4. NEITI REGINAN VALA.
Viimeksi kerrottujen tapausten jälkeinen päivä oli verinen ja kuuma. Ruotsalaiset ampuivat linnaa kiihkeästi ja lähenivät sen muureja taitavasti kaivettuja vallihautoja myöten. Keisarilliset puolustivat asemaansa urhoollisesti hekin. Molemmille puolille oli aika kallista, sillä muutamien päivien kuluttua voisi Tilly hyökätä Ruotsin kuninkaan selkään ja siitä seuraisi varma tappio ruotsalaisille, varma pelastus piiritetyille.
Neiti Regina oli nyt kamarineitsyineen sulkeutunut linnaan ja kadottanut vapaan, huvittavan näköalansa. Mutta sitä enemmän olikin hänellä puuhaa muissa askareissa. Yhä enemmän kasvoi haavoitettujen luku, joita täytyi hoitaa ja sitoa; nuori neito kulki kuin lempeä enkeli vuoteelta vuoteelle linnan suuressa salissa, jonne haavoitetut oli sijoitettu, hänen kätensä vuodatti palsamia haavoihin; hänen hellät sanansa vuodattivat lohdutusta sydämiin. Hän puhui siitä pyhästä asiasta, jonka vuoksi he verensä vuodattivat; hän lupasi kultaa ja kunniaa niille, jotka jäivät elämään, ikuisen autuuden niille, jotka taistelussa kaatuivat.
Kanuunain pauke oli niin kovaa, että vanhat muurit vavahtelivat. Neiti Regina muisti, että hän oli unohtanut torniin rukousnauhansa, jota nyt tarvittiin sairasten rukouksia varten. Jo seisoi hän suuren asesalin kynnyksellä, kun kauhea rytinä ja jyske pani koko linnan horjumaan perustuksiaan myöten. Kalpeana hämmästyksestä pysähtyi hän ja samassa syöksyi sisään kreivi Lichtenstein.
— Mitä on tapahtunut? — kysyi nuori neito.
— Kiittäkää pyhimyksiä, neitini, että eilen tottelitte ystävänne neuvoa. Torni on kukistunut.
— Ja mekö olemme hukassa?
— Ei vielä. Ruotsalaiset olivat laskeneet, että torni kukistuessaan täyttäisi vallihaudan. Se on kuitenkin kaatunut sisään päin. Vihollinen näkyy aikovan yrittää rynnäkköä. Tulkaa tänne ikkunaan, tästä näemme linnan muurin. Näettekö, isä Hieronymus on polvillaan suuren kanuunan ääressä. Hän tähtää Ruotsin kuninkaaseen.
Kreivi oli oikeassa. Jesuiitan haukansilmät tuijottivat rävähtämättä yhteen ainoaan paikkaan ja hänen huulensa näkyivät hätäisin kiirein mutisevan rukouksen toisensa perästä. Hänen väijyvät silmänsä olivat keksineet Kustaa Aadolfin, joka nyt niinkuin eilenkin istui hevosensa selässä Pietari Brahen vieressä. Molemmat olivat he pysähdyttäneet ratsunsa aivan lähelle ulkovarustuksia; sorakoko suojeli heitä kyllä muskettitulelta, mutta ei nähtävästi riittänyt seisauttamaan suurempia kanuunankuulia. Isä Hieronymus luotti siihen raskaaseen lyijykuulaan, jonka sydämeen hän paastoten, valvoen ja rukoillen oli valanut neitsyt Marian vaipasta vuolemaansa kultaa. Hän kumartui tähtäämään kanuunaa, hänen silmänsä mustuaiset pienenivät, hänen sieraimensa suurenivat ja tohisivat vihaa ja kiukkua, samalla kuin latinalaisia rukouksia tulvimalla tulvi hänen huuliltaan… Nyt ojensi hän nopeasti vartalonsa, piirsi palavalla sytyttimellä ristin muotoisen kuvion ilmaan ja laukaisi.
Tulta ja savua syöksyi ulos kanuunan suusta. Voi kirousta, voi kiukkua! Kun savu hälveni, nähtiin molempien ritarien yhäkin vain vahingoittumattomina ratsastavan hiukan syrjään. Mutta tällä kertaa oli kuolema ollut Kustaa Aadolfin kintereillä, sillä kuula iski sorakokoon aivan hänen viereensä ja ajoi hiekkaa ja tomua hänen ja Brahen päälle.
Uupuneena ja kiukuissaan jesuiitta kiiruhti alas muurilta.
— Odota, sinä Belialin kuningas, — mutisi hän mennessään, — odota, että vielä kerran varastan sen sormuksen, joka suojelee sinua, ja varo silloin itseäsi!
Nyt antoi kuningas käskyn rynnätä linnan ulkovarustuksia vastaan. Akseli Lilje, Jaakoppi Ramsay ja Hamilton kiiruhtivat esiin joukkoineen. Äärettömät olivat ne vaikeudet, jotka heillä oli voitettavinaan. Kuulien ja iskujen alituisessa tuiskinassa täytyi heidän ensin kiivetä ylös jyrkkää vuoren rinnettä, hypätä sitten vallihautaan ja lopuksi kiskoa itsensä valleille. Edellä muista karkasivat pohjalaiset ja skottilaiset eteenpäin, hillittömästi, vastustamattomasti. Etumaiset heitettiin takaisin halaistuin päin; miekat hampaissa kiipesi kohta toisia sijaan ylös vallille. Kuningas itse ratsasti niin lähellä kuin voi, kehoittaen väkeään aina uusiin ponnistuksiin. Musketinkuula repäisi pois palan hänen puhvelihansikkaastaan, tekemättä mitään sen enempää vahinkoa. Se usko oli yleinen, että Kustaa Aadolf oli haavoittumaton.
Kahden tunnin verisen taistelun jälkeen olivat skottilaiset ja suomalaiset päässeet voitolle. Tärkeät ulkovarustukset oli valloitettu ja vihollinen vetäytyi takaisin linnan muurien suojaan. Kello oli silloin neljän seuduilla iltapäivällä.
Tämän edun saavutettuaan levähtivät ruotsalaiset — muutamia tunteja. Pidettiin neuvottelu ja päätettiin, että kuuluisa sinikeltainen prikaati saisi seuraavana päivänä aamun koittaessa tehdä hyökkäyksen linnaan. Kuningas valitsi pohjalaiset tämän vaarallisen yrityksen johtajiksi, mutta skottilaiset, jotka olivat kadottaneet paljon väkeä, saisivat tällä kertaa levähtää. Taru kertoo, että urhoollinen Hamilton katsoi tämän niin suureksi loukkaukseksi, että hän heti paikalla pyysi eronsa ja jätti sotajoukon.
Piiritettyjen tila ei ollut läheskään toivoton. Heillä oli vielä noin tuhat taisteluun kykenevää miestä, jotka he nyt, kun ulkovarustuksia ei enää tarvinnut suojella, sitä helpommin voivat koota yhteen paikkaan. Mutta he olivat kadottaneet uskonsa voittoon ja tämä tappio oli suurempi kuin mikään muu. Turhaan koetti Keller rohkaista heidän mieliään; turhaan kuljettivat munkit kultaista Marian kuvaa muureja pitkin. Yön pimetessä oli kaikki sekaisin, sotamiehet eivät totelleet enää käskyjä ja suurimmat pelkurit tuumivat jo keskenään, eiköhän olisi parasta pelastua pakenemalla yön selkään.
Keskiyön aikaan oli neiti Regina polvillaan linnan kappelin alttarin edessä ja rukoili tulisella hartaudella Jumalan äidin kuvaa.
— Pyhä Maria, — sanoi hän, — suojele tätä linnaa, suojele katolista uskoasi vääräuskoisten hävitykseltä! Ja jos tahtosi on, että tämä linna kaatuu, anna sen silloin kukistuessaan haudata alleen vihollisemme, jotka ovat sinunkin vihollisesi ja ennen kaikkia muita tuo jumalaton kuningas, heidän ruhtinaansa, sekä hänen pakanalliset suomalaisensa, jotka tänään ja monta kertaa ennenkin ovat kaikista katkerimmin taistelleet pyhää asiaasi vastaan.
— Amen! — sanoi ääni takanapäin, ja kun hän kääntyi, näki hän isä
Hieronymuksen seisovan vieressään. Hänen olentonsa oli synkän
juhlallinen, synkkä hymyily väreili hänen kalpeilla huulillaan. —
Tiedätkö, mitä anot, tyttäreni? — kysyi hän.
— Voittoa katoliselle uskolle! Kuolemaa vääräuskoisille!
— Olet nuori ja ihmisen mieli on muuttuvainen. Onko sinulla voimia vihata uskosi vainoojia, jos tapahtuisi niin, että joskus joutuisit kiusaukseen rakastaa jotakuta heistä?
— On minulla, isä, aivan varmaan on.
— Olet rippilapseni enkä soisi sielusi joutuvan iäiseen kadotukseen. Onko sinulla uskallusta uhrautua pyhän asian pelastamiseksi ja sen avulla voittaa katoamaton marttyrikruunu?
— On!
— No hyvä, tiedä sitten, että linnaa ei voida pelastaa; minä näen, että se ennen pitkää joutuu ruotsalaisten valtaan. He ottavat sinut vangiksi, olet nuori ja kaunis, tulet saavuttamaan vääräuskoisten kuninkaan suosion. Sinun on sitä hyväksesi käyttäminen lähetäksesi häntä, hän ei osaa epäillä sinua, ja kun pyhä neitsyt suopi sinulle siihen tilaisuuden, tulee sinun… Jesuiitta otti esille hopeaisen ristinkuvan ja samassa, kun hän väänsi pientä jousta sen rinnan kohdalla, välähti sieltä esille välkkyvä tikari.
— Armoa, isäni, tämä tehtävä on kauhea!
— Ei mitään armoa. Pyhä kirkko vaatii sokeata kuuliaisuutta. Perinde ac cadaver, niinkuin kuollut, jolla ei mitään tahtoa ole. Rakastatko Jumalan äitiä?
— Sinä tiedät, että minä häntä rakastan.
— Katso, hän on kadottanut palan kultaisesta hameestaan viime yönä. Se on enne, joka tietää hänen vihaansa. Rakastatko minuakin, tyttäreni?
— Minä kunnioitan teitä enemmän kuin ketään muuta.
— Katsele sitten tätä silvottua päätä! — Ja jesuiitta otti päästään mustan nahkakalottinsa ja paljasti leikatun korvansa sijan, — noin ovat tuon uskottoman kuninkaan sotamiehet, hänen suomalaiset miehensä, pidelleet ystävääsi, rippi-isääsi. Vitkasteletko vieläkin kostajasta Jumalan äidin puolesta ja minun puolestani?
— Mitä tahdotte minulta, isäni?
— Kuule minua! Kerettiläisten kuninkaalla on oikeassa etusormessaan pieni, kuparinen sormus; se varjelee häntä kuolemasta ja vaaroista. Tuo sormus täytyy sinun viekkaudella houkutella häneltä, ja jos tunnet kätesi heikoksi, kutsu silloin minut avuksesi. Me osumme silloin hänen sydämeensä, vaikka sitä lohikäärmeen suomukset suojelisivat.
— Jos se on pyhimyksien tahto … olkoon menneeksi!
— Pane kaksi sormea tämän ristinkuvan päälle ja lue perässäni se vala, jonka sinulle sanelen: minä vannon tämän ristin päällä ja kaikkein pyhimyksien nimessä täyttäväni sen lupauksen, minkä nyt olen tehnyt pyhän neitsyen kuvan edessä! Ja jos koskaan tämän valani rikon tulkoon siitä kirous minun ja minun jälkeentulevaisteni päälle aina seitsemänteen polveen.
— Minä vannon tämän ristin päällä ja kaikkein pyhimyksien nimessä täyttäväni sen lupauksen, minkä nyt olen tehnyt pyhän neitsyen kuvan edessä! Ja jos koskaan tämän valani rikon, tulkoon siitä kirous minun ja minun jälkeentulevaisteni päälle aina seitsemänteen polveen.
— Fiat voluntas tua, ut in coelis, sic etiam in terra![6] Amen!
Ja yön hiljaisuus vahvisti tämän kauhean valan, joka rautaisilla muureilla kiinnitti tulevat sukupolvet kuusitoistavuotiaan tytön horjuviin lupauksiin.
Samaan aikaan yöllä kokoontuivat pohjalaiset ja muut ryntäykseen määrätyt joukot vasta valloitettuun etuvarustukseen. Viinipikarit kiersivät kädestä käteen, tällä kertaa kuitenkin tavallista hitaammin, sillä kuninkaan valvova silmä ei sallinut antautua mihinkään varomattomuuksiin. Joukko vapaaehtoisia useista muistakin rykmenteistä oli pyytänyt ja saanut luvan ottaa osaa vaaralliseen yritykseen. Kaikki olivat hyvällä tuulella, varmoina voitosta ja saaliista.
Viimeisenä vapaaehtoisista saapui pitkä, vaaleaverinen ja näöltään reipas ja iloinen nuorukainen.
— Kah, Bertel! — huudahti hänet nähdessään pieni ja paksu luutnantti
Larsson, synnyltään ruotsalainen, kuuluen hänkin pohjalaisiin.
— Niinkuin näet, — sanoi nuorukainen ja pudisti toverillisesti hänen kättään.
— Kas, poikaa, tahtoo "krympätä" uutta luutnantin arvoaan! Minä en voi
sille mitään, mutta täällä ei ole enää pisaraakaan pikarin pohjalla.
Mutta sano, mies, mikä sinua vaivaa, kun olet nimesi muuttanut? Bertel?
Mitä siansaksaa se on, ei ruotsia eikä suomea!
— Se tapahtui Breitenfeldin luona, — vastasi Bertel hiukan punastuen. — Toverit ovat kauan sanoneet minua Berteliksi … se käy pikemmin kuin Perttilä.
— Puhu pukille, ethän vain hävenne suomalaista nimeäsi nyt, kun olet päässyt upseeriksi?
— Joko arpa on langennut? — kysyi Bertel vastaamatta.
— Tulet juuri parahiksi koettamaan onneasi.
Oli vedettävä arpaa nuorempien upseerien kesken, jotka kaikki olivat pyytäneet johtaa ensimmäistä hyökkäysyritystä; riitaa ei voitu ratkaista muuten kuin arvan kautta. Arpoja pudistettiin rautaisessa kypärässä; neljätoista kättä ojentautui ottamaan kukin lippuaan ja se onnellinen, jota arpa suosi, oli Bertel.
— Pidä silmäsi auki, poika! — huusi pikku Larsson. Saat, saakeli soikoon, pitää mielessäsi, että linna on täynnä jesuiittoja. Joka askelesi alla on salainen lattialuukku, jokaisessa ristin kuvassa on tikari ja voiton hetkenä itsenään voi voittaja räjähtää ilmaan.
Kello kävi viidettä aamulla ja vielä oli puoli tuntia päivän koittoon. Bertel sai seitsemän miestä komennettavakseen ja hänen tehtävänsä oli tarkastaa linnaa niin läheltä kuin mahdollista. Samaan aikaan pysyttelivät etuvarustukseen sijoitetut joukot valmiina hyökkäämään avuksi pienimmänkin merkin saatuaan.
Yö oli sysimusta. Bertel lähestyi miehineen nostosiltaa varovaisin askelin ja sai tehdyksi sen vartijain huomaamatta. Suuri on hänen hämmästyksensä, kun hän näkee, että silta onkin alhaalla.[7]
Hetkiseksi pysähtyi hän ollen kahdella päällä, ja Larssonin varoitus muistui hänen mieleensä. Olisiko tässä ansa?
Kaikki oli hiljaa. Bertel astui miehineen rohkeasti, mutta hiljaa sillan yli.
— Kuka siellä? — ärjäsi häntä vastaan pimeästä keisarillinen vartijamies.
— Ruotsalainen! — huusi Bertel ja halkasi yhdellä iskulla huutajan pään. — Toverit, linna on meidän! — Ja nuo seitsemän miestä tunkivat päättävästi hänen perässään.
Nostosillan päässä seisoi 200 keisarillista vartioimassa. Hämmästyksissään ja saamattomina eivät he osanneet muuta luulla kuin että ruotsalaiset koko sotavoimallaan ryntäsivät sillan yli. He kiiruhtivat valloittamaan takaisin porttia; mutta urhoollinen luutnantti puolusti seitsemän miehensä avulla sitä, minkä oli valloittanut. Bertelin onneksi oli porttiholvissa pilkkopimeä; ei voinut erottaa vihollista ystävästä ja keisarillisten iskut sattuivat yhtä usein heidän omiin miehiinsä kuin vihollisiin. Kohta kävi ahdinko portissa niin suureksi, ettei miekkaa voitu nostaa iskuun eikä paljon puuttunut, etteivät yltiöpäät päällekarkaajat musertuneet kuoliaiksi muuria vasten eteenpäin tunkevain rautahaarniskaisten miesten tiellä.
Ajoissa oli kuitenkin ulkovarustukseen kuultu Bertelin huuto ja taistelun melu. Koko ruotsalaisten joukko ryntäsi nyt linnaa vastaan; myöskin Keller tarttui aseihin ja kiiruhti apuun linnan porttia puolustamaan. Keller ja hänen miehensä taistelivat epätoivon uljuudella, moni urhoollinen ruotsalainen ja suomalainen sai surmansa itsenään voiton hetkenä. Heidän kuolemansa yllytti toisia kostoon. Alettiin huutaa "Magdeburgin armoa", ja se huuto merkitsi kuolemata ilman armoa kaikille keisarillisille. Murhaaminen kävi kamalaksi. Munkkejakin nähtiin heittäytyvän uskon vimmassa taistelun tuoksinaan, muutamilla oli soihtuja käsissä, toisilla ristiinnaulitun kuvia, toisilla miekkoja. Useimmat hakattiin maahan; toiset heittäytyivät kuolluksiinsa. Päivä alkoi jo koittaa murhantyötä valaisemaan.
Silloin karkasi Lennart Torstenson esiin, tarttui raivoisasti taistelevaa Kelleriä vyötäisiin ja otti hänet vangiksi, siten pelastaen hänet sotamiesten raivolta. Elossa olevat keisarilliset heittivät aseensa, ja linna oli valloitettu.