I. MIES NUIJASODAN AJOILTA.
Loitolla Saksanmaan hedelmällisistä tasangoista aukeaa pohjoiseen päin myrskyinen ulappa, jonka pinnalla ei luode eikä vuoksi vaihtele, jonka rantoja joka vuosi peittää talven jää ja jonka jäätyneet selät välistä ovat sotajoukkojakin kantaneet. Vuosituhansien kuluessa ovat sen rannoilla asuvat kansat taistelleet tämän meren omistamisesta ja sen laineihin vuodattaneet punaisen verensä; mutta meidän kertomuksemme aikaan oli tämän meren laajoista rannoista yhdeksän kymmenestä yhden ainoan valtakunnan hallussa, sen valtakunnan, joka oli mahtavin pohjolassa: Itämeri oli miltei muodostunut sisäjärveksi Ruotsin valtakunnassa.
Ja Itämeri ajaa mahtavat, siniset lahdelmansa toisen itään ja toisen pohjoiseen, ja sulkee syliinsä kuin meren tyttären erään aaltojen maan, joka on sen povesta kasvanut, joka kasvaa siitä vielä tänäänkin ja joka korkeilla kallioillaan suojelee emonsa sydäntä. Suomi on Itämeren lempilapsi; vielä tänäänkin se tyhjentää järviensä aarteet äitinsä helmaan, ja mahtava meri ei siitä sentään ylpeile, vaan vetäytyy rakastavasti ja hellästi takaisin, niinkuin uhrautuva äiti ainakin, että tytär saisi kasvaa kasvamistaan, ja joka kesä pukea uudet, päivän valoon ilmestyneet rannat ruohoihin ja kukkasiin. Onnellinen se maa, jonka helmassa tuhannet järvet lainehtivat ja jonka rannat merta vasten tekevät sataneljäkymmentä peninkulmaa! Meri luo valtaa ja vapautta, meri antaa varoja ja sivistystä; meri on viljelyksen tuoja maan päällä, ja maa, joka on yhteydessä meren kanssa, ei koskaan voi jähmettyä hädän ja sorron alle, jos se vaan ei itse ole siihen syypää.
Kaukana Suomen pohjolassa on seutu, joka enemmän kuin mikään muu on meren kasvatti, koska se loivana ja alavana on niin kauan kuin muistetaan kasvamistaan kasvanut aaltojen alta. Lukemattomia viheriäisiä saaria kohoaa sen rannoilla: — Nuorna ollessani — niin kertoo vanha merimies, — purjehtivat suuret laivat siinä, missä nyt vene vaivoin pääsee soutamaan; — ja muutamia vuosia senjälkeen kulkee karja laitumella entisen meren pohjassa. Leikkivä lapsi uittelee kaarnavenettään rannalla: katsahda ympärillesi, pienokainen, ja pane merkille se paikka, missä aaltojen kuohu rantaa uurtaa: kun kasvat mieheksi, etsit turhaan tuttua rantaasi … kaukana viheriän kentän takana kuulet sen kuohun; ja kun kerran seisot vanhuksena samalla paikalla, niin kohoaa lapsuutesi aikaisen järven sijalla kukoistava kylä. Omituinen seutu, jossa kaupungit, jotka niin viisaasti rakensivat satamansa syvien salmien ja jokien vierelle, saavat kahdensadan vuoden kuluttua ajaa peninkulman matkan satamaansa, ja jossa lahonneita laivoja ja ankkureita löytyy kahdeksan peninkulman päässä rannasta soissa ja metsissä.
Tämä seutu on Pohjanmaa, se on alaltaan suurempi kuin moni kuningaskunta ja se ulottuu kauas äärimmäiseen pohjolaan, aina Lapin raukoille rajoille, jossa aurinko ei koskaan laske keskikesän aikaan ja jossa se ei joulunpyhinä nouse. Kolme kuukautta vuodessa valvoo siellä luonto päivän alituisessa loistossa, ja voit sinä siellä juhannuksen aikana yöllä lukea hienointa kirjoitusta; kolme kuukautta kestää yö, mutta se on yö, jota tähdet ja revontulet valaisevat, ja jonka aikana kuu valkoisella hangella kimmeltelee kylmän kirkkaana ja pyhäisen hienona. Kukkien kauneus on siellä haihtuvampi kuin ihmisten ilo; seitsemän kuukauden kestäessä kattaa siellä maan silmiä häikäisevä hanki ja vedet järkkymätön jää; mutta ei koskaan kevät ole suloisempi kuin sellaisen talven kuluttua; ja kuitenkin on sen suloisuudessa alakuloisuutta, jota sydän hellii, jota se ymmärtää ja josta se nauttii.
Meren rannoilla asuu tässä kaukaisessa maassa kaksi heimoa toisiinsa sekoittumattomina ja toisistaan eroavaisina, muodostaen kirjavan kuvan kansallisia ja paikallisia omituisuuksia kieleen, tapoihin ja luonteesen nähden. Mutta on heissä yhteisiäkin muista maan asukkaista eroavia piirteitä, on vilkkautta, voimaa ja reipasta avomielisyyttä. Se ei ole mikään maantieteellinen sattuma, vaan se on seuraus kansan luonteesta, että suurimmat ja verisimmät taistelut, joista Suomen historia tietää kertoa, ovat tapahtuneet Pohjanmaalla.
Neljä peninkulmaa itäänpäin Vaasasta Kyröjoen matalain rantain varsilla on Isokyrön pitäjä, rikkaimpia koko Pohjanmaalla, jonka eloaitta se on. Täällä kasvaa hedelmällisessä savimullassa tuo kuuluisa siemenruis, jota vuosittain tuhansin tynnyrein viedään laivoilla Ruotsiin; koko pitäjä on melkein yhtämittainen kenttä aaltoilevia viljavainioita. Kansa on suomalaista, hämäläistä sukua; pitäjän kallellaan oleva kirkko, joka rakennettiin v. 1304, on maan vanhimpia muinaisjäännöksiä.
Tänne pyydämme nyt lukijan meitä seuraamaan.
Kertomuksemme aikana ei tämä seutu ollut läheskään niin hyvin viljelty kuin sittemmin. Nuijasodan hävitykset olivat viivyttäneet viljelystä, vielä miespolvenkin kuluttua sen jälkeen tuntui seurauksia tässä sodassa kärsityistä tappioista, ja ankarat sodat ja alituiset sotamiesten otot estivät ajan noita haavoja parantamasta. Sentähden oli vielä kesällä v. 1632 moni metsän rannassa oleva talo autiona, vainiot eivät ulottuneet kauas joen rannasta, ja soiden epäterveellinen usma peitti koko seudun, kun yö oli viileä. Vaikka metsät olikin jo haaskattu, saivat niistä tervanpolttajat kuitenkin vielä tarpeensa; osa rahvasta kalasteli Mikonsaarissa, eikä arvoisalla kirkkoherralla, hra Georgius Tuomaanpoika Paturilla, ollut tuhansiin markkoihin nousevia vuosituloja niinkuin sittemmin hänen seuraajillaan.
Senpätähden katselikin matkamies mielihyvällä kirkon läheisyydessä Perttilän taloa, koska se oli komeampi ja paremmin rakennettu kuin kaikki muut ja mitä hyötyisimpien peltojen saartama. Kesä oli edistynyt elokuun keskipalkoille ja leikkuu oli juuri alkanut. Seitsemättäkymmentä henkeä, miehiä, vaimoja ja lapsia — nainenkin kulkee kesällä ulkotöissä Pohjanmaalla — nähtiin leikkaamassa kellastunutta ruista, lyhteitä sitomassa ja taitavalla kädellä korkeita, kauniita kuhilaita rakentamassa. Päivä oli kuuma ja työ vaikeata; usein tapahtuikin sen vuoksi, että joku laiskemmista työmiehistä oikaisi selkänsä ja katseli haikealla mielellä pehmoista piennarta, joka oli kuin luotu leposijaksi. Mutta samalla hän pelokkaasti vilkaisi muutamaan harmaatakkiseen, vanhaan mieheen, joka näytti olevan jonkunlainen päällysmies. Niin pian kuin joku laiskotteli, kuului hänen naapurinsa kuiskaavan: — Larsson tulee, — ja sillä oli niin ihmeellinen vaikutus kuin olisi jo selkäsauna ollut tulossa.
Larsson oli pieni, pyöreä ukko, hänen partansa oli sakea ja kulmakarvat tuuheat ja hänen katseensa oli enemmän hyväntahtoinen ja iloinen kuin ankara. Parhaillaan hääriskeli hän nyt muutaman naisen ympärillä, joka kuumuudesta ja raskaasta työstä voivuksissaan oli vaipunut ojan reunalle pitkäkseen.
Kalpeista kasvoista päättäen ei tämä nainen enää ollut nuori, saattoi arviolta olla jo puolivälissä neljänkymmenen; mutta jos vain katseli hänen solakkaa varttaan tai tuota lempeää, lämmintä ilmettä hänen sinisissä silmissään, olisi hänen tuskin luullut täyttäneen kahtakymmentäkään. Koko hänen olennossaan oli jälkiä harvinaisesta, mutta aikaisin kuihtuneesta kauneudesta, monista kärsimyksistä ja pitkällisistä nöyryytyksistä. Hänellä oli yllään hieno, valkea villaröijy, jonka hän oli kuumuuden vuoksi riisunut, sen alla oli valkeimmasta palttinasta tehty paita ja sen päällä kansan tavan mukaan punainen liivi, sekä lyhyt, rannukas villahame ja pieni, ruudukas huivi, joka oli sidottu solmulle pään ympäri kiinnittämään hänen pitkää, kellertävää liinatukkaansa. Hän oli ollut työssä niinkuin kaikki muutkin, mutta hänen voimansa eivät riittäneet; hän oli vaipunut sirppi kädessä sängelle ja muut olivat ilmeisellä kunnioituksella ja rakkaudella kantaneet hänet pehmoiselle nurmikolle, jossa koettivat kylmällä lähdevedellä virvoittaa häntä tainnoksista.
— Kas niin, Meri (Emerentia), — sanoi vanha Larsson, pitäen isän hellyydellä hänen päätä polvellaan ja kostutellen kylmällä vedellä hänen ohimoitaan, — kas niin, lapsi kulta, älä nyt tee niin tyhmästi että kuolet ja jätät vanhan ystäväsi … mitäpä olisi sitten enää hänen iloistaan tässä maailmassa?… Eihän se kuule minua, lapsi parka; mikä se on semmoinen isä, joka pakottaa tuommoisen hennon olennon nääntymään tämmöisessä kuumuudessa!… Lainaa vähän vettä, kas niin, se oli oikein, nytpä sinä jo avaat kauniit silmäsi. Älä ole milläsikään, Meri, sinä saat levätä, etkä tarvitse enää tehdä työtä tänään.
Hento, kalpea nainen koetti nousta ylös ja tavoitteli sirppiään. — Kiitoksia, Larsson, — sanoi hän heikolla äänellä, jonka sointu kuitenkin oli kaunis, — minä jaksan nyt paremmin, minä tahdon leikata, isä tahtoo…
— Isä tahtoo! — kivahti tuo pikku ukko. — Mutta kas, minäpä en tahdo, minä, minä kiellän sinua työtä tekemästä, Meri, ja vaikkapa isäsi ajaisi minut talostaan ja minun täytyisi kerjätä leipääni, niin en minä salli sinun enää tehdä työtä tänään. No, no, lapsi kulta, älä nyt pahastu, niin tyhmä ei ole isäsi. Totta kai hän ymmärtänee, etteivät sinun kätesi ole yhtä lujat kuin meidän, siihen et sinä mahda mitään; sen olet perinyt äidiltäsi, joka oli herrassukua ja se tulee sinun tukholmalaisesta kasvatuksestasi… Kas niin, mennään kotiin, älä nyt ole itsepäinen, Meri!
— Päästäkää minut, Larsson, tuolla tulee hän itse! — huudahti Meri, riuhtasihe irti, tarttui sirppiin ja alkoi leikata. Mutta kumartuessa musteni hänen silmissään uudelleen ja toisen kerran vaipui hän kalpeana ja tiedotonna rukiisen.
Mutta työmiehet hänen ympärillään ponnistivat kahta uutterammin, sillä hän lähestyi itse, tuo ankara mies, kaikkien pelkäämä Perttilän isäntä. Niinkuin musta pilvi tuli hän verkalleen kävellen pihasta tuovaa polkua myöten, rotevana ja suorana, vaikka olikin jo seitsenkymmenvuotias. Hänen pukunsa oli samanlainen kuin muidenkin talonpoikain kesäpuku: paidanhihat olivat laajat, liivit pitkät ja punaraitaiset, palttinahousut lyhyet, sukat siniset ja virsut somasti koristetut. Päässä oli hänellä vaalean tukan peittona suippolakinen neulomalla tehty villalakki, joka lisäsi hänen jo muutenkin kookasta vartaloaan. Mutta vaikka puku olikin yksinkertainen, oli hänen ryhtinsä käskevä ja korska. Suora ryhti, varma käytös, läpitunkevan terävä katse ja horjumaton varmuus sekä vallanhimo ja ankaruus kasvoillaan ilmaisivat, että siinä samalla oli entinen puoluepäällikkö ja nykyinen mahtava ja rikas talonpoika, joka oli tottunut käskemään ja hallitsemaan satoja alustalaisia. Kun näki tuon vanhuksen, ymmärsi heti, miksi häntä siihen aikaan omalla paikkakunnallaan kutsuttiin talonpoikaiskuninkaaksi.
Vanha Aaron Perttilä lähestyi kylmänä ja rauhallisena sitä paikkaa, missä hänen ainoa tyttärensä lepäsi tajuttomana sängellä. — Ajakaa hänet lavoilla pihaan, — virkkoi hän rengeille; — kahden tunnin kuluttua tulee hänen olla takaisin työpaikalla.
— Mutta Perttilä… — virkkoi Larsson kiivaasti.
Perttilä kääntyi päin puhujaan ja loi häneen katseen, joka heti tukki toiselta suun. Senjälkeen käveli hän, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut, sarkoja pitkin, arvosteli varmalla silmällä tehtyä työtä, milloin kiittäen, milloin moittien, ja taittoi silloin tällöin tähkäpään tutkien tarkalla huolella jyvien lukua ja painoa. Riiheltä voitiin nähdä koko tuo laaja, kullankellertävä viljavainio, joka oli monen sadan tynnyrinalan suuruinen suomudasta ojitettu uudispelto. Vanhus silmäili mielihyvällä ja ylpeydellä tätä aaltoilevaa viljamerta, hänen vartalonsa suoristui vielä enemmän, hänen rintansa laajeni ja hän viittasi Larssonin luokseen.
— Muistatko vielä, millainen oli tämä seutu neljäneljättä vuotta takaperin? Flemingin huovit olivat mellastaneet kuin pakanat, kylä oli poltettu poroksi, vainiot hevosten polkemat. Tässä, missä nyt seisomme, oli aivan lähellä kylää kolkko erämaa, puoleksi palaneita kantoja kohosi rapakoiden ja rimpien keskestä, ei ollut teitä eikä polkujakaan tänne päin, eikä kelvannut tämä paikka asunnoksi edes sudellekaan.
— Muistanhan tuon, — vastasi Larsson yksikantaan.
— Ja nyt, katselepas nyt ympärillesi, mies, ja sano: kuka rakensi tämän kylän ehommaksi entistään? Kuka perkasi tämän korven, kuka teki teitä ja polkuja, kuka sarat mittasi, suot ojitti, kuka kynti tämän ihanan, hedelmällisen pellon, kuka kylvi koko tämän vainion, joka nyt tuulessa huojuu ja josta sadat nälkäiset pian ravintonsa saavat? Sano, Larsson, kuka on se mies, joka on tämän urotyön suorittanut? — Ja vanhuksen silmät loistivat ihastuksesta.
Mutta pieni ukko hänen vierellään näkyi muuta miettivän. Hän paljasti päänsä, pani kätensä ristiin ja sanoi totisesti: — Sinä kynnät, sinä kylvät, sinä maasi muokkailet, vaan Luoja yksin sadon suopi.
Omiin ajatuksiinsa vaipunut Perttilä tuskin kuuli, mitä toinen virkkoi ja jatkoi hänen tarkoitustaan ymmärtämättä: — Niinpä niin, Luoja tietää, että olen kovia kokenut, olen elänyt hädän ja kurjuuden ja puutteen päiviä, joita miekka tuo mukanaan. Ja itse olen vetänyt miekkani vihamiehen taloa tuhotakseni, ja kokenut olen voiton ja tappion päiviä, vahingokseni molempia. Sentähden on minulla oikeus iloita rauhan töistä; minä tiedän, mitä miekka kaataa ja mitä aura rakentaa. Miekan teräksessä väijyy paha henki hekumoidakseen ihmisten verestä ja kyynelistä; miekka murhaa, miekka hävittää, mutta aura antaa onnea ja elämää… Näetkö, Larsson, tämän vainion on aura perannut. Tuolla Korsholmassa on Suomen vaakunakilpi, jossa näkyy leijona paljas miekka kädessä. Jos minä olisin kuningas, sanoisin minä: pois miekka ja aura sijaan! Aura on Suomen vaakuna; jos meillä on leipää, on meillä miehiäkin, ja jos meillä on miehiä, ajamme vihollisen ulos ovesta. Mutta ilman leipää Larsson, mitä auttaa meitä teräs ja ruuti?
— Perttilä, — sanoi Larsson epävarmasti, — sinä olet kummallinen mies. Sinä vihaat sotaa ja sotamiehiä ja senhän minä hyvin kyllä ymmärrän; ne ovat talosi polttaneet ja karkoittaneet ensimmäisen vaimosi pienine lapsineen metsään kuolemaan. Itse olet taistellut talonpoikien etunenässä ja hädin tuskin pelastunut verilöylystä Ilmajoen jäällä. Ymmärtäähän sen, ettei tuollainen helposti unohdu. Mutta sitä minä en ymmärrä, että sellainen talonpoikain ystävä ja sellainen sotamiesten vihamies kuin sinä ensiksikin otat minut, vanhan leivättömän sotamiehen voudiksi taloosi ja sitten varustat Lassi poikani … Jumala häntä siunatkoon … sotaan, vieläpä lähetät oman tyttäresi pojan, Merin lapsen, meidän kaikkien lemmikkimme, pienen parrattoman Kustaan taistelutanterelle kuninkaan ratsumiehenä…
Vanhan Perttilän kulmat rypistyivät oudosti, puhe oli koskenut hellään paikkaan, ja hän katseli arasti ympärilleen, ikäänkuin peläten jonkun kuuntelevan riihen takana. — Kuka puhuu Merin lapsesta? — sanoi hän kuiskaten. — Minä en tunne ketään muuta lasta kuin oman poikani, Kustaan, joka syntyi toisesta vaimostani Tukholman matkalla, ja olkoon Jumala sille armollinen, joka koskaan… Mutta älkäämme puhuko tästä. Miksikäkö otin sinut? Miksikäkö laitoin pojan sotaan? Se ei sinua liikuta.
— Ole sitten siitä puhumatta. Minä tiedän jo enemmän kuin tahtoisinkaan.
— Sano, Larsson, jos voit, mitkä kappaleet ovat tarpeelliset oikeaan ja kristilliseen huoneenhallitukseen?
Larsson katsahti häneen kummastuneena.
— Minä sanon sinulle sen. Miekassa on kaksi osaa: terä ja kahva. Niin on aurassakin kaksi, joita tarvitaan: toinen, joka vetää ja toinen, joka ajaa. Kaksi on osaa kristillisessä huoneenhallituksessakin, nimittäin kansa ja kuningas. Mutta mikä on siltä väliltä, se on vain riidaksi ja turmioksi, sillä se riuhtoopi itselleen kuninkaalta valtaa ja omaisuutta kansalta. Se on pahennukseksi.
— Sinä vihaat herroja.
— Ja sentähden, — Perttilä pani painoa joka sanalleen ja lausui ne hymy huulillaan, niinkuin olisi tahtonut laskea leikkiä, — sentähden on minun pojastani tuleva joko talonpoika tai kuningas. Ei enempää eikä vähempää.
Larsson katseli häntä sanatonna hämmästyksestä. Hän ei ollut aavistanutkaan, mikä ääretön kunnianhimo oli salaa kytenyt vanhan talonpoikaispäällikön rinnassa. Hän ei voinut uskoa mahdolliseksi sitä, mitä syystä kyllä katsoi mielettömimmäksi röyhkeydeksi. — Ethän vain ikinä toivone, — sanoi hän arasti, — että Merin poika…
Rotevan vanhuksen silmät säkenöivät, mutta sanat tulivat melkein kuulumattomina hänen huuliltaan, niinkuin olisi hän turhaan koettanut voittaa itseään edes tämän yhden ainoan kerran julkilausumasta sitä rohkeaa ajatusta, joka vuosikausia oli itänyt hänen riehuvassa rinnassaan. — Kuningas Kustaa Aadolfilla on vain yksi tytär, — sanoi hän viimein oudolla äänen painolla.
— Neiti Kristiina … no niin.
— Mutta valtakunta, joka on sodassa puolta maailmaa vastaan, tarvitsee miehisen miehen hallitsijakseen.
— Perttilä … mitä tarkoitatkaan?
— Tarkoitan vain sitä, että lapsuudessani kuulin kuningas Eerikin pojan, joka oli syntynyt talonpoikaistytöstä Kaarinasta, julistettavan perintöruhtinaaksi.
— Oletko tullut hulluksi?
Taas hymyili vanhus pilkallisesti. — Ymmärrätkö nyt, — sanoi hän kylmästi, — mitenkä on mahdollista vihata sotilaita ja herroja ja kuitenkin lähettää poikansa sotaan hankkimaan mainetta ja kunniaa kuninkaan silmäin edessä?
— Heitä pois, Perttilä hyvä, mielestäsi nuo mahdottomat haaveet; sinä olet järkevä mies, kun ei vaan ylpeyden henki saa valtaa levottomassa rinnassasi. Aikeesi ei tule onnistumaan, se ei voi tulla onnistumaan.
— Sen täytyy onnistua.
— Mitenkä? Täytyykö?
— Täytyy kuin täytyykin. Minä olen sanonut sinulle, että Kustaasta on tuleva joko kuningas tai talonpoika. Kumpi tahansa, sama se. Jos tahtoo tulla talonpojaksi, niinkuin minä, tulkoon vain!
— Mutta jos häntä ei enää halutakaan tulla talonpojaksi? Jospa hän onkin saanut päähänsä tulla herraksi, taistella aatelisen vaakunakilven palkasta?… Muista se, että itse olet ohjannut hänet herrojen poluille. Upseerina on hän jo aatelismiehen arvoinen.
Perttilä vaipui mietteihinsä.
— Ei, — sanoi hän, — se on mahdotonta. Hänen syntyperänsä … hänen kasvatuksensa … minun tahtoni.
— Hänen syntyperänsä? Oletko unohtanut, että hänen suonissaan vuotaa aatelista verta sekä oikealta että vasemmalta. Hänen kasvatuksensa? Olethan lähettänyt hänet Tukholmaan kaksitoistavuotiaana, olet antanut hänen kasvaa aatelispoikain seurassa, joiden hän on jokapäivä kuullut aatelittomia säätyjä pilkkaavan. Sinun tahtosi? Oletko hullu, Perttilä? Olet antanut kotkan pojan kasvaa kotkien parissa, ja luulet voivasi tehdä hänestä varpusen. Erehdyt.
Vanhus oli vaiti vähän aikaa. Sitten sanoi hän teeskennellyn kylmästi:
— Sinä olet herkkäuskoinen narri, Larsson, sinä uskot todeksi kaikki leikkipuheeni. Minä vastaan pojasta. Älkäämme puhuko tästä sen enempää … mutta varo itseäsi … ei sanaakaan kenellekään siitä, mitä olen puhunut! Ymmärrätkö?
— Olen sinun vanha ystäväsi Perttilä, olet palkinnut minut moninkertaisesti siitä, että Kuitian Klaus-herran sotamiehenä autoin sinut pakoon Ilmajoella; minä en voi koskaan pettää sinua. Mutta minä rakastan lapsiasi kuin omiani, vielä enemmänkin kuin omiani. En voi sietää, että saatat pojan onnettomaksi; ja entä Merin sitten … onko sinulla isän tunteita, Perttilä? Mitenkä kohtelet lastasi? Ainoata tytärtäsi, joka täyttää pienimmätkin oikkusi, joka tekee kaikki voitavansa nöyryydellä ja tottelevaisuudella sovittaakseen nuoruutensa hairahduksen, häntä sinä kohtelet kovemmin kuin halvinta palkollistasi, teetät hänellä, heikolla ja hennolla, raskaimmat askaret; näet hänen maahan vaipuvan etkä nosta lastasi. Se on julmasti tehty … sinä olet luonnoton isä.
— Sitä sinä et ymmärrä, — vastasi vanhus synkästi. — Semmoiset veteläsydämiset miehet kuin sinä eivät ymmärrä, mitä on tiensä suoraan kulkeminen, väistymättä oikealle tai vasemmalle. Meri on tullut äitiinsä, hänessä on herrasneitiä, mutta se on hänestä hävitettävä. Hänestä ei voi tulla kuningatarta, niinkuin tuli Kaarina Maununtyttärestä; sentähden pitää hänen olla talonpoikaisnainen kiireestä kantapäähän. Joko kuningas tai kansa … olen jo sanonut, mitä ajattelen välimuodoista, ja nyt kai käsität, miksi minä teen niinkuin teen. Palatkaamme työväen luo.
— Entä Meri … säästä häntä edes tänään!…
— Hänen on oltava niinkuin muidenkin työssä iltapäivällä.