1. SAALIS TAISTELUTANTERELTA.
Uutta juttua aloittaessamme on meidän ensiksi muistettava, että koko tuo välillä oleva kertomus miekasta ja aurasta tapahtui ennen Lützenin tappelua, josta kerrottiin ensimmäisen kertomuksen "Kuninkaan sormuksen" lopussa. Kun nyt palaamme Lützeniin marraskuun 6. p:nä 1632, niin saatamme hetkeksi unohtaa, että "Miekkaa ja auraa" ollenkaan on ollut olemassa ja kuvailla mielessämme seisovamme suuren sankarikuninkaan verisen paarin ääressä, kun hänet tappelun jälkeisenä päivänä palsamoitiin Meuchenin kylässä.
Oli ihanaa, mutta samalla hirvittävää nähdä, kun Pappenheim teki hyökkäyksensä suomalaisia vastaan Rippach-puron itäpuolella. Rautapukuiset, vastustamattomat kyrassierit karkasivat Stålhandsken kimppuun; kaikki horjui ja ruhjoutui tuon musertavan hyökkäyksen alla, suomalaisten hevoset, jotka samoin kuin heidän isäntänsäkin olivat aivan uupuneita pitkän taistelun vaivoista, kaatuivat selälleen. Mutta Stålhandske kokosi heidät uudelleen, asetti miehen miestä, hevosen hevosta vastaan, viimeiset voimat ponnistettiin, kuolemasta ei kukaan välittänyt; ystävät ja vihamiehet sekautuivat toisiinsa verisessä temmellyksessä. Siinä kaatui Pappenheim, siinä kaatuivat hänen uljaimmat miehensä; puolet Stålhandsken ratsumiehistä sotkeutuivat hevosten kavioihin, ja yhtä kaikki kesti raivoisaa taistelua hämäriin saakka. Stålhandsken sivulla ratsasti Bertel, ja niin tapahtui, että hän kohtasi Pappenheimin. Kovin heikko oli kaksikymmenvuotiaan nuorukaisen käsivarsi tätä teräksestä tehtyä käsivartta vastustamaan; urhoollisen sotamarsalkan pitkä miekan isku sattui nuorukaisen kypärään niin suurella voimalla, että maailma musteni Bertelin silmissä ja hän meni tainnoksiin. Kaatuessaan tarttui hän tietämättään uskollista Lappiaan harjaan ja Lappi laukkasi tiehensä laahaten perässään isäntäänsä, jonka toinen jalka oli jalustimessa kiinni ja kädet puristivat suonenvedon tapaisesti harjasta.
Kun Bertel avasi silmänsä, näki hän vain pilkkoisen pimeää ympärillään. Hämärästi muisti hän kuuman kahakan seikkailut, joista viimeinen oli se, että Pappenheim heilautti miekkaansa hänen päänsä päällä. Hänen mieleensä johtui ajatus, että hän ehkä oli kuollut ja lepäsi nyt haudassaan. Hän koetteli kädellään sydämensä kohtaa, se sykki vielä; hän puri sormeaan, ja tunsi siihen koskevan. Hän käsitti vielä elävänsä, mutta miten ja missä, sitä oli hänen mahdotonta arvata. Hän ojensi kätensä ja sai siihen muutamia oljenkorsia. Hänen kupeellaan oli kosteata maata, pään päällä tyhjää ilmaa. Hän koetti nousta ylös, mutta hänen päänsä oli raskas kuin lyijypallo; siinä oli vielä muisto Pappenheimin miekasta.
Silloin kuuli hän läheltänsä äänen, joka puoleksi valittaen puoleksi uhaten virkkoi:
— Tuhannen tulimmaista! Ei tilkkaakaan viiniä! Saakelin valloonit, ovat varastaneet taskumattini, rosvot. Hoi, tänne jokunen, olitpa vaikka turkkilainen; kunhan tuot pisarankaan viiniä, sanon sinua veljekseni, vaikk' olisit juutalainen, hoi!
— Onko se Larsson? — virkkoi Bertel heikolla äänellä, sillä hänenkin kieltään kangerteli polttava jano.
— Mikä maan myyrä se on, joka siellä nimeäni kuiskaa? — virkkoi sama ääni pimeässä. — Hei, pojat, suitset höllälleen ja kannukset jalkaan! Kun olette laukaisseet pistoolinne, heittäkää ne hiiteen ja iskekää miekalla! Hakatkaa heitä kalloon, noita roistoja, listikää kuin nauriita! Peitotkaa, jauhakaa möyhyksi! Kuningas on kaatunut… Raivo ja riemu! … semmoinen kuningas … nyt veri vuotakoon! Nyt kuollaan, mutta ensin kostetaan. Kas niin, pojat, hurraa … eespäin pohjalaiset!
— Larsson! — virkkoi Bertel uudelleen, mutta toveri ei kuullut. Hän oli houreissaan yhä vievinään suomalaisia poikiaan vihollista vastaan.
Hetken kuluttua tunki säde myöhäisen syysaamun valoa sen kurjan vajan ikkunasta, jossa Bertel oli. Hän voi nyt erottaa oljet, jotka oli paljaalle maalle levitetty, sillä vaja oli ilman lattiaa ja oljilla makasi kaksi miestä uneen vaipuneena.
Ovi aukeni ja pari parrakasta, julman näköistä miestä astui sisään. Säälimättä kolhasivat he nukkuvia pyssyn perällä ja huusivat alasaksan murteella: — Ylös! Lähtötorvea soitetaan! — Ja tuvan ulkopuolelta kuuluivat nuo ratsumiehille tutut torven toitotukset, joilla siihen aikaan tavallisesti annettiin merkki liikkelle lähtöön.
— Antaisin seivästää itseni kuin sammakon — mutisi toinen miehistä tyytymätönnä — jos käsittäisin, mitä korkea-arvoinen isä tekee noilla uskottomilla koirilla. Olisi hän yhtä hyvin voinut heti kohta passittaa heidät heidän herransa ja mestarinsa paholaisen valtakuntaan.
— Pässinpää — vastasi toinen — etkö tiedä, että kerettiläiskuninkaan kuolemaa tullaan Ingolstadtissa viettämään komeilla menoilla. Korkea-arvoinen isä aikoo juhlan kunniaksi polttaa loistavat ilotulitukset.
Nukkuneet olivat heränneet ja Bertel tunsi nyt toisen heistä pieneksi, paksuksi Larssoniksi ja toisen omaksi palvelijakseen Pekaksi. Mutta selityksiin ei ollut aikaa. Kaikki kolme talutettiin ulos, sidottiin ja sullottiin maalaisvaunuihin, jonka jälkeen tuo pitkä haavoitettujen ja kuormaston jono hiljalleen lähti liikkeelle kroaattien vartioimana.
Bertel käsitti nyt, että hän oli tovereineen joutunut keisarillisten vangiksi. Kohta selvisi hänen muistonsa ja toisilta sai kuulla, miten kaikki oli tapahtunut. Kun hänen uskollinen Lappinsa tunsi suitsien olevan irrallaan, laukkasi hän tiedottoman isäntänsä kanssa takaisin leiriin. Mutta leiriä olivat muutamat kroaatit parhaillaan ryöstämässä, ja kun he näkivät ruotsalaisen upseerin puolikuolleena laahaavan hevosensa kupeella, ottivat he hänet mukaansa runsaiden lunnaitten toivossa. Kun Pekka ei tahtonut jättää isäntäänsä, joutui hänkin samalla kertaa vangiksi; Larsson oli taas pappenheimiläisten hyökätessä urjennut liian kauaksi vihollisten sekaan, saanut keihäästä piston olkapäähänsä ja toisen iskun käteensä, ja kun ei enää voinut murtautua läpi, vei vihollisten virta hänet mukanaan. Kuka oli päässyt voitolle, sitä ei Larsson varmuudella voinut sanoa. Oli jo kolmas päivä tappelun jälkeen; oli kuljettu etelää kohti kokonainen vuorokausi levähtämättä, ja sitten oli muutamiksi tunneiksi pysähdytty autioon, ryöstettyyn kylään.
— Kirotut koirat! — huudahti pikkuinen kapteeni, jonka hyvä tuuli ei haihtunut edes tärisevässä maalaisvaunussa, — kun eivät vain olisi varastaneet taskumattiani, niin olisimme saaneet kaikki tässä tyhjentää maljan Suomen kunniaksi. Mutta nämä kroaatit ovat rosvojoukkoa, joiden rinnalla meidän mustalaiset ovat viattomia kuin enkelit. Tahtoisin mielelläni ripustaa heitä pari sataa hirsipuuhun Korsholman valleille niinkuin hameita luhdin seinämille.
Kuljettiin vielä kolme tai neljä päivää, levähdettiin silloin tällöin, mutta vangit, jotka nuoriensa vuoksi eivät voineet auttaa toisiaan, kärsivät kovia tuskia huonosti sidotuista haavoistaan. Alussa kuljettiin puti puhtaaksi ryöstetyn maan läpi, jossa vain suurella vaivalla saatiin mitään syötävää tai juotavaa ja jonka väestö kaikkialla pakeni pelättyjen kroaattien tieltä. Mutta kohta saavuttiin varakkaampiin seutuihin, joissa katolismielinen väestö tuli näkyviin, joskaan ei muuta varten, niin ainakin kirotakseen kerettiläisiä ja riemuitakseen heidän kuninkaansa kuolemasta. Koko katolinen maailma riemuitsi heidän kanssaan. Madridissa pantiin toimeen loistavia näytelmiä, joissa Wallenstein, Pyhä Yrjänä, voitti lohikäärmeen, Kustaa Aadolfin.
Seitsemän päivän vaivalloisen matkan jälkeen ajoivat vaunut iltamyöhällä natisevan nostosillan yli ja pysähtyivät ahtaalle linnan pihalle. Vangitut suomalaiset, jotka olivat aivan voivuksissa haavoistaan, saatettiin rikkinäisiä portaita myöten puoliympyrän muotoiseen tornikammioon. Bertelistä tuntui kuin hän olisi nähnyt tämän paikan ennenkin, mutta pimeän ja oman heikkoutensa vuoksi ei hän voinut erottaa ympärillään olevia esineitä. Yön tähdet tuikkivat sisään rautaristikoiden välitse, vangeille annettiin virvoitukseksi pikarillinen viiniä, ja Larsson huudahti hyvillään: — Lyönpä vetoa, että nuo sissit ovat varastaneet viininsä meidän kellareistamme, sillä jalompaa nestettä en ole maistanut sitten, kun vietimme Würzburgissa noita ihania makean leivän päiviä.
— Würzburg! — virkkoi Bertel, mietteisiinsä vaipuneena. — Regina! — lisäsi hän sitten melkein tietämättään.
— Ja viinikellari! — huokasi Larsson matkien. — Sanonko sinulle jotakin, poikaseni:
Se miehelle suurinta harmia tuottaa, kuu tyttöjen sanoihin liiaksi luottaa. Kun saapuvi lempi, se sydämen ansa, kihlaa tyttö, mutt' kihlaa vain suotta. Ja naimisiin mene — maljasi kanssa.
— Mutta mitä Reginaan tulee — jatkoi hän — niin kutoo se mustasilmäinen penikka nyt sukkaa Korsholmassa. Martta-rouva ei ole niitä, jotka kuutamossa itkevät ja huokaavat. Sitten kun me viimeksi tavattiin, olen saanut terveisiä Vaasasta iloisen kersantin Pentti Ristonpojan kautta. Hän oli tapellut isäsi kanssa, sanoi; ukko on kuulemma voimissaan vielä, oli nostanut Pentin suoralla kädellä maasta ja heittänyt ulos ovestaan kuin karvakintaan. Pentti kiroili ja vannoi, että hän kohta sen jälkeen olisi pistänyt ukon ja hänen kaikki kaksitoista renkiään tuulimyllyyn ja jauhanut heidät puurojauhoksi, jos ei Meri olisi rukoillut heidän puolestaan. Sukkela mies se Pentti, tappelee kuin rakuuna ja valehtelee kuin matruusi. Terve mieheen!
— Mitä muuta kuuluu Pohjanmaalta? — keskeytti hänet Bertel, joka ei millään muotoa olisi tahtonut proosalliselle ystävälleen ilmaista elämänsä suurta salaisuutta, rakkauttaan tuohon mustasilmäiseen, kauniiseen ja onnettomaan Regina von Emmeritziin.
— Eipä juuri muuta erikoisempaa kuin että vuodentulo on ollut hyvä, sotaverot raskaat ja paljon on sotamiehiä otettu. Perttilän ukot, sinun isäsi ja minun isäni, riidellä nalkuttavat niinkuin ennenkin ja sopivat taas. Meri vetistelee sinua ja hyräilee surumielisiä lauluja. Muistatko naapurin Katria? Pulska tyttö, pyöreä kuin nauris, punanen kuin pihlajan marja ja leuka niin pehmoinen kuin voimurikka. Maljasi, poika, hän kuuluu karanneen jonkun sotamiehen kanssa.
— Eikö muuta mitään? kysyi Bertel hajamielisesti.
— Vieläkö sinulle pitäisi muuta olla, kun et välitä Isokyrön lihavimmasta likastakaan? Mutta on sitä vielä muutakin, noch etwas, niinkuin saksalainen sanoo. Korsholmassa on ollut kova tappelu. Nostokkaat olivat saaneet päihinsä, että neiti Regina oli tahtonut tappaa kuninkaan noidan nuolella, karkasivat Korsholman kimppuun ja polttivat tytön elävältä. Saakelin sukkelasti tehty! Kerettiläisten malja! Osaamme sitä mekin ilotulia polttaa.
Bertel hyppäsi ylös unohtaen haavansa, mutta tuska valtasi hänet samalla ja ääntä päästämättä vaipui hän pyörtyneenä Larssonin syliin.
Rehellinen kapteeni sekä suuttui että hämmästyi, Samalla kun hän valeli Bertelin ohimoita viinin tähteellä ja vähitellen sai hänet taas tajuihinsa takaisin, puheli hän siinä kiihtyen ja lauhtuen: — Älähän nyt, Bertel … mitähän nyt? Riivaako sinua piru, poikaseni? Oletko rakastunut tyttöön? Ai, jai, jai, maitoa, paljasta maitoahan sinun suonissasi virtaa! Pyörrypäs kuin herttainen kamarineitsyt! Noh, kah, rohkaise mielesi; sanoinko heidän polttaneen hänet? Se oli valetta, eivät ne ole kuin vähän kärventäneet sen mustia hiuksia, niin kertoi Pentti Ristonpoika, ja sitten on hän repinyt silmät päästä Martta-rouvalta ja kiivennyt kuin orava linnan katolle. Semmoista tapahtuu joka päivä sodassa… Vai niin, vai jo aukaisit silmäsi. Vai elät sinä vielä, sinä maitoon leivottu nisupulla … etkö häpeä, poika, käyttäytymästä niinkuin olisit mikäkin posliiniastia! Sinäkö sotamies? Vai sotamies semmoinen! Blitzdonnerwetterkreutzpappenheim, pumaatapurkki olet etkä sotamies! Hyi saakeli, nyt on jo pikarikin tyhjä!
Tuo pienehkö, pyöreähkö sotilas olisi varmaan vielä kauankin antanut kiukkunsa kipenöidä, varsinkin kun ei enää saanut lohdutusta pikaristakaan, ellei ovi samassa olisi avautunut ja naisolento astunut sisään vankien luo.
Kapteenin hyötyisät, vaikka vähän kalpean pöhöttyneet kasvot valkenivat hetipaikalla, ja hän työnsi Bertelin syrjään paremmin nähdäkseen, sillä lamppu valaisi heikosti. Mutta tulos hänen tarkastuksestaan ei näyttänyt häntä oikein tyydyttävän:
— Nunna! Hyi helvetti! … tuleeko se meitä käännyttämään?
— Rauha olkoon teidän kanssanne! — kuului nuorehko, heleä ääni hunnun alta virkkavan. Arvoisa Pyhän Äidin kirkon prioritar on lähettänyt minut tänne haavojanne sitomaan ja jos se on pyhimysten tahto, niitä parantamaan.
— Kunniani kautta, ihana ystäväni, se on hauskaa kuulla ja tutustukaamme hetikohta lähemmin toisiimme! — virkkoi kapteeni hiukan lempeämmällä äänellä ja ojensi kätensä kohottaakseen huntua nunnan kasvoilta. Tämä vetäytyi kuitenkin nopeasti pari askelta taapäin, ja oveen ilmaantui kaksi epäilyttävän näköistä sotamiestä.
— Ohoh, vai niin, kyllä ymmärrän! virkkoi Larsson hämillään — kissa vieköön, ovatko nunnat täällä noin kopeita. Siihen aikaan kun elelin Frankkein maassa Würzburgin linnassa, sain puolitusinaa suuteloa päivässä nuorimmilta nunnatytöiltä; sellaiset synnit annetaan aina anteeksi.
— No, — jatkoi urhokas kapteeni, kun nunna epäröiden viipyi oven suussa, — teidän korkea-arvoisuutenne ei saa pahastua sotamiehen suorista sanoista. Numquam nemo nascitur caballerus, sanoo espanjalainen; se tahtoo sanoa, että rehellinen sotilas on kavaljeeri jo syntyessään. Näettehän, arvoisa neitsyt, että minä, vaikka olenkin uskoton kerettiläinen, taidan puhua latinaa kuin oikeauskoinen munkki! Siihen aikaan, kun olimme Münchenissä, olin minä läheisessä ystävyydessä pullakan baijerilaisen nunnan kanssa, joka oli 27-vuotias, ruskeasilmäinen, koukkunokkainen…
— Pidä suusi! — kuiskasi Bertel ärtyisesti. Sinähän karkoitat nunnan luotamme.
— Enhän minä ole mitään sanonut. Astukaa sisään, ihana impi, astukaa sisään vain. Lyön vetoa, että siitä on pitkät ajat, kun olette 27 vuotta täyttänyt. Posito, sanoo ranskalainen, olettakaamme, että olisitte vanha akka…
Nunna lähestyi haavoitettuja mitään virkkamatta ja alkoi kahden apulaissisaren kanssa tutkia Bertelin huonosti hoidettua haavaa. Hieno, valkea käsi tarttui saksiin ja leikkasi pois nuorukaisen tukan sen mustelman ympäriltä, jonka Pappenheimin miekka oli siihen jättänyt. Kahdenkymmenen minuutin kuluttua oli Bertelin haava tottuneella kädellä puhdistettu ja sidottu. Liikutettuna tästä huolenpidosta tarttui Bertel nunnan käteen ja suuteli sitä.
— Kunniani kautta, ihana rouva, — virkkoi taas tuo suulas kapteeni, minunhan pitäisi olla mustasukkainen ystävälleni, joka on minua viittätoista vuotta nuorempi. Suvaitkaa nyt ojentaa lempeä kätösenne tännekin ja laastaroida tätä urhoollista käsivartta, joka on saanut voiton niin monen hurskaan sisaren hurskaudesta…
Nunna, joka ei ollut koko aikana virkkanut sanaakaan vastaukseksi, alkoi nyt päästellä sitä repaleista sidettä, joka oli kääritty Larssonin haavan ympärille. Hänen kätensä sattui Larssonin käteen.
— Potz donnerwetter! — huudahti kapteeni. — Noin hieno ja pehmonen kätönen! Pyydän anteeksi, rakastettava rouva tohtorinna; ex ungua leonem, sanoo Pyhä Homerus, yksi kirkkoisistämme … sillä minä olen tutkinut kirkkoisienkin teoksia … se merkitsee suoralla suomenkielellä: kynsistään kissa tutaan. Lyön vetoa kymmenestä putelista vanhaa renskaa yhtä rikkinäistä saapasta vastaan, että tuo pieni, valkea kätönen paljon mieluummin hyväilisi ritarin poskea kuin yötä ja päivää sormeilisi rukousnauhaa.
Nunna veti jo pois kätensä ja näytti epäröivän. Keimaileva kapteeni alkoi jo pelätä pahoja seurauksia keikailustaan. — En puhu sanaakaan enää, minä vaikenen kuin karthausilaismunkki, mutta sen minä sanon, että se, joka uskaltaa sanoa näin pehmeää kätöstä vanhan akan … no, no, minä vaikenen, kuulettehan, että minä vaikenen…
— Tempus est consummatum, itur in missam[11] virkkoi ovelta kumea ääni ja nunna kiiruhti tekemään viimeiset solmut kääreeseensä. Kohta sen jälkeen olivat vangit taas kahden kesken.
— Tuon äänen olen ennenkin kuullut — huomautti Bertel miettiväisenä.
— Kaikki on täällä kummallisen salaperäistä.
— Pyh — sanoi kapteeni pilkallisesti, — mikä lie ollut kalju, mustasukkainen munkki. Hitto vieköön sitä pientä, sievää kätöstä!