VÄLSKÄRIN TOINEN KERTOMUS
MIEKKA JA AURA
Kun välskäri oli lopettanut ensimmäisen kertomuksensa, istuivat läsnäolijat vähän aikaa äänettöminä, lienevätkö sitten ajatelleet suuren kuninkaan kuolemaa vai lienevätkö vielä odottaneet jatkoa heidän mielestään ehkä keskeytyneeseen kertomukseen. Nahkasohvassa istui isoäiti ruskearuutuinen villasaali hartioillaan, hänen vieressään koulumestari, maisteri Svenonius sinisine nenäliinoineen ja messinkisankaisine silmälaseineen; oikealla puolen istui postimestari, kapteeni Svanholm, joka viime sodassa oli menettänyt vasemman etusormensa; vasemmalla taas kaunis Anna Sofia, joka siihen aikaan oli 18-vuotias ja jolla oli korkea kilpikonnan luusta tehty kampa paksussa, ruskeassa tukassaan; sekä alempana joko jakkaroilla tai vain paljaalla lattialla kuusi tai seitsemän pikkuvekkulia, toiset tyttöjä, toiset poikia, kaikki suu selällään, niinkuin olisivat juuri kuulleet kummitusjuttuja kerrottavan.
Ensimmäinen, joka keskeytti syntyneen hiljaisuuden, oli Anna Sofia; päästäen kimakan huudon hän hypähti ylös tuoliltaan, kompastui ja lensi suoraa päätä maisteri Svenoniuksen syliin. Muihin huoneessa olijoihin, jotka vielä olivat Lützenissä, teki tämä tapaus melkein saman vaikutuksen kuin jos olisivat kaikki Isolanin kroaatit tehneet hyökkäyksen rauhalliseen kamariin. Taistelun tuoksinasta kiihoittunut postimestari karkasi ylös istuimeltaan ja tallasi isoäidin kipeälle jalalle rautapohjaisella anturallaan; koulumestari oli hämillään eikä ollenkaan ymmärtänyt sen ihanan lintusen arvoa, joka oli lentänyt hänen syliinsä, lapset hajaantuivat hädissään mikä minnekin, kaatoivat jakkaransa ja piiloutuivat välskärin korkeaselkäisen tuolin taa; ainoastaan Antero, joka äsken oli seurannut Stålhandsken ratsumiehiä vallihautojen yli, tarttui välskärin suureen, hopeapäiseen kävelykeppiin ja asettui sota-asentoon valmiina vastaanottamaan kroaatteja pistin tanassa. Vanha Bäck oli ainoa, joka pysyi järkähtämättömän levollisena; otettuaan esille soikean pikanellirasiansa hän puraisi pikkuisen palasen lempitupakastaan ja kysyi sitten hiljaisesti: Mikä sinua vaivaa, Sofia?
Hämillään ja punehtuen Anna Sofia irroittautui maisterin syleilystä, ja selitti, etsien pahantekijää silmillään, että joku oli pistänyt häntä neulalla käsivarteen.
Isoäiti, joka tarpeen tullessa osasi olla ankarakin, pani kohta toimeen tutkimuksen, ja katso, siinä tuli selville, että Jonathan oli pistänyt nuppineulan hienon rottinkikeppinsä päähän ja sillä häirinnyt sisartaan, kun tämä istui ajatuksissaan Lützenin tapahtumia muistellen. Tuomio julistettiin nopeasti ja lyhyeen niinkuin ainakin sotaoikeudessa, ja Jonathan sai kovan käskyn heti kohta mennä alas lastenkamariin ja lukea ylimääräisen läksyn huomiseksi.
Kun nyt järjestys maailman mahtavain avulla oli saatu palautetuksi ilman sen suurempaa verenvuodatusta, päästiin hiukan tarkemmin keskustelemaan välskärin kertomuksesta.
— On se vähän liian meluava kertomus tämä, — alkoi isoäiti, luoden kertojaan tuollaisen paljon merkitsevän, lempeän katseen, jolla hän vielä vanhoillaankin voitti kaikkien sydämet. — Liian meluava se on, kunnon serkkuseni, se täytyy minun sanoa; vielä tuntuu nytkin soivan korvissani tuo kanuunain pauke, josta ei ollut loppua tullakaan. On se tuo sota kuitenkin kaikitenkin kauheaa ja inhoittavaa, kun ajattelee, miten paljon verta vuotaa tappotanterella ja miten paljon kyyneliä kotona. Milloin onkaan koittava se päivä, jolloin ihmiset lakkaavat raatelemasta toisiaan ja rauhassa ja sovussa jakavat maan ja Herran hyvät lahjat keskenään?
Postimestarin sotaiset tunteet joutuivat tästä heti kohta kuohuksiin. — Sovussa? Jakavatko? Ilman sotaa? Hyi, serkku, hyi, tahtooko serkku muuttaa maailman muurahaispesäksi? Se olisi kaunista se … kynäsoturit tahraisivat maailman pikimustaksi, hottiaiset ja kujoonit hyppisivät rehellisten miesten silmille, ja kun yksi kansa karkaisi toisen niskaan, pitäisi tämän kai kumartaa nöyrästi ja kiittää kunniasta. Eihän toki, semmoiset miehet kuin Kustaa Aadolf ja Napoleon, ne kouhottelevat hiukan tätä maailmaa, laskevat maahan vähän pilaantunutta verta, ja siitä maailma vain paranee. Muistan vielä elokuun 21. päivän Karstulassa; Fieandt seisoi vasemmalla ja minä seisoin oikealla, kun…
— Jos minä uskaltaisin keskeyttää, — puuttui puheesen maisteri, joka jo senkin seitsemänkymmentä kertaa oli kuullut jutun Karstulasta, jossa Svanholm, siihen aikaan kersanttina, oli menettänyt kuuluisan etusormensa, — niin voisin aivan helposti todistaa veljelle, että maailma kulkee paljoa paremmin eteenpäin musteen voimalla kuin veren. Inter arma silent leges. Jos sodalla olisi sananvalta, niin emme istuisi nyt takkatulen ja totimme ääressä, vaan kanuunan suun vieressä jollakin linnan vallilla, saisimme heiluttaa sytytintä sen sijaan, että nyt hämmennämme sokeria teelusikalla, saisimme nuuskia ruudin savua, mutta nuuskata emme saisi. Mutta mitä saa muste aikaan? Mustehan se on tehnyt veljestäkin postimestarin, musteesta veli elää ja musteesta veli kuolee, se on veljen jokapäiväinen leipä, ja mitä olisi veli, jos ei mustetta olisi ollenkaan, vaan ainoastaan verta?
— Mitäkö olisin? Saksan saakeli … minäkö?
— Serkku Svanholm! — virkkoi isoäiti silmäten lapsiin. Ja postimestari vaikeni.
Välskäri katsoi pitävänsä rakentaa rauhaa veren ja musteen välillä. — Minä luulen, — sanoi hän, — että kansat elävät niinkuin yksityisetkin. Nuorina ollessaan ovat he rajuja ja hurjia, tappelevat ja reuhaavat, repivät toisensa palasiksi, mies miestä vastaan. Sitten ne vanhenevat ja viisastuvat, keksivät ruudin, joka asettaa joukot joukkoja vastaan ja antaa heidän kylmäverisesti tappaa toinen toisensa pitkien matkojen päästä. Lopuksi tulee maailma järkiinsä, lataa pyssyt vain paljaalla ruudilla, niinkuin juhannuslaukauksia ammuttaessa, ja tarttuu kynään, joka voi olla hyvinkin terävä silloin kuin tarvitaan. Silloin alkaa yhteisen järjen valta, joka on kaikista järkevin, ainakin minun ymmärtääkseni.
— Sepä vasta olisi saakelin … no, no, serkku, minä vaikenen kuin muuri! — huudahti postimestari. — Mutta minä vain kysyn: Mikä mies oli Kustaa Aadolf? Mikä mies oli Napoleon? Olivatko ne huilunsoittajia, häh? Vaiko raakalaisia ja hulluja? Ei kiitoksia, sanon minä! Serkku kuulee, etten kiroile; serkku olisi vain kuullut, miten tuhannen tulimmaisesti Fieandt kiroili Karstulassa.
Välskäri jatkoi välittämättä postimestarista:
— Senpätähden alkaakin kaikkien kansain nuoruuden historia sodalla, ja sotilas numero yksi maailman ensimmäisessä komppaniassa oli Kain nimeltään. Mutta koska sota on niin vanha kuin maailma, tulee se myöskin pysymään niin kauan kuin maailma pysyy. Minä en usko noihin uusiin ja kauniisiin ikuisen rauhan aatteihin. Minä uskon, että niin kauan kuin on kaksi ihmistä, jotka tahtovat jakaa maan keskenään, niin kauan kuin ihmissydämen himot ja halut ovat itsekkäitä, niin kauan rasittaa heitä myöskin sotien kirous. Ikuinen rauha on minun mielestäni siinä, ettei meidän enää ole oikeus sotia niin sokeasti, orjallisesti ja raivoisasti kuin ennen, vaan reippaalla mielellä, niin että ollaan selvillä siitä, mistä syystä soditaan, ja että tiedetään oikean asian puolesta sodittavan, ja silloin minun mielestäni sodittakoon ilolla ja riemulla…
— Se on siis samaa kuin sotia jonkin aatteen puolesta, — virkkoi maisteri miettiväisen näköisenä.
— Olkoon menneeksi, niin juuri, aatteen puolesta. Katsokaas, se on aina oleva suomalaisen sotamiehen kunnia, että hän kaikkina aikoina on taistellut maataan puolustaakseen, lähtemättä muilta heidän maataan anastamaan. Ja jos hän onkin mennyt ulos maailmaan vierailla mailla painimaan, silloin on Herra niin kauniisti asettanut, että se on tapahtunut kaikista korkeimman ja oikeimman asian hyväksi, nimittäin puhtaan evankeelisen uskon ja koko maailman omantunnon vapauden puolustamiseksi. Sen kyllä kolmikymmenvuotisen sodan suomalainen tiesi ja sentähden hän olikin ylpeä itsestään. Hän tunsi, että hänen sydämensä oli samaa lajia kuin Kustaa Aadolfinkin sydän, ja tämä, sen mukaan kuin minä ymmärrän, oli maailman kaikista suurin sotapäällikkö, koska hän taisteli ja voitti suurimman asian puolesta, minkä puolesta yleensä kannattaa taistella ja vertansa vuodattaa.
— Kertokaa vielä vähän Kustaa Aadolfista! — huudahti Antero, joka kaikesta siitä, mitä välskäri oli kertonut, ei ollut ymmärtänyt muuta kuin tämän yhden ainoan nimen.
— Hyvä setä, vielä vähän Kustaa Aadolfista! — huusivat muutkin pienokaiset.
— Ei, kiitoksia, suuri kuningas on nyt kuollut ja saakoon hän levätä meiltä rauhassa Riddarholman kirkon holvissa. Ja vaikkakin kertomus siitä menettää paljon, niin se siitä hyötyykin, koska muut henkilöt pääsevät paremmin esille. Sillä tähän saakka emme ole huomanneetkaan juuri muita kuin sankarikuninkaamme ja isoäiti on oikeassa sanoessaan, että korvamme ovat menneet umpeen pelkästä kanuunain paukkeesta. Siitä on ollut seurauksena, että niin hyvin neiti Regina kuin jesuiitta ja varsinkin Bertel, joka on kertomuksemme päähenkilö, ovat kulkeneet ohitsemme kuin muodottomat varjot.
— Entä Kätchen, — huomautti isoäiti. — Minä puolestani tahtoisin tietää jotakin tuosta iloisesta, siivosta lapsesta. En tahdo puhua pahaa Reginasta, mutta sen sanon kuitenkin, etten paljoa maksaisi tuommoisesta mustatukkaisesta, rajusta kissanpojasta, joka milloin hyvänsä saattaa repiä silmät päästäni.
— Entä uljas kreivi von Lichtenstein, jota emme ole nähneet sitten kuin Würzburgissa, — Anna Sofia lisäsi.
— Minä aavistan, että hänestä lopulta tulee Reginan sulhanen.
— Kas vain, silläkö korvalla se pikku serkku kuuntelee, — virkkoi postimestari veitikkamaisesti hymyillen. — Mutta minä pyydän, ettet veli Bäck enää puutu jonkinjoutavaan, vaan kerrot meille entistä enemmän Stålhandskesta, Lyytikäisestä, paksusta, pikku Larssonista ja Vitikasta. Mitenkä se mies tulee nyt korvitta toimeen? Minä muistan vielä, elokuun 21. p:nä oli muuan korpraali Karstulassa…
— Veli Bäck, — puuttui puheeseen koulumestari, joka aina oli saapuvilla, kun Karstulaa mainittiin, — veli Bäck, jolla on justitia mundi, oikeuden miekka kädessään, ei varmaankaan voi olla hirttämättä jesuiitta Hieronymusta Harz-vuoren korkeimman hongan latvaan?
— Varo itseäsi, veli Svenonius, — pisti postimestari, — jesuiitta oli hyvin oppinut mies, joka taisi hyvin paljon latinaa…
— Suomalaisista tahdon kertoa teille mitä tiedän, — sanoi välskäri, — mutta jo edeltäpäin täytyy minun sanoa, etten paljoa tiedä. Odottakaamme vielä parikymmentä vuotta, silloin on varmaankin joku ahkera tutkija kaivava vanhoista aikakirjoista esiin tiedot reippaiden kansalaistemme urotöistä. Siihen mennessä on meidän tyytyminen hajanaisiin piirteisiin … ehkä vähän lisäileminenkin omasta päästä — lisäsi välskäri niin hiljaa, etteivät sitä pienokaiset kuulisi, joille hän kernaasti tahtoi uskotella, että tarina oli täyttä totta.
— Ja mitäs tuli kuninkaan sormuksesta?
— Niin, siitäkin saamme kuulla huomeniltana.