4. HERTTUA BERNHARD JA BERTEL.
Taas tapaamme luutnantti Bertelin, tapaamme hänet eräänä päivänä kolme kuukautta niiden tapahtumain jälkeen, joista edellisessä luvussa olemme kertoneet, Weimarin herttuan Bernhardin eteisessä. Herttuan pieni, sotainen hovi oli milloin Kasselissa, milloin Nassaussa, milloin jossakin muussa paikassa, jonne sodan vaiheet saattoivat hänet asettumaan. Oli kevätpäivä maaliskuussa 1633. Ajutantteja tuli ja meni edestakaisin ja käskyläisiä kiiruhti joka haaralle, sillä herttua oli saanut suurimman osan eteläistä ja läntistä Saksanmaata hoidettavakseen, ja ajat olivat varsin huolestuttavat.
Jotenkin pitkän odotuksen jälkeen saatettiin nuori upseeri herttuan eteen. Tämä katsahti hajamielisenä ylös kartoistaan ja näytti odottavan että häntä puhuteltaisiin. Mutta Bertel oli vaiti.
— Kuka olette? — kysyi herttua Bernhard lyhyesti ja kalseasti.
— Kustaa Bertel, luutnantti kuninkaallisen majesteetin suomalaisessa ratsuväessä.
— Mikä on asianne?
Nuorukainen punastui eikä virkkanut mitään. Herttua huomasi sen ja katseli häntä tyytymättömän näköisenä.
— Minä ymmärrän, — sanoi hän vihdoin, — te olette tavallisuuden mukaan taas tapellut saksalaisten upseerien kanssa naisista. Minä en suvaitse sellaista. Sotilaan tulee säästää miekkansa isänmaan palvelukseen.
— Minä en ole tapellut, teidän ylhäisyytenne.
— Sen pahempi. Te tulette siis pyytämään lomalupaa Suomessa käydäksenne. Minä kiellän sen. Minä tarvitsen väkeni. Te jäätte paikoillenne, luutnantti, jääkää hyvästi!
— Minä en tule pyytämään lomalupaa.
— Mutta mitä varten te sitten tulitte? Ettekö voi puhua suutanne puhtaaksi, herra! Mutta ilman pitkiä puheita! Antakaa pappien pitää rukouksia ja neitosten punastua.
— Teidän ylhäisyytenne on autuaasti nukkuneelta kuninkaalta saanut sormuksen…
— Sitä en muista.
— … jonka hänen majesteettinsa oli pyytänyt jätettäväksi eräälle hänen henkivartioväessään palvelevalle upseerille.
Herttua kosketti kädellään korkeaa otsaansa. — Se upseeri on kuollut, — sanoi hän.
— Se upseeri olen minä, teidän ylhäisyytenne. Haavoituin Lützenissä ja jouduin kohta sen jälkeen keisarillisten vangiksi.
Herttua Bernhard viittasi Berteliä lähemmä, tarkasteli häntä tutkivin silmin ja näytti olevan tyytyväinen tarkastukseensa. — Sulkekaa ovi, sanoi hän, — ja istukaa tähän vierelleni!
Bertel totteli. Hänen kasvonsa hehkuivat levottomuudesta.
— Nuori mies, — sanoi herttua, — teillä on jo kasvoillanne todistus sukuperästänne, ja minä en pyydä sen enempiä todistuksia. Teidän äitinne on suomalaisen talonpojan tytär Isokyröstä, nimeltä Emerentia Aarontytär Bertila — Ei, teidän ylhäisyytenne. Mainitsemanne henkilö on vanhin sisareni, syntynyt isäni ensimmäisestä avioliitosta.
Herttua katseli häntä kummastellen. — Olkoon niin, — sanoi hän epäillen, selaillen nopeasti eräitä papereita salkussaan, — puhukaamme nyt kuitenkin tuosta sisarestanne Emerentia Aarontyttärestä. Hänen isänsä oli tehnyt kuningas Kaarlo IX:lle suuria palveluksia ja kehoitettiin häntä pyytämään jotakin armonosoitusta. Hän pyysi saada lähettää tyttärensä, joka silloin oli hänen ainoa lapsensa, Tukholmaan kasvatettavaksi aatelisten neitojen kanssa kuningattaren hoviseurueessa.
— En tiedä paljo mitään näistä asioista.
— Kolmetoistavuotiaana lähetettiin nuori talonpoikaistyttö Tukholmaan, jossa hänen rikas ja turhamainen isänsä kasvatutti häntä aivan toisella tavalla kuin hänen säädyssään on tavallista. Hän oli kunnianhimoinen, ja kun hän itse ei voinut voittaa aatelista kilpeä, vetosi hän tyttärensä aateliseen sukuperään äidin puolelta, sillä Perttilän ensimmäinen vaimo oli ollut eräs Stjernkorsin sukua oleva orpo neiti, joka oli joutunut perinnöttömäksi nuijasodassa ja sitten ylpeän sukunsa hylkiöksi sentakia, että oli mennyt naimisiin rikkaan Perttilän kanssa.
— Kaikki tämä on minulle tuntematonta.
— Nuori Emerentia sai Tukholmassa kärsiä paljon aatelisten toveriensa kateudesta ja pilkasta, sillä monet heistä olivat häntä köyhemmät eivätkä voineet sietää, että aatelitonta tyttöä pidettiin heidän vertaisenaan. Mutta hänen kauneutensa oli yhtä erinomainen kuin hänen hyvyytensä ja ymmärryksensä. Kahdessa vuodessa oli hän omistanut itselleen kaikki suuren maailman hienostuneet tavat, mutta kuitenkin säilyttänyt sydämensä viattomuuden. Tämä harvinainen ilmiö, jossa yhtyivät sydämen hyvyys ja ulkonainen viehätys, toi vanhojen ihmisten mieliin erään rakastettavan olennon heidän nuoruudestaan … Kaarina Maununtyttären.
Herttua katseli tarkkaavasti nuorta upseeria. Mutta Bertelin kasvot, eivät mitään ilmaisseet. Kaikki tämä oli hänellä uutta ja käsittämätöntä.
— No niin, — jatkoi herttua hetkisen vaiettuaan, — tämä kaunotar tuli pian huomatuksi. Eräs korkeasukuinen nuorukainen rakastui pian ihanaan impeen, joka silloin oli vasta viisitoistavuotias ja joka rakasti häntä ensimmäisen rakkauden koko voimalla. Nuorukaisen tunteet huomattiin pian; valtiomiehet vapisivat ja aateliset tunsivat itsensä loukatuiksi tuosta kunniasta, joka tuli halpasäätyisen osalle. Päätettiin naittaa tuo nuori tyttö upseerille, joka samoin kuin hänkin oli aatelitonta sukua, mutta joka oli kunnostanut itsensä Tanskan sodassa. Tieto näistä hankkeista tuli nuorten korviin. Lapsiparat, he olivat niin nuoria molemmat, toinen seitsentoistavuotias, toinen viisitoistavuotias, he olivat kokemattomia ja rakastuneita. Kohta sen jälkeen meni nuori mies Puolan sotaan, tytön naittamisesta ei tullut mitään ja julmistunut aateli lähetti hänet häväistynä takaisin Suomeen. Tahdotteko kuulla lisää, luutnantti Bertel?
— En ymmärrä, teidän ylhäisyytenne, mitä kertomus sisareni kohtaloista kuuluu…
— … siihen sormukseen, jota pyydätte? Rauhoittukaa. Kun tuo nuori mies lähti sotaan ja viimeisen kerran oli rakastettunsa kanssa yhdessä, antoi tämä hänelle sormuksen, jonka aikaisempia vaiheita en tunne, mutta joka lienee suomalaisen noidan takoma ja jolla on taikakalun kaikki ominaisuudet. Tyttö vannotti rakastettuaan aina pitämään tätä sormusta sormessaan vaarain ja sodan aikana, koska hän silloin säilyisi haavoittumatonna. Kaksi kertaa on tämä varoitus unhottunut, toisen kerran Dirschaussa…
— Herra Jumala!
— … ja toisen kerran Lützenin luona.
Bertel oli tullut niin liikutetuksi, että veri pakeni hänen poskiltaan ja hän seisoi kalpeana kuin marmoripatsas.
— Nuori mies, te tiedätte nyt osan siitä, mitä teidän tulee tietää, mutta te ette tiedä vielä kaikkea. Olemme nyt puhuneet sisarestanne, puhukaamme nyt teistä itsestänne. Hänen majesteettinsa oli aikonut antaa teille sen aateliskilven, jonka olette niin hyvin miekallanne ansainnut. Mutta vanha Aaron Perttilä, joka vihaa aatelia, on erityisenä armonosoituksena anonut, että kuningas antaisi teille tilaisuuden kaikkein korkeimpien kunniasijojen saamiseen, mutta ei sallisi teidän ottaa itsellenne aatelista nimeä. Kuningas ei ole voinut olla isänne pyyntöä täyttämättä … ja siksi on teidän nimenne aateliton. Mutta minä, joka en ole sidottu mihinkään lupauksiin isällenne, minä tarjoan teille, nuori mies, sen, mikä teiltä tähän saakka on kielletty, tarjoan teille ritarin kannukset ja vaakunakilven.
— Teidän ylhäisyytenne … tämä armo saattaa minut sanattomaksi; millä olen sen ansainnut?
Herttua Bernhard hymyili merkitsevästi. — Milläkö? Ystäväni, te olette ymmärtänyt minut vain puoleksi.
Bertel oli vaiti.
— No hyvä, ilman teidän suostumustannekin pidän minä teitä jo aatelismiehenä. Puhukaamme siitä toiste. Sormuksenne … oh … olen sen jo unhottanut. Muistatteko minkä näköinen se oli? — Ja herttua kaiveli innokkaasti salkkujaan.
— Sanotaan kuninkaan pitäneen kuparisormusta, jonka sisäpuolelle oli piirretty taikamerkkejä ja kirjaimet R.R.R.
— Tiedän sen piilottaneeni, mutta en nyt voi sitä löytää. Mort de ma vie, kenellä on aikaa ajatella moisia lapsellisuuksia! Jos sen löydän, saatte te sen. Mutta ellen sitä löytäisikään, tiedätte nyt jotakin, joka on suuriarvoisempaa. Menkää, nuori mies, ja pitäkää arvossa luottamukseni ja suuren kuninkaan muisto! Ei kukaan saa tietää, mitä olen teille puhunut. Jääkää hyvästi, me tapaamme vielä toisemme.