7. KORSHOLMAN PIIRITYS.
Tuskin oli Meri — sillä tuo yksinäinen laulaja ei ollut kukaan muu kuin hän — käsittänyt raivoisan joukon aikomuksen, kun hän tuulen nopeudella riensi oikoteitä takaisin Korsholmaan. Elokuun kuutamossa, joka vuodatteli hopeitaan seudun yli, erotti hän vielä selvästi ikkunasta Reginan tummat kiharat, jotka yötäkin mustempina kuvastuivat pimeää huonetta vasten niinkuin varjo varjoa vastaan. Ja näiden kiharain alla kiilteli kaksi haaveilevaa silmää niinkuin tähti kimmeltää yöllisen lammen mustassa kuvastimessa. Meri parka ei saanut sanaa suustaan, kaikki hänen kuulemansa kummalliset huhut kohosivat kuin aaveina hänen mielikuvituksensa eteen. Hän, joka yksin istui tuolla ikkunan varjossa, eikö hän ehkä kuitenkin ollut etelämainen velho, joka itki siellä kovaa kohtaloaan pakotettuna noiden muurien sisässä elämään seitsemän kauneutensa vuotta ja sitten taas muuttumaan siksi, mikä oli ennen ollut: kamala kummitus, puoleksi nainen, puoleksi käärme?
Meri seisoi kuin kivettyneenä linnan muurien juurella.
Mutta yhä lähempää kuuluivat hurjan joukon huudot ja jo näkyivät soihdut lähenevän linnaa. Silloin voitti tuo taikauskoinen maalaisnainen luontonsa ja korotti äänensä parahiksi sen verren, että se voi kuulua ylös ikkunaan. — Paetkaa, neiti! — virkkoi hän kiireesti ruotsinkielellä, — paetkaa, suuri vaara uhkaa teitä, sotamiehet ovat hurjistuneet, sanotaan, että olette tahtonut murhata kuninkaan, ja henkenne on vaarassa!
Regina näki tuon kalpean haamun kuutamossa ja hänenkin mielikuvituksessaan heräsivät eloon kaikki ne kertomukset, joita hän oli kuullut tästä taikurien maasta. Kymmenen kuukautta oleskeltuaan ruotsalaisten seurassa oli hän oppinut heidän kieltään osaksi ymmärtämään; heti ei hän käsittänyt varoittajan tarkoitusta, mutta yksi ainoa sana riitti herättämään hänen huomionsa. — Kuningas? — virkkoi hän murteellisella ruotsinkielellä. — Kuka olet? Mitä puhut sinä suuresta Kustaa Aadolfista?
— Teidän armonne ei saa viipyä hetkeäkään, — jatkoi Meri kuuntelematta Reginan puhetta. — Ne ovat jo portilla ja Martta-rouva ei voi kuuden vartijansa avulla suojella teitä kahta sataa miestä vastaan. Pian, pian! Jos että pääse ulos ovesta, sitokaa yhteen lakanoita ja huiveja ja laskeutukaa alas siitä ikkunasta; minä otan täällä vastaan.
Regina alkoi jo käsittää, että vaara uhkasi, mutta sen sijaan, että olisi siitä pelästynyt, hän siitä jo salaisesti iloitsi. Olihan hän uskonsa marttyyri, heitetty kauas tähän raakalaisten maahan siitä syystä, että oli tahtonut käännyttää kirkon mahtavimman vihamiehen. Nyt on ehkä tullut se hetki, jolloin pyhimykset vihdoinkin antavat hänelle kalliisti ansaitun marttyyrikruunun. Miksi pakenisi hän sitä kunniaa, jota äsken oli laulaen ylistänyt? Eikö se ollut paha kiusaaja itse, joka tuon kalpean naisen haamussa tahtoi vietellä hänet pois tuosta kuolemattomasta kunniasta? Ja Regina vastasi: — Et dixit diabolus: da te praecipitem ex hoc loco, nam scriptum est: angelis suis mandavit de te, ut te tueantur, ne ullo modo laedaris.[10] Silloin kulki kuun valo muurin nurkan ohitse ja loi surullisen loistonsa kauniin naisen kasvoille. Hänen poskensa hehkuivat, hänen silmissään paloi haaveellinen tuli. Meri katseli häntä peloissaan ja ihmeissään … ja taas leimahti hänen mieleensä ajatus, että olento, jonka katse oli noin kummallinen ja jonka puhe oli noin outoa, ei voinut olla mikään muu kuin velho. Sanomaton kauhu valtasi hänet, ja hän pakeni, tietämättä miksi, kaupunkiin päin.
Mutta Reginan korviin kuului jo melua linnan pihalta. Juopunut lauma oli pysähtynyt tarkoin teljetyn portin eteen ja seisoi nyt siinä huutaen, kiroillen ja uhaten, ettei jättäisi kiveä kiven päälle koko linnasta, jos ei noita-akkaa heti paikalla annettaisi heidän käsiinsä. Mutta unestaan juuri herännyt Martta-rouva ei antanut niinkään helposti pelottaa itseään. Nuorena ollessaan oli hän ollut mukana paremmissakin piirityksissä ja tiesi, ettei suurilla sanoilla linnoja valloiteta. Joka voittaa aikaa, voittaa kaikki, ajatteli älykäs rouva, ja antoi sentähden ruveta keskustelemaan antautumisesta pyytäen samalla tietää, mitä viholliset oikeastaan tahtoivat ja minkätähden he tahtoivat sitä, mitä tahtoivat. Mutta sill'aikaa kaivettiin esille piiloistaan puoli tusinaa ruosteisia pyssyjä, joilla linnan invaliidit varustettiin; nuo kuusi vanginvartijaa saivat aseikseen nuijia ja keihäitä; annettiinpa piioillekin käsky tarttua korentoihin, joista nuijasodan aikana moni Flemingin ratsumies oli saanut surmansa. Näin varustettuna luuli Martta-rouva jo voivansa keskeyttää kaikki sovinnon hieromiset. Hän astui itse portin taa ja alkoi sen läpi saarnan, jossa ei sanoja säästetty: — Te häpeämättömät roistot, — huusi urhakka eukko, — vieköön piru teidät kattilaansa kiehumaan, te juopot rentut! Korjatkaa luunne heti paikalla tahi, niin totta kuin minä olen Martta Ulfsparre, annan minä teille patukasta, niin että pakarat soivat, te riiviöt ja konnat, te päihtyneet porsaat, yöjuoksijat ja kunniattomat kelmit!
Patukka, joka oli rottingista palmikoitu ja jonka alinomaisia opetuksia linnan väestö kyllä oli saanut kokea, ei nyt kuitenkaan tehnyt ulkona oleviin odotettua vaikutusta. Ei liene myöskään yleisessä mellakassa niin tarkkaan kuultu Martta-rouvan manauksia, sillä yhä vaan ryskytettiin honkaista porttia, niin että se ulvahteli liitoksistaan. — Ulos noita-akka! — huusivat hurjimmat ja muutamat olivat jo alkaneet heittää sytykkeitä portin eteen.
Martta-rouvalla oli kaksi kömpelöä Kustaa I:n aikaista kanuunaa, joista toista kutsuttiin Haukaksi, toista Kyyhkyseksi. Niiden viattomana virkistyksenä oli jo kauan ollut ampua vastauslaukauksia laivoille, jotka mereltä tullessaan tervehtivät linnaa, sekä juhlatiloissa, niinkuin kuninkaallisten nimi- ja hääpäivinä, kuuluvalla äänellä tulkita yleisen velvollisuuden tunteita. Nyt olivat tosin vallit ulkopuolella silloista ainoaa suojustaa, tuota rautapiikeillä varustettua lankkuaitaa, joten kanuunat olivat helpommin vihollisten kuin piiritettyjen saatavissa. Mutta Martta-rouva oli arvannut oikein olettaessaan, että kanuunanpauke valleilta sekä peloittaisi vihollista että ilmoittaisi sotalaivalle ja kaupungille linnan hädänalaisesta tilasta. Hän käski senvuoksi parin vanginvartijan hiipiä kanuunain luo, ladata — paljaalla ruudilla tietysti — Haukka ja Kyyhkynen ja ampua, jonka tehtyään heidän tulisi kiireimmitten peräytyä takaisin linnaan.
Tämän toimenpiteen vaikutus oli silmänräpäyksellinen. Huuto ja melu lakkasivat yht'äkkiä ja Martta-rouva käytti tilaisuutta hyväkseen, antaakseen ulkona oleville vielä uuden läksytyksen: — Kuuletteko, metsärosvot, — huusi hän noustuaan tikapuille, niin että hänen valkoinen yönuttunsa näkyi kuutamossa puoli kyynärää portin yli, — jollette te siinä paikassa mene tiehenne kuninkaallisen majesteetin ja kruunun linnasta, niin ammutan minä teidät kanuunoillani, niin ettei jää riepuakaan päällenne, te sikahumalaiset räyhääjät! Ettekö tiedä, että äkäinen koira joutuu suden suuhun, ja sen minä sanon, että minä hakkautan teidät palasiksi, te rakkarit — minä murennan teidät mäskiksi ja heitän teidät sikojen…
Urhakka rouva ei kuitenkaan saanut lopettaa lausettaan. Joku tuolla ulkona oli löytänyt maasta pilaantuneen nauriin ja nakkasi sen kuutamossa paistavaa valkoista myssyä kohden niin taitavalla kädellä, että se sattui keskelle Martta-rouvan otsaa. Hän oli pakotettu ensi kerran elämässään antamaan suun vuoron toiselle ja vetäytymään pois. Joukko räjähti hillittömään nauruun ja samalla oli Martta-rouvan arvokin auttamattomasti mennyt heidän silmissään. Yhä rohkeammin ryntäsi vihollinen porttia vastaan, saranat taipuivat, lankut notkuivat, lopulta kaatui toinen puoli porttia kauhealla pauhulla sisään, ja koko piirittäjäin joukko syöksyi linnan sisäpihaan.
Nyt olisi voinut lyödä vetoa, että Martta-rouva olisi pakoitettu antautumaan. Mutta ei, nopeasti vetäytyi hän väkineen itseensä linnaan, telkitsi oven ja asetti pyssymiehensä ikkunoihin, uhaten ampua kuoliaaksi jokaisen, joka koetti tunkeutua sisään. Näin suuri uljuus olisi muulloin milloin tahansa tehnyt vaikutuksensa, mutta tuo hälisevä joukko ei kuullut eikä nähnyt mitään. Etumaiset alkoivat jo löytämällään rautakangella jyskyttää teljettyä ovea…
Silloin alkoivat takimmaiset huutaa ja hälistä ja kun muutkin katsahtivat taakseen, näkivät he, niin pitkälle kuin silmä kantoi epäselvään kuutamoon, päätä pään vieressä ja pyssyä pyssyn vieressä. Oli niinkuin olisi sota-armeija maasta kohonnut tyyten tuhoamaan kaikki rauhan rikkojat, vai olivatko kaikki Korsholman kuolleet sankarit nousseet aaveina haudoistaan kostamaan sitä väkivaltaa, jota tehtiin heidän vanhalle linnalleen?
Ymmärtääkseen, mistä nuo lähenevät varjomaiset olennot olivat siihen ilmaantuneet, on muistettava, että paljon lähiseudun kansaa oli kokoontunut nostokkaiden lähtöä katsomaan. On myöskin mainittava, että Isokyrön talonpoikaiskuningas oli jäänyt yöksi kaupunkiin arvattavasti toivoen Maria Eleonoran miehiltä saavansa kuulla jotakin Bertelistä. Sotamieskapakan palo ja meluavan joukon kulku Korsholmaan oli saanut koko Vaasan jaloilleen ja kun Meri hengästyksissään juoksi isänsä luo, rukoillen häntä pelastamaan vangittua neitiä, päätettiin kaikkialla noudattaa hänen pyyntöään. Pohjalainen on pian valmis tappeluun ja kun talonpojat saivat kuulla sotamiesten menettelystä heidän parasta miestään, Perttilän isäntää kohtaan, heräsi heissä vanha sotamiesviha. He unhottivat, että monen oma poika tai veli oli pukeutunut nostokkaan takkiin, eivätkä voineet mitenkään jättää näin mainiota tilaisuutta käyttämättä, kun sekä ihmisyyden nimessä että kuninkaan linnan puolustukseksi saatiin antaa sotamiehiä selkään. He marssivat siis Perttilän johtamina, noin sadan miehen suuruisena joukkona linnan avuksi; ne aseet, jotka kuutamossa näyttivät keihäiltä ja pyssyiltä, eivät olleet muita kuin tiepuolesta kiireesti temmatuita aidaksia ja seipäitä, joita tavallisestikin käytettiin aseina paikkakunnan suuremmissa kahakoissa.
Niin pian kuin sotamiehet huomasivat, että heitä ulkoapäin ahdistettiin, koettivat he peittää hämmästyksensä huutoihin ja uhkauksiin. Epävarmoina vihollisen miesluvusta alkoivat muutamat jo ajatella pakoretkeä rautapiikeillä varustetun lankun yli; toiset luulivat jo olevansa tekemisissä kokonaisen kummitusjoukon kanssa, jonka tuo vieras noita-akka oli avukseen manannut, ja rohkeimpainkin polvet alkoivat jo tutista. He selvisivät kuitenkii pian erehdyksestään, kun kuulivat kummitusten puhuvan selvää Maalahden ruotsia ja Isokyrön suomea. Kun ulkona oleva vihollinen oli päässyt portin luo ja täyttänyt sen niin, ettei kukaan päässyt siitä ulos, syntyi kuin yhteisestä sopimuksesta molemmin puolin hiljaisuus, jonka kestäessä kuului kaksi ääntä, toinen jostakin linnan ikkunasta ja toinen ulkovallilta, molemmat yht'aikaa.
— Enkö minä jo sanonut teille, — huusi Martta-rouva ikkunasta, — enkö jo sanonut teille, juopporatit, että pitää miettiä seitsemän kertaa päänsä ympäri, ennenkun sormensa pistää loukkuun, ja jos kettu on tarttunut hännästään rautaan, ei auta muu kuin purra se poikki! Suuri suu vaatii myös leveän selän ja pitäkää nyt hyvänänne, mitä tulette saamaan!
Ja sen sanottuaan vetäytyi Martta-rouva pois ikkunasta, liekö pelännyt pilaantuneita nauriita.
Valleilta tuleva ääni oli vanhan ukon vielä voimakas ääni, joka huusi sotamiehille:
— Tahdotteko heittää pois aseenne ja antaa meille johtajanne, niin saatte muut palata rauhassa kotiinne. Ellette tahdo, niin tästä on syntyvä tanssi, jonka vertaista ei Korsholmassa ole ennen nähty, ja me kyllä pidämme huolen siitä, että viulut vinkuvat.
— Vieköön saksansaakeli sinut, moukka! — huusi linnan pihalta iloisen kersantin Pentti Ristonpojan tuttu ääni. — Kyllä minä opetan sinua, blitz-donner-kreuz-Pappenheim, kehoittamaan rehellisiä sotapoikia häpeälliseen antautumiseen. Eespäin, pojat, puhdistakaamme portin edusta ja ajakaamme nuo roistot puuroansa popsimaan!
Onneksi ei kellään sotamiehistä ollut ampuma-aseita ja harvalla oli miekkaakaan vyöllään, koska nostokkaille ei vielä oltu niitä uskottu. Useimmilla oli, paitsi sammuvia kekäleitä ja aisankappaleita, ainoastaan halkoja, joita olivat ohimennessään temmanneet halkopinoista. Näin varustettuina ryntäsivät pihalla olijat porttia vastaan.
Ensi yrityksessä saivat sotamiehet seipäistä ja aidaksista niin, että heidän täytyi verisin päin vetäytyä takaisin. Mutta ennen pitkää tuli tungos portissa niin suureksi, ettei voitu kättä käännähyttää, vielä vähemmän sitä kohottaa tappeluun, ja nyt syntyi etumaisten kesken hurja painiskeleminen, sill'aikaa kuin ulommaiset kummaltakin puolelta tunkivat päälle ja lopulta litistivät etumaisia niin, ettei kukaan kyennyt kättä eikä jalkaa liikahuttamaan ja joka hetki oltiin vaarassa puristautua kuoliaiksi. Turhaan koettivat rautaiset käsivarret kaataa kumoon vihollisia, turhaan leveät hartiat koettivat tunkeutua joukon läpi. Lopulta tuli paino sisästä päin niin suureksi, että talonpoikain etumaiset rivit hajaantuivat tai kaatuivat kumoon ja noin toinen puoli sotamiehistä murtautui vallin ulkopuolella olevalle aukealle paikalle, jotavastoin toinen osa uudelleen suljettiin linnan pihaan.
Nyt vasta päästiin todenteolla tappelemaan. Aseina käytettiin kepakoita ja halkoja, piiskoja ja nyrkkejä. Annettiin siinä monta iskua, joka paremmin olisi ollut paikallaan Isolanin kroaatteja vastaan, osoitettiin siinä urhoutta, jota paremmin olisi tarvittu Saksanmaalla. Sotamiesten miesluku oli suurempi, mutta kun se oli hajoitettuna kahteen joukkoon, joutui se sen vuoksi pian epäjärjestykseen. Osa nuoremmista nostokkaista pötki pakoon, toiset joutuivat tappiolle ja piestiin pahanpäiväisiksi, toiset taas, nuo sotaan tottuneet, vanhat sotamiehet, peräytyivät vallille, saadakseen selän suojaa ja puolustautuivat hurjan rohkeasti. Voitto näytti nyt ehdottomasti kallistuvan talonpoikien puolelle, mutta silloin syttyi taas tappelu uuteen tuleen, kun portinvartijat, joista suurin osa oli kiivauksissaan juossut valleille, työnnettiin rivakalla ryntäyksellä takaisin ja vapautetut sotamiehet juoksivat toveriensa avuksi. Nämä saivat siitä uutta rohkeutta ja ahdistivat talonpoikia kiihtyneellä raivolla; voitto kävi taas epävarmaksi ja molempain kiukku kasvoi sitä mukaa, kuta tasaväkisemmiksi tultiin.
Yli tämän meluavan ja huutavan, valittavan ja voitonriemuisen tappelun tuoksinan paistoi hopeankirkas kuu niinkuin taivaan silmä, valaisten rauhallisesti ja sovittavasti kaikkia maailman murheita ja tuskia. Kaikki lehdet kimmeltivät kuutamossa; puiden lehvillä ja kosteassa ruohikossa helmeili tuhannen tuhansia kastepisaroita; koko luonto hengähteli sanoin selittämätöntä sopusointua; viileä tuulenhenki kulki suurelta, kirkkaalta mereltä tullen yli rantaseutujen, loitolta kuului mainingin yksitoikkoinen kohina kaukaisia kareja vastaan ja illan tähdet kuvastelivat tummassa vedessä.
Kun linnan piha taas oli käynyt tyhjäksi, uskalsivat Martta-rouva ja hänen apumiehensä käydä lähempää tarkastelemaan taistelua valleilla. Tuo urhakka emäntä ei malttanut hänkään olla omalla tavallaan osaa ottamatta kahakkaan, ja taas kuultiin hänen korkealla äänellä huutavan talonpojille: — Se on oikein, pojat, rummuttakaa päälle vaan, antakaa palikkain pyöriä! Moni on saanut tanssia huonommankin soiton mukaan. — Ja sotamiehille huusi hän: — Olkoon terveydeksi, lapseni, pitäkää hyvänänne illallinen, Korsholmassa tarjotaan mitä taidetaan! Älkää yhtään hätäilkö, noita-akkanne on hyvässä turvassa, ja jos tarvitaan, on Korsholmassa lukkoja ja säppiä teidänkin varallenne, roistot!
Onnen oikut ovat käsittämättömät. Näkyi olevan jossakin kirjoitettu, että Martta-rouvan piti tulla valheesta kiinni ilonsa ylimmillään ollessa ja kaikkien hänen varokeinojensa joutua häpeään. Sillä samalla hetkellä nähtiin pitkä ja musta naisolento vallien korkeimmalla kohdalla kuutamon valaisemaa yöllistä taivasta vasten.
Hämmästyksestä takertuivat sanat Martta-rouvan kurkkuun, kun hän tunsi tuon olennon lukkojen taa telkeämäksi vangiksi. Kuinka Regina oli voinut päästä lukittujen ovien ja suljettujen ikkunain kautta, se oli hänelle niin selittämätön arvoitus, että häneenkin tarttui tällä hetkellä usko vieraan tytön liitosta pimeyden valtain kanssa. Hän unohti ruveta ottamaan kiinni pakolaista ja jäi odottamaan, että suuret, mustat siivet kasvaisivat hänen hartioilleen ja hän jättiläiskorppina lentäisi tiehensä. Lukija voi helpommin arvata asian oikean laidan. Taistelun melu ja kanuunain laukaukset olivat kuuluneet Reginan yksinäiseen kamariin. Joka hetki odotti hän jo pyöveleitään, jotka veisivät hänet varmaan kuolemaan, ja niin ihanaa oli hänestä kuolla marttyyrikuolema uskonsa tähden, että hänen levottomuutensa vain kasvoi kasvamistaan, kun rähinä tuolla alhaalla ei lakannutkaan eikä ketään kuulunut tulevaksi häntä noutamaan. Lopulta välähti hänen haaveelliseen mieleensä ajatus, että pimeyden ruhtinas ehkä kadehtii hänen ihanaa kohtaloaan ja että taistelu tuolla alhaalla on hänen toimeenpanemansa, jolla hän tahtoo estää hänet kunniakkaasta kuolemasta ja sen sijaan pakottaa hänet kuihtumaan vankilassa ilman voittoa ja riemua. Hän muisti laulavan naisen neuvon, solmi yhteen lakanoita ja huiveja ja laskeutui niitä myöten valleille ja oli ennen pitkää kaikkien taistelevien nähtävänä.
Mutta niin pian kuin he keksivät tuon pitkän olennon tuolla ylhäällä kuutamossa, valtasi heidät sama taikauskoinen pelko, joka äsken oli kangistanut Martta-rouvan vikkelän kielen. Taistelu taukosi vähitellen itsestään ja sitä kesti enää vain etäisemmillä paikoilla; ystävä ja vihamies joutui saman kauhun valtaan ja lähinnä valleja syntyi niin suuri hiljaisuus, että sinne kuului meren kaukainen kohina.
Ja silloin puhui neiti Regina äänellä niin kuuluvalla ja heleällä, että jos hänen ruotsinpuheensa ei olisi ollut niin outoa, kaikki ympärillä seisovat olisivat ymmärtäneet, mitä hän sanoi. — Te Belialin lapset, — sanoi hän ensin vähän värähtelevällä, mutta sitten lujalla ja rauhallisella äänellä, — te vääräuskoiset, miksi viivyttelette henkeäni ottamasta? Tässä seison minä aseetonna, suojatonna, korkea taivas pääni päällä ja maa ja meri jalkojeni juuressa, ja sanon teille: teidän Lutherinne oli väärä profeetta; ei ole mitään autuutta paitsi yhteisen, oikeauskoisen, katolisen kirkon helmassa. Kääntykää sentähden pyhän neitsyen ja kaikkien pyhimysten puoleen sekä tunnustakaa paavi Kristuksen jälkeläiseksi maan päällä, niinkuin hän toden totta onkin, että hän torjuisi päänne päältä Pyhän Yrjänän miekan, joka jo on kohotettu teitä tuhoamaan. Minut voitte tappaa, minä kuolen kernaasti uskoni oikeuden vuoksi; tässä minä olen, miksi viivytte? Lyökää minua, minä nauran teille, te vääräuskoiset; minä ylenkatson teidän uskoanne!
Oli neiti Reginan onni, etteivät hänen sanojaan ymmärtäneet ne, joille ne puhuttiin. Sillä niin suuri oli luterilaisuuden voima tänä kuohuvana aikana, jolloin valtakunnat ja kansat sen hyväksi uhrasivat onnensa ja elämänsä, että halvin ja typerinkin hehkui palavaa intoa ja sokeaa vihaa paavia ja hänen miehiään vastaan — minkä karkeat, mutta luonnontuoreet vanhat virsikirjamme yllin kyllin osoittavat. Olisipa vain tämä väkijoukko, olivatpa sitten talonpoikia tai sotamiehiä, kuullut Reginan paavia ylistelevän ja sanovan Lutheria vääräksi profeetaksi, armotta olisi se repinyt hänet palasiksi. Nyt sitävastoin suhisivat nuoren neidon sanat kuin oudot äänet heidän ohitsensa; he näkivät vain hänen rauhallisen ryhtinsä, ja se kunnioitus, jota rakkaus ja onnettomuus aina herättävät, vaikutti tuohon äsken niin kiihkoiseen laumaan sen, että he seisoivat siinä epätietoisina, mitä heidän oikeastaan olisi ajatteleminen ja tekeminen. Turhaan odotti Regina taas kuolemaansa. Hän astui alas valleilta, meni peloissaan väistyvää joukkoa vastaan, jokainen näki, että hän oli täydellisesti turvaton. Mutta kuitenkaan ei kukaan uskaltanut kohottaa kättään häntä vangitakseen. — Ei se ole ihmisen luuta ja lihaa tuo, se on varjo, — virkkoi muuan vanha vöyriläinen. — Kuun näen hänen lävitsensä paistavan.
— Se nyt äkkiä nähtäneen, — huusi muuan pörröinen ilmajokelainen ja laski jotenkin raskaasti karhean kätensä Reginan hartioille. Hetki oli ratkaiseva. Nuori neitonen käännähti päin ja katsoi miestä kasvoista kasvoihin noilla tummilla, syvillä ja loistavilla silmillään, niin että tämä kummallisen tunteen valtaamana veti kätensä pois ja luikki häpeissään tiehensä. Häntä seurasivat useat muutkin lähinnä, seisoneista. Ei kukaan voinut selittää noiden mustien, kuutamossa kiiltelevien silmien salaperäistä voimaa, mutta kaikki sen tunsivat. Hetken kuluttua oli paikka Reginan ympärillä tyhjä, taistelu oli lakannut ja vihdoin viimeinkin saapunut vartijaväki lopetti mellakan vangitsemalla uppiniskaisimmat.
Mutta vielä kauan jälkeenpäinkin kesti tuota nuijasodan synnyttämää kilpailua talonpoikien ja sotamiesten välillä, uutteran auran ja voittoisan miekan välillä, joista toinen on aina ollut Suomen kunnia, ja joista toinen tähän aikaan lensi tupestaan kesyttämään itseään Rooman keisaria.
Reginasta sanottakoon tällä kertaa vain, että hän vastustelematta, vaikkakin haikeasti huoaten kadotettua marttyyrikruunuaan, antoi viedä itsensä takaisin pimeään, yksinäiseen vankihuoneeseensa. Mutta Perttilä palasi tyttärineen Isokyröön, isä mietiskellen sukunsa tulevaa suuruutta, tytär entisiä iloja ajatellen. Meidän on muistettava, että kaikki tämä tapahtui kahden päivän kuluessa kesällä v. 1632, siis ennen Kustaa Aadolfin kuolemaa, josta ensimmäisen kertomuksen alussa on kerrottu.
Kului päiviä ja kuukausia ja ihmisten kohtalot vaihtelivat, mutta siivekkään sanan tulee lennostaan lakata ja vaieta vastaisia hämyhetkiä odottaessaan. Sillä välskärin kertomus kesti, niinkuin kestää lasten ilo tai suru, yhden illan — käyden lyhyeksi niille, jotka sitä kuuntelivat ystävinä, pitkäksi ehkä muille. Mutta ei koskaan katkennut tarinan lanka keskeltä kahtia, etteivät nuoret ja vanhat olisi ajatelleet: pian saamme kuulla lisää. Se täytyi välskärin aina luvata. Paljo onkin hänellä vielä kertomatta kahden suvun kohtaloiden vyyhdestä, joka vasta on puoleksi keritty, mutta jota varmaankin vielä keritään, joskaan ei loppuun, niin ainakin "pasmaan" merkiksi siitä, että lanka on niin pitkä kuin pitääkin.