2. AATELISMIES ILMAN NIMEÄ.
Varhain aamun koittaessa syyskuun 8. p:nä oli ruotsalaisten leirissä kaikkialla iloista liikettä. Voitto oli varma ja joka haaralta saapui tietoja siitä, että keisarillinen sotajoukko oli täydellisesti hajaantunut. Kuningas komensi osan ratsuväkeä ajamaan takaa vihollista, samalla kun muu sotajoukko sai mieluisaksi tehtäväkseen Tillyn leirin ryöstämisen. Leiri jaettiin sitä varten eri osiin ja saalis oli niin summaton, että monesta tuli kerrallaan rikas mies koko elinajakseen. Kaikkialla oli liikettä ja elämää, kuolleet haudattiin kiireen kautta ja haavoitetut unhottivat kipunsa. Kirkkaana syysaamuna vilisi laajalla lakeudella riemuitsevia joukkoja sekä hevosella että jalkaisin ja täällä sopi, jos missään, muistella v. Beskowin säettä, että
"viileyttä voittolippu liehui."
Kuningas oli viettänyt yönsä vaunuissa. Pidettyään aamurukouksen ja annettuaan ensimmäiset käskynsä koittavan päivän varalle, kutsutti hän luokseen useita niistä, jotka taistelussa olivat eniten kunnostautuneet. Moni uroteko palkittiin silloin kunnialla ja arvon korotuksella. Mutta kaikkea muuta palkkaa kallisarvoisempi oli kunkin sotilaan sisällinen tyydytys sekä siltä sankarilta saatu kiitos, jota koko Eurooppa nyt oli oppinut ihailemaan.
Erityisesti saapuville kutsuttujen joukossa oli sekin nuori mies, josta tässä kertomuksessa tullaan paljon puhumaan. Kustaa Perttilä oli vasta kahdenkymmenen vuoden vanha; hänen sydämensä sykki tällä hetkellä voimakkaammin kuin se oli sykkinyt taistelun verisimmässä tuoksinassakaan. Hän aavisti kyllä, ettei jalo kuningas olisi rankaiseva häntä hänen rikoksestaan annettua käskyä vastaan taistelun tulisimmillaan ollessa, mutta hän punastui ja kalpeni epätietoisena siitä, mikä mahtoi olla kuninkaan tarkoitus, kun kutsui hänet erityisesti puheilleen, joka seikka jo semmoisenaan oli suuri kunnianosoitus.
Kuningas oli antanut pystyttää telttansa suurien jalavain suojaan lähelle Gross Wetteritziä, sillä kaikki lähellä olevat rakennukset oli joko poltettu tai pirstoiksi ammuttu. Puolen tuntia odotettuaan vietiin Perttilä telttaan. Kustaa Aadolf istui telttatuolilla nojaten kyynärpäällään pöytään, joka oli täynnä karttoja ja papereita. Hän oli isokasvuinen ja lihavahko mies ja hänen vartalonsa täyteläisyyttä lisäsi vielä ruumiin mukainen sotapuku. Kun Perttilä lähestyi, nosti kuningas lempeät, henkevät silmänsä äsken allekirjoittamastaan päiväkäskystä ja tarkasteli nuorta miestä terävällä, läpitunkevalla katseella. Kustaa Aadolf oli hiukan likinäköinen; nähdessään oudommat kasvot oli hänen pakko tarkistaa katsettaan ja siitä tuli hänen silmiinsä tuo terävä ilme, joka kuitenkin kohta katosi.
— Sinun nimesi on Perttilä? — kysyi kuningas ikäänkuin varmistuakseen siitä, että hän oli kuullut oikein.
— Perttilä, teidän majesteettinne.
— Ikäsi?
— Kaksikymmentä vuotta.
Kuningas tarkasteli häntä, ollen kuin kahdella päällä.
— Perttilän poika, sanoit?
Nuori ratsumies kumarsi punastuen.
— Omituista!
Kuningas lausui tuon sanan ikäänkuin tietämättään ja jäi hetkeksi miettimään. Sitten virkkoi hän vilkkaasti:
— Miksi et ole ennemmin ilmoittautunut minulle? Isäsi on tehnyt minun isälleni ja valtakunnalle suuria palveluksia. Hän siis elää vielä?
— Hän elää, kiitollisena teidän majesteettinne hyvyydestä.
— Todellakin?
Sekin sana syntyi kuninkaan huulilla enemmän jonkin salaisen ajatuksen ilmauksena kuin kysymyksenä. Nuori Perttilä tunsi verensä yhä enemmän kihoavan poskilleen ja kuningaskin huomasi sen. — Isäsi ja minä olemme kerran olleet epäsovussa, — lisäsi kuningas, ja hänen huulensa hymyilivät, samalla kuin keveä pilvi varjosti hänen kulmiaan. — Mutta kaikki se on jo aikoja sitten unhotettu, jatkoi hän, — ja minua ilahuttaa, että niin ansiokkaalla miehellä on niin urhoollinen poika. Sinä olit noiden seitsemänkymmenen joukossa Demminillä?
— Olin, teidän majesteettinne!
— Miksi eivät ole ilmoittaneet sinua arvon koroitukseen osalliseksi?
— Everstini on luvannut pitää minua muistissaan.
— Kuninkaasi ei koskaan unhota uskollista palvelusta. Kustaa Perttilä, minä olen äsken allekirjoittanut vänrikin valtakirjasi. Ota se ja palvele edelleenkin kunnialla.
— Teidän majesteettinne! — sammalsi nuori ratsumies.
— Minulla on vielä sinulle sana sanottava. Käytöksesi eilen oli sääntöjä vastaan.
— Oli, teidän majesteettinne.
— Minä tahdon, että sotilaani tottelevat käskyjäni täsmällisesti. Minulle on kuitenkin sanottu, että laskeuduit hevosen selästä jyrkimmän kukkulan kohdalla ehtiäksesi pikemmin ylös.
— Niin se oli, teidän majesteettinne.
— Ja että sinä siitä syystä, kun muu ratsuväki teki kierroksen, ehdit ennen muita kukkulalle, iskit kuoliaaksi kaksi itävaltalaista ja otit ensimmäisen kanuunan.
— Niin se oli, teidän majesteettinne.
— Hyvä! Vänrikki Perttilä, minä annan anteeksi rikoksesi sääntöjä vastaan ja nimitän sinut luutnantiksi suomalaisessa ratsuväessäni.
Nuori ratsumies ei saanut sanaa suustaan.
Kuningas itsekin oli liikutettu. — Tule lähemmä, nuori mies, — sanoi hän. — Tiedä, että minä kerran nuoruudessani olen tehnyt isällesi suurta vääryyttä. Jumala, joka näkee katumukseni, on vihdoinkin suonut minulle tilaisuuden palkita pojalle, mitä olen isälle velkaa. Luutnantti Perttilä, sinä olet urhoollinen ja jalo ja sinut on kasvatettu sotilaaksi; olet myöskin tuonut mukanasi sotaan neljä täysin varustettua ratsumiestä. Ollen upseeri minun palveluksessani olet sinä jo aatelismiehen arvoinen. Mutta ettei kukaan upseereistani, miten suurta sukua hän lieneekin, voisi pitää sinua, talonpojan poikaa, itseänsä halvempana, tahdon vielä antaa sinulle nimen, vaakunan ja ritarin kannukset. Mene, nuori mies … mene poikani, — uudisti kuningas ja hänen äänensä valtasi käsittämätön liikutus, — ja osoita, että olet ansainnut kuninkaasi kiitollisuuden!
— Kuolemaan saakka! — Ja tunteittensa valtaamana notkisti nuori soturi toisen polvensa Tillyn voittajan edessä.
Kuningas nousi ylös. Se liikutus, joka hetkeksi oli kuvastunut hänen miehekkäillä, kauniilla kasvoillaan, katosi nopeasti ja hän oli taas majesteetillinen kuningas ja käskevä sotaherra. Nuori Perttilä käsitti, että hänen olisi ollut poistuminen.
Siitä huolimatta viipyi hän yhä vielä polvistuneessa asennossaan ja ojensi kuninkaalle kirjeen, joka tähän aamuun saakka oli ollut ommeltuna hänen takkiinsa.
— Suvaitkaa lukea tämä kirje, teidän majesteettinne! Kun minä lähdin sotaan ja heitin jäähyväiset vanhalle isälleni, antoi hän sen minulle ja sanoi: "Mene, poikani, ja koeta ansaita kuninkaasi suosio uskollisuudella ja miehuudella. Ja jos kerran sen saavutat omasta ansiostasi etkä isäsi vuoksi, ojenna hänelle silloin tämä kirje ja sano, että siihen on kirjoitettu minun viimeinen tahtoni. Hänen jalo sydämensä on minun tarkoitukseni käsittävä."
Kuningas otti kirjeen, avasi sen ja luki. Hänen kasvonsa näyttivät liikutetuilta, vaikka hän koetti sitä peittää; tuo raju, tumma puna, joka viime aikoina useinkin oli ainoa ilmaus itseänsä hillitsemään tottuneen miehen sisäisistä taisteluista, kohosi keveänä pilvenä kuninkaan otsalle, hehkui siinä hetkisen ja katosi sitten näkymättömiin. Kun hän oli lopettanut lukemisensa, katseli hän ajatuksiinsa vaipuneena tuota kaunista, vaaleaveristä nuorukaista, joka yhä oli polvillaan hänen edessään.
— Nouse ylös! — sanoi hän vihdoinkin. Perttilä nousi.
— Tunnetko tämän kirjeen sisällön?
— En, teidän majesteettinne.
Kuningas loi häneen terävän katseen ja näytti olevan tyytyväinen tuohon rehelliseen, totuutta puhuvaan ilmeeseen nuorukaisen kasvoilla. — Isäsi, nuori mies, — jatkoi hän hetken vaiti oltuaan, — isäsi on omituinen mies. Hän on vihannut aatelia aina siitä alkaen kuin hän talonpoikain etunenässä sai nuijasodan aikana taistella monta ankaraa taistelua herroja vastaan ja Flemingin ratsumiehet väkivallalla majailivat hänen talossaan. Hän kieltää sinua koskaan ottamasta aatelista nimeä ja kilpeä, jos tahdot välttää hänen kiroustaan.
Perttilä ei vastannut. Kirkkaalta taivaalta tuleva salama oli iskenyt pirstaleiksi hänen vereksen onnensa, kaikki hänen kunnianhimoiset haaveensa vaakunasta ja kannuksista olivat hälvenneet kuin akanat tuuleen.
— Isän tahtoa on noudattaminen, — jatkoi kuningas totisesti. — Sitä aatelista nimeä, jonka aioin sinulle antaa, et voi enää saada. Mutta rauhoitu, nuori ystäväni; saat pitää miekkasi ja luutnantin valtakirjan; niiden ja voimakkaan käsivartesi avulla olet aina raivaava itsellesi tien kunniaan.
Ja kuninkaan viitattua kädellään poistui nuori sotilas sekavin tuntein hänen luotaan.