4. TALONPOIKA, PORVARI JA SOTAMIES.
Nähtävästi oli rikkaan Aaron Perttilän mieliala muuttunut, sillä kun hän istuutui komeihin kärryihinsä pistäytyäkseen päiväseltään Vaasassa, päätettiin merkiksi isän ja tyttären välillä syntyneestä sovinnosta, että Meri saisi istua hänen rinnallaan, ja ostaa kaupungista silakoita, humaloita ja kaikenlaisia maustimia niinkuin inkivääriä ja kaneelia, joita jo siihen aikaan varakkaimmat talonpojat olivat alkaneet käyttää. Sekä isällä että tyttärellä oli omat tarkoituksensa matkalle lähtiessään mutta ei kumpikaan tahtonut toisilleen tunnustaa, että he oikeastaan olivat lähteneet kuulustelemaan uutisia Saksanmaalta. Larsson sai sill'aikaa tehtäväkseen kotitöiden silmällä pidon.
Tämä kaikki tapahtui samaan aikaan kuin Kustaa Aadolf ja Wallenstein seisoivat vastakkain Nürnbergin edustalla. Sotamiehiä tarvittiin enempi kuin koskaan ennen, ja Oxenstjerna lähetti Saksista kirjeen toisensa perästä jouduttaakseen lisävoimia. Vaikkakin elonkorjuu oli kiireimmillään, sai kuitenkin sota, jolla silläkin oli kiirein elonkorjuuaikansa, suuren joukon nuoria miehiä tulvailemaan lähipitäjistä Vaasaan, josta heidän piti jatkaa meren yli matkaansa ensin Tukholmaan ja sitten Wallensteinin uhkaavia joukkoja vastaan Saksanmaalle. Siihen aikaan eivät sotaharjoitukset olleet läheskään niin monimutkaiset kuin tätä nykyä; pääasia oli, että osattiin jotakuinkin hyvin seistä rivissä, että heti käskyn annettua karattiin vihollisen kimppuun ja ammuttiin tarkasti — johon pohjalaiset olivat hylkeitä ampuessaan jo vanhastaan tottuneet. Siten on selitettävä, että monet noista äsken aurankurjesta lähteneistä talonpoikaispojista vielä ennättivät ajoissa perille kunnialla kaatuakseen kuninkaan kanssa Lützenin taistelutanterella.
Vaasan kaupunki oli silloin vasta kahdenkymmenen vuoden vanha ja alaltaan paljon pienempi kuin nyt. Siihen ei ollut syynä ainoastaan sen nuoruus, mutta myöskin se seikka, että Korsholman tilukset, jotka valtio omisti, estivät sitä laajenemasta etelään päin. Mustasaaren vanhan kirkon ympärillä, pitkin nykyisen Kauppa- ja Suuren Pitkäkadun pohjoista puolta[9] kohosi muutamia vasta rakennettuja, punaisiksi maalatuita taloja, joihin oli sijoitettu kuusi tai kahdeksan vähäpätöistä kauppapuotia. Satamassa oli varastohuoneita ja niiden ympäristössä kalastajain ja merimiesten majoja hajanaisissa ryhmissä, sillä säännöllisten kaupunginosien ja suorien katujen suunnittelemista pitivät sen ajan rakennusmestarit jotenkin joutavana, ja kuta ahtaammalle alalle talot sijoitettiin, sitä paremmassa turvassa luultiin oltavan näinä levottomina aikoina. Vaasan kokoisen kauppalan asukkaat katsoivat toisiaan kuin samaan perheesen kuuluviksi, ja ikäänkuin lohdutukseksi mielelleen silmäilivät kaupunkilaiset jonkinlaisella ylpeydellä etelään päin olevan Korsholman linnan korkeita, vihertäviä valleja,
Tuo kauan uskottu ja Messeniuksen vahvistama taru, että Korsholma olisi Birger jaarlin rakentama ja että se olisi saanut nimensä suuresta puurististä, joka siihen olisi pystytetty voiton ja uskon merkiksi, perustuu toiseen yhtä vanhaan taruun, että mainio jaarli Suomeen tullessaan olisi noussut maihin juuri tällä rannikolla. Myöhemmät tutkimukset ovat asettaneet sekä tämän tarinan että myöskin tarinan Korsholman synnystä arvelun alaisiksi; mutta varmaa on, että linna on hyvin vanha, jopa niinkin vanha, että sitä muistetaan tuskin muuna kuin jätteenä jostakin sitäkin vanhemmasta. Mikäli tiedetään, ei sitä vihollinen ole koskaan piirittänyt ja on se asemansa vuoksi ollut arvoton Suomea puolustettaessa, ja kun Oulun ja Kajaanin linnat rakennettiin kertomuksemme aikaa hiukan aikaisemmin, ei Korsholmaa enää katsottu miksikään sota-asemaksi. Sitä käytettiin kuitenkin vielä Norrlannin maaherran asuntopaikkana, siihen majoitettiin muitakin valtion virkamiehiä, se oli myöskin vankila, ja antoi se n.s. latokartanona melkoisia lisiä maaherran ylläpidoksi. Senaikainen Norrlannin päällikkö, aseupseeri Juhana Maununpoika Ulfsparre, Tusenhultin herra, jota juuri tähän aikaan seurasi eversti Ernst Creutz, Sarvilahden herra, asui vain aika ajoin Korsholmassa; tiedämme kuitenkin kertomuksestamme, että hänen seitsenkymmenvuotias äitinsä, rouva Martta, ankaralla kädellä hoiti sekä linnaa että latokartanoa hänen poissa ollessaan.
Talonpoikien ja uusien kaupunkien porvarien välillä vallitsi siihen aikaan luonnoton ja molemmin puolin vahingollinen kilpailu, joka oli syntynyt siitä, että hallitus koetti kaupunkien eduksi vaikeuttaa maakauppaa ja pikkumaisilla asetuksilla määräillä tavaran vaihtoa. Kun sentähden vanha, mahtava talonpoikaispäällikkö tyttärineen ajoi Vähäkyrön tullista sisään, sattui kyllä, että joku kaupunkilainen tervehti tuota tunnettua miestä hänen rikkautensa vuoksi; ylpeämmät kauppiaat sitävastoin, jotka pelkäsivät Perttilän vaikutusta kuninkaasen, eivät häntä katselleet suinkaan lempein silmin, ja ilmaisivat vihansa pistosanoin, jotka Perttilä hyvin kyllä kuuli. — Tuolla, — sanoivat he — tulee Isokyrön talonpoikaiskuningas, eikä Vaasa ole arvannut hänelle kunniaporttia pystyttää. Taitaa pitää itseään liika hyvänä riiheen, ja aikoo varmaankin sotamieheksi ja siitä kenraaliksi! Varokaa itseänne, katsokaa, kuinka epäsuosiollisesti hän silmäilee ympärilleen, tuo pirttiparooni! Jos olisi hänen vallassaan, niin kytönä hän Vaasan polttaisi!
Kiivasluontoinen Perttilän ukko ei ollut koskaan hidas vihaan, mutta nyt kätki hän kiukkunsa ja kiirehti hevostaan joutuakseen pian sen merimiehen lesken asuntoon, jonne hän tavallisesti ajoi kaupungissa käydessään. Ei ollut hän kuitenkaan ehtinyt kauas nykyiselle Kauppakadulle, joka ei nytkään ole leveimpiä, mutta silloin oli tuiki kapea, kun joukko juopuneita nostokkaita sulki häneltä tien; he olivat juuri läheisessä olutkapakassa viettäneet uuden toveruuden juhlaa ja virvoittaneet voimiaan alettavan matkan varalta. Pari aliupseeria oli itseoikeutettuina johtajina liittyneet joukkoon, joka nyt hyökkäsi Perttilää vastaan huutaen: "Pois tieltä, talonpoika!" Perttilä, joka jo oli ennestään suuttunut, ei enää voinut hillitä vihaansa, vaan vastasi huutoon jotenkin tuimalla piiskan sivauksella, joka heitti maahan huutajan komean, leveälierisen lakin ja siihen kiinnitetyn kotkan sulan.
Kahakka olisi syntynyt vähemmästäkin. Lyöty karkasi kärryjen jälkeen ja koko joukko seurasi mukana. — Vai niin, ukkoseni, huusi loukattu sotilas, joka oli sama iloinen kersantti Pentti Ristonpoika, jolle Perttilä Isokyrössä oli antanut niin kiireen lähdön, — kiitoksia eilisestä, äijä! Pois tieltä, pojat, ukko on minun ja minä tahdon yksinäni hänet suomustaa!
Perttilä oli liian vanha koettaakseen enää voimiaan käsikähmässä ja katseli jo, mistä pääsisi pakenemaan. Hän hyppäsi rattailtaan läheisen puodin rappusille ja läimäytti piiskallaan hevosta selkään, niin että se murtautui läpi ja vei Merin täyttä laukkaa pois kiistapaikalta. Itse aikoi hän vetäytyä puotiin, mutta erehtyi laskuissaan, sillä puodin ovi paukahti kiinni hänen nenänsä edessä. Kun vanha sankari näki paon mahdottomaksi, asettui hän selkä puodin ovea vastaan ja uhkasi pitkällä piiskallaan, jonka oli pitänyt kädessään, jokaista, joka aikoi häntä lähestyä.
— Puikaamme pois akanat tuosta Isokyrön pohatasta! — huusi muuan Laihelan poika, joka sen yhden viikon kuluessa, minkä oli pyssyä pidellyt, jo oli ehtinyt unohtaa talonpoikaisnimensä, vaikkei kieli vielä ollutkaan unohtunut.
— Parempi mies oli isäsi ennen, Matti Hinrikinpoika, — sanoi Perttilä ylenkatseellisesti. — Ei hän soittanut suutaan omaisiaan vastaan, vaan auttoi meitä kuin kunnon talonpoika pehmittämään herrojen huoveja Pietari Gumsen kartanossa.
— Kuuletteko, pojat? — huusi toinen aliupseereista, — se koira kehuu urhoollisia sotilaita piesseensä.
— Me emme anna nenällemme hypätä!
— Talonpoika saa tanssia meidän pillimme mukaan!
Ja viisi kuusi kiihkeintä, jotka olivat äsken vielä talonpojantakissa kulkeneet, hyökkäsivät vetämään Perttilää puodin rappusilta. Vanhus olisi ollut hukassa, ellei hänen eilinen vastustajansa, tuo iloinen kersantti, olisi heittäytynyt väliin. — Seis, pojat! — huusi Pentti Ristonpoika jymisevällä äänellä. — Mitä te ajattelette? Oletteko rehellisiä sotapoikia vai mitä? Ettekö näe, että äijä on seitsenkymmenvuotias ja kuitenkin käytte kuusi yhtä vastaan! Blitz-donner-kreutz-Pappenheim! (kersantti oli Saksassa oppinut tuon mehevän kirouksen, joka aina vaikutti mahtavasti) onko tämä sotilaan peliä tämä? Mitä luulette kuninkaan moisesta sanovan? Pois tieltä, toverit, äijä on minun ja minulla yksin on oikeus hänen housujaan liottaa. Olisittepa vain nähneet, kuinka hän eilen nosti minut suoralla kädellään ja heitti kuin karvakintaan ovesta mäelle! Se oli miehen teko ja nyt se kuitataan!
Reippaus ja jalomielisyys vaikuttavat aina. Toiset väistyivät ja kersantti nousi rappusille. Perttilä olisi voinut iskeä häntä ruoskallaan, mutta ei iskenyt. Hän tunsi miehensä.
— Tiedätkö, talonpoika, — huusi kersantti varmuudella, joka olisi sopinut vaikka eversti Stålhandskelle, — tiedätkö, mitä merkitsee heittää kuninkaallisen majesteetin ja korkean kruunun sotilaita ovesta ulos? Tiedätkö, mitä merkitsee lyödä hattu evankeelisen uskon puolustajan ja suurvaltaisen Rooman keisarin voittajan päästä, joka omalla kädellään on ajanut vihollisen pakoon neljässätoista tappelussa ja miekallaan lävistänyt kuusi- tai seitsemäntoista sotamarsalkkaa? Tiedätkö, mitä se merkitsee, moukka? Jos minä olisin sinun sijassasi…
— Jos minä olisin kuninkaallisen majesteetin ja korkean kruunun sotamiehen sijassa, — vastasi Perttilä tyynesti, — antaisin minä kunniansa rehelliselle miehelle hänen talossaan ja vanhalle ukolle hänen loppuiällään. Ja jos minä olisin Pentti Ristonpoika, ja jos olisin voittanut Rooman keisarin ja lävistänyt kaiken maailman marsalkat, niin en kuitenkaan unohtaisi, että isäni Risto Niilonpoika oli liminkalainen talonpoika, joka kaatui rehellisessä taistelussa Flemingin hirmuvaltaa vastaan Ilmajoen jäällä.
Kersantti näytti hämmästyvän. Mutta sitten astui hän vastustajansa eteen ja virkkoi julmasti silmiään mulkoillen:
— Tiedätkö, moukka, että minä voisin, jos tahtoisin, seivästää sinut tähän! — Ja hän veti kauhean pitkän miekkansa puoliterään huotrasta. Perttilä katseli häntä kylmästi silmiin kädet ristissä rinnalla.
— Etkö pelkää, ukko? — virkkoi uudelleen Rooman valtakunnan kukistaja, ilmeisesti hämillään talonpojan tyynestä käytöksestä.
Perttilä tunsi olevansa voitolla. — Milloinka olet nähnyt suomalaisen pelkäävän? — sanoi vanhus melkein hymyillen.
Kersantti ei ollut mikään ilkeä mies. Hän tunsi itsensä yht'äkkiä hyvin jalomieliseksi, lauhtui heti ja huusi tuolla puoleksi hävyttömällä puoleksi leikillisellä äänellä, joka sopi niin hyvin hänen naamaansa: — Tiedättekös, pojat, — huusi hän tovereilleen, — tuolla vanhalla härällä on sekä sarvet että sorkat. Siitä olisi saattanut tulla mies maailmassa, jos olisi herrain pariin joutunut. Eilen kun näitä oli viisitoista yhtä vastaan — sillä tietäkää se pojat, että kaikki neljätoista renkiä auttoivat minua nostettaessa sen pakanan selkään ja merkkejä jäi heihin siitä jokaiseen — niin, sanon minä, eilen olisin taputellut äijän mustelmille, jos ei olisi ollut sitä saakelin vaimoväkeä, sillä ne istuivat kaikki pöydässä. Mutta tänään on meitä viisitoista yhtä vastaan — ja minä ajattelen, että annamme äijän livistää.
— Se on rikas kuin piru, — huusivat jotkut; — sen pitää pistouvata tynnöri olutta.
Perttilä veti taskustaan pienen nahkakukkaron, otti siitä muutamia Kaarlo IX:n hopearahoja ja heitti ne ylenkatseellisesti joukkoon. Se suututti taas sotamiehiä, he puivat jo nyrkkejään ja myrsky oli taas puhkeamaisillaan, kun samassa koko lauma lähti täyttä karkua juoksemaan satamaan päin. Kuului kanuunain pauketta; se oli Maria Eleonora, joka tervehti Korsholman linnaa.