15. BERTEL JA REGINA
Väsyneenä matkan vaivoista ja seikkailuistaan jäi meistä tuo harhaileva ritarimme nukkumaan erääseen Ylihärmän talonpoikaistaloon. Olemme tavanneet hänet taas Kajaanin linnan sillalla koettamassa turhaan saada käsiinsä vihattua ja pelättyä jesuiittaa, jonka kasvot hän oli tuntenut kurjan metsätorpan ikkunassa. Bertelin harharetket noina kymmenenä tai kahtenatoista päivänä, jotka olivat kuluneet siitä kuin hänestä erosimme, ovat pian kerrotut. Eksyttyään pakenijain jäljiltä heitä takaa ajaessaan, oli hän harhaillut pitkin kaikkia teitä ja polkuja Pohjanmaalla, käynyt aina Oulussa asti, ja vasta sitten, kun ei hänellä ollut heistä vähintäkään vihiä, päättänyt etsiä heitä kaukaa Kajaanin erämaista. Minkätähden tuo nuori ritari noin uupumattomalla innolla tahtoi saada karkulaiset käsiinsä, selviää kohta.
Muutamia tuntia sillalla tapahtuneen kohtauksen jälkeen tapaamme Bertelin siinä huoneessa, jonka linnan päällikkö oli antanut neiti Reginan asuttavaksi ja missä hän oli erään tämän naispuolisen sukulaisen suojeluksen alaisena. Neljättä vuotta oli kulunut siitä, kun nuo molemmat nuoret olivat niin toisenlaisissa oloissa viimeksi tavanneet toisensa Frankfurt am Mainissa suuren kuninkaan läheisyydessä. Bertel oli silloin kokematon, kaksikymmenvuotias nuorukainen, Regina yhtä kokematon kuusitoistavuotias tyttö. Molemmat olivat he senjälkeen paljon kovaa kokeneet; molempien ensimmäinen palava nuoruudeninnostus oli jäähtynyt taisteluissa ja kärsimyksissä. Sukuero ruhtinaan tyttären ja vähäpätöisen luutnantin välillä oli vähentynyt hänen sotaisen kunniansa ja aatelisen vaakunakilpensä kautta. Mutta oliko sekin ero, mikä oli heidän vakaumuksissaan, mielihaluissaan ja tunteissaan, vähentynyt kokemuksien kautta, jotka tavallisesti karaisevat entistä vakaumusta eivätkä sitä murra?
Bertel lähestyi nuorta neitoa kaikella sillä kunnioittavalla kohteliaisuudella, jonka hänen aikalaisensa vielä olivat säilyttäneet perintönä vuosisatojen ritarikaudelta.
— Arvoisa neiti, — sanoi hän hiukan värähtelevällä äänellä, — kun toivoni tavata teidät Korsholmassa ei toteutunut, olen seurannut teitä läpi metsien ja erämaiden, niinkuin olisin pahantekijää takaa ajanut. Te aavistatte kenties sen syyn, joka on saanut minut tätä tekemään.
Reginan mustat silmäripset kohosivat verkalleen ja hän katseli kysyvästi Berteliä kasvoihin. — Ritari, — vastasi hän, — mitkä lienevätkin vaikuttimenne, siitä ainakin olen varma, että ne ovat jalot ja ritarilliset. Te ette ole tahtonut palauttaa onnetonta tyttöä takaisin vankeuteen; te olette tahtonut temmata hänet sen kauhean miehen käsistä, jota hän kunnioitti, ennenkuin osui hänet oikein tuntemaan.
— Te erehdytte, — sanoi Bertel vilkkaasti ja lämpimästi. — Totta kyllä on, että minua kammotti nähdessäni teidät tuon miehen seurassa, jonka oikean luonteen olin oppinut tuntemaan ennen kuin te; etsin teitä kahta vertaa kiihkeämmin temmatakseni teidät hänen käsistään. Mutta ennenkuin tiesin tästä vaarasta, riensin jo hakemaan teitä käsiini ja saattamaan tietoonne iloisen sanoman siitä oikeudesta, mikä teille on tapahtunut … myöhään, vaikkei toivoakseni kuitenkaan liika myöhään.
— Oikeudesta, sanotte? — virkkoi neiti Regina hämmästyen niin, että hänen poskensa punehtuivat.
— Niin, arvoisa neiti, — jatkoi Bertel, ihastuksella katsellen nuorta pakolaista, — vihdoinkin on minun onnistunut, turhaan sitä vuosikausia koetettuani, hankkia teille korvausta viattomasti kärsimästänne vääryydestä. Te olette vapaa, te voitte Ruotsin aseiden suojassa palata isänmaahanne ja tässä, — Bertel taivutti toisen polvensa ja ojensi Reginalle holhoojahallituksen sinetillä varustetun paperin, — tässä on kirje, joka turvaa teidän vapautenne.
Regina oli voittanut ensimmäisen liikutuksensa ja vastaanotti tuon kallisarvoisen kirjeen miltei ylpeällä kylmyydellä. — Herra ritari, — sanoi hän lyhyesti, — minä tiedän, ettette pyydä kiitostani siitä, että te, toisin kuin kansalaisenne, olette toiminut niin kuin kunnian miehen tulee.
Bertel nousi ylös hämillään tuosta ylpeästä käytöksestä, jota hänen kuitenkin olisi pitänyt osata odottaa. — Sen minkä olen tehnyt, — vastasi hän, hänkin vuorostaan kylmästi, — sen olen tehnyt ainoastaan korvatakseni vääryyden, joka voisi himmentää suuren kuninkaan muistoa. Jokainen kansalaisistani olisi tehnyt niinkuin minä, ellei sodan hätä olisi saanut heitä unohtamaan sitä hyvitystä, jota he olivat velkapäät teille osoittamaan. Ennen muita olisi jalomielinen kuningas Kustaa Aadolf kiiruhtanut hyvittämään hetken kiivaudessa tehtyä tekoaan, ellei kohtalo niin pian olisi hänen päiviään päättänyt. Mutta, — keskeytti Bertel, — minä unohdan että vihaatte sitä kuningasta, jota minä niin suuresti rakastan ja kunnioitan.
Tumma, kaunis puna peitti uudelleen Reginan kasvot. Bertel oli tietämättään koskettanut hänen palavan sydämensä arimpaan paikkaan. Uusi havainto, ihmeellinen vartalon, äänen, liikkeiden, jopa mielipiteidenkin yhtäläisyys, jota hän ei ollut ennen huomannut ja joka kolmena viimeisenä vuotena oli kehittynyt Bertelin koko olennossa, teki sanomattoman vaikutuksen nuoren etelättären mieleen. Hänestä oli niinkuin olisi hän nähnyt hänet itsensä, tuon kaikista kuolevaisista suurimman, unelmiensa esineen, elämänsä autuuden ja onnettomuuden, hänet, tuon pelätyn ja rakastetun, maansa, uskonsa, sydämensä valloittajan … ja niinkuin olisi hän itse sanonut hänelle tuolla tutulla äänellään: — Regina, sinä vihaat minua! — Tuo vaikutus oli niin nopea, niin voimakas, niin odottamattoman valtava, että nuori neiti yht'äkkiä kalpeni horjui ja oli pakotettu nojaamaan Bertelin ojennettuun käsivarteen. — Pyhä neitsyt, — kuiskasi hän hämmennyksissään, — minäkö vihaisin teitä … teitä!
Kuullessaan tuon käsittämättömän ja samalla niin paljoa merkitsevän huudahduksen hämmästyi Bertel yhtä paljon kuin Reginakin. Hän ihastui, häntä pelotti, hänen toiveensa heräsivät uuteen eloon, mutta hän ei kuitenkaan tahtonut käyttää hyväkseen tuota näin tietämättä tehtyä tunnustusta. Sanaakaan sanomatta ja mitä suurinta kunnioitusta osoittaen saattoi hän nuoren tytön hänen suojelijattarensa luo, jonka hoitaessa hän pian tointui mielenliikutuksestaan, mikä oli ollut seurauksena kauan tukahdutetuista, mutta nyt yht'äkkiä uuteen eloon heränneistä sydämen salaisimmista tunteista.
Bertel oli hankkinut tehtäväkseen saattaa neiti Reginan Tukholmaan, josta hän sitten ensi avovedellä voisi jatkaa matkaansa kotimaahansa. Hänen tuli sen vuoksi viipyä Kajaanin linnassa siksi, kunnes hänen suojeltavansa olisi valmis lähtemään, ja lähtö taas viipyi siitä syystä, ettei korkeasukuisella vangilla ollut sopivaa seuranaista pitkälle taipalelleen. Sitä odottaessa meni useita viikkoja, ja sen ajan kuluessa kutoutui aivan uusia suhteita, joita tuskin olisi voinut ajatella mahdollisiksi, päättäen siitä ylpeästä kylmyydestä, jota jalosukuinen ruhtinatar alussa oli vapauttajalleen osoittanut. Mutta tuo kylmyys oli vain jäätä hehkuvan tulivuoren laella; päivä päivältä se oheni ja suli, päivä päivältä kävi Reginan ylpeys suuremmaksi, samalla kuin sen perustukset horjumistaan horjuivat, ja lopulta oli jäljellä vain yksi kaikista vahvin välimuuri, uskontojen katkera taistelu. Heikko muuri! Sekin suli lopulta maahan etelämaan tulisten tunteiden lämmittäessä ja ennenkuin oli kolme viikkoa kulunut, olivat yhdeksäntoista vuotias neito ja kolmen kolmatta vanha nuorukainen, unohtaen uskontojensa eron ja säätyrajat, vannoneet toisilleen ikuisen uskollisuuden. Lieneekö Bertel tiennyt että hän ihanasta, ylevästä, mustasilmäisestä morsiamestaan sai kiittää kuningas Kustaa Aadolfin muistoa?
Omituinen tapahtuma näytti tahtovan odottamattomalla ja ihmeellisellä tavalla painaa leimansa tämän liittokirjan alle. Salaisella levottomuudella, ikäänkuin onnensa häviötä peläten, oli Bertel kauan, mutta turhaan koettanut ottaa selkoa paenneen jesuiitan kohtalosta. Sen aamun jälkeen, jolloin tämä hyppäsi kaidepuun yli joen jäälle, ei kukaan ollut hänestä mitään kuullut eikä jälkeäkään hänestä nähnyt, ennenkuin eräänä aamuna kolme viikkoa sen jälkeen muuan talonpoika saapui linnaan ja toi sanan, että avantoa avatessa hiukan alapuolella Ämmän putousta siitä oli löydetty miehen ruumis, jolla ei ollut vasenta korvaa ja joka oli puettuna ulkomaan vaatteisiin. Talonpoika oli tuonut vaatteet linnaan ja ne tunnettiin isä Hieronymuksen vaatteiksi. Sen lisäksi kaivoi rehellinen talonpoika vielä taskustaan pienen, vähäpätöisen kuparisormuksen, joka oli riippunut nauhassa kuolleen rinnan päällä. Bertel katseli tätä sormusta ihmetellen ja iloiten. — Vihdoinkin olet minun, — huudahti hän, — sinä sormus, jota niin kauan olen halunnut omakseni … ja tuot tullessasi varmuuden tuon peloittavan miehen kuolemasta.
— Se on pyhimysten tuomio valansa rikkojalle! — huudahti Regina hämmästyen.
— Ja se on tuomio, joka onnemme vahvistaa! — vastasi Bertel ja koetteli Reginan sormeen kuninkaan sormusta.