5. NEITI REGINA SAAPUU KORSHOLMAAN.
Kaikki, jotka vain Vaasassa kynnelle kykenivät; juoksivat satamaan näkemään sellaista outoa ilmiötä kuin suurta sotalaivaa. Noin viisi- tai kuusisataa henkeä seisoi rannalla; toiset soutivat veneillä vastaan, toiset kiipeilivät satamassa olevien jahtien mastoihin tai makasiinien katoille paremmin nähdäkseen. Kahteensataan nouseva nostokasjoukko katseli uteliaisuudella, pelolla ja ylpeydellä tuota laivaa, joka kenties iäksi päiväksi veisi heidät isänmaastaan. Heidän takanaan seisoivat äidit, sisaret ja morsiamet vuodattaen vetrehiä vesiä kohta tapahtuvaa eroa ajatellessaan.
Linnan isäntä Ulfsparre oli Ruotsissa. Hänen lähin miehensä, vouti Pietari Thun otti vastaan tulijat yhdessä saapuvilla olevien päälliköiden kanssa, nostoväki muodosti kunniakäytävän, ja Maria Eleonoran päällikkö tarjosi kohteliaasti käsivartensa neiti Reginalle saattaakseen hänet Korsholmaan. Mutta sillä hetkellä tunsi ylpeä neiti olevansa vanki. Hän hylkäsi upseerin tarjouksen ja kulki yksin ruhtinaallisen ryhdikkäänä ja ainoastaan vanhan palvelijansa seuraamana ohitse sotamiesten ja läpi aukeilevan väkijoukon. Noin outo tapaus pani koko pienen Vaasan kipenöitsemään uteliaisuudesta. Tuossa tuokiossa syntyi ja levisi mitä kummallisimpia huhuja neiti Reginasta. Muutamat väittivät häntä itävaltalaiseksi prinsessaksi, keisarin omaksi tyttäreksi, joka oli joutunut vangiksi ja nyt tuotu tänne talletettavaksi. Toiset olivat tuntevinaan hänet kuningatar Maria Eleonoraksi: mutta mitä olisi hänellä Korsholmassa tekemistä?
— Sen saatan minä sanoa teille, — kuiskasi hyvin tietävän näköisenä muuan politikoiva porvari. Hän on tehnyt salaliiton kuningasta ja valtakuntaa vastaan ja sentähden teljetään hänet nyt Korsholman linnaan.
— Ei ole asia aivan niinkään, — virkkoi toinen, joka kotiin palanneilta sotamiehiltä oli saanut kuulla kuninkaan henkeä vastaan punotuista vehkeistä. — Hän on, — lisäsi hän aralla äänellä, ikäänkuin peläten, että asianomainen sen kuulisi, — hän on muuan nunna, jonka jesuiitat ovat palkanneet kuningasta tuhoamaan. Kuusi kertaa on hän antanut kuninkaalle kuolettavaa myrkkyä ja kuusi kertaa on kuningasta unessa varoitettu juomasta. Kun hän seitsemännen kerran tarjosi hänelle myrkkypikarin, veti kuningas miekkansa ja pakotti hänet juomaan oman sekoittamansa myrkyn.
— Mutta kuinka voi hän nyt sitten olla täällä ilmi elävänä?
— Ilmi elävänäkö? — innostui kertoja ollenkaan hämmästymättä. — Kuka sen niin tarkoin tietää? Sellaiset olennot voivat teeskennellä mitenkä tahansa … niin, niin, ettekö muista sitä menneentalvista hollantilaista, joka söi sulaa lyijyä? En sano mitään minä, en sano, mutta katsokaa vain tuota mustatukkaista nunnaa, sehän on kalpea kuin ruumis.
— Onko hän antanut kuninkaalle myrkkyä? — kuului vapiseva naisääni kysyvän. Se oli Meri, joka sydän sykkyrässä oli keskustelua seurannut.
— Mitä te siinä loruatte! — virkkoi siihen muuan merimies, joka oli tietävinään enemmän kuin muut. Kun minä olin keväällä Stralsundissa, näin minä siellä nuo samat silmät. Tyttöä vietiin silloin Tukholmaan ja muuan hänen vartijoistaan kertoi minulle koko asian. Hän on espanjalainen noita-akka, joka on myynyt itsensä paholaiselle saadakseen seitsemän vuotta olla maailman ihanin nainen. Katsokaa vaan häntä, niin näette, eikö paholainen ole sanaansa pitänyt. Mutta varokaa itseänne, noissa silmissä on jotakin mustan kiiluvaa, joka polttaa. Kun se sitten pääsi niin kauniiksi kuin nyt näette, meni hän Ruotsin leiriin ja antoi kuninkaalle lemmenjuoman, niin ettei kuningas nähnyt eikä kuullut muita kuin häntä seitsemän viikon kuluessa. Se oli kenraalien mielestä synti ja häpeä, koska vihollinenkin ankarasti ahdisti, ja silloin ottivat he hänet eräänä yönä vangiksi ja lähettivät hänet tänne istumaan loput seitsemästä kauneutensa vuodesta Korsholmassa.
— Onko kuningas häntä rakastanut? — kysyi Meri vavisten.
— Se on tiettyä.
— Onko hänkin rakastanut kuningasta?
— Noiden naisten sitä pitäisi kaikki tietää. Mitenkä helvetissä minä voisin sen tietää? Paholainen on kavalampi kuin muut ihmiset, se on varma se. Hän on antanut kuninkaalle kuparisormuksen…
— Jossa on seitsemän ympyrää sisäkkäin ja kolme kirjainta kanteen kaiverrettuna?
— Mitä hittoa? Mistä sinä sen tiedät? Kirjaimista en tiedä, mutta nuo seitsemän ympyrää olen kuullut…
Meri hengitti syvään. — Se on vielä hänellä! — virkkoi hän itsekseen salaisella riemulla. Meri oli taikauskoinen niinkuin kaikki muutkin siihen aikaan. Ei johtunut hänelle mieleenkään epäillä noita-akkain, loitsujen ja lemmenjuomain olemassaoloa, mutta eikö tuo vieras, tummaverinen tyttö, joka rakasti kuningasta ja jota kuningas rakasti… eikö hän ehkä kuitenkin ollut syytön niihin kauheihin tekoihin, joita hänestä kerrottiin? Ja tuo unhotettu naisparka alkoi kiihkeästi toivoa päästäkseen lähenemään tätä salaperäistä olentoa, joka oli kuninkaan niin läheisesti tuntenut. Ei ollut aikaa arveluihin; muutamien tuntien kuluttua täytyi Merin palata kotiinsa. Hän rohkaisi mielensä ja seurasi vieraita Korsholmaan.
Tuo vanha, vallien sisässä oleva rakennus oli kauniista näköalastaan huolimatta synkkä ja kolkko. Kun linnan päälliköt alinomaa muuttelivat ja ainoastaan aika ajoin asuivat paikalla, oli tuo kaksikerroksinen kivirakennus siihen kuuluvine vankiloineen raskaan ja ränstyneen näköinen. Koko rakennus oli enemmän vankila kuin mahtavan päällikön asunnon kaltainen. Paikan synkkyyttä lisäsivät vielä sen nykyiset asukkaat, ankara Martta-rouva, hänen vanhat piikansa ja muutamat vangit ynnä parrakkaat vanginvartijat. Jos Kustaa Aadolf olisi muistanut, missä kunnossa linna oli, ei hän varmaankaan olisi lähettänyt nuorta vankiaan noin mieltä masentavaan paikkaan.
Martta-rouva tiesi odottaa nuorta vierastaan, jota oli kuvattu hänelle vaaralliseksi, turmeltuneeksi naiseksi ja jonka viekkautta vastaan eivät mitkään salvat ja muurit riittäneet. Hän oli sen vuoksi neiti Reginalle ja hänen palvelijalleen varustanut asunnoksi pienen, pimeän kamarin oman makuuhuoneensa takana ja päättänyt sadoin silmin vartioida tytön pienimpiäkin liikkeitä. Rouva Martta oli pohjaltaan rehellinen, kunnon nainen, mutta samalla tuikea, itsepintainen eukko, joka oli kasvattanut kaikki lapsensa koivunoksan avulla ja aina luuli heidän tarvitsevan lisää. Ei juolahtanut hänen mieleensäkään, että yksinäinen, avuton ja hylätty tyttö olisi kaukana vieraalla maalla tarvinnut lohdutusta ja äidillistä hellyyttä: Martta-rouva oli sitä mieltä, että kuri olisi omansa kesyttämään oikealta tieltä eksyneen lapsen, ja vasta sitten, kun se olisi tapahtunut, saattaisi ruveta lempeää kohtelua ajattelemaan.
Kun neiti Regina, joka jo oli ehtinyt tottua meren vapauteen, astui yli tämän synkän asunnon kynnyksen, pudisti yht'äkkinen väristys hänen hentoa ruumistaan. Kolkkouden tunne vain lisääntyi, kun häntä vastaan tuli rappusissa tuo vanha rouva päänmukaisessa pellavamyssyssään ja yllään pitkä, musta villakauhtana.
Onhan mahdollista että neiti Reginan pään kumarrus oli hiukan kankea ja koko hänen käytöksensä hiukan ylpeä, kun hän tervehti vanhaa Martta-rouvaa linnan portailla. Mutta Martta-rouva ei sitä säikähtänyt. Hän tarttui nuorta neitoa molempiin käsiin, pudisti niitä lujasti ja nyökäytti päätään, niinkuin olisi tahtonut samalla sanoa: terve tuloa! ja tiedä huutia! Sen tehtyään tarkasteli hän vierastaan kiireestä kantapäähän ja ilmoitti sitten mielipiteensä huulissaan mutisten:
— Vartalo kuin prinsessan … ei haittaa, silmät kuin mustilaisella … ei haittaa; hipiä valkea kuin maitopytty … ei haittaa; ylpeä … ai, ai, se oli paha se; meitä on siis kaksi samanlaista.
Regina teki levottoman liikkeen ja aikoi jatkaa matkaansa. Mutta Martta-rouva ei päästänyt häntä niin helpolla. — Odotahan hiukan, sulottareni, — sanoi tuo ankara rouva, koettaen sopertaa sitä saksaa, mikä vielä vanhoilta ajoilta oli hänen muistissaan jäljellä. — Hiljaan härkä kyntää. Se, joka astuu yli minun kynnykseni, ei saa olla ovenpieltä pitempi. Parempi kumartua nuorena kuin madella vanhoilla päivillään. Kas noin … sillä tavalla tervehtii nuorempi sitä, joka on vanhempi ja viisaampi … — ja ennenkun neiti Regina aavistikaan, oli vanha, kovakourainen rouva pannut oikean kätensä hänen niskalleen ja vasemman hänen vyötäisiinsä ja nopealla tempaisulla pakottanut ylpeän vieraansa kumartamaan niin syvään kuin rouvan mielestä oli oikein ja kohtuullista.
Neiti Reginan kalpeat posket lennähtivät punaisiksi kuin illan rusko, joka ennustaa myrskyä. Korkeammaksi ja ylpeämmäksi kuin koskaan ennen oikaisi hän solakan vartalonsa ja hänen mustista silmistään välähti salama, joka ei kuitenkaan mitenkään hämmästyttänyt Martta-rouvaa. Regina ei virkkanut sanaakaan, mutta vanha Dorthe katsoi varmaankin pitävänsä emäntänsä nimessä antaa Martta-rouvalle muutamia neuvoja siitä, miten tulee toisiaan ihmisiksi kohdella. Hypäten kahta rappua ylemmäksi huusi hän käsiään huitoen minkä jaksoi:
— Sinä kurja suomalainen noita-akka, kuinka uskallat sillä tavalla kohdella jalosukuista neitoa? Tiedätkö sinä, viheliäinen vanginvartija, kenet sinulla on kunnia vastaanottaa huoneeseesi? Etkö tiedä? Niinpä sanon minä sen sinulle. Tämä on korkeasukuinen, kaikkein jaloin neiti Regina von Emmeritz, syntyisin Emmeritzin, Hohenlohen ja Saalfeldin ruhtinatar, Wertheimin ja Bischoffshöhen kreivitär, Dettelsbachin ja Kissingenin perillinen y.m. y.m. y. m. Hänen isänsä oli kaikkein jaloin Emmeritzin ruhtinas, joka omisti useampia linnoja kuin sinä omistat töllejä kaupungissasi, mokoma rääsyinen noita-akka! Hänen äitinsä oli Würtembergin prinsessa, sukua Baijerin vaaliruhtinaan perheelle, ja hänen vielä elävä enonsa, kaikkein arvoisin ja kunniakkain Würzburgin piispa ja ruhtinas on Marienburgin ja Würzburgin kaupungin ja niiden alusmaiden omistaja. Sinä ylvästelet siitä, että kerettiläiskuninkaasi on valloittanut maamme ja kaupunkimme ja ottanut meidät itsemme vangiksi; mutta vielä on tuleva se päivä, jolloin pyhä Yrjänä ja pyhä neitsyt astuvat alas taivaasta ja tuhoavat teidät, te pakanat, ja jos sinä revit hiuskarvankaan meidän päästämme, niin me hajoitamme tämän linnasi maan tasalle ja hävitämme sinut ja koko sinun kaupunkisi, sinä kurja noita-akka!
On luultavaa, ettei vanhan Dorthen sanatulva olisi vielä pitkiin aikoihin tukkeutunut, jollei Martta-rouva olisi antanut pientä viittausta palvelijoilleen, jotka muitta mutkitta tarttuivat kiinni eukkoon ja veivät hänet, huolimatta hänen vastustamisistaan, alikertaan ja sulkivat hänet sinne erääseen pieneen huoneeseen miettimään neitinsä loistavaa sukuluetteloa. Martta-rouva tarttui hämmästynyttä Reginaa käsivarteen ja vei hänet tuohon hänelle määrättyyn huoneeseen, joka oli Martta-rouvan oman huoneen takana ja josta oli näköala kaupungille päin. Tänne jätti hänet toistaiseksi tuo ankara rouva, katsoen sopivaksi vielä mennessään antaa hänelle näin kuuluvan varoituksen: — Tahdon vain sanoa, että parempi on totella kuin itkeä; lintu joka laulaa liika aikaisin aamulla, on ennen iltaa haukan suussa. Maassa maan tavalla. Kello on nyt seitsemän illalla. Kello kahdeksan tuodaan illallinen sisään ja kello yhdeksän panet sinä maata, kello neljä nouset, ja jos et osaa kartata tai kehrätä, saatan minä antaa sinulle ompelemista, ettet aikaasi pitkästy. Sittenpähän taas saataneen tarinoida, kun tarvitaan, ja kun piikasi on oppinut hillitsemään kielensä, saat hänet takaisin. Hyvää yötä vain: älä unhota iltarukoustasi ja vuoteesi vieressä on pöydällä virsikirja.
Sen sanottuaan paiskasi Martta-rouva oven kiinni ja neiti Regina jäi yksin. Yksin oli hän, vankina, kaukana vieraalla maalla, turvatonna, ankaran vanginvartijan hallussa … eivätkä hänen ajatuksensa voineet olla iloiset. Hän lankesi polvilleen ja rukoili pyhimyksiä, ei rukoillut vääräuskoisen virsikirjan mukaan, vaan sitä punatimanttista rukousnauhaa sormiellen, jonka muinoin oli saanut kumminlahjaksi enoltaan piispalta. Mitä rukoili hän? Sen tietävät vain taivas ja Korsholman mustat muurit, mutta hellä ja myötätuntoinen sydän voi aavistaa hänen rukouksensa. Hän rukoili pyhimysten apua, uskon voittoa ja vääräuskoisten kukistamista; hän rukoili myöskin, että pyhimykset kääntäisivät Kustaa Aadolfin mielen yksin autuaaksi tekevän kirkon puoleen, että hänestä, Sauluksesta, tulisi toinen Paulus. Lopuksi rukoili hän myöskin vapautta ja suojaa itselleen … ja tunnit kuluivat, illallinen tuotiin sisään, mutta hän ei sitä huomannut.
Neiti Regina katsahti ulos pienestä ikkunasta. Siitä näkyi ilta-auringon kultaama maisema, tyyni lahdelma ja sen kimmeltävä pinta; ei se ollut tämä maa tuo rehevä Frankkien maa, jossa rypäleet nyt juuri kypsyivät; ei ollut siinä kohisevaa Main-virtaa, eikä tuo kaupunki tuolla ollut rikas Würzburgin kaupunki, eikä näkynyt sen monia luostareita ja korkeita kirkontorneja. Maa tuossa oli kalpea, köyhä Suomi; kaupunki oli pieni aloitteleva Vaasa ja kirkko Mustasaaren kirkko, vanhin Pohjanmaalla; voi selvästi nähdä auringon heijastuvan sen pieniin, soikeihin ikkunoihin, joiden ruudut olivat vielä maalatut niinkuin katolisellakin ajalla, ja neiti Reginasta oli niinkuin olisi hän nähnyt kirkastettujen pyhimysten katselevan ulos tuosta muinoisesta temppelistään. Ja eikö alenevan auringon terä ollut kuin sellaisen pyhimyksen silmäterä, joka autuaallisella rauhalla katselee tämän maailman taisteluita! Kaikki oli niin hiljaista ja sovinnollisen lempeää — illan loisto, maiseman viehättävä vihreys, vasta leikatut pellot monine kuhilaineen, nuo matalat punaiset huoneet kimmeltelevine laseineen — kaikki kehoitti hartauteen ja rauhaan.
Silloin kuuli Regina loitolta lempeän, sointuvan laulun, yksinkertaisen ja koruttoman, joka tuli kuin luonnon omasta sydämestä hiljaisena iltana, auringon laskiessa, levolleen menneen meren rannalla, jolloin kaikki suloiset muistot heräävät kaihoavassa rinnassa. Alussa ei hän sitä kuunnellut, mutta laulu läheni lähenemistään … milloin heikonsi sitä jokin eteen sattuva seinä, milloin koivuryhmä, milloin kuului se taas vapaasti, korkeasti ja kirkkaasti, ja lopuksi voitiin sanatkin erottaa…