7. UUSIA SEIKKAILUJA.
Ingolstadtista kääntyi kuningas Landshutiin sisä-Baijerissa. Kuta syvemmälle hän tunki tähän maahan, jossa ei ennen oltu mitään kerettiläissotajoukkoa nähty, sitä synkemmäksi kasvoi väestön uskonvimma, sitä julmemmaksi ja verisemmäksi sen vastarinta. Suuret talonpoikaisparvet väijyivät kaikkialla munkkiensa johtamina, surmasivat jokaisen, joka heidän tielleen sattui ja kiduttivat vankejaan kaikilla mahdollisilla keinoilla. Kuninkaan oma väki alkoi menestyksen hurmaamana ja näiden julmuuksien ärsyttämänä luopua siitä sotakurista, joka tähän asti oli ollut sen kunnia, ja verisesti kostaen hävittää niitä seutuja, joiden kautta se kulki. Murhaten ja väijyen seurasi salainen vihollinen ruotsalaisen sotajoukon jälkiä ja onneton jokainen vähälukuisempi joukkio, joka uskalsi erota muutamiakaan pyssyn kantamia pääjoukosta.
Tungettuaan syvemmälle sisämaahan halusi kuningas eräänä päivänä lähettää uusia, tärkeitä määräyksiä Banérille, joka suojellen kuninkaan paluumatkaa hitaammassa marssissa kulki hänen jäljessään Ingolstadtista päin. Epävarmojen olojen vuoksi oli tuollainen sanan lähettäminen peräti vaarallinen, eikä kuningas tahtonut antaa sitä suuremman joukon tehtäväksi. Silloin tarjoutui nuori, suomalainen upseeri ainoastaan kahden ratsumiehen seuraamana suorittamaan tämän tehtävän. Kuningas suostui siihen ja nuo uhkarohkeat ratsumiehet lähtivät eräänä toukokuun iltana vaaralliselle retkelleen.
Nuori upseeri ei ollut kukaan muu kuin meidän kaikkien hyvä tuttu Bertel ja hänen toverinsa olivat pohjalainen Pekka ja hämäläinen Vitikka. Yö oli pimeä ja pilvinen; nuo kolme miestä ratsastivat varovasti keskitietä peläten yhtä helposti eksyvänsä tuntemattomassa seudussa kuin joutuvansa tiepuolessa väijyvien baijerilaisten ammuttaviksi. Hieno, tuhuttava sade oli pehmittänyt kuormavaunujen särkemän tien, ja joka hetki olivat he vaarassa joko kompastua kiveen tai kaatua suulleen likavesirapakkoon.
— Kuulehan, mies, — sanoi Vitikka ivaillen vierustoverilleen, — sinä olet pohjalainen ja taidat siis loihtia?
— Huono miespä minä olisin, ellen taitaisi, — vastasi Pekka samaan henkeen.
— Niinpä loihdi minulle sitten tähän Hattelmalan harjanne ja laita niin, että tuolla laaksossa näemme tulien tuikkavan Hämeenlinnasta. Siellä istuu muuan mustalaistyttö, joka oli ennen henttuni, ja nyt tahtoisin minä kernaammin nukkua hänen vieressään kuin rämpiä näissä saakelin rapakoissa tässä pirun pimeässä metsässä.
— Se nyt ei ole minulle kumma eikä mikään, — vastasi Pekka kehuen; — katsohan tuonne, etkö jo näe tulien kiiluvan Hämeenlinnasta?
Toveri siristi silmiään epävarmana siitä, puhuiko pohjalainen totta vai leikkiä, sillä toinen saattoi tapahtua yhtä hyvin kuin toinenkin. Ja todellakin näkyi alhaalla olevasta painanteesta tulen tuiketta, mutta hämäläinen käsitti kuitenkin kohta, että kotipuoleen oli vielä kahdensadan peninkulman matka. Hevoset pysähtyivät yht'äkkiä eikä niitä voitu saada ottamaan askeltakaan eteenpäin. Tiheä murros tien poikki kaadettuja puita esti ratsumiehiä pääsemästä askeltakaan eteenpäin.
— Hiljaa! — kuiskasi Bertel, — minä kuulin ritinää pensaikosta.
Ratsastajat ajoivat vähän matkaa syrjään ja kyyristyivät hevostensa selkään sanaakaan hiiskumatta. Toisella puolen tietä kuului askelia ja katkeavien oksien ritinää.
— Niiden täytyy olla täällä neljännestunnin kuluttua, — sanoi joku ääni Baijerin murteella.
— Montako niitä on?
— Kolmekymmentä ratsumiestä ja toistakymmentä kuormahevosta. Ne lähtivät hämärissä Geisenfeldistä ja mukanaan on niillä vangittu tyttö.
— Ja montakos meitä on?
— Noin viisikymmentä pyssymiestä ja seitsemän- tai kahdeksankymmentä, joilla on kirveitä ja keihäitä.
— Hyvä. Ei yhtään laukausta saa ampua, ennenkuin ne ovat kolmen askelen päässä.
Silloin hirnahti Bertelin hevonen, Lapiksi kutsuttu; se oli kotoisin
Rovaniemeltä, pieni, mutta virkeä ja väkevä.
— Ken siellä! huudettiin maantieltä.
— Ruotsalainen! huusi Bertel rohkeasti samoinkuin Würzburgin portissakin, laukaisi pistoolinsa ääntä kohti ja huomasi ruutitulen valossa suuren joukon talonpoikia, jotka olivat asettuneet murroksen ympärille. Hän käänsi hevosensa, käski miehiään seuraamaan ja lähti laskemaan täyttä laukkaa takaisin Landshutiin päin.
Ruutitulen valossa olivat talonpojatkin huomanneet nuo kolme ratsumiestä ja ehättivät nyt sulkemaan heiltä tien kiireimmän kautta. Bertel pääsi Lappinsa avulla ajoissa pakoon, mutta Vitikan hevonen kompastui kantoon ja Pekan lihava työhevonen, kotoisin Isostakyröstä, sai suosta ylös pyrkiessään keihään piston rintaansa. Nähdessään toveriensa vaaranalaisen tilan, ei Bertel voinut jättää heitä oman onnensa nojaan, vaan käänsi hevosensa ympäri, löi kuoliaiksi lähinnä olevat talonpojat, tarttui Pekan hevosen suitsiin ja koetti vetää sitä ylös suosta, huutaen samalla Vitikalle, että tämä heittäisi hevosensa ja hyppäisi Lapin selkään. Rohkea yritys oli jo onnistumaisillaan: jo olivat kaikki kolme päässeet takaisin maantielle, kun yht'äkkiä kuului suhina ilmassa ja Bertel kiskaistiin nuoran silmukkaan takertuneena alas hevosensa selästä. Vitikka putosi hänkin maahan: Lappi laukkasi tiehensä ja vasten tahtoaan täytyi Pekankin seurata hevosensa jäljessä, joka riensi toisen mukaan. Bertel ja Vitikka vangittiin tuossa tuokiossa kädet selän taakse sidottuina.
— Hirttäkää nuo koirat, ennenkuin toiset ennättävät apuun.
— Pää alaspäin! — ehdotteli joku toinen.
— Ja pään alle pieni rovio! — lisäsi kolmas.
— Ei saa tehdä tulta! — komensi neljäs, jolla näytti olevan johtava asema. — Kuule, toveri, — kuiskasi hän maassa makaaville vangeille. — puhuitteko te suomenkieltä?
— Mene helvettiin! — murahti Vitikka.
— Maledicti, maledicti Fennones! — huudahti äskeinen ääni pimeästä. — Nyt olette vihdoinkin käsissäni!
— Nyt tulevat ne! — huusi joku joukosta ja todella kuuluikin samassa hevosten askelia Ingolstadtista päin. Talonpojat vaikenivat ja sulkivat varovaisuuden vuoksi suun vangituiltakin. Tulijat ratsastivat tulisoihtujen valossa ja näkyivät olevan saksalaisia ryöstelijöitä, jotka palasivat rosvoretkiltään jostakin läheisyydestä. Nopeasti ratsastaessaan eivät he huomanneetkaan murrosta edessään, ennenkun olivat aivan sen luona ja samassa paukahti murhaava laukaus kaadettujen puunrunkojen alta. Toistakymmentä etumaista miestä nähtiin kaatuvan maahan, hevoset hyppäsivät pystyyn ja laahasivat perässään jalustimiinsa takertuneita kaatuneita, koko joukkio joutui hämmennyksiinsä, toiset kääntyivät hetikohta takaisin ajaen kumoon kuormahevoset, toiset ampuivat umpimähkään murrokseen kätkeytynyttä vihollista. Talonpojat hyökkäsivät esiin väijymäpaikaltaan, karkasivat raivostuneina jäljelle jääneiden kimppuun ja kiskoivat heitä suopunkien avulla hevosten selästä. Saksalaiset puolustautuivat epätoivon uljuudella; kymmenen minuutin kuluttua oli koko parvi hajaantunut, kahdeksan tai yhdeksän oli päässyt pakoon, viisitoista makasi verissään maantiellä, ja kuusi tai seitsemän oli otettu vangiksi, samalla kun kaikki mukana tuotu saalis oli joutunut vihollisten käsiin. Ainoastaan neljä talonpoikaa oli kaatunut. Baijerilaisten kosto oli kamala. He ampuivat vankeja paljaalla ruudilla silmiin, kaivoivat heidät vyötäisiä myöten märkään maahan ja kivittivät heidät hitaasti kuoliaiksi.
Kun tämä hirmutyö oli tehty, ryhdyttiin saalista korjaamaan. Kädet sidottuina viskattiin Bertel ja hänen seuralaisensa hevosen selkään ja niin alettiin ajaa metsää kohti. Hetken kuluttua pysähdyttiin yksinäiseen taloon, vangit laahattiin sisään ja nakattiin muista erillään olevan kamarin lattialle, sill'aikaa kuin talonpojat tuvassa antautuivat hurjan voitonriemun valtaan ja virkistivät voimiaan äsken anastetulla viinillä. Kamariin astui nyt kalmankalpea munkki, jonka vyöllä riippui pellavaiseen nuoraan kiinnitetty miekka. Mielihyvin lähestyi hän soihtu kädessään vankeja, irroitti heidän suukapulansa ja tarkasteli vaieten heidän kasvojaan. — Valehtelevatko silmäni? — sanoi hän viimein. — Vai eikö se ole luutnantti Bertel kuninkaan henkivartioväestä?
Bertel kohotti kulmiaan ja tunsi jesuiitta Hieronymuksen.
— Tervetuloa luokseni, herra luutnantti, ja kiitoksia viimeisestä!
Noin harvinaista vierasta on kestitettävä miten talo parhaiten taitaa.
Luulen nähneeni toverinnekin tätä ennen, — jatkoi hän osoittaen
Vitikkaa.
Raaka hämäläinen katsoi häntä tuikeasti silmiin ja veti suunsa pilkalliseen irvistykseen. — Minne olet pannut vasemman korvasi, munkki? — huusi hän kiroten. — Pois kalotti päästäsi, kananvaras, niin nähdään onko sinulle kasvanut aasin korva sijaan!
Jesuiitan hahmo muuttui hänen ajatellessaan tapausta Breitenfeldin tappotanterella ja raivostuneena puri hän hammasta. — Kavahda omia korviasi! — kähisi hän. — Anathema maranatha! Ne ovat kuulleet kuultavansa tässä maailmassa.
Näin sanottuaan taputti jesuiitta kaksi kertaa käsiään ja sisään astui seppä tulipunaiset pihdit kädessään.
— No, toveri, joko korviasi kuumentaa? — ivaili munkki.
Vitikka vastasi uhkamielisesti:
— Luulet olevasi viisaskin, mutta et ole kuitenkaan kuin rajasuutari piruun verraten. Herrasi ja mestarisi ei tarvitse pihtejä, hän nipistää näpillään.
— Oikea korva, — sanoi jesuiitta. Seppä, joka oli kuumentanut rautojaan läheisessä takkatulessa heilutti niitä hämäläisen pään päällä. Vitikka naurahti pilkallisesti. Hänen ruskeat poskensa punastuivat, mutta vain hetkiseksi. Hänellä oli enää vain toinen korva jäljellä.
— Tahdotko luopua uskostasi tunnustaa paavin ja kirota Lutherin, niin saat pitää toisen korvasi.
— Saituri! — huudahti hämäläinen. — Herrasi ja mestarisi tarjoo maita ja valtakuntia ja sinä tarjoat vaan kurjan korvan!
— Vasen korva! — virkkoi jesuiitta kylmästi.
Seppä teki työtä käskettyä. Kidutettu sotamies vain hymyili.
— Tämä on inhoittavaa! — huudahti vieressä makaava Bertel. — Tapa meidät, jos tahdot, mutta tapa pian!
— Ja kuka on sanonut, että aion tappaa teidät? — vastasi isä Hieronymus. — Päinvastoin on omassa vallassanne, tahdotteko jo tänä yönä päästä vapaaksi.
— Ja mitä vaadit minulta?
— Te olette urhoollinen nuori mies, luutnantti Bertel! Minua surettaa, että kuningas niin häpeällisesti ja niin väärin on ottanut teiltä sen arvon, jonka olette verellänne ansainnut.
— Vai niin, vai surettaa se sinua? Entäpä sitten?
— Teidän sijassanne minä kostaisin.
— Kostaisinko? Niinpä niin, olenhan sitä tuuminut.
— Te kuulutte Kustaa Aadolfin henkivartioväkeen. Te tiedätte kai, mitä oikeauskoiset, katoliset ruhtinaat antaisivat sille, joka elävänä tai kuolleena toimittaisi kuninkaan heidän käsiinsä?
— Mistäs minä sen tietäisin, aivoisa isä?
— Ruhtinaskunnan saisi hän, jos olisi aatelismies; viisikymmentätuhatta tukaattia, jos olisi aateliton.
— Arvoisa isä, se on liika pieni palkka niin suuresta palveluksesta.
— Ota joko kuolema taikka ruhtinaallinen palkkio!
— Vai tämä olikin tarkoituksesi, arvoisa isä?
— Tehkää niin kuin tahdotte; kun olette miettinyt ehdotustani, saamme siitä taas puhua. Tällä kertaa voitte kuitenkin ostaa henkenne ja vapautenne paljoa halvemmasta, aivan mitättömästä.
— Mitähän tuo mahtanee olla, arvoisa isä?
— Kuulkaa minua. Minä pyydän teiltä vain pyhän valan, että teette minulle vähäpätöisen palveluksen. Kuningas Kustaa Aadolfilla on oikeassa etusormessaan pieni kuparisormus. Se on hänelle arvoton, mutta minä maksaisin paljonkin sen saadakseni, sillä minä olen … muinaiskalujen keräilijä. Minä tahtoisin kernaasti omistaa muiston kuninkaasta, jota, vaikka vihaankin, kuitenkin ihailen ihmisenä.
— Entä se sormus…?
— Se tulee teidän hankkia minulle tavalla millä tahansa, ennenkuin kuu ensi kerran kääntyy. Luvatkaa se valallanne ja olette vapaa!
— Siis vaan pieni rikos seitsemättä käskyä vastaan? Ja anteeksi saan jo edeltäkäsin? Mene, rosvo, ja kiitä onneasi, että käteni ovat sidotut; muuten opettaisin sinua pitämään arvossa sotilaan kunniaa!
— Rauhoittukaa, nuori mies, ja muistakaa, että henkenne on minun käsissäni. Kun olen tehnyt tehtäväni toverinne kanssa, tulee teidän vuoronne.
Bertel heitti häneen vain halveksivan silmäyksen.
— Työhösi, seppä! — mutisi jesuiitta synkästi. Ja seppä tempasi taas hehkuvat pihtinsä tulesta.
Samassa syntyi sekavaa melua pirtin puolella, missä talonpojat mässäsivät. Huudettiin: — Aseihin! Ruotsalaiset ovat kimpussamme! — Ovi paiskattiin auki. Toiset tarttuivat pyssyihinsä, toiset nukkuivat juovuksissaan lattialla. Ulkoa kuului selvästi ruotsalaisten upseerien komentosanoja: — sytyttäkää tupa tuleen, pojat, ne ovat satimessa, saakelit!
Jesuiitta hyppäsi ulos ikkunasta.
Tulinen, mutta lyhyt kahakka syntyi tuvan ovessa. Talonpojat joutuivat pian tappiolle ja pyysivät armoa. Mutta etumaiset pistettiin pertuskoilla kuoliaiksi ja toiset vangittiin, tupa ryöstettiin ja Bertel tovereineen vapautettiin.
— Larssonko se on? — huusi hän iloisesti.
— Potz donner wetter, ka Bertelhän se on? Tännekö sinun oli vietävä kuninkaan käsky?
— Entä itse?
— Saakeli vieköön, sinä tiedät, että minä olen onnen poika! Minut lähetetään vartioimaan kuormastoa, minä tapaan tiellä muutamia ryöstelijöitä, jotka kertovat tästä väijymäpaikasta metsässä; minä kiiruhdan sinne heidän neuvonsa mukaan ja vapautan yht'aikaa reippaan pojan ja ihanan immen. Katso häntä: poskipäät punaiset kuin mansikka, silmät kuin taivaan sini!
Bertel katsahti kupeelleen ja näki siinä vapisevan tytön, puolikuolleena pelästyksestä.
— Sehän on neiti Reginan kamarineito Kätchen! — huudahti Bertel, joka monet kerrat oli nähnyt tuon iloisen tytön totisen neidin seurassa.
— Pelastakaa minut, luutnantti Bertel, pelastakaa! — huusi tyttö ja tarttui tiukasti häntä käsivarteen.
— Larsson, lahjoita minulle tuo tyttö!
— Oletko sinä järjiltäsi? Tahdotko riistää minulta tyttöni?
— Päästä hänet vapaaksi! minä pyydän…
— Niin teenkin … muutamien viikkojen kuluttua! Mutta hellitä hänet, sanon minä, tahi… — Tulinen, paksuvartaloinen sotilas kohotti jo pitkän miekkansa, jolla hän juuri oli seivästänyt talonpojan.
— Tupa palaa! — huudettiin samalla kaikilta tahoilta ja paksu, tukahduttava savu tunki jo sisään. Bertel kiiruhti ulos tytön kanssa. Larsson riensi jäljestä ja mielen kuumuus haihtui tulen kuumuuteen. Vasta kun ulkona pihalla nähtiin tupa ylt'ympäri tulessa, muisti Bertel, että se oli täynnä ihmisiä, että siellä oli noin kolmekymmentä talonpoikaa, jotka käsistään ja jaloistaan kiinni kytkettyinä eivät päässeet paikaltaan liikahtamaan. — Pelastakaamme onnettomat! — huusi hän.
— Oletko hullu? — nauroi Larsson. — Nehän ovat niitä roistoja, jotka äsken löivät niin monta meikäläistä reipasta poikaa hengiltä. Ann' roihuta!
Oli jo myöhäistä auttaa. Nuo onnettomat baijerilaiset joutuivat aikansa raakamaisen sodankäynnin uhreiksi, jolloin julmuuden harjoittamista pidettiin uljaana tekona. Mutta inholla käännymme me pois näistä aikaa kuvaavista tapauksista, ja kiiruhdamme kuvaamaan Ruotsin jalopeuran viimeistä taistelua, jonka seuraaminen on sekä suurenmoisempaa että mieltä ylentävämpää.