2. KAKSI VANHAA TUTTAVAA.
Kun syysaurinko seuraavana aamuna heitti ensimmäiset säteensä tornikamariin, nousi Bertel vuoteeltaan ja meni ikkunaan, luodakseen silmäyksen ahtaan rautaristikon läpi. Näköala siitä oli ihana. Tornin juurella kiemurteli komea joki, sen toisella rannalla oli kaupunki kymmenine kirkontorneineen ja kaupungin takana oli vihertäviä viinitarhoja.
Heti paikalla tunsi Bertel paikan Würzburgiksi. Marienburgin linna, jonne vangit oli suljettu, oli ruotsalaisten poistuttua taas joutunut ruhtinaallisen piispan käsiin vaikkei hänen ruhtinaallinen ylhäisyytensä ollutkaan levottomien aikojen vuoksi muuttanut sinne olemaan, vaan pysytteleikse enimmäkseen Wienissä. Linna oli paljon kärsinyt valloittamisesta ja ryöstämisestä; toinen torneista oli rauniona ja vallihauta oli monin paikoin soraa ja kiviä täynnä. Tällä kertaa oli linnassa vain viidenkymmenen miehen vartioväki, mutta sitä enemmän oli siellä haavoitettuja ja sairaita, joita kaupungin luostarien nunnat hoitivat. Kun Bertel oikein tarkkaan tutki vankilaansa, oli hän tuntevinaan sen Reginan huoneeksi, samaksi, josta tuo ihana neiti oli katsellut taistelun kulkua ja jossa ruotsalaisten kanuunankuula oli musertanut ikkunaan asetetun neitsyt Marian kuvan. Hän erehtyi, neiti Reginan huone oli kukistunut tornin mukana, mutta luultu keksintönsä tuntui haaveellisesta nuorukaisesta sanomattoman suloiselta. Täällä oli hän seisonut, tuo äärettömän ihana, onneton ruhtinatar; täällä oli hän nukkunut viimeisen yönsä ennen myrskyä. Se oli Bertelin mielestä pyhä paikka; kun hän painoi huulensa kylmää kiviseinää vasten, luuli hän siinä näkevänsä jälkiä Reginan kyynelistä.
Salaman nopeudella iski outo ajatus hänen mieleensä. Jospa nunna, joka eilen kävi heidän luonaan, olisikin vain joku naamioitu prinsessa … jos tuo hieno kätönen olisi ollutkin Reginan? Se olisi selittämätön ihme, mutta … rakkaus uskoo ihmeitä. Bertelin sydän alkoi levottomasti sykkiä. Tuon lempeän hoitajattaren panema side oli jo melkoisesti parantanut hänen haavaansa. Hän tunsi jo paljon voimistuneensa.
Hänen toverinsa nukkuivat vielä matkasta uupuneina. Silloin avautui ovi hiljaa ja sisään astui hiljaisin askelin eilinen nunna, tuoden haavoitetuille virvoittavaa juomaa. Bertel tunsi päätänsä pyörryttävän. Mielenliikutuksensa valtaamana heittäytyi hän polvilleen nunnan eteen. — Sano nimesi, sinä suloinen enkeli, joka vangituitakin muistat! — huudahti hän. — Sano nimesi, paljasta kasvosi … oi, minä olisin tuntenut sinut tuhansien joukosta … sinä olet neiti Regina!
— Te erehdytte — sanoi sama, heleä ääni, jonka Bertel oli kuullut eilen. Se ei ollut Reginan ääni, ja kuitenkin oli ääni tuttu, mutta kenen?
Bertel ponnahti ylös ja tempasi hunnun nunnan kasvoilta. Hänen edessään seisoi kaunis, lempeä Kätchen hymyilevin kasvoin. Hämillään vetäytyi Bertel askelen taapäin.
— Varomaton! — virkkoi Kätchen ja peitti nopeasti päänsä. — Olisin toivonut saavani hoitaa teitä ja te pakotatte minut lähettämään toisen sijaani.
Kätchen katosi. Saman päivän ehtoolla tuli taas nunna haavoitettujen luo. Larsson piti taas kauniit puheet, vei hänen kätensä huulilleen ja painoi siihen läiskähtävän suudelman. Mutta samalla kuultiin hänen kiroavan tuhannen tuhatta tynnyriä; hän oli suudellut vanhaa, kuihtunutta kättä, jonka iho oli kuin satavuotista pergamenttia.
— Toden totta, rakas Bertel, — sanoi tuo pettynyt kapteeni viisaan levollisuudella, — on asioita ja tapauksia luonnossa ja ihmiselämässä, jotka ikuisesti pysyvät arvoituksina terävimmällekin järjelle. Tuo käsi esimerkiksi … manus, mana, manum, käsi, niinkuin vanhat roomalaiset niin nerokkaasti sanoivat … tuo käsi olisi varmaankin tullut loistavalle sijalle kreikkalaisen runoilijan Ovidion Metamorfoseissa, joita me muinoin luimme Turun katedraalikoulussa, siihen aikaan kun isäni aikoi tehdä minusta papin. Eilen olisin antanut pääni pirulle panttiin, että se käsi oli hieno neitosen käsi, ja tänään keritkööt minut munkiksi, jos ei se ollut seitsenkymmenvuotiaan pesuakan käsi. Sic unde ubi apud unquam post, niinkuin vanhat sanoivat, se on: niin helposti voi kaunis tyttö muuttua syöjättäreksi.
Vankien haavat paranivat pian nunnien niitä hoitaessa. Pimeimmän syksyn myrskyt vinkuivat linnan tornien ympärillä ja sade rapisi pieniä ikkunoita vasten. Viinitarhojen vihreys katosi; paksu ja kylmä usva nousi Main-virrasta ja sulki näköalan kaupunkiin päin.
— En minä enää kestä kauempaa, — mutisi Larsson. — Eivät ne konnat anna meille ei viiniä eikä arpanappuloita. Ja antakoon minulle anteeksi pyhä Pirkitta, mutta paavi heidän nunniaan suudelkoon enkä minä, sillä habeo multum respectum pro matronibus, minä pelkään vanhoja akkoja. Ei, tätä en minä kestä, ennen hyppään ulos ikkunasta…
— Hyppää, kun mielesi tehnee! — vastasi Bertel ärtyisesti.
— Ei, minä en hyppää ikkunasta, — sanoi taas kapteeni. — Ei, hyvä ystäväni, micus ameus, niinkuin meidän oppineiden on tapana sanoa … vaan sen sijaan suvaitsen minä tämän toverini kanssa ruveta panemaan kruunua ja klaavaa.
Ja tuo kekseliäs kapteeni ryhtyi neljättäkymmentä kertaa Pekan kanssa pelaamaan tuota yksitoikkoista peliä, joka oli hänen ainoa huvituksensa ja johon käytettiin Kaarle IX:n kuuden äyrin rahaa.
— Sano ennemminkin, — virkkoi Bertel, — mitä siellä rakennetaan tuolla Würzburgin torilla meitä vastapäätä Mainin rannalla?
— Kapakkaako rakentanevat, — vastasi Larsson. — Kruunu!
— Minusta näyttää kuin rakentaisivat polttoroviota.
— Klaava! — Piru vieköön huonon onneni. Tuo kirottu liminkalainen voittaa minulta kohta hevosen, satulan ja jalustimet.
— Jo vankeutemme ensi aamuna kuulin kerrottavan tulirovioista, joita oli aikomus polttaa Lützenin tappelun kunniaksi. Mitäs siitä ajattelet?
— Mitäkö ajattelen? Mitä se minua liikuttaa, jos ne noita-akkojaan polttavatkin, polttakoot vaikka tusinan jos tahtovat sillä mieltämme ilahduttaa.
— Mutta jos rovio on meitä varten? Jos ne vain odottavat piispan tuloa?
Larssonin pienet, harmaat silmät soikenivat ja mietteihinsä mennen alkoi hän nypelöidä suippoa leukapartaansa. — Blitzdonnerkreutz … ne jesuiittaroistot! Meitäkö aikovat paistaa, niinkuin nauriita … meitä pyhän Rooman valtakunnan voittajia… Minä tarkoitan, että näin ahtaissa oloissa, in rebus desperatis, ei voi moittia rehellistä sotilasta, jos hän kaikessa hiljaisuudessa luikkisi tiehensä. Esimerkiksi ikkunasta…
— Ikkuna on seitsemänkymmentä jalkaa yläpuolella Main-virran.
— Ovesta! … — tuumaili kapteeni.
— Sen takana seisoo yötä päivää kaksi aseistettua vartijaa.
Kunnon kapteeni vaipui surullisiin mietteihin. Aika kului, tuli ilta, tuli yö. Nunnaa, jonka olisi pitänyt tuoda iltaruokaa, ei näkynyt eikä kuulunut. — Juhla alkaa paastolla, mutisi kapteeni. — Sanokaa minua punasilmäiseksi särjeksi, jos en katkaise niskaa siltä huolimattomalta nunnalta niin pian kuin hän taas näyttäytyy.
Samassa aukeni ovi ja nunna astui sisään, tällä kertaa kuitenkin ilman seuralaisia. Larsson katsahti merkitsevästi tovereihinsa, teki nopean hyppäyksen, tarttui nunnaa kaulaan ja piti häntä kiinni seinää vasten. — Hiljaa, siivosti, arvoisa abbedissa, — ivaili kapteeni, — jos päästät pienimmänkään äänen suustasi, olet hukassa. Oikeastaan minun kai pitäisi heittää sinut ikkunasta ulos Mainiin uimaan, opettaakseni sinulle suurempaa täsmällisyyttä. Mutta minä armahdan sinua. Sano minulle vain, kurja toriämmä, mikä on tarkoitus sillä roviolla, jota rakennetaan tuolla torilla, ja ketä siellä aiotaan kärventää.
— Kaikkien pyhäin nimessä, puhukaa hiljaa, — kuiskasi nunna tuskin kuuluvasti. — Minä olen Kätchen ja olen tullut teitä pelastamaan. Suuri vaara uhkaa teitä. Huomenna odotetaan piispaa tulevaksi, ja isä Hieronymus, teidän ja kaikkien suomalasten leppymätön vihollinen, on vannonut polttavansa teidät elävältä pyhimysten kunniaksi.
— Sinun pieni, hieno kätösesi! — huudahti Larsson ihastuksissaan. — Kunniani kautta, olenpa minä koko kollo, kun en sitä heti paikalla tuntenut. No niin, ihana ystäväni, Pyhän Pirkitan kunniaksi otan minä sinulta tuossa paikassa suudelman…
Ja kapteeni piti sanansa. Mutta Kätchen riuhtaisihe irti ja virkkoi: —
Jos ei junkkeri pysy aloillaan, saa hän paistua roviolla, se on varma.
Pian, sitokaa minut sängyn jalkaan ja solmitkaa huivi suuhuni.
— Sitoako sinut sängyn jalkaan? … — kysyi kapteeni veitikkamaisesti.
— Pian! Vartijat ovat saaneet viiniä ja nukkuvat mutta kahdenkymmenen minuutin kuluttua tulee isä itse heitä tarkastamaan. Te otatte heidän takkinsa ja kiiruhdatte ulos. Tunnussana on: "Pietari ja Paavali."
— Entä sinä itse? — kysyi kapteeni.
— Minut tavataan sidottuna. Minulle on tehty väkivaltaa ja suuni tukittu.
— Kunnon tyttö! Kaikkien Frankinmaan katuvaisten sisarien esikuva!
Jos en olisi vannonut naimatonna kuolevani… No, no … pian Bertel!
Pian Pekka, sinä sen laiskuri! Jää hyvästi, kyyhkyseni! Yksi suudelma
vielä … hyvästi.
Ja vangitut kiiruhtivat ulos.
Mutta tuskin he olivat päässeet ulos ja alkaneet juosta alas ahtaita kiertoportaita, kun rautaiset kourat iskivät heitä niskaan ja heidät heitettiin maahan ja sidottiin. — Viekää aarrekammioon ne koirat! — kuului tuttu ääni komentavan. Se oli jesuiitta Hieronymuksen ääni.