16. KUNINKAAN SORMUS. MIEKKA JA AURA. TULI JA VESI.
Taas palaamme Isokyröön, Perttilän taloon ja vanhan talonpoikaiskuninkaan luo.
On talvipäivä maaliskuussa 1635. Kevätpäivän paiste tuntuu jo lumessa, räystäät tippuvat päivän puolella, hanki kantaa mäkien pohjoisilla rinteillä ja upottaa eteläisillä. Aaron Perttilä on äskettäin tullut kirkosta kaiken väkensä kanssa; hänen harmaa päänsä kumartuu jo maata kohden ja hän nojaa Merin käsivarteen. Hänen vieressään kulkee kaksi hauskaa, pyöreätä olentoa: vanha Larsson ja hänen äskettäin sodasta palannut samanniminen poikansa, joka on aivan isänsä näköinen. Hänen sivullaan käy hänen nuori vaimonsa, soma ja iloinen olento, jonka tunnemme. Se ei ole kukaan muu kuin Kätchen, tuo reipas ja virkeä tyttö, jonka pehmeä kätönen kerran sai jalon kapteenin kokonaan pois ladultaan… Sen päivän jälkeen vannoi hän kaikkien kreikkalaisten ja roomalaisten kirjailijain nimessä, joiden teoksia hän ennen muinoin oli Turun katedraalikoulussa lukenut — sic unde ubi apud unquam post kuten vanhoilla oli tapana niin kauniisti sanoa — että tuo pehmeäkätinen nunnan kokelas kerran olisi tuleva hänen omakseen. Ja kun he sodan vaiheissa kerran taas olivat yhtyneet ja kun Kätchen oli suojelijaa vailla eikä hänellä muuten ollut mitään rehellistä ja iloista sotamiestä vastaan, niin oli tuo tyytyväinen ja iloinen pariskunta vihitty yhteen Stralsundissa ja sen jälkeen lähtenyt tervehtimään pyöreää, pyylevätä isäänsä ja appiukkoaan Larssonia Isokyröön, jossa heidät oli suurella riemulla otettu vastaan ja kohdeltu kuin omina lapsina.
Vielä on lisättävä, että Larsson nyt oli heittänyt sodan helkkariin ja paljon tinkimisen perästä saanut eronsa, vaikkakin ilman arvon ylennystä. Valitettavasti ei hän ole säästänyt laihintakaan lanttia Saksanmaan sotasaaliista, niinkuin monet muut hänen vertaisistaan. Kaikki, minkä hän on ansainnut — ja se nousee miljooniin hänen omien puheidensa mukaan — on haihtunut kuin tuhka tuuleen. Missä? Nördlingenin luona, väittää hän. Kyllä kai, ei, kesteissä ja juomingeissa se on kulunut, samanlaisten veikkojen seurassa kuin hän itsekin on. Mutta nyt aikoo hän heittäytyä vakavaksi kuin aidan seiväs, ruveta isänsä jälkeen pehtooriksi Perttilän laajoilla tiloilla, kyntää, kylvää ja niittää pro modulo virium prolem copiosam lucem proferre, niinkuin ne vanhat taaskin niin kauniisti sanoivat. Vanha Perttilä suosii häntä aivan ilmeisesti. Paljon merkitseviä sanoja on ukko tullut lausuneeksi ja äskettäin on hän tuomarin käsiin jättänyt testamenttinsa. Meristä sanottakoon, että hän kuihtuu kuin juureton kukka ja että häntä pitää elämässä kiinni vain heikko, katkeava toivo, tuo maanpakoon ajettu, hyljätty Kustaa Bertel, aateliselta nimeltään Bertelsköld.
Tuo näin monenlaisista aineksista, varjoista ja valopuolista koottu perhe istuu nyt suuressa tuvassa lukuisan palvelusväen ympäröimänä, ja vanha Larsson koettaa vielä, ollen salaisessa liitossa Merin kanssa, herättää ankaran talonpoikaiskuninkaan mielessä lempeämpiä tunteita Berteliä kohtaan. Kaikki heidän rukouksensa ja selityksensä kilpistyvät takaisin ukon murtumattomasta lujuudesta kuin kivi kovasta kalliosta… Larsson kääntyy harmistuneena pois, Meri menee salaamaan kyynelensä tuvan pimeimpään varjoon. Silloin kuuluu taas tuolta ulkoa kulkusten helinä niinkuin viimeksikin loppiaisiltana; tilava reki pysähtyy suurelle pihamaalle ja siitä astuu kaksi henkilöä, laveaan viittaan puettu upseeri ja nuori, ihmeen ihana nainen, jolla on yllään loistava, mustalla sametilla päällystetty ja kallisarvoisilla turkiksilla reunustettu vaippa. Meri ja Larsson kalpenevat molemmat heidät nähtyään; Larsson rientää heitä vastaan, mutta nyt se on jo myöhäistä, Bertel ja Regina astuvat tupaan.
Molemmat Larssonit ja Meri tervehtivät Berteliä lämpimästi, mutta ovat silminnähtävästi hämillään. Kätchen lennähtää ylös ja heittäytyy, huolimatta siitä erosta, mikä on hänen porvarillisen pukunsa ja tuon kallisarvoisen samettiviitan välillä, Reginan syliin, joka liikutettuna halaa uskollista lapsuudensa ystävää.
Bertel irroittautuu ystävällisesti omaistensa syleilyistä ja menee varmoin askelin vanhan Perttilän luo, joka äänetönnä ja kylmänä istuu korkeaselustimisessa tuolissaan pöydän päässä eikä ole näkevinään ei kuulevinaan. Kaikki odottavat jännittyneinä tämän kohtauksen seurauksia, joka — sen tuntee jokainen — on oleva ratkaiseva. Nuori upseeri on riisunut kauhtanansa ja hattunsa, hänen pitkä, vaalea tukkansa poimuilee kauniissa kiharoissa hänen avonaisella otsallaan; hänen kasvonsa ovat hyvin kalpeat mutta nuo siniset, eloisat silmät katsovat varmasti ja rävähtämättä harmaantuneen vanhuksen kivenkoviin kasvoihin.
Bertel notkistaa nytkin, niinkuin ensi kerralla, toisen polvensa ja sanoo äänellä, joka samalla on sekä nöyrä että varma: — Isäni!
— Kuka olet? En tunne sinua, ei ole minulla poikaa, — keskeyttää hänet vanhus jääkylmällä äänellä.
— Isäni! — jatkaa Bertel hämilleen joutumatta. — Tulen vielä kerran, vielä viimeisen kerran, pyytämään sinulta anteeksi ja saamaan siunaustasi. Älä työnnä minua luotasi! Jätän isänmaani taistellakseni ja mahdollisesti kuollakseni vieraalla maalla. Sinun vallassasi on, palaanko koskaan. Muista, isäni, että siunauksesi antaa sinulle pojan, mutta kirouksesi ajaa hänet ainaiseen maanpakoon!
Vanhuksen kasvoissa ei näy värähdystäkään, mutta hänen äänestään kuuluu, että hän taistelee itsensä kanssa. — Vastaukseni ei ole pitkä, — sanoo hän, — minulla oli poika. Hän tuli uskottomaksi minulle ja niille periaatteille, jotka ovat elämääni johtaneet. Hän hylkäsi kansan asian palvellakseen turmiollista aatelisvaltaa, jota vihaan ja inhoan. Minulla ei ole poikaa. Olen tänään tehnyt hänet perinnöttömäksi.
Ympärillä seisovain kasvot kalpenevat. Ainoastaan Bertel punehtuu heikosti ja sanoo: — Isäni, en pyydä tavaroitasi. Anna ne sille, jonka katsot ne ansainneen paremmin kuin minä. Pyydän vain anteeksiantoasi, siunaustasi, isäni.
Kaikki muut paitsi Regina käyvät vanhuksen luo, lankeavat polvilleen hänen eteensä ja huudahtavat: Armoa Bertelille! Armoa pojallesi!
— Ja jos minulla olisikin poika, — vastaa vanhus, — luuletteko todellakin, että hän minun tähteni tahtoisi luopua himoitsemasta aatelisten kunniaa? Luuletteko todellakin, että hän tahtoisi tulla talonpojaksi niinkuin minä, kansan mieheksi niinkuin minä, elämään ja kuolemaan kansan asian puolesta? Luuletteko, että hän pienillä, hansikkaisilla käsillään tahtoisi kyntää maata ja ottaa vaimonsa minun säädystäni, ottaa aviokseen yksinkertaisen ja siveän naisen, niinkuin rehellisen ja nöyrän maanmiehen tulee ja täytyy.
— Isäni, — vastasi Bertel hiukan epävarmemmalla äänellä kuin äsken, — pyyntösi on mahdoton täyttää jo sen kasvatuksen vuoksi, minkä olet minulle antanut. Tahdon kunnioittaa säätyäsi, mutta minä olen kasvanut sotilaan ammattiin josta en voi enkä tahdo luopua. Yhtä mahdotonta on minun valita vaimoni sinun mielesi mukaan. Tässä on puolisoni: hän on ruhtinaan tytär, mutta hän ei ole hävennyt ottamasta talonpojan poikaa miehekseen. Olkoon se todistuksena siitä, ettei hän ole häpeävä kutsumasta sinua isäkseen.
Silloin lähestyy Regina nöyrästi, ikäänkuin suudellakseen vanhuksen kättä, ja kaikki, paitsi Bertel ja vanhus, nousevat ylös. Mutta vanhan talonpoikaiskuninkaan tulinen luonto kuohahtaa vihaan.
— Sanoinhan minä sen, — huutaa hän jylisevällä äänellä, — siinä on se sukupatto, joka syntyi talonpojaksi, mutta josta tuli herrojen kätyri! Kautta kaikkivallan, olenpa eläissäni nähnyt paljon taistelua ja paljon uhkaa miekan ja auran välillä, mutta tällaista uhkaa en vielä ole nähnyt! Tuo nulikka, joka kutsuu itseään minun pojaksi, uskaltaa minun silmieni eteen tuoda ruhtinaallisen jalkavaimonsa ja kutsua häntä vaimokseen.
Bertel hypähtää seisoalleen tukeakseen Reginaa, joka on vähällä vaipua lattialle. — Vanha mies, — sanoo hän vihasta vapisevalla äänellä, — kiitä isännimeäsi ja harmaita hiuksiasi siitä, että olet saanut sanoa mitä kukaan muu ei olisi sanonut henkeään menettämättä. Tässä on se sormus, jonka olen kiinnittänyt laillisesti vihityn vaimon sormeen, — Bertel irrottaa Reginan sormesta kuninkaat sormuksen, — ja minä vannon sen, että tuo käsi on yhtä puhdas ja yhtä arvokas kuin kenen muun kuolevaisen käsi tahansa kantamaan tätä sormusta, joka niin monta vuotta on ollut suurimman kuninkaan sormessa.
Meri tuijottaa sormukseen, hänen kalpeat poskensa punastuvat, hän taistelee ankaraa, sisällistä taistelua. Lopulta astuu hän lähemmä, painaa ihastuksissaan sormuksen huulilleen ja sanoo katkonaisella äänellä ja niin suurella liikutuksella, että se kuivaa kyynelet hänen silmistään: — Minun sormukseni, joka on ollut hänen sormessaan, ja minun sormukseni, joka on häntä suojellut … syytön olet sinä hänen kuolemaansa; hän antoi sinut muille; sitten tulivat kuulat, sitten tuli kuolema. Tiedätkö sinä, Kustaa Bertel, ja sinä hänen vaimonsa, tiedättekö tämän sormuksen voiman? Nuoruudessani vaelsin eräänä päivänä sydänmailla ja kohtasin siellä kuolevan miehen, joka oli janoon nääntymäisillään. Annoin hänelle lähteestä vettä juodakseen, virvoitin hänen kieltään muuraimen mehulla. Hän kiitti minua ja sanoi: — ystäväni, minä kuolen enkä voi palkinnoksi antaa sinulle muuta kuin tämän sormuksen. Sen löysin muinoin erään neitsyt Marian kuvan sormesta, joka yksin oli vahingoittumatonna säilynyt Isokyrön kirkossa paavikunnan rikkinäisten jäännösten kasassa, ja kun minä tempasin sormuksen hänen sormestaan, kukistui kuva tomuksi ja tuhkaksi. Tässä sormuksessa on samalla pyhimysten voima ja taikuuden voima, sillä minun kanssani vaipuu ikivanhan taikauskon suuruuden aika hautaansa. Jolla tämä sormus on, häntä eivät tuhoa tuli, ei vesi, ei teräs, eivätkä vaarat minkäänlaiset, ellei hän vanno väärää valaa, sillä väärä vala lamauttaa sormuksen voiman. Tätä sormusta seuraa onni rauhan aikana ja voitto sodassa; sitä seuraa rakkaus, kunnia, rikkaus, oma onni ja toisten turmio. Kun tämä sormus kulkee kolme miespolvea peräkkäin isästä poikaan, silloin syntyy siitä suvusta suuria sotasankareita ja valtiomiehiä…
Meri vaikeni. Kaikki kuuntelivat häntä jännittynein mielin.
— Mutta, — jatkoi hän, — jos sormus kulkee kuudessa polvessa peräkkäin, silloin syntyy siitä suvusta mahtava kuningassuku. Tiedä kuitenkin, sanoi sama mies, että suuria lahjoja seuraa suuret vaarat. Valapattoisuus ja sukuviha tulevat aina kiusaamaan sormuksen omistajaa ja laimentamaan sen voimaa; ylpeys ja ääretön kunnianhimo kalvavat aina hänen rintaansa häntä tuhotakseen ja suuren sielun lujuutta ja suuren sydämen nöyryyttä tarvitaan näiden kiusausten voittamiseksi. Jolla on tämä sormus, hän saavuttaa kaiken maailman onnen eikä hänen tarvitse taistella muita kuin omaa itseään vastaan; mutta hän on itse olevakin onnensa pahin vihamies. Siihen viittaavat nuo kolme kirjainta R.R.R., jotka on kaiverrettu sormuksen sisään ja jotka selitetään sanoilla: Rex Regi Rebellis, kuningas kuninkaan kapinoitsija, s.o.: onnellisin ja mahtavin ihmisistä kavahtakoon enin sitä vaaraa, mikä uhkaa häntä hänen omassa rinnassaan.
— Ja tämä sormus, oi Regina, tämä sormus on meidän! — huudahti Bertel sekä ilolla että pelolla. — Mikä rikkaus ja mikä edesvastuu seuraakaan tätä sormusta!
— Valta! Kunnia! Kuolematon maine! — huudahti Regina riemuissaan.
— Ole varuillasi, tyttäreni! — virkkoi Meri alakuloisesti. — Nuo sanat ilmaisevat sormuksen suurimman vaaran.
Vanha Perttilä katseli sormusta ja nuoria pilkallisesti hymyillen. — Kissan kultaa! — sanoi hän. — Turhuutta! Joutavia koristuksia! Väärää kunnianhimoa! Se on oiva lahja kulkemaan aatelin perintönä polvesta polveen. Tule Larsson nuorempi, sinä, joka olet talonpoikaista sukua ja tahdot sukuusi palata, vaikka olet ollutkin sotilas. Minä tahdon antaa sinulle jotakin, joka ei ole kultaa eikä turhaa koristusta, mutta joka on oleva sinulle suuremmaksi siunaukseksi kuin kuninkaitten sormukset. Ota tuo tammivartinen, vanha kirves tuolta seinältä; niin, niin, älä pelkää, ei se ole mikään taikakalu, isävainajani on sen itse takonut Kustaa kuninkaan aikana. Sillä olemme isäni ja minä tehneet monta urotyötä metsän keskessä ja monta korpea peranneet. Kulkekoon se perintönä suvussasi, ja minä lupaan sinulle, että häntä, jolla kirveeni on, seuraavat onni ja tyytyväisyys hänen rehellisessä työssään.
— Kiitos teille, taattoseni, — vastasi kapteeni iloissaan, ja oli hyvin ymmärtäväisen näköisenä tutkivinaan vanhan kirveen terää. — Jos jotakin kirjoitusta tarvitaan, niin ehdottelisin tähän pantavaksi R.R.R., Ruris Rusticus Robustus, se on lyhykäisesti sanottuna: hitto semmoista hukaria! Hyvin kaunis ja syvämietteinen sananlasku!
Larsson vanhempi katsoi nyt ajan tulleen tämän katkeran riidan sovittamiseksi. Hän astui vanhuksen eteen pitäen kädestä kumpaakin vastanainutta pariskuntaa ja virkkoi: — Rakas isäntä, älkäämme ruvetko Herramme töitä parantamaan. Sinun poikasi ja minun poikani ovat molemmat aika velikultia; mutta minkä he sille taitavat, että Herramme on luonut heidät, toisen tulesta, toisen vedestä? Bertel on kuin tulenliekki, palava, kuuma, korkealle pyrkivä, leimahteleva, loistava, häilyvä; ja lyönpä vetoa, että tämä pikku rouva on samaa sukua. Minun poikani on puhtainta vettä.
— Seis! — huudahti kapteeni. — Vettä en ole voinut koskaan sietää.
— Pidä suusi, ukuli! Poikani on puhtainta vettä … vuotavaa ja häilähtelevää, mutta joka tyytyväisenä pysyy maaperässä ja on kuin vartavasten luotu kouraan tuntuvalla arkipäiväisellä elämänsä viisaudella sammuttamaan tuon toisen pyhäistä hehkua. Hänen vaimonsa on kudottu samoista villoista. Etkö nyt näe, että Herramme on aikonut nämä pojat ystävinä elämään … tulen vettä lämmittämään ja veden tulta sammuttamaan … ja sinä tahdot tehdä heistä vihamiehet ottamalla toiselta ja antamalla toiselle. Ei, hyvä mies, se ei käy päinsä, usko minua ja anna pojallesi mikä poikasi on; ei minun poikani silti tarvitse nälkää nähdä.
Perttilä oli hetkisen vaiti. Sitten sanoi hän kiivaasti:
— Älä opeta minulle Herran tarkoituksia. Luuletko todellakin, että hän tuossa, tuo vastaleivottu aatelismies, jota siinä tuleen vertailet, suostuisi luopumaan sormuksestaan ja sen sijaan kirveeseen tarttumaan?
— En koskaan! — vastasi Bertel kuohahtaen.
Meri tarttui hänen käteensä ja katsoi häntä rukoilevasti silmiin. — Anna pois sormus! — sanoi hän. — Sinä tunnet jo muutamia sen vaaroista, mutta et tunne kaikkia. Yhdestä en ole puhunut. Kaikki, jotka tätä sormusta kantavat, kuolevat väkivaltaisella kuolemalla.
— Entäpä sitten! — huudahti Bertel. — Sotilaan kuolema taistelutanterella on kaunis ja kunniakas. En pyydä parempaa.
— Kuulehan sitä! — sanoi Perttilä ylenkatseellisesti. — Arvasinhan sen: hän ajaa kunniata takaa hautaansa saakka. Rauhallinen kuolema samoinkuin rauhallinen elämä on hänelle kauhistus. Mutta, sinä Larsson, sano minulle: onko sinulla halua antaa pois kirves ja tarttua sormukseen?
— Hm, — virkkoi kapteeni mietteissään, — olisipa tuo sormus edes kultaa, niin veisin hänet kaupunkiin ja ostaisin rahalla tynnörin hyvää olutta, ehkäpä hiukan toistakin. Mutta nyt se on vain kuparia … mitä vielä minä heitän sen helkkariin ja pidän kirveeni; saattaahan tuolla edes halkoja hakata.
— Oikein puhuttu, — jatkoi Perttilä; — se on, niinkuin isäsi sanoo, sama kuin heittäisi vettä kuumaan kiukaaseen. En ole minä tehnyt vettä ja tulta vihamiehiksi. Tule, Larsson, sinä terveen järjen, sinä kouraan tuntuvan käytännön mies, tule pojakseni ja ota omaisuuteni, kun minusta aika jättää. Siunatut olkaat sinä ja sukusi! Lisääntykäät ja tehkää työtä niinkuin muurahaiset maassa, ja vallitkoon lakkaamaton viha teidän ja ylhäisten, aatelisten välillä. Olkoon sota eikä koskaan rauhaa heidän ja teidän välillänne, kunnes nuo turhat korukalut häviävät; eläkööt kirves ja sormus alituisessa, avonaisessa riidassa, kunnes molemmat samassa tulessa sulavat. Kun se kerran tapahtuu, sadan tai kahden sadan tai vielä useamman sadan vuoden perästä, silloin on aika sanoa: säätyrajoitus on hävinnyt ja ihmisen oma ansio on hänen ainoa vaakunakilpensä.
— Mutta, isäni, — huudahti Bertel vielä viimeisen kerran rukoilevalla äänellä, — eikö sinulla ole mitään siunausta annettavana minulle ja jälkeläisilleni, kun nyt ainaiseksi eroamme?
— Sinulle! — virkkoi vanhus yhä vieläkin vihaisella äänellä. — Menkää, te kadotetut, turhamaiset, kansan suuren rungon madonsyömät oksat, menkää kurjaan loistoonne ja varmaan häviöönne! Aina siihen päivään saakka, kunnes se tapahtuu, minkä olen sanonut, että kirves ja sormus, että väärä kulta ja rehellinen teräs sulavat yhteen … aina siihen saakka annan minä teille perinnöksi kiroukseni aina kymmenenteen polveen, ja sitä kiroustani seuratkoon riita, viha, vaino ja lopulta surkea häviö!
— Takaisin, taattoseni! — huudahti nuorempi Larsson. — Armoa
Bertelille.
— Ei mitään armoa aatelille! — vastasi talonpoikaiskuningas.
— Varo itseäsi! — huusi vanhempi Larsson. — Tuomio voi tulla oman pääsi päälle.
— En pyydä armoa, — virkkoi Bertel, näennäisesti rauhallisena. — Hyvästi, isä! Hyvästi isänmaani! Minä menen, enkä tule koskaan takaisin.
— Hetkinen vielä! — keskeytti hänet Meri, joka vaivalloisesti ja mitä suurimman liikutuksen valtaamana asettui hänen eteensä. — Sinä menet! Niin, mene sitten … sydämeni rakastettu, toivoni, elämäni … mene, en tahdo sinua kauemmin pidättää. Mutta ennenkuin menet, kuule salaisuus, joka samalla on ollut elämäni suurin riemu ja sen suurin tuska…
— Älä kuule häntä! — huudahti vanha Perttilä murtuneella äänellä ja ilmeisesti kauhistuksissaan. — Älä kuule häntä, hän hourailee!… Ajattele omaa kunniaasi ja minun kunniaani! — kuiskasi hän ankarasti kalpean tyttärensä korvaan.
— Mitä huolin minä sinun kunniastasi ja omastani! huudahti Meri ennen kuulumattomalla kiivaudella. — Etkö näe, että hän menee … elämäni ilo menee eikä koskaan palaja. Hän menee ja sinä tahdot, sinä kova, luonnoton isä, että minun pitää antaa hänen mennä kirottuna vieraille maille. Mutta niin ei hän saa mennä. Jokaisen kirouksen sijasta, jonka julistat hänen ylitsensä, annan minä hänelle sata siunausta, ja me saamme kerran vielä nähdä, mitkä niistä enemmin merkitsevät Korkeimman valtaistuimen edessä, sinun vihasi vai minun rakkauteni, äidinisän kirousko vaiko äidin siunaus…
— Äitini, sinä? — huudahti Bertel huumaantuneena hämmästyksestä.
Herttua Bernhardin hämärät sanat selvisivät nyt yht'äkkiä hänelle.
— Älä usko häntä, hän ei tiedä, mitä hän puhuu! — sammalteli
Perttilä, koettaen turhaan pysytellä rauhallisena.
Meri oli vaipunut Bertelin syliin. — Nyt se on sanottu — kuiskasi hän sammuvalla äänellä. Kustaa … poikani! Oi, kuinka on outoa ja ihanaa kutsua sinua pojakseni. Nyt tiedät sinä elämäni salaisuuden … eikä minun tarvitse kauan sitä hävetä. Rakastatko minua?… Niin, niin, minä näen sen! Nyt kuolen iloisella mielellä … huntu on pudonnut … kaikki kirkastuu… Isäni … minä annan sinulle anteeksi, että olet vihannut ja kironnut tyttäresi lasta… Anna sinä minulle anteeksi … että minä rakastan … siunaan … omaa poikaani!
— Kuule minua, äitini! — huudahti Bertel, — kuule minua! Minä kiitän sinua … minä rakastan sinua!… Sinun täytyy tulla mukaani, minä en enää koskaan sinua jätä. Mutta sinä et kuule minua. Sinä olet niin kalpea … auta, Jumala!… Hän on kuollut!
— Tyttäreni! Ainoa lapseni! — huudahti musertuneena Perttilä, tuo vanha, rautainen talonpoikaiskuningas.
— Älkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi! — sanoi vanha Larsson pannen kätensä ristiin. — Ja te, lapsemme, käykää ulos elämään suvaitsevin sydämin! Kirous ja siunaus taistelevat tulevaisuudestanne, eikä ainoastaan teidän, vaan myöskin jälkeentulevaistenne aina kymmenenteen polveen. Rukoilkaa taivaan Jumalaa, että siunaus voittaisi!
— Amen, — sanoivat Larsson nuorempi ja Kätchen.
— Tapahtukoon niin, — sanoivat Bertel ja Regina.
Ensimmäisen jakson loppu.