3. NEITI REGINA.
Eräänä synkkänä syysiltana alkupuolella lokakuuta 1631, noin kolme tai neljä viikkoa Breitenfeldin tappelun jälkeen, istui Würzburgin linnan tornikamarissa nuori Regina von Emmeritz, piispan sisaren tytär, kolmen tai neljän kamarineitsyensä seurassa, ja kirjaili neitsyt Marian kuvaa valkoisesta silkistä tehtyyn sotalippuun, joka oli aiottu voittoa tuottavaksi lahjaksi linnan varusväelle. Nuoret tytöt antoivat kielensä kiertää, sillä linnan pöpö, vanha, ahne piispa, oli juuri mennyt tiehensä, sanoen lähtevänsä tarkastusmatkalle hiippakuntaansa, mutta oikeastaan paetakseen Kustaa Aadolfin läheneviä joukkoja. Aarteitaan peläten oli hän sitä ennen uskonut kaupungin ja linnan puolustuksen urhoolliselle ratsumestarille Kellerille ja hänen 1,500 miehelleen, ja oli Keller, luottaen linnan vahvaan asemaan Main-virran varrella, vakuuttanut hänen ylhäisyydelleen, että ennen tulisi kerettiläisten kuningas musertamaan päänsä linnan muureihin kuin yksikään hänen jumalattomasta joukostaan pääsisi sinne sisään.
Neiti Regina oli tuskin kuudentoista vanha, hänen kiharansa olivat mustat kuin yö, posket punakat kuin päivän koitto ja hänen mustat silmänsä hehkuivat kuin tähdet, jotka keskiyön aikana kuvastuvat syvän metsälammen pintaan. Hän oli vanhan piispan silmäterä ja tämä oli jättänyt hänet jälkeensä yhtä vastenmielisesti kuin vuoreen kätkemänsä aarteetkin, mutta Keller oli taas saanut hänet vakuutetuksi siitä, että kanuunoilla koristettujen, vankkain muurien takana olisi kauneuskin näinä levottomina aikoina paremmassa turvassa kuin missään muualla, ja Keller oli ritari nuhteeton ja pelvoton; moinen aarre hallussaan tulisi hän ennen hautautumaan linnan raunioihin kuin antautumaan.
Neiti Regina kohotti tummat silmänsä ompeluksestaan ja katsahti pienen tornin ikkunan läpi joen toiselle puolelle, jossa juuri muutamain ratsumiesten vartioimat vaunut kulkivat sillan yli kaupungista linnaan päin. — Kuka mahtanee olla tuo matkamies? — kysyi hänen haaveileva katseensa, joka ainoastaan harvoin kiintyi muihin esineihin kuin tuohon suureen ja kauniiseen, marmoriseen Marian kuvaan, joka seisoi hänen rukouskammiossaan.
— Oi! — huudahti Kätchen, neitosista nuorin ja puheliain, — oi, pyhä neitsyt, kuinka hauskaa on elää näin sotaisina aikoina! Joka päivä näkee uusia kasvoja, komeita ritareita, reippaita sotapoikia, ja silloin tällöin on aina pienet pidot kaupungissa. On se kuitenkin toista kuin istua tänne luostariin suljettuna ja aamusta iltaan kuulla munkkien messuavan de profundis. Pysyköön vain hänen armonsa herra piispa poissa niin kauan kuin mahdollista, lisäsi hän veitikkamaisesti.
— Kätchen, — torui Regina, — varo puhumasta pahaa munkkien messuista! Muista, että meidän rippi-isämme, isä Hieronymus, on Jeesuksen pyhän veljeskunnan jäsen, ja että hän myöskin on pyhän inkvisitsionin jäsen. Linnan vankila on syvä ja pimeä.
Kätchen meni vähäksi aikaa sanattomaksi. Kohta sen jälkeen virkkoi hän rohkeasti: — Olisin minä vain neidin sijassa, niin ajattelisin paljon enemmän kaunista kreivi Lichtensteiniä kuin tuota rumaa isä Hieronymusta. Kreivi on komea ritari; suokoon Jumala, että hän voitollisena palaisi sodasta vääräuskoisia vastaan!
— Ja että ne kaikki tulella ja miekalla hävitettäisiin! — lisäsi muuan neitosista hyvin hartaasti.
— Miesparat! — huudahti Kätchen naurahtaen.
— Varo itseäsi! — uudisti neiti Regina lapsellisen totisesti. — Vääräuskoista ei kannata sääliä. Se, joka tappaa vääräuskoisen, saa seitsemän syntiä anteeksi, sen on isä Hieronymus minulle usein sanonut. Vääräuskoisten vihaaminen on yhdeksäs sakramentti, ja jos yhtäkään heistä rakastaa, on se sama kuin jos antaisi sielunsa paholaiselle.
Reginan mustat silmät salamoivat hänen puhuessaan. Näkyi, että rippi-isän opetukset olivat juurtuneet jo syvälle.
Mutta Kätchen ei kadottanut rohkeuttaan. — Kerrotaan, että heidän kuninkaansa olisi lempeä ja jalo, että hän suojelee kaikkia turvattomia eikä salli sotamiestensä harjoittaa väkivaltaa.
— Elä usko koskaan vääräuskoisia, Kätchen! Ne voivat muuttaa itsensä taivaan enkeleiksi.
— Kerrotaan, että hänen sotamiehensä ovat urhoollisia ja ihmisellisiä. Kuulin vanhan, italialaisen ratsumiehen kertovan sotamiehille tuolla alhaalla asetuvassa, että seitsemänkymmentä vääräuskoista, joita sanotaan suomalaisiksi, oli yli tunnin ajan puolustanut kuningastaan 1,500 napolilaista vastaan. Ja kun useimmat heistä olivat kaatuneet, saivat toiset apua ja veivät voiton; mutta sen jälkeen sitoivat he kaatuneiden vihollistensa haavoja samalla kuin sitoivat omien tovereittensa.
Neiti Regina nousi ylös ja aikoi antaa ankaran vastauksen, kun palvelija samassa ilmaantui ovelle ja ilmoitti, että kreivi Lichtenstein, haavoistaan sairaana, oli saapunut linnaan ja anoi vieraanvaraisuutta. Nuori neiti, joka enonsa piispan poissa ollessa oli tavallaan linnan emäntä, kiiruhti heti tervehtimään vierasta, joka oli hänen kaukainen sukulaisensa. Neitoset katsahtivat toisiinsa ikäänkuin tahtoen sanoa, että tapaus oli erittäin merkillinen. He olivat jo kauan kuiskailleet keskenään siitä, että vanha piispa oli valinnut kreivin heidän nuoren neitinsä tulevaksi puolisoksi. Mutta turhaan olivat he odottaneet punan nousevan hänen poskilleen, kun saapui viesti vieraan tulosta. Joskin neiti Reginan rinnassa kyti hellempiä tunteita, näkyi hän osaavan ne huolellisesti salata.
— Onko totta, — kysyi yksi neitosista, — että vääräuskoisten kuningas on suuressa tappelussa voittanut oikeauskoiset ja että hän nyt on tulossa tännepäin jumalattoman joukkonsa kanssa?
— Niin sanotaan, — vastasi toinen. — Mutta tänne hän ei voi tulla. Meikäläiset ovat pystyttäneet ruotsalaisen pyhimyksen Birgittan kuvan hänen tielleen Thyringenin metsään ja se on kyllä estävä hänet edemmä pääsemästä.
Sill'aikaa oli neiti Regina laitattanut vieraansa varalle yhden piispan omista huoneista ja pitänyt huolta siitä, että häntä hyvästi hoidettaisiin. Nuori kreivi Lichtenstein oli komea, solakka nuorukainen, tummaverinen kuin espanjalainen ja hänen silmänsä hehkuivat melkein yhtä tulisesti kuin Reginan. Hän lähestyi linnan nuorta emäntää horjuvin askelin, ja kuitenkin täytyi tämän luoda silmänsä maahan kreivin katseilta. — Kuinka voinkaan kyllin kiittää taivasta näistä haavoistani — sanoi hän — jotka sallivat minun saada teidät hoitajakseni!
Hänen haavansa olivat monet, mutta henki ei ollut vaarassa. Jouduttuaan vangiksi Breitenfeldin luona, oli hän kohta sen jälkeen uupuneena veren vuodosta päässyt vaihdon kautta vapaaksi ja kiiruhtanut tänne saamaan takaisin voimansa ja terveytensä sydämensä valitun läheisyydessä. — Mutta, — lisäsi kreivi, — levottomuudella olen kuullut, että saaliinhimoinen vihollinen vyöryttää tuhoavana tulvana joukkojaan tänne Frankkien hedelmällisiin laaksoihin. Minä kiiruhdin tänne sitä pikemmin vaan, jakaakseni teidän kanssanne, kaunis Regina, samat kohtalot ja samat vaarat. Olkaa levollinen! Königshofen on vastustava vihollista, ja isä Hieronymus, joka haavoitettuna niinkuin minäkin pääsi pakenemaan Breitenfeldistä, yllyttää parhaillaan maakansaa vastarintaan.
— Mutta luuletteko, — kysyi Regina levottomasti, — että nuo jumalattomat uskaltavat tunkea tänne saakka?
— Pyhimykset valvovat, ettei teille, ihana impi, ole mitään vahinkoa tapahtuva, — vastasi kreivi vältellen. — Saamme sitäpaitsi piankin varmempia tietoja.
Samassa katsahti Regina ulos ikkunasta ja näki joukon ratsumiehiä laskevan täyttä karkua linnaa kohti. — Ellen erehdy, — huudahti hän, — on se isä Hieronymus itse, joka palaa tänne!
— Huonoja enteitä! mutisi kreivi itsekseen.
Regina ei ollut erehtynyt; se oli isä Hieronymus, joka ajoi nostosillan yli linnan pihaan. Hän oli ulkoapäin nähden pienoinen, vähäpätöisen näköinen mies, kalpea ja laiha, hänen piirteensä olivat terävät ja osoittivat lujaa tahtoa, ja silmät olivat painuneet syvälle kuoppiinsa, joista niiden katseet alinomaa lentelivät levottomasti esineestä toiseen. Tuo pieni mies oli kirkon vitsa, niinkuin Wallenstein oli sen miekka. Hänen monet ihailijansa vertasivat häntä Paavaliin, jolla oli jalopeuran uljuus kätkettynä heikkoon ruumiiseen, mutta monet katkerat taistelut olivat tehneet jalosta leijonasta viekkaan ja säälimättömän julman pantterin. Tämä mies piti itseään uskonsa marttyyrina ja uhrasi sen vuoksi arvelematta kaikki muutkin. Mustan kaapunsa ympärille oli hän sitonut hamppuköyden, josta pitkä miekka riippui. Hänen päälakensa ei ollut enää kiiltävän paljas niinkuin ennen; hänen haavoitettu päänsä oli peitetty mustaan nahkakalottiin, joka vaikutti kamalasti kalman kalpeita kasvoja vasten. Ei koskaan ollut pelätty jesuiitta ollut kammottavamman näköinen. Kaikki sotamiehet tekivät kunniaa, kaikki linnan palvelijat kiiruhtivat kuulemaan hänen käskyjään. Salainen ahdistus valtasi läsnäolijat. Tuntui siltä kuin kuolema ja onnettomuudet olisivat hänen seurassaan ajaneet Würzburgin linnan porteista sisään.
Munkki tarkasti nopeasti linnan pihalle asetetun miehistön ja tervehti sitten neiti Reginaa hymyilyllä, jonka tarkoituksena varmaankin oli lieventää hänen ulkomuotonsa kamaluutta, mutta joka vain teki sen kahta vastenmielisemmäksi. — Pyhä Patrikki ja kaikki pyhimykset suojelkoot teitä, armollinen neiti! Ajat ovat pahat, hyvin pahat! Pyhä neitsyt on sallinut pakanain tunkea aina meidän porttiemme edustalle … meidän syntiemme vuoksi! — lisäsi hän tehden hartaan ristinmerkin.
— Entä Königshofen? — kysyi kreivi Fritz, joka jo aavisti, minkä vastauksen tulisi saamaan.
— Petollinen komentaja on antautunut.
— Entä talonpojat, jotka vastustivat vihollisen kulkua metsän läpi?
— Kaikki hajosivat ne kuin akanat tuulessa … meidän syntiemme vuoksi.
— Entä pyhän Birgittan kuva?
— Nuo jumalattomat kerettiläiset ovat pystyttäneet sen pellolle variksen pelätiksi. — Mutta mitä näen minä, tyttäreni? — jatkoi hän ja hänen äänensä kävi käskevän teräväksi. Te olette vielä täällä, ja linna on täynnä naisia ja lapsia, kun vihollista odotetaan saapuvaksi joka hetki?
— Neiti Reginan ei tarvitse pelätä henkeään, niinkauan kuin tämä käsi voipi miekkaa heiluttaa, — virkkoi kreivi Fritz.
— Linnassa on ruokavaroja vuoden ajaksi, — sanoi Regina. — Mutta te olette uupunut, kunnianarvoinen isä, te olette haavoitettu ja kaipaatte lepoa. Sallikaa minun hoitaa haavojanne; teidän päänne on haavoitettu.
— Ei se tee mitään, tyttäreni, ne ovat pikku asioita. Kuka nyt joutaa minua ajattelemaan? Teidän täytyy poistua täältä, poistua heti paikalla … vahvasti varustettuun Aschaffenburgiin.
— Pelkäänpä sen jo olevan myöhäistä, — huudahti kreivi Fritz, joka oli katsellut ikkunasta jokea ja kaupunkia.
— Pyhä Maria, ovatko ne jo täällä?
Jesuiitta ja neiti Regina juoksivat ikkunaan. Ilta-aurinko kultaili viimeisillä säteillään Würzburgin kaupunkia ja sen ympäristöä. Ratsumiehiä näkyi täyttä karkua rientävän kaupungin katuja pitkin ja linnaa kohti liikkui jo parvittain pakenevia kaupunkilaisia, munkkeja ja nunnia, vaimoja ja lapsia, jotka kiireissään kuljettivat mukanaan kuormarattaille sälytettyjä tavaroitaan. Kaupungin takana Schweinfürtenin puolella näkyi jo osasto ratsumiehiä liikkuvan Main-virran itäistä rantaa pitkin. Uhkaavasta, mutta varovasta lähenemisestään päättäen olivat ne ruotsalaisen sotajoukon etujoukkoja.
— Maledicti Fennones! — huudahti jesuiitta ja sanomattoman vihan ilme leimahti hänen kalpeilla kasvoillaan. — Ne lentävät kuin linnut, nuo kirotut kerettiläiset. Haljetkoon maa heidän allaan! — Ja hurjistuneena riensi hän ulos järjestämään linnan puolustusta.
Piispan linna, jota myöskin kutsutaan Marienburgiksi, kohosi siinä vanhoine muureineen Main-virran oikealla rannalla olevalla kukkulalla. Joen puolella kaupunkia oli kukkula äkkijyrkkä ja korkea, mutta vastaiselta puolelta oli se viettävä ja helposti noustava. Kuun puoliskon muotoinen portin edustalle tehty vallitus oli vankkana etuvaruksena linnaan hyökkääviä vastaan; jos vihollinen oli tämän esteen voittanut, oli hänellä sisäpuolella odotettavanaan syvä, kallioon hakattu hauta, ja jos hän onnellisesti oli päässyt senkin yli, kohosi hänen edessään sisäinen ja korkein linnanmuuri, täynnä rautaan puetuita sotilaita, valmiina raskailla piilukko-pyssyillään ampumaan kuoliaaksi jokaisen, joka vain uskalsi lähetä, tai tappamaan hänet pitkillä pertuskoilla, tai musertamaan isoilla, muurille kootuilla kivillä. Kun sen lisäksi muistaa, että ainoa pääsypaikka joen yli oli kaitainen silta ja että linnan 48 kanuunaa suojelivat kaupunkia ja etäämpänä olevaa ympäristöä, niin ei ole ihme, että Keller, jolla oli 1,500 urhoollista miestä komennettavanaan ja kaikkia tarpeita yllin kyllin, oli voinut rauhoittaa lähtevän piispan mielen.
Mutta Kustaa Aadolfillakin oli omat syynsä ottaa haltuunsa tämä linna hinnasta mistä hyvänsä. Tilly oli haalinut apujoukkoja kaikilta haaroilta ja marssi nyt, muutamia viikkoja Breitenfeldin tappelun jälkeen, täysin varustettuna ja yhtä kostonhimoisena kuin ennenkin, 30,000 miehen kanssa Hessenistä Würzburgin linnan avuksi. Kuningas kehoitti kaupunkia antautumaan, mutta kun ilta oli jo myöhäinen, oli hyökkäys jätettävä seuraavaan päivään. Aamulla antautuikin kaupunki. Keller oli käyttänyt yön pimeyttä hyväkseen, vetäytyäkseen kaikkine miehineen linnaan, jonne häntä seurasi joukko pakolaisia ja jonne kaupungin kallisarvoinen omaisuus kuljetettiin; sen jälkeen ammutti hän ilmaan kaksi kaarta Main-virran sillasta ja sulki siten vihollisen tien.
Mutta palatkaamme linnaan takaisin.
Tänä yönä eivät piispan linnassa nukkuneet muut kuin pienet rintalapset. Alinomaa tulvi sisään joukoittain uusia sotamiehiä, munkkeja ja naisia; rämisten ajoi kuormavaunuja toinen toisensa perästä linnan portista sisään; holvit kaikuivat vartijain ja upseerien huutoja ja lasten parkunaa, ja tämän sekasorron seasta kuului selvästi munkkien messuava ääni, kun he linnan kappelissa kutsuivat pyhää neitsyttä ja kaikkia pyhimyksiä tämän linnan avuksi, joka oli katolilaisten vankin turvapaikka koko Frankkien maassa.
Saadakseen sijaa tälle ihmisjoukolle oli neiti Regina antanut heidän käytettäväkseen sekä piispan huoneet että myöskin kaksi omaa asumaansa, komeasti sisustettua salia, ja muuttanut itse neitsyineen kahteen pieneen kamariin itäisessä tornissa. Turhaan koetettiin hänelle vakuuttaa, että tämä paikka oli enimmin uhattu; hänellä oli tästä paras ja laajin näköala koko linnasta, ja siitä ei hän suostunut luopumaan. — Älkää estäkö minua, — vastasi hän jesuiitan varoituksiin, — minä tahdon nähdä, miten vääräuskoiset kaatuvat ja vuodattavat vertaan. Se on oleva ihana näky!
— Amen, — vastasi isä Hieronymus. — Sinä tiedät, että ihmeitä tekevät Marian kuvat, joista toinen on puhtaasta kullasta, toinen kullatusta puusta, suojelevat tätä linnaa. Minä pystytän huoneeseesi puisen Marian kuvan, se on kääntävä vihollisten kuulat niinkuin höyhenpallot sinun tornisi muureista.
Jo aamun koittaessa seisoi neiti Regina tähystämässä tornin pienestä ikkunasta. Näköala oli loistavan ihana. Aamuaurinko oli alkanut valaista syyspukuunsa pukeutuneita kukkuloita, joiden rinteillä viinitarhat vielä vihertivät ja joiden juurella Main-virta poimueli kuin hopealla helattu, kultainen vyö. Kaupungista näkyi liikettä ja parhaillaan saapui sinne neljä ruotsalaista jalkaväkirykmenttiä liehuvine lippuineen ja toitottavine torvineen: ritarien haarniskat välkkyivät päivän valossa ja upseerien hattutöyhdöt hulmusivat tuulessa. Pelko ja uteliaisuus taistelivat tätä nähdessä nuorten neitosten rinnoissa.
— Näetkö — sanoi neiti Regina Kätchenille — noita kahta ratsastajaa keltaisissa puvuissaan, noita, jotka ajavat kerettiläisjoukon etunenässä?
— Kuinka komeilta he näyttävät! Nyt kääntyvät he kulman taa … nyt näkyvät he taas. Katsokaa, kuinka kaikki väistyvät heidän tieltään!
— Kutsukaa tänne kreivi Fritz. Hän on ollut kolmatta viikkoa ruotsalaisten leirissä ja tuntee heidän päällikkönsä.
Kreivi, joka haavojensa vuoksi ei voinut ottaa osaa linnan puolustukseen, noudatti mielellään kauniin neidin kutsumusta. Ruotsalaiset olivat ottaneet kaupungin haltuunsa ja alkoivat hajanaisissa joukoissa näyttäytyä rannalla ja rikotun sillan luona. Samassa alkoivat linnan tykit ampua. Milloin tuolla milloin täällä iski kuula ruotsalaisten keskeen, jotka parhaansa mukaan koettivat hakea suojaa rantarakennuksien takaa.
— Auta, pyhä Maria, tuolla kaatui mies kuolleena maahan! — huudahti
Kätchen, joka ei voinut salata osanottoaan.
— Pyhä Fransiskus olkoon siitä kiitetty! — virkkoi vanha Dorthe, neiti Reginan imettäjä, jonka isä Hieronymus oli määrännyt vartioimaan kaikkia hänen tekojaan.
— Mutta onhan kauheata tappaa.
Kreivi Fritz hymyili.
— Neitsyt Kätchen, olisittepa nähneet Breitenfeldin tappotanteren!
Yhdeksäntuhatta ruumista.
— Se on inhoittavaa.
— Voitteko sanoa minulle, kreivi, ketä nuo ratsumiehet ovat, jotka keskellä kuulasadetta seisovat rannalla ja näyttävät tarkastelevan linnaa?
— Suokaa anteeksi, suloinen serkkuni, ruudin savu alkaa himmentää näköalaa. Nuo ratsumiehet … mutta toden totta, siinähän on kuningas itse ja kreivi Pietari Brahe. Minä surkuttelen heitä, jos isä Hieronymus tuntee heidät. Silloin hän suuntaa kaikki linnan kanuunat tuohon yhteen ainoaan paikkaan.
Nämä sanat kuultuaan hiipi vanha Dorthe salaa huoneesta.
— Kuinka, serkkuni, te säälitte vääräuskoisten ruhtinasta?
— Miksi salamoivat silmänne, kaunis Regina, niin synkästi? Te, joka olette niin jalo ja hellä, te kai ymmärrätte, että voin tuntea osanottoa urhoollista ja jalomielistä vihollistakin kohtaan. Ruotsin kuningas on sankari, joka ansaitsee ihailuamme yhtä suuressa määrin kuin vihaammekin.
— En ymmärrä teitä. Hänhän on vääräuskoinen!
— Suokoon Jumala, ettei hän pääsisi näiden muurien sisälle ja ettette tulisi vastakaan ymmärtämään minua paremmin kuin nyt… Katsokaa, he valmistautuvat siltaa valloittamaan … he heittävät lankkuja kaarien päälle. Se on uhkarohkeaa.
— Tuolla kaatui neljä miestä yhdellä haavaa! — huusi Kätchen.
— Minä tunnen heidät, — huudahti kreivi Fritz, innostuen yhä enemmän sodan melusta ja kasvavasta kanuunain paukkeesta, joka pani linnan muurit vavahtelemaan. — Minä tunnen heidät, he ovat skottilaisia. Ei ole yhtään urhoollisempaa joukkoa koko Ruotsin sotaväessä; skottilaiset ja suomalaiset ovat aina ennen muita siellä, missä vaara on suurin.
— Älkää liiaksi kiitelkö, serkku, nyt skottilaisenne jo väistyvät, he eivät uskalla tehdä tuota vaarallista hyppäystä.
— Mutta siihen tarvitaankin yliluonnollista uskallusta. Neljäkolmatta jalkaa syvällä tuon kapean lankun alla pauhaa virtava joki.
— Kaksi solakkaa upseeria juoksee lankkua pitkin.
— Veljekset Ramsay, molemmat aivan nuoria. Minä tunnen heidät sinisistä sotavöistään. He rakastavat molemmat samaa naista ja kantavat hänen värejään, rakastamatta kuitenkaan silti toisiaan sen vähemmän.
— Oi, taivas heitä varjelkoon!… Oi, pyhä Maria, se on kauheaa! — Ja Kätchen kätki kasvonsa esiliinaansa. Urhoolliset skottilaiset olivat tuskin ehtineet puoli siltaan, kun heidän nähtiin horjuvan, kadottavan tasapainonsa ja syöksyvän suin päin jokeen. Hetken aikaa nähtiin heidän taistelevan kuohuja vastaan, mutta pian he vihollisten luotien lävistäminä uupuivat, raskas sotisopa veti pohjaan … vielä hetkinen, ja ritarilliset nuorukaiset katosivat veden alle.
— Sinä iloitsit eilen sodasta, — sanoi neiti Regina kylmästi, vaikka hänen sydämensä sykki korvaan kuuluvasti.
— Voi, voi, enhän minä iloinnut kuin kauneista ritareista, soitosta ja tanssista, mutta en tämmöisestä kauheasta! — huudahti Kätchen itkien.
— Skottilaiset väistyvät! — huudahti kamarineitosista muuan.
— Niin näyttää, — sanoi kreivi hitaasti, — mutta ruotsalaiset menevät parhaillaan joen poikki venheillä.
— Skottilaiset juoksevat taas lankkua myöten!
— Arvasinhan sen, — vastasi kreivi kylmästi.
— Auta taivahinen, he tulevat yli, he ottavat rannan haltuunsa.
Meikäläiset tekevät hyökkäyksen.
— Varokaa itseänne, neiti Regina, elkää ojentautuko tuolla tavalla ulos ikkunasta. Ruotsalaiset tähtäävät tykkinsä juuri tätä tornia kohti.
— Pelkäättekö kreivi? — Regina hymyili tuota kysyessään.
Lichtenstein punastui.
— Luulen osoittaneeni tarpeeksi selvään, etten pelkää. Kuunnelkaa hiukan ja te erotatte joka toinen minuutti suhinan, jonka syytä ette tunne, ja rapinan, joka tulee kuin putoavista kivistä. Minä voin sanoa teille, mitä se on. Se on kanuunan kuulain suhinaa, neitini; te ymmärtäisitte helpommin tuota soittoa, jos ei melu tuolla ulkona teitä huumaisi. Puolen tunnin kuluessa ovat luodit jo repineet palasen toisensa perästä tornin muurista ja aina melkein samasta paikasta. Ne eivät ole mitään sokeriherneitä, serkkuseni. Nuo ruotsalaiset ovat oppineet ampumataitonsa paholaiselta itseltään.
— Te luulette todellakin…?
— Että ruotsalaiset tahtovat ampua maahan tämän tornin täyttääkseen sen raunioilla vallihaudan. Minä olen varma siitä, ja luulen, että he myöskin siinä onnistuvat. Henkenne ei ole hetkeäkään täällä turvattu, teidän täytyy siirtyä pois täältä!
— Heti, armollinen herra, heti! Tulkaa neiti! — huudahti Kätchen ja koetti lempeällä kädellä vetää nuoren emäntänsä mukanaan. Mutta Reginan mieli oli kiihoittunut. Hän oli aina tottunut käskemään, hän oli syntyjäänkin uhkamielinen, monet vastakohdat taistelivat hänen luonteessaan ja hänen uskonnollinen kiihkonsa oli jesuiitan ainaisesta vaikutuksesta ylimmilleen yltynyt … hän peräytyi askelen, tarttui kullattuun Marian kuvaan, jonka isä Hieronymus oli lähettänyt häntä suojelemaan ja asetti sen eteensä ikkunalle. — Menkää, — sanoi hän, — jos olette niin heikkouskoinen, ettette luota pyhimyksien suojeluun! Minä jään tänne, eivätkä kerettiläisten kuulat minulle mitään mahda!…
Neiti Regina ei ehtinyt lopettaa lausettaan, kun vinoon kulmaan muuria vasten kimmonnut kuula jo raastoi irti palasen ikkunanpielen ulkolaidasta, kivensirpaleita ja kalkin murua tuiskusi sisään ikkunasta, Marian kuva kaatui maahan ja peitti neiti Reginan tomupilveen.
— Pois täältä! Näettehän nyt itsekin! — huudahti kreivi. — Mennään, mennään! — huusivat kamarineitsyet pelkoonsa menehtymäisillään. Mutta neiti Regina, joka hetkisen oli ollut hämillään, selvisi pian hämmästyksestään, nojautui ottamaan ylös kuvaa ja sanoi uskoonsa luottaen: — he eivät mahda mitään pyhälle neitsyelle.
Mutta hän pettyi. Puusta tehty Marian kuva oli haljennut kahteen, kolmeen osaan. Kreivin huulille ilmaantui hetkiseksi epäuskon ivallinen hymy; ja nyt sai hän vastustelematta viedä hämmästyneen serkkunsa vaarallisesta huoneesta.
Sill'aikaa kuin tämä tapahtui tornissa, oli Keller nopeasti ja taitavasti johtanut linnan puolustusta. Hän ei tosin voinut estää vihollista tulemasta joen yli, mutta kuta lähemmä linnaa he tunkivat, sitä lähemmä tulivat he myöskin hänen kanuunoitaan. Kauheasti tuhosivat ne eteenpäin ryntäävän vihollisen rivejä, eivätkä ruotsalaiset koko sinä päivänä saaneet mitään aikaan.
Isä Hieronymus kulki munkkeineen muureja pitkin, ripotti pyhää vettä kanuunain päälle ja teki ristinmerkkejä sankkien kohdalla. Vanha Dorthe oli kuiskannut jotakin hänen korvaansa ja jesuiitan koko huomio oli kääntynyt siihen paikkaan, missä äsken nähtiin nuo kaksi keltaiseen haarniskaan puettua ratsumiestä. Arvoisa hengen mies ojensi omalla kädellään yhden linnan suurimmista kanuunista tuota paikkaa kohti; mutta ennenkuin hän laukaisi, laskeutui hän polvilleen ja luki peräkkäin neljä pater nosteria ja neljä ave Mariaa. Sen tehtyä pamahti tykki, mutta turhaan sai jesuiitta tähystellä sen vaikutusta. Vahingoittumattomina, liikkumattomina, niinkuin ennenkin, näkyivät molemmat ratsumiehet seisovan siellä, sittenkun ruudin savu oli hälvennyt. Hieronymus arveli nyt, ettei neljä paterin ja avea ollut riittänyt, luki sentähden kahdeksan kappaletta kumpiakin ja antoi kanuunan toisen kerran pamahtaa samaan suuntaan. Turhaa työtä! Kuulat näyttivät välttämällä välttävän sattumasta. Kohtalo ei ollut vielä määrännyt Kustaa Aadolfin kuolinhetkeä ja tahtoi kai säästää Pietari Brahen Suomea varten. Kuka voi laskea, mitä olisi tullut Ruotsin voitoista ja Suomen sivistyksestä, jos jesuiitan murhaava kuula olisi maaliinsa osunut!
Isä Hieronymus raivosi. Vielä kerran oli hän aikeessa koettaa onneaan kahdentoista paterin ja aven avulla, kun joku kosketti häntä olkapäähän, ja hänen takanaan seisoi vanha sotilas, joka kreivi Lichtensteinin kanssa oli ollut ruotsalaisten vankina. — Heittäkää sikseen tuo, — sanoi vanhus varoittavalla äänellä; — se vain kuluttaa ruutia turhan päiten; miestä, johon tähtäätte, on mahdoton satuttaa: hän on loihdittu.
Jesuiitan taikausko oli tällaisissa asioissa suurempi kuin hänen viekkautensa. Hän käännähti nopeasti ja mutisi hiljaa:
— Minun olisi pitänyt se arvata. Mutta mistä tiedät, että hän on loihdittu? — jatkoi hän, korottaen ääntään.
— Sen kuulin ruotsalaisten omassa leirissä. Kuninkaalla on oikeassa etusormessaan pieni, kuparinen sormus, täynnä taikamerkkejä. Sen on hän nuoruudessaan saanut muutamalta noita-akalta Suomessa, ja niin kauan kuin hänellä on se sormessaan, ei häneen pysty lyijy eikä rauta, ei tuli eikä vesi.
— Ei mikään pysty häneen, sanot? O, maledicti Fennones, miksi seuraatte minua kaikkialle?
— Ei rauta eikä lyijy, — jatkoi sotamies kuiskaavalla äänellä, mutta jos minä tohtisin, neuvoisin teille toisen keinon…
— Puhu, poikani! Saat siitä jo ennakolta synninpäästön.
— Mutta, korkea-arvoinen isäni, se keino on syntinen.
— Pyhää ja oikeaa asiaa edistäessä pyhittää tarkoitus keinot. Puhu, poikani!
— Kulta, joka on otettu pyhimyksen kuvasta, hänet tappaa…
— Ei, poikani, ei, sitä emme uskalla käyttää. Jos se olisi ollut lasinen tikari, tai hieno, kuolettava myrkky, se olisi mennyt mukiin, mutta kulta, joka on otettu pyhimyksen kuvasta, ei, poikani, älkäämme sitä ajatelkokaan.
Ilta oli pimennyt ja tuhon ja tapon työ siksi päiväksi päättynyt. Uupuneet sotilaat virvoittivat itseään ruualla ja juomalla, ja Keller kannatti esille jaloja viinejä rohkaistakseen heidän mieliään. Neiti Regina oli muuttanut linnan sisempiin huoneisiin; kreivi Fritz oli mennyt levolle. Kohta ei kuulunut linnassa muuta kuin vartijain huutoja, juopuneiden sotamiesten rivoja lauluja ja iloista melua pidoista, jotka Keller oli pannut toimeen upseeriensa iloksi linnan suuressa salissa. Mutta komeassa linnan kirkossa, ylimpänä alttarin kohdalla, seisoivat neitsyt Marian ja Vapahtajan puhtaimpaan kultaan valetut kuvat ja heidän ympärillään apostolien kuvat hienoimmasta vuorihopeasta; keskiyön messu oli jo ohi ja munkit olivat toinen toisensa perästä hiipineet levolle tai — viinipikarin ääreen. Yksi ainoa yksinäinen olento nähtiin vain vielä polvillaan alttarin edessä, ja ikuisesti palava lamppu valaisi heikosti rukoilevan jesuiitan kalmankalpeita kasvoja.
— Pyhä Maria, — rukoili hän, — anna anteeksi arvottomalle palvelijallesi, että hän uskaltaa ojentaa kätensä ryöstääkseen kaistaleen sinun kultaisesta vaipastasi. Sinä tiedät, oo kaikkein pyhin, että se tapahtuu hyvässä ja pyhässä tarkoituksessa, että se tapahtuu sinun ja pyhän kirkkosi pahimman vihollisen, vääräuskoisten ruhtinaan kukistamiseksi, hänen kukistamisekseen, jonka pakanalliset suomalaiset ovat jumalattomilla taikatempuillaan loihtineet oikeauskoisten katolilaisten miekkaa ja kuulia kestämään. Anna niin tapahtua, että se kulta, jonka sinun kunniaksesi vuolen ihanasta vaipastasi, lävistäisi vääräuskoisten kuninkaan synnillisen sydämen, ja minä lupaan, oo pyhä Maria, sen sijaan, mitä olet kadottanut, lahjoittaa sinulle kallisarvoisen juhlapuvun sametista ja kalliista kivistä sekä panna kolme kullattua vahakynttilää, yöt ja päivät palamaan sinun kuvasi edessä. Amen.
Kun isä Hieronymus oli tämän rukouksensa lopettanut, nosti hän vavisten kasvonsa ylös ja hänestä näytti kuin olisi pyhän neitsyen kuva ikuisesti palavan lampun valossa nyökäyttänyt hyväksyvästi päätään vastaukseksi hänen kummalliseen pyyntöönsä.