2. HÄN HÄPEE TALONPOIKAISNIMEÄÄN.
Talonpojan tupa Pohjanmaalla on tätä nykyä avarampi ja valoisampi kuin missään muualla Suomessa. Välistä se on kaksikerroksinen ja ainakin kuuluu siihen yliskamareita; usein ovat ikkunat kolme ruutua korkeat; maalattu on se melkein aina, tavallisesti punaiseksi, joskus nurkat ja ikkunapielet ovat valkeat, välistä ovat ulkoseinät myöskin keltaiset. Rakennustapa todistaa puusepän taitoa ja varallisuutta, johon tulee lisäksi, että pohjalainen ei koskaan rakenna niin suuria ja tiheitä kyliä kuin hämäläinen ja Turun seutulainen, mutta ei myöskään muulloin kuin hätätilassa muuta muista ihmisistä niin erilleen kuin Savossa ja Karjalassa on tapana.
Tämän kertomuksemme aikana olivat savupirtit vielä yleisesti käytännössä suomalaisen rahvaan keskuudessa; ainoastaan ruotsalaiset talonpojat käyttivät oikeita tulensijoja ja savutorvia. Mutta jo silloin nähtiin Pohjanmaan rantapitäjissä jokunen uudenaikaisempi, ruotsalaisten naapurien malliin rakennettu tupa. Nuo äsken perustetut kaupungit, jotka houkuttelivat ylimaiden asukkaita rantamaille, alkoivat jo totuttaa suurempiin mukavuuksiin, ja kuta varakkaampi talonpoika oli, sitä pikemmin muuttui sekä hän että hänen asuntonsa siistimmän näköiseksi. Ei tosin sitä ylellisyyttä, jota vastaan 1600-luvulla julkaistiin erityinen asetus ja jota sen avulla koetettiin kaikin tavoin hävittää, ollut muualla kuin aatelisten tiloilla ja Turun porvari-pohattain kodeissa; mutta talonpojankin tuopissa kuohui jo kotitekoinen olut, ja Hollannin herkkuhöysteitä oli hänen kaapissaan juhlallisempien hetkien varalle.
Sen jälkeen kuin nuijasodan tulipalot olivat hävittäneet savupirtit Isonkyrön kirkonkylästä, nähtiin siellä ruotsalainen ja suomalainen rakennustapa rinnakkain hyvässä sovussa edustettuina. Perttilän talo, joka oli kylän suurimpia ja rikkaimpia, oli rakennettu uuden tavan mukaan, siinä oli eteinen ja porstua sekä kaksi kamaria suuren tuvan takana, joista toinen oli isäntää ja toinen hänen tytärtään varten. Muu talonväki asui enimmäkseen tuvassa, mutta kesän aikaan nukkuivat nuoremmat ulkosalla luhdeissa ja liitereissä. Siihen aikaan ei ollut vielä tuota suurta, siniseksi ja punaiseksi maalattua seinäkellokaappia, joka tätä nykyä on jokaisen varakkaamman talon paras koristus. Iso, penkkien ympäröimä, höylätty pöytä, jonka päässä on isännän kunniaistuin, oli asetettu sisäseinälle ovea vastapäätä. Päivä oli puolisissa ja vellipata porisi liedellä. Tupa oli vielä melkein tyhjä; kissa vaan kehräsi penkillä, neljätoistavuotias tyttö hämmenteli pataa ja Meri istui käsitöitä tehden takan luona.
Meri parka oli tointunut, mutta oli vielä kalpea. Hänen pitkä, keltainen tukkansa aaltoili vapaasti puoleksi paljailla olkapäillä, hän katsahti tuon tuostakin arasti oveen päin, niinkuin olisi joka hetki pelännyt isän astuvan sisään. Ja sillä välin tarkasteli hän työtään: hän neuloi kaunista, kirjavaa vyötä ja lauloi sitä tehdessään vanhaa, ruotsalaista runoa:
"Vyön minä neulon kirjavan, sen lemmikilleni lahjoitan, sodastansa kun saapuvi hän, luo tulevi oman ystävän."
On jo sanottu, ettei Meri ollut nuori. Niissä juovissa, joita kärsimykset olivat uurtaneet hänen ennen hienoille poskilleen, näkyi monivuotisten surujen jälkiä; mutta tällä hetkellä, kun hän katseli vyötä, kuvastui hänen kasvoillaan melkein lapsellinen tyytyväisyys. Työ näkyi hänen mieltään ilahuttavan; ja se ystävä, josta hän lauloi, oli nähtävästi hänelle rakas. Elämä ankaran isän luona ei suuria iloja tarjonnut, mutta kun hän katseli vyötään, näytti sen kirjavissa silmukoissa olevan kätkettynä koko tulevaisuus iloa ja onnea. Tätä vyötään varten hän eli, se oli hänelle sama kuin hänen ainoan riemunsa muisteleminen … muisto hänen — pojastaan!
Ja taas kuultiin hänen laulavan:
"Ja helmiä siihen mä siroitan iloksi armaani ainoan, vertoa sille sä löydä et, vaikk' kuninkaan hovista hakenet."
Samassa astuivat sisään Perttilä ja Larsson ja heidän jäljessään kaikki muu työväki. Vanhan isännän katse oli synkkä, hän ei voinut salata itseltään, että Larssonin ennustukset tuntuivat hyvinkin todenmukaisilta. Hänen pojastaanko tulisi herra? Se mahdollisuus, joka hänen silmissään oli häväistys, ei ollut tähän saakka johtunut hänen mieleensäkään.
Meri oli juuri laulunsa lopettanut. Nopeasti kätki hän isän sisään astuessa vyönsä esiliinan alle, mutta vanhuksen epäluuloinen silmä oli jo päässyt salaisuuden perille.
— Istutko taas siinä haaveissasi, tyhjäntoimittaja, sen sijaan että ammentaisit velliä kuppeihin? — ärjäsi hän. — Mitä sinulla on esiliinassasi? Näytä se tänne!
Merin täytyi kaikkien katseltavaksi vetää esiin tekeillä oleva vyönsä, rakkain salaisuutensa. Isä tarkasteli sitä hetken aikaa ylenkatseellisesti, sitten repäsi hän sen kahtia ja heitti palat uunin taa.
— Olen sanonut sinulle jo monta kertaa, — sanoi hän tylysti, — ettei rehellisen talonpoikaisnaisen tarvitse puuttua herrain hetaleihin. Lukekaamme pöytärukous!
Ja vanhus pani kätensä ristiin vanhan tavan mukaan ja kaikki muu väki teki samalla lailla. Mutta ennenkuin rukous tuli kenenkään huulille, astui Larsson keskelle lattiaa, hänen muuten hyväntahtoiset kasvonsa liekehtivät vihasta ja hänen äänensä rehellinen, suoramielinen sointu esti ketään nauramasta hänen pienelle, pyöreälle vartalolleen.
— Hävetä saisit, Perttilä, — sanoi hän päättävästi, — hävetä saisit häpäisemästä omaa tytärtäsi kaiken joukon nähden! Niinkuin orja tekee hän yöt ja päivät työtä enemmän kuin kukaan meistä muista, ja kuitenkin sanot sinä häntä tyhjäntoimittajaksi, sinä! Sen sanon minä sinulle vasten naamaasi, niin isäntä kuin oletkin ja vaikken itse olisi kerjäläistä parempi, jos minulta leipäsi kieltäisit, ettei sinunlaisesi sydämetön isä ansaitse niin hellää ja hyvää tytärtä kuin Meri on. Ja ennenkuin minä rupean tätä kurjuutta katselemaan aamusta iltaan, lähden minä koko talosta palastani mieron tiellä kerjäämään; mutta sinä saat vastata Herran edessä lapsistasi. Lue nyt ruokalukusi, jos voit, ja syö, jos maittaa. Hyvästi, Perttilä, minä en kestä kauemmin elämää tässä talossa!
— Heittäkää pellolle tuo niskuri, joka uskaltaa isäntäänsä vastustaa! — huusi Perttilä tavattoman kiukkuisesti.
Ei kukaan liikahtanut paikaltaan. Ensi kerran tapahtui se, ettei vanhan talonpoikaiskuninkaan käskyä toteltu.
— Hyvä isäntä, — alkoi vanhin rengeistä, — kyllä se on niin, että me ja kaikki muut katsomme, että Larsson…
Voimakas korvapuusti oikaisi puhujan pitkäkseen maahan, ennenkuin hän oli ehtinyt sanoa loppuun sanottavansa. Turhaan tarjoutui Larsson mielisuosiolla talosta lähtemään, turhaan yritti Meri sovittaa riitaa; niin suuri oli tämän kansan oikeudentunto, että he kaikki ilman mitään ennen tekemäänsä sopimusta, kysymättä neuvoa muilta kuin omalta vakaumukseltaan, miehissä nousivat isäntänsä harjoittamaa sortoa vastaan. Neljätoista kiukustunutta, jäntevää miestä seisoi siinä vihastunutta Perttilää vastaan. Olisipa hän vielä kohottanut kätensä, niin he olisivat jokikinen lähteneet hänen palveluksestaan, ehkäpä salvanneet hänet pieneen kamariin vihaansa haihduttamaan; sillä kuta pohjoisempana suomalainen talonpoika asuu, sitä arempi hän on selkänahastaan. Perttilä tunsi väkensä ja älysi heti, että hän kiivauksissaan oli tehnyt tyhmyyksiä. Hän mietti jo keinoa, miten pääsisi pulasta, tarvitsematta sen enempää nöyrtyä.
— Mitä te oikeastaan tahdotte? — kysyi hän jälleen tyyntyneenä.
Miehet katselivat toisiaan.
— Isäntä on väärässä, — sanoi viimein muuan rohkeammista. — Isäntä on loukannut Meriä syyttömästi, isäntä on käskenyt heittää Larssonin pellolle ja lyönyt Simoa. Isäntä on väärässä.
— Meri, tule tänne! — Meri tuli.
— Sinä et ole enää mikään lapsi, Meri. Jos et jaksa elää isäsi luona hänen vanhoilla päivillään, saat mennä asumaan talooni Ilmajoella. Olet vapaa … mene, lapseni!
Perttilä tunsi tyttärensä. Hän oli lausunut sanat "mene, lapseni," lempeämmällä äänellä kuin tavallisesti ja niihin suli tyttären sydän heti paikalla.
— Älä hylkää minua, isä, — sanoi hän. — Minä en jätä sinua milloinkaan.
Puolustajain uhka alkoi horjua, ja vanhus huomasi olevansa voitolla.
— Tänne huoneentaulu! — huusi hän ukkosen äänellä.
Neljätoistavuotias Reeta toi katkismuksen ja luki niinkuin oli siitä tapana lukea pyhäpäivinä:
— Te palvelijat, olkaat kuuliaiset teidän ruumiillisille isännillenne pelvolla ja vapistuksella teidän sydämenne yksinkertaisuudessa! Te palvelijat, olkaa alamaiset kaikella pelvolla teidän isännillenne, ei ainoastaan hyville ja siivoille, vaan myös tuimille!
Oikealla ajalla sanotut sanat vaikuttivat. Elettiin vielä niitä aikoja, jolloin isännän ja isän valtaa pidettiin pyhänä ja jolloin toinen niinkuin toinenkin olivat ei vain nimellisesti, vaan myöskin tosiasiassa "valta Jumalan armosta." Nuo tutut, pienuudesta pitäen mieleen istutetut sanat, vanhuksen käskevä varmuus ja Merin antama esimerkki täydellisestä nöyrtymisestä isän vallan alle olivat omansa lannistamaan noita äsken kapinallisia mieliä niin, että vastustus samassa oli murrettu. Pöytäluku luettiin; kukin istahti nurkumatta paikalleen. Ainoastaan vanha ukko Larsson seisoi vielä synkkänä ja epäilevänä käsi oven rivassa.
Silloin lensi yht'äkkiä ovi selälleen ja vieras mies astui pirttiin.
Tulija oli parrakas sotamies, päässään leveä, komealla kotkan sulalla koristettu leirilakki, hänen asetakkinsa oli keltaisesta villavaatteesta ja kupeellaan oli hänellä pitkä miekka sekä kädessä nuijapäinen keppi. Kengät olivat matalavartiset, leveäsuiset anturat.
— Se on onni tuo sotamiehen onni, — huusi hän iloisesti, — minähän tulen kuin kutsuttuna! Jumalan rauha, talonpojat, väistykääpä vähäsen; olen nälkäinen kuin munkki messutessaan enkä jaksa tässä kirotussa kuumuudessa enää pappilaan asti. Onko teillä olutta?
Vanhuksen mieli kuohahti jo, vaikka pinta pysyikin vielä tyynenä, hän kohosi jo puoleksi istuimeltaan, mutta istuutui jälleen.
— Istu, kuoma, — sanoi hän hiljaisesti; — Aaron Perttilän pöydässä lienee sijaa kuokkavieraillekin.
— Vai niin, — jatkoi sotamies, joka nähtävästi oli tottunut pitäytymään esillä, — vai sinä olet se Perttilä. Se ilahuttaa minua, toveri! Kunnia kunniasta, minä voin hauskuuttaa mieltäsi sillä, että olen Pentti Ristonpoika Limingasta, kersantti hänen majesteettinsa urhoollisessa, pohjalaisessa ratsuväessä, ja lähetettynä tänne pitämään silmällä sotamiesten ottoa. Vähän enemmän olutta tuoppiin, tytöt! … no, no, älkää pelästykö, piikaseni, en minä pure… Perttilä? — jatkoi hän, suu ruokaa täynnä. — Mitä helvettiä, oletko sinä, talonpoika, sen luutnantti Bertelin isä?
— En tunne sitä nimeä, — vastasi vanha isäntä, suuttuneena sotamiehen julkeasta käytöksestä.
— Oletko hullu, ukko? Sinäkö et muka tuntisi Kustaa Berteliä, jota puoli vuotta sitten vielä kutsuttiin Perttiläksi?
— Poikani! Poikani! — vaikeroi vanhus sydäntä särkevällä äänellä. —
Minä onneton isä! Hän häpee talonpoikaisnimeään!
— Talonpoikaisnimeään! — kertoi iloinen kersantti, silmät suurina kummastuksesta ja räjähtäen niin isoon nauruun, että tuoppi tanssi hänen edessään pöydällä. — Onko teilläkin nimiä, moukat? No, silloin en minä huoli nimistä minä! Oletpa sinä kunnon velikulta, ukko! … sano minulle, mitä sinäkin teet nimellä? — Ja noin puhuessaan katseli vieras talon isäntää niin poikamaisella röyhkeydellä, että loukkaus hänen sanoissaan tuntui paljoa pienemmältä kuin olisi muuten tuntunut.
Vanha Perttilä ei ollut häntä kuulevinaankaan.
— Minä mieletön, kun lähetin luotani parrattoman poikasen, ja luulin miehen lähettäneeni! — lisäsi hän synkästi itsekseen.
Mutta kersantti, joka luultavasti oli ottanut muutamia matkanaukkuja jo ennen taloon tuloaankin ja nyt oli kaatanut olutta entisen päälle, ei tahtonut hellittää hyvää puheen ainetta.
— Älä murjota, ukkoseni! — jatkoi hän samaan tapaan. — Te talonpojat elelette niin paljon härkäin ja lammasten parissa, että teistä itsestännekin viimein tulee paksupäitä. Jos olisit hiukan kohteliaampi kuin olet, lähettäisit jonkun sievän tytön tyllykän täyttämään tuoppini, josta jo pohja paistaa … se on niin tyhjä kuin sinun oma kallosi. Mutta te nauristurvat ette ymmärrä, mikä kunnia teille tapahtuu, kun kuninkaan kersantti alentuu olemaan vieraananne. Tiedä sinä, ukkorähjä, että sotamies on tähän aikaan herra, hänellä on nimi, joka joltakin helähtää, sillä hänellä on miekka, joka helähtää. Mutta te, vetohärät, teillä on vain puuroa päässä ja nauris rinnassa. Maljasi, ukko … urhoollisen luutnantti Bertelin terveydeksi! Etkö tahdo juoda rehellisen ritarin maljaa? … huuti, hävytön!
Ja oman arvonsa tunnossa uskalsi kersantti lyödä nyrkkinsä pöytään niin, että lautaset tanssivat ja kömpelöt puuvaditkin olivat vähällä hypätä lattialle täysineen päivineen.
Ensimmäinen vaikutus tästä raa'asta pilanteosta oli se, että kuusi tai kahdeksan miestä karkasi pystyyn istuttaakseen kouraan tuntuvalla tavalla kutsumattomaan vieraasen kunnioitusta talonpojan nimeä kohtaan. Mutta vanha Perttilä ennätti ennen. Ulkonaisesti rauhallisen näköisenä oli hän noussut seisoalleen, läheni kersanttia vakavin askelin ja tarttui sanaakaan sanomatta häntä vasemmalla kädellä niskaan ja oikealla selkään, nosti hänet penkiltä, kantoi ovelle ja nakkasi Pentti Ristonpojan suin päin rikkatunkiolle rappusten eteen. Niin ällistynyt oli iloinen kersantti, että hän tuskin älysi kohottaa jäntevät kätensä vastarintaan — silloin, jos hän olisi sen tehnyt, hänen seitsenkymmenvuotias vastustajansa tuskin olisi päässyt voitolle epätasaisessa ottelussa.
— Mene, — huusi Perttilä hänen jälkeensä, — ja pidä se, minkä sait, muistonasi Isokyrön talonpojista!
Ei mikään vaikuta luonnonlapseen niin voimakkaasti kuin häikäilemätön rohkeus ja ruumiillinen voima. Kun vanhus palasi tupaan, osoitti hänen väkensä hänelle suosiotaan, jopa ihastustaankin. Unhotettu oli tuo hetkellinen epäsopu, joka äsken oli tehnyt vihamiehet isännästä ja palvelijoista. Kilpailu auran ja miekan välillä on yhtä vanha kuin maailma. Nuijasota, joka oli syntynyt tästä kilpailusta ja melkoisesti sitä kiihoittanut, oli vielä tuoreessa muistissa. Nämä talonpojat, joiden itsenäisyys ei, niinkuin monen muun heidän maanmiehensä, koskaan ollut taipunut hovin herrojen ikeen alle, iloitsivat nähdessään, että heidän arvoaan ja oikeuttaan puolustettiin sotamiehen ylpeyttä vastaan; he unohtivat, että ennen pitkää monen heistä ehkä täytyisi pukeutua sotatakkiin ja taistella isänmaan puolesta. Vanha talonpoikaispäällikkökin oli, onnistuneesta teostaan iloissaan, unohtanut synkkämielisyytensä; kerrankin pitkien aikojen perästä nähtiin hymy hänen huulillaan, ja kun ateria oli syöty, alkoi hän kertoa joukolleen vanhoja seikkailujaan.
— En koskaan unohda, kuinka me löylytimme sitä vanhaa lurjusta Aaprahammi Melkiorinpoikaa, joka täällä Kyrössä vangitutti parhaat talonpoikamme ja pieksätti niitä kuin pahantekijöitä. Viidenkymmenen huovin kanssa oli hän vetäytynyt pohjoiseen päin. Oli talvista aikaa, hän oli hieno herra, sai nuhayskän pakkasessa ja ajoi käärittynä komeaan sudennahkaturkkiin. Kun hän lähestyi Kokkolan kirkkoa, paneusimme me väijyksiin katajikkoon, karkasimme kuin jehut hänen päällensä ja löimme kuoliaiksi kaksikolmatta hänen huoveistaan, ja hänet itsensä peittosimme me mustelmille, mutta joka kerta kuin hän näki lyönnin tulevan, veti hän sudennahkan korvilleen, niin ettei siinä kelmissä mikään tuntunut. Odotahan, sanoi Limingan Hannu Krankka joka meitä johti, se susi täytyy meidän nylkeä ja sen sanottuaan löylytti hän Aaprahammia niin tuimasti, että sen täytyi heittää komea turkkinsa. Krankalla ei ollut muuta kuin pusero parempaa vaatetta päällään ja kylmä oli, että kivet halkeilivat, ja niin arveli mies, että turkki oli hyvä olemassa ja heitti sen huomaamattamme omille hartioilleen. Mutta kun oli hämärä, niin emme me muut hoksanneet, että Krankalla oli herran turkki päällään, vaan aloimme vereksin voimin taas pölyttää samaa turkkia, jota ennenkin olimme tottuneet pölyttämään, ja varma on, että löyly siinä sähähteli Krankan kiukaista, mutta Aaprahammi Melkiorinpoika virkosi turkista päästyään ja juoksi nuttusillaan kaksi peninkulmaa Huusan taloon, siellä sitoi hänet Kokkolan Jaakko ja konna vietiin Tukholmaan. Kauan ei hänen tarvinnut surra sudennahkaansa, sillä ennen pitkää herttua erotti häneltä pään hartioista.
— Olkoon, — sanoi Larsson, joka kernaasti puolusti Flemingiä ja hänen miehiään, — olkoon, että sillä kertaa olittekin voitolla. Yksitoista huovia oli jäänyt henkiin, vaikka olivat kuolluksissa olevinaan; ne te riisuitte alastomiksi. Keskiyön aikana köntivät nuo puoleksi paleltuneet lukkarin taloon ja pääsivät huoneeseen; mutta aamulla tahdoitte te pistää heidät elävältä jään alle, niinkuin teitte Uronjoella. Susia olitte ettekä ihmisiä. Jokihan oli niin matala, että teidän täytyi hangoilla työntää miehet avantoon, ja kun eivät tahtoneet sinne mennä, löivät naisenne heitä vesiämpäreillä päähän.
— Pidä suusi, Larsson, sinä et tiedä, mitä kaikkea Suitian Klaus teki — vastasi Perttilä vihaisesti. — En sano mitään kaikista niistä, joita hän ja hänen miehensä tappoivat ja kiduttivat. Mutta muistatko Severi Sipinpoikaa Sorsankoskella? Saarrettuaan talonpojat käski hän henkisoturinsa piilulla mestata heidät yksitellen, mutta mies ei jaksanut katkaista kaulaa useammalta kuin kahdeltakymmeneltä neljältä ja pyysi herran itsensä jatkamaan. Silloin suuttui herra ja antoi ensin huoviensa hakata henkisoturin neljään palaseen, jonka tehtyä pakotti talonpojat hakkaamaan toinen toisensa palasiksi viimeiseen mieheen.
— Mutta mitenkä teitte te, peijakkaan pojat, Pietari Gumsen talossa? Väkenne hävitti talon, ikkunat särettiin, karja teurastettiin ja katkaistut päät pantiin suut auki pönkitettyinä ikkunoihin kummittelemaan. Senjälkeen sahattiin harjavuolet niin heikoiksi, että kun väki palasi kotiin, koko huone sortui heidän päälleen. Ja kun olitte vanginneet erään ratsumiehen, ammuitte häneen kuin maaliin nuolillanne…
— Ei kannata sinun puolustaa Suitian Klausta. Muistatko sen naisen, jonka luo eräs Akseli Kurjen ratsumiehistä tuli ja tappoi häneltä lapsen äidin omain silmäin edessä. Sitä ei äiti parka voinut sietää, vaan tarttui keskenkasvuisen tyttönsä kanssa juopunutta miestä vyötäisiin, löi häntä korennolla otsaan ja pisti sitten pyörtyneen miehen avantoon. Mutta sitten tuli Klaus-herra ja hakkautti saman naisen keskeltä kahtia…
— Se on tyhjää puhetta, jota ei kukaan ole todeksi näyttänyt, — virkkoi Larsson jurosti.
— Kuolleet vaikenevat kuin siivot lapset. Ne viisituhatta, jotka tapettiin Ilmajoella, eivät hiiskahdakaan.
— Olisit sen sijaan, että teit kersantille väkivaltaa, kysynyt häneltä uutisia sekä omasta pojastasi että minun pojastani, — virkkoi Larsson, päästäkseen tuosta ainaisesta riidan aiheesta, onnettomasta nuijasodasta.
— Niin … sinä olet oikeassa, minun täytyy saada lisätietoja pojistamme ja sodasta. Huomenna matkustan Vaasaan.
— Tuleeko hän kohta takaisin? — kysyi Meri aralla äänellä.
— Kustaako? Saatanee häntä vartoa — sanoi isä suuttuneella äänellä. — Hänestähän on tullut herra. Hän häpee vanhaa isäänsä … hän häpee talonpoikaisnimeään!