8. NÜRNBERG JA LÜTZEN.
Tapahtumat ajavat toisiaan kuin aalto ajaa aaltoa kuohuvassa virrassa, ja ahtaitten kehyksien sisään puristettu kertomus on pakotettu kiitämään eteenpäin kosken nopeudella. Pois on meidän kiiruhdettava sivu merkillisen ajan merkillisimpien tapahtumien seurataksemme hienoa, mutta kautta monenlaisten aikojen ja kohtaloiden kulkevaa kertomuksemme lankaa: kuninkaan sormusta.
Wallenstein, tuo kauhea mies, oli tehnyt sovinnon keisarin kanssa, koonnut hirveän sotajoukon ja kääntynyt mustan ukkospilven tavoin rikasta Nürnbergiä vastaan. Kustaa Aadolf keskeytti voittoisan kulkunsa Baijerissa rientääkseen häntä vastaan, ja täällä, kahdessa vahvasti varustetussa leirissä, seisoivat molemmat sotajoukot yksitoista viikkoa liikkumattomina vastakkain — seisoivat siinä kuin pantteri ja leijona painautuneina hyökkäystä tekemään ja tarkasti vartioiden toistensa pienimpiäkin liikkeitä. Koko seutu paljastettiin näiden sotajoukkojen elättämiseksi ja alituisilla ryöstöretkillä käyden tuotiin ruokavaroja pitkien matkojen takaa. Keisarillisten sotajoukossa kunnostivat niissä töissä itseään Isolanin kroaatit, ruotsalaisten sotajoukossa taas Taupadelin rakuunat ja Stålhandsken suomalaiset ratsumiehet.
Nälänhätä, kesäkuuma, kulkutaudit ja sotamiesten ryöstöretket levittivät hätää ja kurjuutta kaikkialle. Kustaa Aadolfin sotajoukko oli, sittenkun siihen olivat yhtyneet Oxenstjernan ja Banérin laumat, 50,000 miestä. Elokuun 24. p:nä 1632 hyökkäsi hän Wallensteinia vastaan, joka 60,000 miehen kanssa oli sijoittunut voittamattomien vallituksien taa. Jo ennen auringon nousua alkoivat Torstensonin kanuunat ampua Alte Vesteä. Yön pimeydessä kiipesi 500 valkeaan prikaatiin kuuluvaa saksalaista pyssysoturia jyrkänteitä myöten ylös, nousten valleille hirmuisimmasta kuulasateesta huolimatta. Hetken aikaa näytti siltä kuin voitto olisi palkinnut heidän urhoollisuutensa; unestaan heränneitten vihollisten hämmennys, naisten huudot ja ruotsalaisten kuulat, joiden edessä kaatuivat kumoon teltat ja ihmiset, olivat hyökkäykselle eduksi. Mutta Wallenstein pysyi tyynenä ja rauhallisena, lähetti pois vaimot ja vyörytteli hyökkäävien päälle joukon toisensa perästä. Urhoollinen prikaati ajettiin tappiolla takaisin. Kuningas ei hänkään tahtonut taipua; vielä kerran karkasi valkea prikaati eteenpäin; turhaan. Silloin kutsui Kustaa Aadolf esiin suomalaiset "näyttääkseen, että pohjolan urhous saa saksalaisten pelkuriuden häpeästä punastumaan", niinkuin Schiller sanoo. Nuo valitut olivat Pohjanmaan miehiä. Kuolema irvisti heitä vastaan tuhannesta tulikidasta; mutta siitä huolimatta nähtiin heidän päättävästi ja järkähtämättömällä uljuudella kiipeävän ylös sateesta ja verestä liukastunutta vuoren rinnettä. Noita vahvoja vallituksia, tuota murhaavaa kuulasadetta vastaan kilpistyi kuitenkin kaikki heidän urhoutensa; ne harvat, joihin eivät keihäät ja kuulat sattuneet, heitettiin takaisin; ensi kerran nähtiin Kustaa Aadolfin suomalaisten väistyvän ja yhtä turhia olivat kaikkien muidenkin joukkojen yritykset. Keisarilliset lähtivät ajamaan takaa, mutta heitettiin takaisin, he lähtivät uudelleen, mutta heitettiin uudelleen takaisin. Taistelua jatkettiin koko päivä, suuri oli mieshukka kummallakin puolella, monta urhoollista päällikköä kaatui ja kuolon enkeli tähtäsi taas luotinsa kuningasta kohden, mutta osui vain kengän korkoon.
Keisarillinen ratsuväki joutui yhteen ruotsalaisen ratsuväen kanssa vasemmalla sivustalla. Cronenbergin kyrassierien tieltä, jotka oli puettu rautaan kiireestä kantapäähän ja joita kautta kaiken maailman kutsuttiin "voittamattomiksi", täytyi hesseniläisten väistyä. Hessenin maakreivi virkkoi suuttuneena, että kuningas tahtoi säästää omia joukkojaan. — No hyvä, — sanoi Kustaa Aadolf, — minä lähetän suomalaiset taisteluun ja toivon, että miesten muutos on oleva onnen muutos. — Nyt lähetettiin Stålhandske suomalaisineen Cronenbergia ja noita voittamattomia vastaan. Näiden kantajoukkojen välillä syntyi uljas, ihana, ikimuistettava ottelu; pensaita kasvavalla Regnitz-virran rannalla iskivät joukot yhteen, mies miestä vastaan, hevonen hevosta vastaan; kypäröitä vastaan tylsyivät miekkojen terät, pitkät pistoolit salamoivat, ja moni uljas ratsumies upposi virran liejuun. Luultavaa on, että suomalaisten hevoset tälläkin kertaa kestivät kauemmin kuin nuo kauniit ja nopeat unkarilaiset juoksijat ja siten vaikuttivat voiton saamiseen. Urhoollinen Cronenberg kaatui, hänen voittamattomansa pakenivat. Hänen sijaansa kiiruhti Fugger melkoisen joukon kanssa ja karkoitti suomalaiset, jotka alituisesti taistellen rinta vihollista vastaan peräytyivät viidakkoon. Täällä oli keisarillisten vastassa ruotsalaisten kiväärituli. Fugger kaatui ja uupuneet suomalaiset pakoittivat hänen ratsuväkensä peräytymään.
Yön tultua oli enempi kuin 3,000 miestä kaatunut. Alte Vesten tappelussa, sanoo Schiller, katsottiin Kustaa Aadolf voitetuksi, koska hän itse ei voittanut. Seuraavana päivänä vetäytyi hän Baijeriin. 44,000 ihmistä, ystävää ja vihollista, oli rutto ja sota vienyt noiden murhaviikkojen aikana Nürnbergin ympärillä.
Syysyöt pimenivät pimenemistään, Saksan verellä tahrattu maa oli usvien peitossa eikä vieläkään näkynyt taisteluista mitään loppua tulevan. Ainoastaan yksi suuri mies oli määrätty, monet myrskyt kestettyään, purjehtimaan rauhan ikuiseen satamaan ja muuttamaan elon syksyisestä yöstä iankaikkiseen valoon. Yhä lähempänä liihoitteli kuolon enkeli Kustaa Aadolfin jaloa otsaa ja levitteli sen ympärille tuota valoaan korkeammasta maailmasta, jonka joskus nähdään viimeisinä elon hetkinä säteilevän maailman jaloimpien ympärillä. Ympärillä seisova joukkio erehtyy niistä, mutta poismenevä itse aavistaa niiden tarkoituksen. Kaksi päivää ennen kuolemaansa kunnioitettiin Kustaa Aadolfia kuin Jumalaa, mutta hänen sielussaan vavahti aavistus läheisestä lopusta, ja hän virkkoi hovisaarnaaja Fabriciukselle: — Ken tietää, eikö Jumala kerran ole rankaiseva sekä heidän pakanallista mielettömyyttään että myöskin minua, ja näyttävä heille, etten minäkään ole muuta kuin heikko kuolevainen.
Kuningas oli kulkenut Saksiin päin hävittävän Wallensteinin jäljessä. Arnstadtissa heitti hän hyvästinsä Akseli Oxenstjernalle ja Erfurtissa kuningatar Maria Eleonoralle. Siellä samoinkuin Naumburgissa näkyi monista valmistuksista, että hän oli valmistautunut siihen, mikä oli tulossa. Wallenstein, joka luuli hänen asettuneen talvileiriin, lähetti Pappenheimin ja 12,000 miestä Halleen; itse oli hän Lützenissä 28,000 miehen kanssa ja kuningas Naumburgissa 20,000 miehen kanssa.
4. p:nä marraskuuta, saatuaan tietää Pappenheimin poistumisesta, lähti kuningas nopeasti liikkeelle yllättääkseen heikontuneen vihollisensa, ja olisikin se onnistunut, jos hän olisi päässyt tekemään hyökkäyksensä 5. p:nä. Mutta hänen voittoisalle tielleen viskasi kohtalo vähäisen esteen, tuon pienen Rippachin puron, joka viivytti hänen kulkuaan. Vasta myöhään illalla marraskuun 5. p:nä lähestyi kuningas Lützeniä; Wallenstein sai aikaa ja ymmärsi käyttää sitä hyväkseen. Pitkin Leipzigiin vievää valtatietä kaivatti hän ravit syvemmiksi, teetätti rintavarustuksia ja asetutti niiden taa molemmin puolin tietä parhaat tarkk'ampujansa, joiden oli määrä ristitulellaan tuhota eteenpäin hyökkääviä ruotsalaisia. Kuninkaan sotaneuvosto epäsi hyökkäystä tekemästä; ainoastaan herttua Bernhard kehoitti siihen ja kuningas oli samaa mieltä, — sillä, — sanoi hän, — paras on peseytyä ihan puhtaaksi, kun on kerran kylpyyn joutunut.
Yö oli pimeä ja synkkä. Kuningas vietti sen vanhoissa vaunuissa Kniephausenin ja herttua Bernhardin seurassa. Hänen valpas päänsä ehti ajatella kaikkea, ja silloin, niin kerrotaan, irroitti hän oikeasta etusormestaan pienen kuparisen sormuksen, antoi sen herttua Bernhardille ja käski hänen, jos jotakin erikoista tapahtuisi, toimittamaan sormus eräälle nuorelle, suomalaiselle upseerille.
Varhain aamulla ratsasti kuningas sotarintamaansa tarkastamaan. Hän oli puettu hirvennahkahaarniskaan ja harmaaseen päällystakkiin; kun häntä kehoitettiin moisena päivänä käyttämään haarniskaa, vastasi hän: — Jumala on haarniskani. — Sakea usva viivytti hyökkäystä. Päivän koittaessa veisasi koko sotajoukko virren: "Jumala ompi linnamme" ja kun sumua yhä kesti, aloitti kuningas itse virren "Älä säiky joukko pienoinen", jonka hän vähän ennen oli itse sepittänyt. Sen jälkeen ratsasti hän rivien ohi huutaen: — Tänä päivänä me, pojat, pääsemme kaikista vaivoistamme; — ja kaksi kertaa oli hänen hevosensa vähällä kompastua.
Vasta klo 11 aamupäivällä hajaantui usva heikon tuulen henkäyksen tieltä. Heti kohta teki ruotsalainen sotajoukko hyökkäyksensä: oikealla sivustalla, jota kuningas johti, oli taas Stålhandske suomalaisineen, lisänään ruotsalaista väkeä; keskustassa oli ruotsalainen keltainen ja vihreä prikaati Nils Brahen johdolla; vasemmalla sivustalla oli saksalaista ratsuväkeä herttua Bernhardin komennettavana. Herttuata vastaan seisoi Colloredo parhaimman ratsuväen kanssa, keskustassa oli Wallenstein itse taajain jalkajoukkojen kanssa, jota paitsi hänellä oli seitsemän kanuunaa rintaman edessä; Stålhandskea vastassa seisoi Isolani raakojen, mutta urhoollisten kroaattiensa kanssa. Sotahuuto oli molemmilla puolin sama kuin Breitenfeldin tappelussa. Kun kuningas antoi merkin hyökkäykseen, pani hän kätensä ristiin ja huudahti: — Jeesus, Jeesus, auta minua tänään taistelemaan pyhän nimesi kunniaksi!
Nyt sytyttivät keisarilliset Lützenin, tykistö alkoi jyskää ja ruotsalaiset hyökkäsivät eteenpäin, kärsien kuitenkin jo alussa suuria tappioita. Vihdoinkin pääsi ruotsalaisten keskusta hautojen yli, valloitti nuo seitsemän kanuunaa ja syöksi takaisin kaksi vihollisten prikaatia. Jo kääntyi kolmaskin pakosalle, kun Wallensteinin onnistui saada heidät pysähtymään. Ratsuväki hyökkäsi ruotsalaisten kimppuun sivulta päin, eivätkä suomalaiset, jotka juuri olivat tapelleet kroaatteja ja puolalaisia vastaan ja ajaneet heidät pakosalle, olleet vielä ehtineet vallihautojen yli. Silloin kiiti kuningas eteenpäin smoolantilaisten kanssa, mutta ainoastaan harvojen hevoset voivat seurata kuninkaan juoksijaa. Taru kertoo, että keisarillinen pyssymies oli ampunut häntä hopeakuulalla; varmaa vain on, että kuninkaan vasen käsi haavoittui ja että hän koetti salata haavaansa, mutta uupuneena veren vuodosta kohta pyysi Lauenburgin herttuata, joka ratsasti hänen sivullaan, saattamaan hänet huomaamatta pois tappotanterelta. Mutta sodan touhussa hyökkäsivät Götzin kyrassierit ja heidän etunenässään Moritz von Falkenberg heidän ohitsensa. Falkenberg tunsi kuninkaan ja ampui häntä vyötäisiin huutaen: — Sinua olen kauan hakenut! — Hetikohta sen jälkeen kaatui Falkenberg itse. Ja silloin on kuningas horjunut satulassaan ja pyytänyt herttuan varjelemaan omaa henkeään; ja herttua on tarttunut häntä vyötäisiin tukeakseen häntä, mutta silloin on koko vihollisten lauma karannut heidän päälleen ja erottanut heidät. Pistoolinlaukaus on kärventänyt herttuan tukkaa, kuninkaan hevonen on saanut kuulan kaulaansa ja hullaantunut, ja Kustaa Aadolf on vajonnut satulasta, laahannut vähän matkaa mukana jalustimiin takertuneena ja sitten pudonnut maahan. Nuori paashi Leubelfingen Nürnbergistä oli tarjonnut hänelle hevosensa, mutta ei jaksanut nostaa ylös kaatunutta. Keisarillisia ratsumiehiä ajaa ohitse, he kysyvät, kuka on haavoitettu, ja kun Leubelfingen ei tahdo vastata, syöksee yksi heistä miekkansa hänen lävitsensä, toinen ampuu kuningasta päähän; jonka jälkeen muutkin ampuvat heitä useampia kertoja ja he peittyvät toisten ruumiiden alle; mutta Leubelfingen elää vielä muutamia päiviä sen jälkeen kertoakseen jälkimaailmalle suuren Kustaa Aadolfin surullisesta, ikimuistettavasta sankarikuolemasta.
Sill'aikaa oli ruotsalaisen sotaväen keskusta ollut pakotettu väistymään, tuhat silvottua ruumista lepäsi tappotanterella, mutta vielä ei oltu voitettu jalankaan verran maata. Molemmat sotajoukot olivat melkein samoissa asemissaan, joilla olivat olleet ennen taistelun alkamista. Silloin nähtiin kuninkaan haavoitettu hevonen, tyhjä satula veren vallassa, laukkaavan rivejä pitkin. — Kuningas on kaatunut! — Ja niin kertoo Schiller kauniisti seuraavaa: "ihmishengen arvo aleni polkuhintaan, kun hengistä kallein ei enää ollut olemassa; kuolemalla ei enää ollut mitään kauhua kaikista pienimmillekään, sitten kun se ei ollut säästänyt kruunattua päätä." Herttua Bernhard karahdutti rivistä riviin: — Te ruotsalaiset, suomalaiset ja saksalaiset, — huusi hän, — teidän ja meidän ja vapauden puolustaja on kaatunut. Se, joka kuningasta rakastaa, kiiruhtakoon eteenpäin hänen kuolemataan kostamaan! — Ennen kaikkia muita totteli tätä kehoitusta Stålhandske suomalaisineen; äärettömillä ponnistuksilla karkasivat he hautojen yli ja ajoivat edellään laumoittain vihollisia; kaikki kaatui heidän iskuistaan. Pakoon ajettu Isolani heittäysi toisaalle ja koetti valloittaa ruotsalaisten kuormastoa, mutta hänen täytyi väistyä. Yhtä suurella raivolla tunkeutui Brahe keskustaa vastaan hautojen yli, sill'aikaa kuin herttua Bernhard välittämättä siitä luodista, joka musersi hänen kätensä, valloitti yhden vihollisten pattereista. Koko keisarillinen sotajoukko uupui, murtui ja horjui tämän kauhean hyökkäyksen edessä; ruutivaunut räjähtivät ilmaan, Wallensteinin käskyt ja Piccolominin loistava urhoollisuus eivät enää voineet estää keisarillisten nurinniskaista pakoa.
Silloin kajahti yli avaran kentän riemuhuuto: — Pappenheim on täällä! — Ja Pappenheim, tuo uljahista uljahin, oli todellakin siellä ratsumiehineen. Hänen ensimmäinen kysymyksensä oli: — missä on Ruotsin kuningas? — Osoitettiin Stålhandsken joukkoa ja hän hyökkäsi sinne. Siinä syntyi mitä kuumin, mitä kiukkuisin kahakka. Keisarilliset rohkaisivat mielensä, kääntyivät takaisin ja ahdistivat kolmelta puolelta yht'aikaa. Ei kukaan väistynyt. Brahe kaatui ja hänen keltainen prikaatinsa kaatui melkein viimeiseen mieheen. Winckel vihreine miehineen kaatui yhtä kauniiseen järjestykseen, mies miehen viereen, niinkuin olivat riveissään seisoneet. Muu ruotsalainen jalkaväki vetäytyi hitaasti takaisin ja voitto näkyi jo suosiollisesti hymyilevän tuolle kaikki musertavalle Pappenheimille.
Ei hän kuitenkaan, tuo aikansa Ajax, mies sata-arpinen, saisi nähdä voiton päivän koittavan. Jo ensi hyökkäyksessä suomalaisia vastaan musersi falkonettitykin luoti hänen sarvenansa; kaksi pyssynluotia lävisti hänen arpisen rintansa; sanotaan, että Stålhandske itse oli häneen osunut. Hän kaatui, vielä kuolemassaankin riemuiten Kustaa Aadolfin kaatumisesta, ja uutinen hänen kuolemastaan levitti kauhua keisarillisten joukkoihin. — Pappenheim on kuollut; kaikki on hukassa! — Vielä kerran törmäsivät ruotsalaiset eteenpäin; herttua Bernhard, Kniephausen, Stålhandske tekivät ihmeitä. Mutta myöskin Piccolomini, joka kuusi haavaa ruumiissaan nousi vielä seitsemännen hevosen selkään, taisteli yliluonnollisella uljuudella. Keisarillinen keskusta ei väistynyt ja pimeä erotti taistelevat. Wallenstein vetäytyi takaisin ja uupunut ruotsalainen sotajoukko leiriytyi taistelukentälle. Yhdeksän tuhatta kuollutta luettiin Lützenin kentillä.
Seuraukset tästä taistelusta olivat tuntuvia keisarillisille. He olivat menettäneet kaiken tykistönsä ja uskonsa Pappenheimin ja Wallensteinin voittamattomuuteen. Suuri friedlandilainen raivosi vihasta; ankaralla kädellä hirtätti hän pelkurit ja palkitsi kullalla urhoolliset. Sairaana ja synkkämielisenä vetäytyi hän jäljelle jääneen kymmenen tuhannen miehensä kanssa takaisin Böömiin, jossa turvautui tähtien yölliseen seuraan, jossa hautoi petollisia tuumiaan ja jossa Buttlerin käsi lopetti hänen loistavan elämänsä.
Mutta kuitenkin — kautta katolisen maailman raikui ääretön voiton riemu, sillä lutherilaisuus ja ruotsalaiset olivat menettäneet verrattomasti paljon enemmän kuin heidän vihollisensa. Kangistunut oli se käsi, joka niin voimakkaasti oli heiluttanut valon ja vapauden voittoisata miekkaa; protestanttien suru, johon sekautui pelko tulevaisuudesta, oli yleinen ja syvä. Syyttä ei laulettu te deumia Wienin, Brüsselin ja Madridin tuomiokirkoissa; kaksitoista päivää kestävillä loistavilla härkätaisteluilla vietettiin Madridissa pelätyn sankarin kuolemaa; mutta kun keisari Ferdinand, joka oli suurempi ja jalompi kuin hänen aikalaisensa, näki kaatuneen vihollisensa verisen haarniskan, sanotaan hänen vuodattaneen kyyneliä.
Monenlaisia tarinoita kulki suuren Kustaa Aadolfin kuolemasta; milloin syytti kansa Lauenburgin herttuaa Frans Albertia, milloin Richelieutä, milloin herttua Bernhardia kuninkaan kuolemasta; mutta ei yhtäkään näistä epäluuloista ole historia osoittanut tosiksi. Eräs uudempi saksalainen kirjailija[8] kertoo seuraavan kansan suusta saamansa tarinan: "Ruotsin kuningas Kustaa Aadolf sai vielä nuorena ollessaan eräältä naiselta, jota hän paljon rakasti, rautaisen sormuksen, jota hän ei sittemmin koskaan antanut irroittaa kädestään. Sormuksessa oli seitsemän ympyrää, jotka muodostivat alkukirjaimet hänen kumpaankin nimeensä. Seitsemän päivää ennen hänen kuolemaansa katosi sormus hänen sillä kertaa huomaamatta tätä omituista varkautta."
Lukija tietää, että tämä kertomus kutoutuu tuohon sormukseen, mutta monet seikat antavat aihetta luuloon, että sormus oli ollut kuparista.
Taistelun jälkeisenä iltana lähetti herttua Bernhard sotamiehensä soihtujen valossa etsimään kuninkaan ruumista ja he löysivät sen ruumisko'on alta ryöstettynä ja ruhjottuna. Se vietiin Meuchenin kylään, palsamoitiin siellä, ja sotamiehet saivat luvan vielä kerran katsella sankarikuninkaansa kalventuneita kasvoja. Katkeria kyyneleitä vuodatettiin, mutta ei ainoastaan surun, vaan ylpeydenkin kyyneleitä, sillä vähäpätöisinkin katsoi kunniakseen sitä, että oli saanut taistella noin jalon ja uljaan kuninkaan vierellä.
— Katsokaa, — sanoi nyyhkyttäen muuan sotavanhus Stålhandsken suomalaisista, — ne ovat ryöstäneet hänen kultaiset vitjansa ja hänen kuparisen sormuksensa, tuossa näkyy vielä sormuksen valkoinen sija oikean käden etusormessa.
— Mitä olisivat he tehneet kuparisormuksella? — kysyi muuan skottilainen, joka äsken sotaväkeen saapuneena ei vielä tiennyt niistä taruista, joita miehestä mieheen kerrottiin.
— Mitäkö kuparisormuksella? — virkkoi eräs pommerilainen salaperäisesti. — Ole varma siitä, että jesuiitat sen tunsivat! Sormus oli suomalaisen noita-akan loitsima, ja niin kauan kuin se oli kuninkaan sormessa, ei häneen pystynyt rauta eikä lyijy.
— Mutta kas, hän kadotti sen, — virkkoi kolmas, — ja sentähden…
— Mitä se tuo pommerilainen potaattimaha puhuu? — kivahti suomalainen vihaisesti. — Jumala eikä kukaan muu on suojellut suurta kuningastamme, mutta sormuksen sai hän suomalaiselta tytöltä, jota nuoruudessaan suuresti rakasti; minä tiedän näistä asioista enemmän kuin te, mokomat perunaturvat!
Herttua Bernhard, joka synkkänä ja miettiväisenä oli katsellut kuninkaan kalpeita kasvoja, katsahti nuo sanat kuultuaan taakseen, pisti terveen kätensä poveensa ja kysyi suomalaiselta:
— Toveri, tunnetko sen Stålhandsken upseereista, jonka nimi on Bertel?
— Tunnen, teidän ylhäisyytenne.
— Elääkö hän?
— Ei, teidän ylhäisyytenne.
Herttua kääntyi hajamielisenä toisen puoleen ja antoi käskyjä oikeaan ja vasempaan. Hetken kuluttua hän kuninkaan nähtyään taas muisti jotakin. — Oliko hän urhoollinen mies? — kysyi hän.
— Hän oli Stålhandsken miehiä! vastasi suomalainen yksikantaan, mutta omituisella ylpeyden vivahduksella äänessään.
— Milloin kaatui hän ja missä?
— Viimeisessä Pappenheimin kahakassa.
— Etsikää häntä!
Herttuan käsky täytettiin nurkumatta, vaikka uupuneet sotamiehet ihmettelivätkin, miksi juuri tuo nuori upseeri oli etsittävä, kun Nils Brahe, Winckel ja niin moni muu harmaantunut päällikkö virui verissään tappelutanterella. Vasta aamupuoleen yötä palasivat lähetetyt sillä tiedolla, ett'ei Bertelin ruumista oltu voitu löytää mistään.
— Hm, — sanoi herttua tyytymätönnä, — suurilla miehillä on välistä pienet oikkunsa; mitä minä nyt teen kuninkaan sormuksella?
Ja marraskuun punainen aamuaurinko valaisi Lützenin kenttiä. Uusi aika koitti, mestari oli poissa ja oppilaat saivat tehtäväkseen hänen työnsä jatkamisen.