6. ETELÄN JA POHJOLAN RAKKAUS.
Nyt voi jo erottaa laulun sanatkin yksinäisen laulajan lähetessä. Se oli lempeä sydän, joka epätasaisin, mutta lämpimin säkein purki surunsa ja kaihonsa meren rannalla pohjolan elokuun ihanana iltana.
Ja aurinko kirkas se heloittaa yli maiden ja mannerten. Ja kuuhat se illan kuumottaa ja loistavi lohduttaen. Vaan eipä nyt päivä enää paistakaan suruisihin sydämiin, ja kaihoten kuukin nyt kulkee vaan, kun lempeni hyljättiin.
0l' ystävä mullakin muinoisin, pois maailma multa sen vei; ja vaikka hän palata aikoikin, hän tullunna koskaa ei. Häll' on sata ystävää, mutt' mulla yksi vain, häll' on kaupunkeja ja linnoja, — minä itken itseksein ja laulan huolissain ja vietän ikäviä iltoja.
Ja lintunen lentävi kultani luo eteläisehen maailmaan, Ja puuhun istuvi, laulavi tuo, saa kultani kuuntelemaan. Mun kuulevi kultani, rintaansa lyö, ja kyynele tulvahtaa, kun laskevi päivä ja saapuu yö, hän jo omansa unhottaa.
Kuta kauemmin neiti Regina kuunteli näitä koruttomia säveliä, jotka olivat hänelle vieraita, mutta samalla kuitenkin sydämellisen surumielisyytensä vuoksi niin tuttuja, sitä enemmän liikutti häntä se kaipaus, joka niin elävästi muistutti häntä hänen omasta mielentilastaan. Hänelle tuli vastustamaton halu hengittää illan viileää ilmaa, pieni ikkuna ei tahtonut mitenkään aueta, mutta kaikki Martta-rouvan varokeinot eivät kuitenkaan olleet voineet siihen mitään, että ha'at olivat ruosteesta melkein turmeltuneet ja lopuksi murtuivat nuoren neidon uudistetuista ponnistuksista. Ainoastaan pari kolme tuntia oli hän ollut vankilassaan, mutta kuitenkin hengitti hän jo illan tuoksua niinkuin elinkautinen vanki hengittää vapauden ilmaa. Hänen rintansa laajeni, hänen silmänsä säkenöi, hän innostui ja lauloi, tosin niin hiljaa, ettei hänen vartijansa häntä kuulisi, mutta kuitenkin tarpeeksi selvästi ja sointuvasti seuraavan laulun, jonka vaikutusta sen sanat ainoastaan heikosti tulkitsevat:
Mun surun' syvä, oi, neitsyt pyhä, mieleni katuvan täyttää yhä. En sanoa emmi: Ma häntä lemmin ain' kuolohon yhä tulisemmin.
Kuin ratsu korska hän maahan murskaa mun kirkkoni suuren ja hurskaan. Suur' voittaissansa, suur' vihassansa, mut suurin on anteeksi antaissansa.
Surmansa vannoin, valani annoin, ja tikaria tuhoksensa kannoin. Valasta tästä, oi, äiti, päästä, ja henki sankarin säästä!
On pyyntö mulla, unhoitetulla, suo autuaaksi hänen tulla. Rikoksistansa suo suuristansa mun kuolla kohta puolestansa!
Se yksinäinen olento, joka oli ensimmäisen laulun laulanut, läheni vähitellen linnan muuria; se oli kansannainen, hänen kasvonsa olivat kalpeat, mutta hyväntahtoiset, ja näkyi, että hän oli ennen ollut kauniskin. Hän näytti koettavan saada selkoa vieraan neidon laulusta, mutta kun sävelet soivat hiljaisina ja sanat olivat oudot, ei se hänelle onnistunut. Hän istuutui kivelle vähän matkaa muurista ja katseli lakkaamatta lempeillä silmillään linnan ikkunassa olevaa vankia. Regina taas tarkasteli häntä mustilla, läpitunkevilla katseillaan; olisi voinut luulla, että he molemmat täydellisesti ymmärsivät toisensa, sillä laulun kieli ei kaipaa muuta sanakirjaa kuin sydämen. Vai aavistivatko he molemmat rakastavansa samaa miestä ja laulavansa molemmat samaa hävinnyttä, mutta kuitenkin niin erilaista rakkautta.
Ylhäällä pohjolassa ovat kesäyöt kirkkaat aina elokuun alkuun saakka, jolloin läpikuultava harso alkaa auringon laskettua levitä yli rantojen, niemien ja lahdelmien. Elokuun keskivaiheilla on tämä harso tihentynyt ja kattaa lempeänä, pehmoisena huntuna kesäiset lehdot. Jos sitten kuu nousee tätä katoavaa vihreyttä valaisemaan, silloin ei ole koko luonnossa mitään sen surullisempaa ja kauniimpaa kuin tällainen elokuun ilta, jolloin silmä, tottuneena kolmen kuukauden lakkaamattomaan päivään, kauhistuu pimeyttä ja kuitenkin näkee tämän pimeyden kaikkein suloisimmassa hahmossa, näkee sen kuin surunsa, jonka läpi säteilee taivaallinen kirkkaus. Tämä tunnelma uudistuu joka vuosi, vaikka eläisimmekin satoja vuosia vanhaksi; valo ja pimeys silloin taistelevat samalla kertaa maailmasta ja ihmissydämestä.
Nuo molemmat yksinäiset laulajat tunsivat tämän tunnelman voiman; he istuivat molemmat äänettöminä, liikkumattomina, katsellen toisiaan illan yhä pimetessä; ei kumpikaan virkkanut sanaakaan, ja kuitenkin ymmärsivät he toistensa sydämen ajatukset.
Silloin nousi yht'äkkiä vaaleaverinen nainen tuolla alhaalla istualtaan, kääntyi kaupunkiin päin ja näkyi kuuntelevan meluavia ääniä, jotka häiritsivät illan pyhää hiljaisuutta.
Neiti Regina seurasi tarkkaavasti tuntemattoman naisen liikkeitä ja nojautui ulos ikkunasta nähdäkseen paremmin. Ilta oli tyyni ja hiljainen, loitolla vain kuului airon loisketta vedestä tai jonkin paimentorven surunvoittoinen, pitkäveteinen puhallus. Tuossa hiljaisuudessa, jota lisäsi ensimmäisten syyspimeäin outous, oli jotakin pyhää ja kunnioitettavaa. Sitä kummallisemmalta kuului se kaukainen meteli, joka kaupungista päin tullen häiritsi tätä hiljaisuutta. Ei se ollut meren kohinaa, ei kosken pauhua, ei kaukaisen kulovalkean räiskinää, vaikka se niitä kaikki muistutti. Se oli enemminkin hurjistuneen kansanjoukon huutoa, samalla raivoavaa ja apua anovaa … ja kohta sen jälkeen näkyi loimottavan tulen liekki kaukaa kaupungin pohjoisesta päästä.
Tuulen nopeudella riensi tuo muurin ulkopuolella istunut yksinäinen olento sinne päin, mistä vaara uhkasi… Me kiiruhdamme hetkeksi hänen edelleen.
Sotalaivan tulo oli pannut kuohuksiin kaikkien niiden nostokkaiden mielet, joiden oli määrä purjehtia sillä sotaan. Suru, ylpeys ja nautittu olut tekivät nekin tehtävänsä. He olivat alipäällikköjensä johtamina keräytyneet olutkapakkain ympärille, ja kun sotamiehellä oli tähän aikaan sanomista ja valtaa enemmän kuin kenelläkään muulla, täytyi useinkin hänen vallattomuuttaan kärsiä, ettei hän pääsisi suuttumaan. Ylipäällystö ei siis ollut tietävinäänkään siitä, että kaksisataa tappelunhaluista nuorta pohjalaista parhaillaan oli ryyppypuuhissa ja hyvällä alulla päihtymään päättömäksi; mahdollistahan onkin, että tuo menettelytapa tällaisessa tilaisuudessa olisi ollut paikallaan, ellei erityinen ja yleiselle turvallisuudelle vaarallinen sattuma olisi saanut noita kerran valloilleen päässeitä intohimoja ilmituleen leimahtamaan.
Urhokas kersantti Pentti Ristonpoika oli ottanut ajasta vaarin esiintyäkseen kaikessa loistossaan. Oman arvonsa ihastuttamana oli hän kiivennyt pöydälle ja perin pohjin todistanut uusille taistelutovereilleen: 1:ksi, että Saksanmaa oikeastaan oli hänen valloittamansa, 2:ksi, että hän jo aikoja sitten olisi ajanut keisari Ferdinandin kaulaansa myöten Tonavaan, jos tämä vain ei olisi ollut liitossa paholaisen kanssa ja noitunut koko Ruotsin sotaväkeä ja ennen muita kuningasta; 3:ksi, että Pentti Frankfurtin porvarien juhlan jälkeen oli vartioinut kuninkaan makuuhuonetta ja selvästi nähnyt pirun itsensä nuoren tytön muodossa pitävän siellä helvetinmoista meteliä, sekä 4:ksi, että koko valtakunnan ja maailman onni — siihen johtopäätökseen tuli kersantti aivan luonnollisesti tämän hetken hurmaamana — oli sen noita-akan käsissä, joka nyt oli vankina Korsholmassa.
— Saadaanpahan nähdä, että se mustatukkainen velho vielä saattaa ruton kaupunkiin, — virkkoi päätään pudistaen muuan takkuinen, valkotukkainen maalahtelainen.
— Se sudenpenikka!
— Se kuninkaan murhaaja!
— Mutta sitä me emme salli, että hän istuu siellä ja tuhoaa kansan ja kuninkaan taikanuolillaan! — huusi seuraan yhtynyt päihtynyt käräjäkirjuri.
— Viruttakaamme hänet meressä! — huusi muuan närpiöläinen.
— Nuijalla päähän, ettei jäsentä väräytä! — kirkui koukkunenäinen ja tuuheakulmainen lapualainen.
— Ja jos eivät anna häntä käsihimme, niin sytytämme tuleen koko
Korsholman. Polttakaamme huuhkaja pesäänsä! — lisäsi muuan raaka
Laihian mies.
— Parempi sekin kuin että valtakunta häviää, — huomautti kylmäverisesti muuan raippaluotolainen hylkeenampuja.
— Tuohta tänne ja tuli palamaan! — kiljui eräs vöyriläinen.
— Korsholmaan! Korsholmaan! — pauhasi kohta koko joukko. Ja omien sanojensa yllyttämänä, niinkuin usein tapahtuu, hyökkäsi kiihoittunut lauma tuvan suuren, avonaisen takan luo, raastaen itselleen niin monta palavaa halkoa kuin siinä sattui olemaan. Onnettomuudeksi sattui kuitenkin tuvan seinillä riippumaan tukuttain liinavihkoja. Muuan nostokkaista sattui heilauttamaan tuohustaan liika korkealle, liinat syttyivät palamaan, aukinaisesta ovesta kulkeva ilmanhenki antoi vauhtia tulelle ja tuossa tuokiossa paloi kapakan pirtti ilmitulessa. Kaikki sisällä olijat karkasivat ulos. Ei kukaan ehtinyt saada selville, miten se oli tapahtunut. — Se oli noidannuoli! — huusivat muutamat. — Se oli Korsholman velhon työtä! — kirkuivat toiset. Ja koko tuo raivoava lauma kiiruhti suin päin vanhalle linnalle.