6. NÖRDLINGENIN TAISTELU.
Hetki, joka tuottaisi ruotsalaisten aseille musertavan tappion, oli tullut. Tähän saakka oli Ruotsin jalopeura Kustaa Aadolfin ja hänen lähimpäin miestensä johtamana rientänyt voitosta voittoon ja voimakkailla käpälillään ruhjonut maahan kaikki vastustajansa. Viimein tuli onnettomuudenkin päivä, ja se päivä oli verinen.
Wallenstein, tuo, joka ei mihinkään tyytynyt, mutta jota kuitenkin aina tarvittiin, oli kaatunut petturin käden kautta Egerissä; Gallas, sotajoukkojen hävittäjä, antoi väkensä tulvia yli koko Keski-Saksan, valloitti Regensburgin ja marssi vapaata Schwabenin valtakaupunkia Nördlingeniä vastaan. Herttua Bernhard ja Kustaa Horn kiiruhtivat Ruotsin sotaväen kanssa apuun. Heillä oli vain 17,000 miestä, Gallaksella 33,000. — Tehkäämme hyökkäys, — sanoi herttua. — Odottakaamme, — sanoi Horn. Ja niin odotettiin; 5,000 miestä saapui, ja kaksi viikkoa kului. Silloin tuli Nördlingen hätään ja poltti öiseen aikaan hätätulia torneissaan. Taas tahtoi herttua tehdä hyökkäyksen ja taas tahtoi Horn linnoittua ja auttaa kaupunkia ilman tappelua. Häntä, tuota urhoollista miestä, sanottiin pelkuriksi mieheksi, ja suutuksissaan, mutta pahaa aavistellen, päätti hän ryhtyä taisteluun. Ruotsalaiset aloittivat tappelun varmoina voitostaan, sillä alituinen onni oli tehnyt heidät ylpeiksi.
Elokuun 26 p:nä 1634 oli taistelu. Nördlingenin ulkopuolella on metsäinen kukkula, Arensberg nimeltään, ja sen ja kaupungin välillä on pienempi ylänkö. Siihen olivat keisarilliset rakentaneet kolme vallitusta. Ruotsalaiset olivat sijoittuneet Arensbergin kukkulalle, Horn oikealle ja herttua vasemmalle sivustalle. Tunnussana oli sama mikä Breitenfeldissä ja Lützenissä: Jumala kanssamme!
Varhain aamulla satoi rankasti. Vielä kerran tahtoi varovainen Horn viivähtää, mutta herttualla oli korkein komento ja hän käski marssia eteenpäin. Horn totteli ja oikea sivusta laskeutui molempain kukkulain välissä olevaan laaksoon. Ratsuväen levottomuus joudutti taistelun alkamista. Heti kohta muuttui se ruotsalaisille epäedulliseksi. Keisarillisten kanuunat tekivät isoja aukkoja ratsujoukon riveihin ja ne alkoivat väistyä ylivoiman tieltä. Horn lähetti kaksi prikaatia ahdistamaan keskimmäistä vallitusta. Se valloitettiin ja vihollista alettiin ajaa takaa. Piccolomini pysähdytti pakenevat ja heidät ajettiin takaisin vallituksia kohti. Silloin sattui ruutivarasto syttymään tuleen. Huumaavalla pamahduksella räjähti vallilinna ilmaan ja useita satoja ruotsalaisia ja suomalaisia seurasi mukana. Se oli ensimmäinen onnettomuus.
Tästä vallituksesta riippui kuitenkin voitto. Muutamia silmänräpäyksiä oli se tyhjänä; Piccolominin sotamiehiä, jotka olivat säikähtäneet pamahdusta ja siitä syntynyttä hävitystä, ei saatu sinne menemään. Viimein he sen kuitenkin tekivät. Horn pyysi apua valloittaakseen takaisin vallituksen. Herttua lähetti hänelle keltaisen rykmentin nuoren böömiläisen Thurnin johtamana. Tämä erehtyi, karkasi toisen vallituksen kimppuun la kohtasi siellä monta vertaa voimakkaamman vihollisen. Seitsemäntoista kertaa hyökkäsi vihollinen eteenpäin, ja yhtä monta kertaa ajettiin hänet takaisin. Turhaan ryntäili Horn vallitusta vastaan. Thurnin erehdys oli toinen onnettomuus.
Vasemmalla sivustalla oli herttua aloittanut taistelun tykistöä ja ratsuväkeä vastaan. Ensimmäisessä yhteentörmäyksessä väistyivät keisarilliset ja herttuan saksalainen ratsuväki karkasi suitset höllällään ja rivit hajaantuneina pakenevia takaa ajamaan. Mutta Tillyn henki näkyi tänään antavan rohkeutta keisarillisille. He asettivat järjestyneet ja mieslukuiset rivinsä hyökkääviä vastaan, pysähdyttivät heidät ja ajoivat heidät tappiolla takaisin. Turhaan koetti herttua viedä apua Nördlingeniin. Turhaan ajoi hän Gallasta edellään. Yhä uusia vihollisia asettui hänen tielleen ja kroaatit ryöstivät kuormastoa hänen selkänsä takana.
Nyt oli päivä jo ehtinyt puoleen. Hornin joukot olivat kahdeksan tuntia peräkkäin kestäneet vihollisen ampumista ja olivat haavoistaan ja väsymyksestä aivan näännyksissä. Joka hetki väheni heidän voitontoivonsa, mutta heidän uljuutensa pysyi entisellään, murtumattomana ja sitkeänä. He olivat huomanneet epäjärjestyksen vasemmalla sivustalla; itsellään oli heillä kovin huono asema laaksossa, jonne Piccolominin kuulat joka hetki iskivät ja räiskyttelivät punaista verta poikki ammuttuihin puitten runkoihin. Nyt ehdotti Horn että vetäydyttäisiin takaisin Arensbergiin, ja ahdinkotilaan joutunut herttua oli pakoitettu siihen lopulta suostumaan. Lähes kaksi tuntia oli hän vitkastellut ja näistä kahdesta tunnista olisi hän sittemmin tahtonut antaa puolet elämästään. Kello oli kolme iltapäivällä. Horn käski suomalaisen ratsuväen tekemään näennäisen hyökkäyksen, peittääkseen paluumatkaansa, ja alkoi sitten niinkuin älykäs sotapäällikkö ainakin vetäytyä takaisin hyvässä järjestyksessä. Keisarilliset huomasivat hänen aikeensa ja tunkivat päälle kahta voimakkaammin. He alkoivat toivoa sitä, mitä ennen eivät olleet uskaltaneet ajatellakaan, että näet ruotsalaisetkin olisivat voitettavissa; ja tuon pienen, jäntterän Piccolominin nähtiin karkaavan hevosensa selässä rivistä riviin yhdistääkseen väkensä ja niiden koko voimalla karatakseen ruotsalaisten suojattomaan sivuun, hajoittaakseen heidät ja heidät perin pohjin tuhotakseen.
Laaksossa ruotsalaisen sotajoukon selän takana juoksi noiden kahden kukkulan välillä jyrkkärantainen puro, joka oli tulvillaan paljosta sateesta. Pienen Hirnheimin kylän luona vei puron yli sen ainoa silta ja tämän paikan miehitti Horn ajoissa paluumatkaa turvatakseen. Tykistö kulki ensiksi sillan yli ja pääsi hyvään turvaan Arensbergiin. Etumaiset rivit Hornin joukosta olivat myöskin saapuneet kylään ja muut olivat vain parin pyssynkantaman päässä siitä, kun uusi onnettomuus tapahtui, kolmas ja kaikista kauhein tänä onnettomuuksien päivänä.
Herttua Bernhard oli ottanut tehtäväkseen vasemman sivustan väellä viivyttää vihollista siksi, kunnes Horn olisi ehtinyt joen yli. Heti kohta huomasi hän kuitenkin, että hän oli siihen ryhtyessään enemmän kysynyt neuvoa rohkeudeltaan kuin älyltään. Yhä taajenivat vihollisten joukot, yhä kiihkeämmin hyökkäsivät he eteenpäin. Kolme kertaa ryntäsi De Werth herttuan ratsuväkeä vastaan; kolme kertaa ajettiin hänet takaisin. Neljännen kerran mursi hän herttuan rintaman. Herttua lähetti muutaman osaston ahdistamaan häntä sivulta. Turhaan. Mieletönnä raivosta tempasi herttua kullalla kirjaillun lipun vänrikin kädestä ja karkasi urhoollisimpiensa seuraamana vihollisten tiheimpään parveen. Kaikki turhaan. Hänen urhoollisimpansa kaatuivat, hänen hevosensa ammuttiin hänen altaan, lippu riistettiin hänen kädestään; haavoitettuna, voitettuna, oli hän vähällä joutua vangiksi, kun hänen vierellään ratsastanut nuori upseeri tarjosi hänelle hevosensa, jonka avulla herttua hädin tuskin pääsi pakoon. Jo pakeni hänen hajaantunut jalkaväkensä, voimatta aavalla kentällä vastustaa vihollista, Ja kun haavoittunut herttua ohjat höllällään karkasi tiehensä, seurasi koko hänen väkensä hurjimmassa paossa hänen perässään luullen, että kaikki oli kadotettu.
Juuri silloin kulki Hornin jalkaväki kaitaisen sillan poikki. Silloin kuului rivien takaa hätääntyneitä huutoja, että taistelu oli menetetty ja vihollinen kintereillä. Ensin karkasi yksityisiä ratsumiehiä, sitten kokonaisia osastoja herttuan joukosta siltaa kohti, ajaen jalkaväen keskeen, suoltaen heitä alleen ja saattaen kaikki mitä kauheimpaan epäjärjestykseen. Turhaan koetti Horn saada äänensä kuuluville, hänen lähimmät päällikkönsä koettivat hillitä ratsumiesten pakoa, mutta ilman menestystä. Ahtaalla sillalla heitettiin kaikki nurin niskoin, ihmiset, vaunut, hevoset, kuolleet ja elävät, ja lopulta ryntäsi herttuan koko vasen sivusta tuolle onnettomuuden paikalle. Kuin salama iski Piccolomini pakenevien selkään, asetti muutamia keveitä kanuunia kukkulalle ja antoi niiden soitella tiheimpään väkijoukkoon, jossa jokainen laukaus kaatoi maahan pitkän laistin kuolleita ja haavoitettuja. Kohta olivat kroaatitkin siellä ja nyt täytyi kanuunain vaieta, etteivät ystävät kaatuisi yhdessä vihollisten kanssa. Kauheata tuhoaan tekivät keisarillisten ratsumiesten pitkät keihäät ja leveät miekat. Jokainen Ruotsin ja Suomen mies oli kuolemaan tuomittu.
Kustaa Horn, Kankaisten herra, tuo älykäs ja urhoollinen suomalainen sotapäällikkö, jota Kustaa Aadolfin oli tapana kutsua "oikeaksi kädekseen" ja joka alun pitäen oli varoittanut antautumasta tähän onnettomaan taisteluun, hän pysyi viimeiseen hetkeen pelkäämättömänä ja järkevänä ja koetti vielä itse tuona kauheana hetkenä pelastaa, mikä oli pelastettavissa. Kolmen rykmentin tähteet oli hän koonnut ja asettunut niiden kanssa sillan päähän, jossa pakenevien lauma pauhasi hänen ohitsensa voimatta temmata häntä mukaansa. Häntä rukoiltiin pelastamaan henkensä; hän oli itsepäinen suomalainen eikä liikahtanut paikaltaan. Vihollinen uskoi tuskin silmiään nähdessään hänen ei ainoastaan puolustautuvan, mutta myöskin rohkeasti hyökkäävän. Hetkeksi herkesi vihollinen takaa-ajamasta, eikä Horn halunnutkaan muuttaa voittoa mielettömällä hyökkäyksellään. Gallas karkuutti häntä vastaan yhden parhaimmista espanjalaisista prikaateistaan. Horn ajoi sen takaisin verisin päin. Voiton hurmaamana syöksyi häntä vastaan De Werth rakuunoineen. Yhtä verisesti otettiin heidätkin vastaan. Joka taholla taajenivat vihollisten rivit ja Hornin kimppuun käytiin kolmelta taholta yht'aikaa. Luvattiin säästää hänen henkensä, jos hän antautuisi; miekanisku oli hänen vastauksensa, ja samaan vastaukseen yhtyivät hänen miehensä. Ei kukaan armoa pyytänyt. Viimein, kun useimmat hänen ympärillään olivat kaatuneet, sortui hän joukon keskeen ja vangittiin, jonka jälkeen jäljelle jääneet urhot antautuivat hänen kanssaan.
Kun Ruotsin sotajoukko pakeni Arensbergin yli, repi Sachsen-Weimarin herttua Bernhard pitkää tukkaansa ja huusi epätoivoissaan, että hän on hullu, mutta että Horn on viisas mies. Sittemmin lohdutteli herttua mieltään Elsassilla; mutta tänään oli hänellä syytä katua hätäisyyttään. Kuusi tuhatta ruotsalaista, suomalaista ja heidän kanssaan liittoutunutta saksalaista loikoi kuolleena Nördlingenin verisillä kukkuloilla; kuusi tuhatta joutui vangiksi, niiden joukossa suomalaiset Horn ja Wittenberg, joita vihollinen kohteli jotenkin kunnioittavasti; jäljellä olevista 10,000:sta oli puolet haavoitettuja ja useimmat henkiin jääneet palkkasoturit luopuivat lippujen alta. Sotajoukko oli menettänyt 4,000 kuormavaunua, 300 lippua ja kaiken tykistönsä. Kurja jäännös vetäytyi sitten ryöstäen ja puutetta kärsien Mainziin päin. Mutta enemmän kuin noiden kahdentoista tuhannen miehen hukka merkitsi Ruotsille sen sotakunnian hukka ja vihollisten uudistunut luottamus sota-onneensa. Nördlingenin tappelu oli käännekohta kolmekymmenvuotisessa sodassa ja sai koko Euroopan missä iloitsemaan, missä hämmästymään, kunnes Banérin nero ja onni taas hankki ruotsalaisten aseille niiden kadotetun kunnian.
Viimeisiä niistä, jotka taistelivat Hornin rinnalla sillan luona, olivat pohjalaiset ja niiden joukossa vanha ystävämme ja tuttumme kapteeni Larsson. Pienellä, paksulla kapteenilla ei sillä kertaa, niinkuin aina muulloin, ollut aikaa suutaan avata; koko hänen pyöreä ruumiinsa valui hikeä kesän helteessä, hän oli tapellut aamun koitosta alkaen eikä kuitenkaan saanut naarmuakaan ihoonsa. Olkoon sanottuna hänen kunniakseen, että hän Nördlingenissä ajatteli yhtä vähän reiniläisiä viinejä kuin Baierin nunnia, vaan rehellisesti iski ja pisti minkä kerkesi. Jääköön kuitenkin hänen omiksi puheikseen se, mistä hän jälkeen päin kehui, eli että hän oli suuren miekkansa kärjellä sinä päivänä lävistänyt kolmekymmentä keisarillista sotilasta. Hän oli myöskin niitä, jotka joutuivat vangiksi samalla kertaa kuin Horn, mutta enemmän kuin vankeutensa harmitti häntä se, että hän taistelun jälkeen näki kroaatilaisten makein suin tyhjentelevän niitä viinivarastoja, joita olivat Ruotsin armeijan kuormastosta löytäneet.
Toinen ystävistämme, luutnantti Bertel, taisteli koko päivän herttuan kupeella, ja hän se oli, joka tarjosi herttualle hevosensa, kun tämän oma hevonen oli ammuttu. Ettei herttua sittemmin tätä palvelusta unohtanut, sen saamme seuraavassa nähdä. Bertel, samoinkuin Larssonkin, oli aina kuumimmassa kahakassa, mutta sai useita haavoja ja kantautui pakenevien mukana Arensbergiin. Melkein tietämättä, kuinka se oli tapahtunut, huomasi hän seuraavana päivänä olevansa kaukana taistelutanterelta ja vetäytyi herttuan sotajoukon tähteiden kanssa Mainziin päin.