3. AARREKAMMIO.
Kun vangit taas tointuivat, huomasivat he olevansa käsistään ja jaloistaan sidottuina pimeässä, kosteassa, syvälle kallioon hakatussa luolassa, jossa Würzburgin piispa oli säilyttänyt aarteitaan, ennenkuin ruotsalaiset vapauttivat hänet siitä huolesta. Ei ainoakaan päivän säde päässyt tunkeutumaan tähän ummehtuneeseen holviin ja kallion kosteus tippui yksitoikkoisella läiskeellä halkeamien läpi lattialle.
— Salama ja leimaus! Kaikki helvetin peikot sinun kimppuusi, kirottu korvaton munkki! — huusi kapteeni, kun taas tunsi maata jalkojensa alla. — Älähän muuta kuin suljepas meidät, kuninkaallisen majesteetin ja kruunun upseerit, moiseen hiiden loukkuun! Diabolus infernalis multum plus plurimum!… Oletko vielä elossa, Bertel?
— Olen. Ainakin sen verran, että saavat minut huomenna elävältä polttaa.
— Niinkö luulet käyvän? — virkkoi kapteeni alakuloisesti.
— Minä tunnen tämän rahakammion. Kolmella puolella on vuori, neljännellä on rautainen portti, ja se mies, joka meitä täällä vartioi, on vuorta ja rautaa kovempi. Emme koskaan enää saa Suomea nähdä! En koskaan enää saa nähdä häntä…
— Kuules, Bertel, sinä olet reipas poika, mutta se ei estä, että välistä puhut kuin leikatusta lampaan päästä. Sinä olet rakastunut siihen mustatukkaiseen neitiin; en sano mitään siitä. Amor est valde lurifaxius, rakkaus on ryöväri, niinkuin Ovidius niin oikein huomauttaa. Mutta minä en voi sietää, että vänistään. Jos saamme elää, on muitakin tyttöjä suudellaksemme; jos taas kuolemme, niin menkööt helkkariin kaikki tyyni. Vai niin, vai luuletko todellakin, että ne aikovat paistaa meitä kuin kynittyjä metson poikia?
— Se on teidän omassa vallassanne! — vastasi ääni pimeästä. Kaikki kolme vankia hätkähtivät kauhistuksesta.
— Paholainen on keskellämme! — huusi Larsson.
Pekka alkoi lukea rukouksia. Silloin välähti kirkas valon säde umpilyhdystä ja vangit näkivät isä Hieronymuksen seisovan läheisyydessään.
— Se on teidän omassa vallassanne, — virkkoi hän uudelleen. — Pakeneminen on mahdotonta. Kuninkaanne on kuollut, sotajoukkonne on voitettu, koko maailma tunnustaa jo kirkon ja keisarin vallan. Polttorovio on valmis, ja ruumiinne tulevat palamaan pyhimysten kunniaksi. Mutta pyhä kirkko on lempeydessään ajatellut keinoa, joka voi teidät vielä pelastaa, ja lähettää minut teille armoa tarjoamaan.
— Todellakin! — huudahti Larsson ivaten. — Tulkaa, pyhä isä. päästäkää minut siteistäni ja sallikaa minun syleillä teitä. Minä tarjoan teille ystävyyteni, ja tietysti luotatte te minuun. Mitenkä sanookaan Seneca: homo homini lupus, ei koira koiran hännälle polje.
— Tarjoan teille armoa, — jatkoi jesuiitta kylmästi, — kolmella ehdolla, joita ette varmaankaan kieltäytyne täyttämästä. Ensiksi on teidän luovuttava väärästä uskostanne ja julkisesti omaksuttava ainoan autuaaksi tekevän kirkon oppi.
— Ei ikinä! — huudahti Bertel kiivaasti.
— Vaiti! — virkkoi kapteeni. — No niin, posito, että me luovumme
Lutherin uskosta?
— Sitten, — jatkoi jesuiitta, — on teidät sotavankeina vaihdettava jalosukuiseen neitiin ja ruhtinattareen Regina von Emmeritziin, jonka teidän tyrannillinen kuninkaanne lähetti vankina pohjolaan.
— Se on tapahtuva! — vastasi Bertel innokkaasti.
— Vaiti! — virkkoi taas Larsson. — Niinpä niin, posito, että me hankimme vapauden neiti Reginalle; entä sitten?
— Sitten on vain muuan pikku seikka jäljellä. Minä vaadin luutnantti
Berteliltä kuningas Kustaa Aadolfin sormuksen.
— Raha tai henki! — ivasi Larsson.
— Te pyydätte sitä, mitä minulla ei ole, — vastasi Bertel.
Jesuiitta katseli häntä epäilevin silmin.
— Kuningas on käskenyt herttua Bernhardin antamaan teille sormuksen, ja teidän olisi pitänyt saada se.
— En tiedä mitään kaikesta tästä, — virkkoi Bertel totuuden mukaisesti, mutta oli samalla sekä iloinen että hämmästynyt siitä, mitä nyt kuuli.
Jesuiitta muuttui taas ulkomuodoltaan kylmäksi.
— Koska asiat ovat niin, rakkaat lapseni, — sanoi hän, — niin älkäämme enää puhuko sormuksesta. Mitä nyt tulee siihen, että kääntyisitte oikeauskoiseen kirkkoon…
Bertel aikoi vastata, mutta kapteeni, joka jo jonkin aikaa oli kihnutellen liikutellut varjossa olevaa yläruumistaan jotakin näkymätöntä esinettä vastaan, keskeytti hänet.
— Niin, mitä nyt siihen tulee, — kiiruhti hän sanomaan, — niin tiedätte te, arvoisa isä, että sillä asialla on kaksi puolta: questio an ja questio quomodo. Puhuaksemme nyt ensiksi siitä, mikä on questio an, niin oli rehtori Vincentius Flachsenius vainajalla aikoinaan tapana asettaa sana negare niinkuin prima regula juris. Teidän korkea-arvoisuudestanne on varmaankin sekä odottamatonta että mieluista kuulla kuninkaallisen kapteenin puhuvan latinaa niinkuin olisi hän mikäkin kardinaali. Mutta tietäkäähän toki, että me Turun katedraalikoulussa luimme sekä Ciceroa ja Senecaa että myöskin Ovidiota, jota myöskin Nasoksi kutsutaan; omasta puolestani olen aina pitänyt Ciceroa lavertelijana ja Senecaa peruukkina, mutta mitä Ovidiukseen tulee…
Jesuiitta vetäytyi ovea kohti ja virkkoi kuivasti:
— Siis valitsette rovion?
— Ennemmin rovion kuin luopumisen häpeän! — huudahti Bertel, joka ei ollut huomannut Larssonin merkkejä ja viittauksia.
— Tämä ystäväni tässä, — kiiruhti kapteeni lisäämään, — on sitä mieltä, ja oikeassa hän onkin, että ruminta tässä asiassa on julkinen häpeä. Keskustelkaamme siis, arvoisa isä, questio quomodosta. Posito, että meistä tulee kunnon katolilaisia ja että me rupeamme keisarin palvelukseen … mutta tehkää hyvin ja tulkaa hiukan lähemmä, ystäväni Bertel on menettänyt kuulonsa melkein kokonaan siitä pitäen kuin hän sai kunnian tutustua suureen Pappenheimiin.
Jesuiitta astui varovasti muutamia askelia eteenpäin, katsottuaan kuitenkin ensin, että paluumatka oli turvattu.
— Minun asiani on määrätä ehdot, — sanoi hän ylpeästi. — Suostutteko vai ette?
— Suostumme, tietysti suostumme, — vastasi Larsson nopeasti, yhä kihnuttaen ruumistaan. — Olemme siis selvillä sekä questio anista että questio quomodosta. Teidän korkea-arvoisuudellanne on vakuuttava puhelahja. Tulemme nyt questio ubiin ja questio quandoon, sillä sekä logican että metaphysican mukaan… Anteeksi, arvoisa isä, minähän en virka sanaakaan, minä suostun kaikkeen. Mutta, — jatkoi kapteeni, alentaen äänensä melkein kuiskaavaksi, — suvaitkaa tarkastaa ystäväni Bertelin etusormea. Hän on suuri veitikka ja minä olen melkein varma siitä, että hänellä sittenkin on kuninkaan sormus.
Pihisten uteliaisuudesta astui jesuiitta pari askelta lähemmä. Nopeasti kuin ankerias vyöräytti Larsson, joka ei siteittensä vuoksi voinut nousta seisoalleen, itsensä jesuiitan ja oven väliin, ja kun tämä aikoi peräytyä, huomattiinkin, että kapteeni oli terävää kiveä vasten hangannut poikki kaikki ne nuorat, joihin hänen oikea kätensä oli sidottu. Tällä vapaalla kädellään tarttui hän yht'äkkiä jesuiitan jalkoihin ja veti hänet ylitsensä. Isä Hieronymus teki epätoivoisia ponnistuksia päästäkseen vapaaksi; lyhty särkyi, tuli sammui ja pilkkopimeä ympäröi tappelevia. Voimatta nousta seisoalleen vyöryttivät Bertel ja Pekka itsensä ääntä kohti, mutta vyöryivät syrjään. Silloin tunsi kapteeni pistoksen olkapäässään ja kohta paikalla lämpimän verivirran ihonsa ja vaatteiden välissä. Huikeasti kiroten väänsi hän tikarin jesuiitan kädestä ja iski takaisin. Nyt pyysi jesuiitta vuorostaan armoa. — Kernaasti, poikani! — vastasi kapteeni ivaten. — Mutta ainoastaan kolmella ehdolla: ensiksi: että kiroat herrasi ja mestarisi Loyolan, sekä julistat hänet tyhmäksi tarhapöllöksi. Suostutko siihen?
— Minä suostun kaikkeen, — mutisi jesuiitta.
— Toiseksi: että menet ja hirttäydyt ensimmäiseen rautanaulaan, joka tulee vastaasi.
— Kyllä, kyllä, päästähän vain minut vapaaksi.
— Kolmanneksi: että mitä kiireimmiten menet suojelijasi belsebuubin luo, — ja sen sanottuaan nakkasi Larsson vihamiehensä kallioseinää vasten, jonka jälkeen kaikki oli hiljaa. Nopeasti katkottiin tikarilla vankien siteet ja alettiin etsiä ulos pääsyä.
Kun pakenijat, telkittyään oven ulkoapäin, olivat tulleet siihen kaitaiseen ja pimeään käytävään, joka vei linnan ylempiin kerroksiin, pysähtyivät he hetkeksi neuvottelemaan. Heidän asemansa ei ollut kadehdittava, sillä he tiesivät vanhastaan, että rappuset veivät piispan entiseen makuuhuoneeseen, josta kahden tai kolmen etuhuoneen läpi tultiin suureen asesaliin ja vasta siitä linnanpihalle, jonka jälkeen vielä oli kuljettava ylösnostetun ja vartijoilla miehitetyn nostosillan ylitse. Kaikki huoneet, paitsi makuuhuonetta, jonka jesuiitta näkyi itselleen omistaneen, olivat, silloinkun vankeja kaksi tuntia sitten niiden läpi kuljetettiin, olleet täynnä sekä sotamiehiä että haavoitettuja ja niiden hoitajattaria.
— Yksi asia minua harmittaa, — kuiskasi Larsson, — olin tyhmä, kun en nylkenyt turkkia sen ketun selästä, vaikka jo sitä korvista pitelin. Vanhurskauden nahka hartioillani olisin minä niinkuin mikäkin Saulus inter prophetas päässyt eheänä läpi kiirastulen. Mutta nyt kysyn minä sinulta, ystäväni Bertel: miten aiomme päästä tästä pälkähästä?
— Me murtaudumme läpi. Väki nukkuu, yön pimeys auttaa meitä.
— Minä myönnän, ystäväni, että jos joku, olipa hän sitten vaikka itse kapteeni Larsson, sanoisi sinua pelkuriksi, niin sanoisin minä sitä miestä valehtelijaksi. Tottahan on, että sinä kerran melkein niinkuin yksin, solo, valloitit tämän linnan, mutta olihan sinulla silloin ainakin miekka kädessäsi ja muutamia tuhansia reippaita poikia takanasi. Shss! joku tassuttelee rappusissa … ei, ei se ollut mitään. Astukaamme varovasti eteenpäin. Nyt täytyy hipsutella kuin nuori neitonen; tuo typerä liminkalainen marssii niin, että meillä luulisi olevan komppanian ratsuväkeä kantapäillämme.
Pakolaiset olivat jo kiivenneet kolme- tai neljäkymmentä astinta, ja yhä vaan kulkivat portaat vielä ylöspäin, kun heikko valonsäde tuikahti käytävän päästä. Tultiin ovelle; se oli raollaan. Pysähdyttiin ja kuunneltiin henkeä vetämättä; ei kuulunut hiiskahdustakaan. Nyt uskalsi rohkea kapteeni pistää päänsä oven raosta, sitten jalkansa ja kohta koko pyöreän vartalonsa. — Me olemme oikealla tiellä, — kuiskasi hän, — riisukaa saappaat! Koko komppania marssii sukkasillaan, posito, että komppanialla on sukkia. Mars!
Piispan makuuhuone, johon he nyt varpaisillaan hiipivät, oli suuri, muinoin komeasti sisustettu huone. Liekehtivä lamppu valaisi heikosti kalliita gobeliinitapetteja, kullatuita pyhäin kuvia, ebenpuusta tehtyä ja simpukanhelmillä silailtua sänkyä, jossa tuo rikas kirkkoruhtinas muinoin oli nukkunut tyhjennettyään ensin maljan vanhaa renskaa. Ei näkynyt ainoatakaan elävää olentoa, mutta ikkunasta, joka antoi linnan pihalle päin, voitiin nähdä vastapäätä oleva linnankirkko, joka oli kirkkaasti valaistu ja täynnä kansaa. Linnanpihakin näytti olevan täynnä ihmisiä, joista useilla oli vahakynttilöitä käsissään.
— Suolatkoot minut kuin särjen, jos minä vähänkään ymmärrän, mitä nuo ihmiset tekevät täällä keskellä yötä, — mutisi kapteeni äreästi. — Saadaanpahan nähdä, että ne ovat tulleet tänne katsomaan, mitenkä kolmea rehellistä Suomen poikaa paistetaan hiilloksella niinkuin Ahvenanmaan silakoita.
— Meidän on hankittava itsellemme aseita ja kuoltava niinkuin sankarien tulee, — sanoi Bertel ja alkoi hakea huoneesta mitä löytäisi. — Mainiota! — huudahti hän, — tässä on kolme miekkaa, muuta emme tarvitse.
— Ja kolme tikaria, — lisäsi Larsson, joka suuresta kolpperosta muutaman pyhimyksen kuvan takaa oli löytänyt varaston kaikenlaisia aseita. — Arvoisat isät näkyvät rakastavan yhtä paljon tikaria kuin pohjalainen rakastaa puukkoaan.
— Minä ajattelen, — virkkoi yht'äkkiä tuo muuten niin harvapuheinen Pekka ja veti esille muutamasta nurkasta ison pullon, — minä ajattelen, että koska tänä yönä on jouluyö, niin…
— Sinä kunnon poika, — keskeytti hänet kapteeni ihastuksissaan, — sinulla on mainio vainu, kun on ryyppy kierroksessasi. Hurskas jesuiitta, olet toki sinäkin jotakin hyvää tässä maailmassa toimittanut! Jouluyökö? Pöllö, mikset sanonut sitä heti? Sehän on selvä kuin päivä, että koko Würzburg on rientänyt linnaan kuulemaan isä Hieronymuksen messua. Kunniani kautta, luulenpa, että saavat odottaa pappiaan. Hei, ystäväni, minä juon maljasi; upseerin tulee aina olla väelleen hyvänä esimerkkinä. Maljanne, pojat … hyi taivaan talikynttilä, hyi helvetin hiilikekäle! … se peijakkaan munkki on meitä kurjasti pettänyt, minä olen juonut myrkkyä, minä olen mennyttä kalua! — Ja tuo kunnon kapteeni valahti valkeaksi kuin palttina.
Mutta sekä Bertelin että Pekan oli vaikea pidättäytyä nauruun purskahtamasta nähdessään, että, samalla kun Larssonin kasvot olivat kauhusta kalpeat, hänen huulensa olivat mustat siitä nesteestä, jota hän oli ryypännyt ja jonka hän samassa oli sylkäissyt suustaan. — Katso vasta tarkemmin mitä ryyppäät, ettet mustetta ryyppää! — sanoi Bertel.
— Mustetta? Johan minä arvasin, että se kurja kynäritari oli ansojaan meille asettanut. Kaksi asiaa minua harmittaa enemmän kuin kaikki polttoroviot: että se suloinen Kätchen saattoi meidät pettää ja että minä olen ryypännyt hyödyttömintä nestettä maailmassa. Hyi, saakeli![12]
— Jos ei meillä olisi muuta tehtävää, saattaisin minä näyttää sinulle, mitä muste voi aikaansaada, — virkkoi Bertel nopeasti selaillessaan muutamia kirjoituspöydällä olevia papereita. — Tässä on piispan kirjoitus … hän saapuu huomenna … meidät aiotaan juhlallisesti polttaa … meidät houkutellaan luopumaan uskostamme … luvataan armoa … mutta kuitenkin poltetaan meidät elävältä! Konnamaista!
— Roomalaista! — lisäsi kapteeni rauhallisesti.
Sillä välin oli hän vetänyt esiin kolme munkkikaapua, joihin pukeuduttiin. Sen tehtyä lähtivät pakolaiset jatkamaan vaarallista matkaansa.
Kolmessa lähimmäisessä huoneessa ei ollut ketään. Kahdesta tyhjästä yksinkertaisesta vuoteesta päättäen olivat näissä huoneissa asuvat palvelijamunkit äskettäin menneet messuun. — Hyvä, kuiskasi Larsson, — meitä luullaan susien vaatteissa lampaiksi, jotka aikovat mennä messuun. Hyss, kuulitteko mitään? Naisen ääni. Hiljaa!
Pysähdyttiin ja kuultiin nuoren naisen äänen pimeässä rukoilevan: — Pyhä neitsyt, anna minulle anteeksi, ja pelasta minut kuolemasta, niin annan minä huomenna vihkiä itseni nunnaksi ja lupaan palvella sinua kuolemaani saakka!
— Se on Kätchenin ääni, — jatkoi kapteeni. — Olisiko hän viaton, lapsi parka? Kunniani kautta, olisi kehnosti tehty, jos ei kunnon ritari vapauttaisi niin sievää tyttöä, jolla vielä on niin pehmoinen käsi.
— Pian pois! — kuiskasi Bertel suuttuneena. Mutta kapteeni oli jo löytänyt pienen oven, joka oli lukittu ulkoapäin, oven takana kammion ja kammiossa vapisevan tytön. Tyttö luuli näkevänsä munkkeja edessään ja heittäysi pitkäkseen kapteenin jalkoihin: — Armoa, isä, armoa! Minä tunnustan kaikki, minä olen auttanut vankeja pakenemaan, olen antanut vartijoille viiniä. Mutta säästäkää henkeni, pyhimysten laupeuden vuoksi, säästäkää henkeni, minä olen niin nuori, minä en tahdo kuolla vielä.
— Kukas saakeli sen on sanonut, että sinun kuoleman pitää, reipas tyttöseni, — keskeytti hänet kapteeni. — Eihän toki, elää tulee sinun niin totta kuin minä en ole mikään jesuiitta, vaan Lassi Larsson, kapteeni kuninkaallisen majesteetin ja kruunun palveluksessa, ja täten otan minä sinut … aviovaimokseni rakastaakseni sinua myötä- ja vastoinkäymisessä, — jatkoi kapteeni arvatenkin sen vuoksi, että katsoi pitävänsä sanoa nuo tunnetut sanat loppuun saakka, kun oli kerran alkuun päässyt.
— Pois, pois, tytön kanssa tai ilman tyttöä, sama se, mutta pois!
Tuolla jo tullaan ja meidän täytyy vielä kulkea suuren asesalin läpi!
— Salli minun sanoa, ystäväni Bertel, että sinä olet suurin hutilus. maximus hutilus, minkä tunnen. Kuinka olikaan, tyttöseni, etkö olekaan nunnaksi vihitty … noviisi vain? No, se on yhdentekevä. Otan sinut kainaloiseksi kanakseni, jos milloinkaan menen naimisiin. Tässä on kaapu, kas niin, heitä se hartioillesi ja röyhellä ryhtisi!
— Ei tämä mikään kaapu ole, tämähän on messupuku, — kuiskasi Kätchen, joka tuskin oli ehtinyt tointua hämmästyksestään.
— Peeveli vieköön, messupukuko! Seis, sinä otat kaapun ja minä otan puvun. Minä messuan heille dies iraeta, niin että korvat soivat.
Asesalista kuului jo ääniä ja kapteenin täytyi keskeyttää papilliset mietteensä. — Jesuiittaa jo kaivataan, ne hakevat häntä, ja me olemme hukassa sinun tyhmien lorujesi vuoksi, — kuiskasi Bertel vihoissaan. — Nyt riippuu kaikki siitä, ettemme anna itseämme ilmi. Ulos kaikki neljä!
— Ja latina etumaiseksi! — virkkoi kapteeni.
Kaikki neljä lähtivät ulos. Asesalissa oli noin kolmekymmentä sairasvuodetta, mutta ainoastaan kaksi hoitajatarta. Se rauhoitti pakolaisia, mutta sitä vaarallisempi oli kohtaus kahden munkin kanssa, jotka vilkkaasti väitellen tulivat ovessa vastaan. Huomattuaan Larssonin messupuvussa ja hänen takanaan kolme kaapuihin puettua olentoa näkyivät nuo hurskaat isät säpsähtävän. Kapteeni nosti kätensä siunaavaan asentoon, julisti juhlallisesti pax vobiscum ja alkoi sitten arvokkain askelin astua ohi, kun munkeista etumainen hänet pysähdytti, — Arvoisa isä, — sanoi hän, tarkastellessaan tuntematonta pappia kiireestä kantapäähän, — mikä tuottaa linnallemme kunnian näin oudolla ajalla…?
— Pax vobiscum! — uudisti kapteeni hyvin hartaasti. — Pyhä isä Hieronymus käskee teidän messuta minkä vain keuhkonne kestävät … hänen korkea-arvoisuutensa on sairas … hänellä on hammastauti…
— Menkäämme häntä katsomaan, — sanoi toinen munkeista ja astui pienempään huoneeseen. Mutta toinen tarttui Larssonin messuhakaan ja tarkasteli häntä tavalla, joka ei ollenkaan miellyttänyt urhoollista kapteenia. Quis es et quid vultis? — kysyi munkki luoden heihin läpitunkevan katseen.
— Quis vus et quid eltis! — kertasi kapteeni, kokonaan hämmentyen. — Qui qua quod, meus tuus suus … mene hiiden kattilaan, sinä kaljupää apina! — karjasi Larsson, voimatta enää hillitä itseään, työnsi vastustelevan munkin kamariin ja telkesi oven. Sen jälkeen kiiruhtivat kaikki neljä täyttä karkua alas linnanpihalle. Heidän takanaan syntyi heti paikalla melua, munkit huusivat kohti kurkkuaan, nunnat säestivät, ja väkijoukko, joka tunkeili linnan pihalla, alkoi jo kuulostaa. — Me olemme hukassa, — kuiskasi Kätchen, — jos emme mene takatietä nostosillalle… Kiiruhdettiin sinne … melu kasvoi, kuljettiin vartijan ohi suurella portilla. — Seis, ken siellä? — Pietari ja Paavali! — vastasi Bertel empimättä. Tultiin ulos. Onneksi oli silta alhaalla. Mutta jo oli koko linnakin liikkeellä. — Me hyppäämme jokeen, yö on pimeä, ne eivät löydä meitä, — huudahti Bertel.
— Ei, — huusi Larsson, — tyttöäni en heitä minä, vaikka pääni menköön!
— Täällä on kolme satuloitua hevosta, joutuin!
— Satulaan, sinä Frankenin suloisin nunna! — ja tuo reipas kapteeni nakkasi vapisevan Kätchenin eteensä hevosen selkään. He laskivat täyttä laukkaa yön pimeyteen. Mutta heidän takanaan huudettiin ja meluttiin, hätäkellot soivat kaikissa torneissa, ja koko Würzburg ihmetteli suuresti, mitä kummaa linnassa oli mahtanut tapahtua itsenään jouluyönä.