheko sairas? Se oli ikävä asia, minä en voi pelastaa häntä. Meidän valhepukuamme epäillään. Meidän täytyy paeta jo tänä päivänä, heti paikalla.
— Ei ennen kuin olette tehnyt Dorthen terveeksi. Minä pyydän teitä, isä, te olette viisas, te tunnette kaikki lääkkeet; antakaa Dorthelle nopeasti vaikuttavia rohtoja, Ja me seuraamme teitä.
— Mahdotonta! Meillä ei ole hetkeäkään arvelemisen aikaa. Tule!
— En tule ilman Dorthea, isäni! Pyhä neitsyt, kuinka voisin jättää hänet, imettäjäni, äidillisen ystäväni!
Jesuiitta meni vuoteen ääreen, tarttui vanhaa naista käteen, kosketti hänen otsaansa ja teki liikkeen, jonka merkityksen Regina heti ymmärsi.
— Hän on kuollut! — huudahti nuori neiti kauhistuksissaan.
— Kuollut on! — sanoi jesuiitta ja omituisen kamala hymyily värähteli hänen huulillaan, vaikka hän koettikin tekeytyä surulliseksi. — Sinä näet, lapseni, — lisäsi hän, — että pyhimykset ovat tahtoneet säästää uskollista ystäväämme matkan vaivoista ja sen sijaan ottaneet hänet taivaan iloon. Tässä ei voi enää mitään. Tule!
Mutta Regina oli kyyneliensäkin läpi nähnyt tuon omituisen hymyilyn ja hän kauhistui sitä. Hänelle näytti selviävän kamala salaisuus.
— Tule! — kiirehti munkki. — Messeniuksen vaimo, joka on katolilainen, saattaa ystävämme hautaan.
Reginan silmät tuijottivat munkkiin ja häntä pudistutti.
— Eilen illalla kello 7, — sanoi hän, — oli Dorthe vielä aivan terve. Heti senjälkeen joi hän sen juoman, jonka joka ilta olette hänelle valmistanut voimistavista yrteistä. Kello 8 sairastui hän … kymmenen tuntia sen jälkeen on hänestä henki lähtenyt.
— Pitkän matkan rasitukset … vilustus … enempää ei tarvittu. Tule!
Mutta Regina ei tullut.
— Munkki, — sanoi hän äänellä joka vapisi kauhusta ja ylenkatseesta, — te olette antanut hänelle myrkkyä!
— Lapseni! Tyttöseni, mitä sinä ajattelet! Suru on järkesi pimentänyt.
Tule, minä annan sinulle anteeksi.
— Hän oli teille vaivaksi … näin kärsimättömyytenne jo tänne tullessamme. Ja nyt te tahdotte ottaa minut suojatonna haltuunne. Pyhä Maria, pelasta minut! Minä en seuraa teitä.
Jesuiitan liikkuvat kasvot muuttuivat yht'äkkiä ja niihin tuli sama käskevä ilme, joka oli saanut Messeniuksenkin vapisemaan.
— Lapsi, — sanoi hän, — älä kutsu päällesi pyhimysten vihaa kuuntelemalla vihollisen viekoituksia. Muista missä olet, onneton, ja kuka olet. Jos vitkastelet vielä hetkisenkään, niin jätän sinut tänne puutteeseen, vankeuteen, kuolemaan, vääräuskoisten pilkattavaksi, jätän sinut eksyneeksi lampaaksi, jonka pyhä neitsyt on hyljännyt. Täällä on kadotus ja onnettomuus … tuolla, isänmaassasi, vapaus, onni, uskontosi, lohdutus, pyhimysten suosio. Valitse, mutta valitse pian, sillä hevonen on jo valjaissa, aamu koittaa, ja päivän valjetessa tulee meidän jo olla kaukana tästä kerettiläisten pesästä.
Regina horjui.
Munkin kasvot kovenivat, niinkuin ne olisivat olleet pronssiin valetut. — Jos olisinkin uhrannut hänet, — jatkoi hän matalalla äänellä, — entä sitten? Tiedätkö, sinä maan muurahainen, mitä maksaa seistä kohtalon tiellä? Sinun tulostasi Saksaan riippuu paljon, minun tulostani riippuu kaikki. Mitä merkitsee yhden sielun siirtyminen autuuteen, jos sen kautta miljoonat sielut pelastuvat kadotuksesta? Kirkko tarvitsee meitä ja pyhän isän nimessä käsken sinun minua seuraamaan.
Regina heittäytyi kuolleen päälle ja hänen koko ruumiinsa vapisi: —
Minä en voi, minä en tahdo jättää Dorthea; te olette hänet tappanut!
— Ja jos en olisi?
— Vannokaa, ettette ole!
— Mieletön tyttö! No hyvä, minä vannon. Vaipukoon maa jalkojeni alla ja nielköön minut kitaansa, jos koskaan olen antanut Dorthelle muuta juomaa kuin terveyden.
— Sinä kuulet sen, Jumalan äiti! — huudahti Regina, vastahakoisesti ja epäillen. — Sinä kuulet sen, minä kutsun sinut todistamaan hänen sanansa ikuisen tuomarin edessä. Pyhä neitsyt, suojele minua! Mitä on minun tekeminen?
Ulkona muurilta kuului vahtisotamies veisaavan yksitoikkoista virttään.
— Jää tänne ja muutu vääräuskoiseksi niinkuin sotamies tuolla ulkona, — vastasi munkki pilkallisesti.
Regina hypähti ylös. — Hyvästi, Dorthe! Minä seuraan teitä!
Molemmat kiiruhtivat he ulos. Oli vielä pimeä. Vähäinen valojuova vain ruskotti mustien kuusien takana Koivukosken rannalla. Hevonen oli valjaissa. Uninen portinvartija antoi meneväin mennä, sillä olihan lääkäri linnanpäällikön hyvä ystävä.
Jo luuli jesuiitta olevansa hyvässä turvassa, kun manteren puolelta ajava hevosmies tuli vastaan kapealla sillalla ja jysähytti pimeässä rekensä kiinni pakenevain rekeen. Munkin reki kallistui pahasti ja olisi vierinyt koskeen, jollei lahonnut, rutiseva kaidepuu olisi sitä pidättänyt. Regina huudahti säikähdyksestä.
Tuon äänen kuultuaan hyppäsi vastaan tulevasta reestä nuori mies nopeasti maahan ja tuli pakenijain luo.
— Neiti von Emmeritz! — huudahti tutunpuoleinen, hämmästyksestä vapiseva ääni.
— Te erehdytte, ystäväni, — kiiruhti jesuiitta vastaamaan teeskennellyllä äänellä, — antakaa tietä, se on tohtori Albertus Simonis, sotalääkäri kuninkaallisen majesteetin palveluksessa!
— Sinäkö se olet, kirottu munkki! — huusi vieras. — Vartijat aseihin! Aseihin, vangitsemaan maailman suurinta roistoa! — Ja niin sanoen tarttui hän munkkia tuuheaan turkin kaulukseen. Alussa koetti Hieronymus irroittaa rekeä ja päästä pakoon nopean hevosen avulla. Mutta kun hän huomasi sen mahdottomaksi, jätti hän turkin, kiertäytyi vihollisensa käsistä, viskautui kaiteen yli ja hyppäsi jäälle, joka tavattoman ankaran pakkasen aikana oli paneutunut linnansaaren ja manteren väliin. Kohta oli hän kadonnut hämärään. Linnan portilla seisova vartija ampui osumatta. Muutamat sotamiehet laittautuivat ajamaan takaa pakenijaa.
— Antakaa olla, — huusi muuan parrakas kersantti, — yöllä on suvennut, ja virta on syönyt jään alta päin, luulen sen pian särkyvän.
— Se juoksi tuonne alaspäin! — huusivat toiset.
— Silloin se on kosken oma, — vastasi kersantti rauhallisesti ja sytytti piippunsa. — Eikö lienekin jo tällä hetkellä Ämmän kurkussa.
— Mitä sanot? — huusi reen luona oleva mies kauhistuksissaan.
— Sanon, että Ämmä on saanut oivan eineen, — vastasi kersantti yhtä rauhallisena kuin ennenkin, — Kuulkaahan vain, niin haukkuu kuin kahlekoira: hyvillään on.
Kaikki kuuntelivat kauhistuksissaan veden pauhua. Tuntui siltä kuin olisi tuo mahtava putous pauhannut rajummin, kamalammin kuin ennen, harmaassa talviaamun hämärässä. Kersantti oli oikeassa; se muistutti todellakin kahlekoiran ulvontaa, jonka eteen on lihapalanen heitetty.