7. TUHLAAJAPOIKA.
Olemme nyt loppiaisen tienoossa v. 1635, siis keskellä talvea. Aaron Perttilän tuvassa Isokyrössä räiskää pystyvalkea tilavassa takassa, sillä siihen aikaan kasvoi vielä paksua metsää viljavien vainioiden ympärillä. Ulkona raivoaa lumipyry ja pauhaa ankara myrsky; sudet ulvovat joen jäällä; nälkäinen ilves hiipii kallion rotkossa.
On loppiaisilta, ja puhde on jo muuttunut pimeäksi. Isokyrön talonpoikaiskuningas istuu korkeaselustimisessa tuolissaan vähän matkaa takkavalkeasta ja kuuntelee hajamielisenä tytärtään Meriä, joka takkatulen valossa korkealla äänellä lukee muutamaa lukua Agricolan suomalaisesta Uudesta Testamentista, sillä koko Raamattu ei ollut silloin vielä suomennettu. Paljon on ukko Perttilä jo vanhentunut sen jälkeen kuin viimeksi näimme hänet vielä parhaissa voimissaan. Alituisesti kuohuvat ajatukset eivät anna hänelle mitään rauhaa, jo kuitenkin ovat nyt, kuninkaan kuoltua, hänen rohkeat aikeensa rauenneet ja ajelehtavat kuin haaksirikkoon joutuneen laivan jäännökset yöllisen meren hyllyvillä aalloilla. Hänenlaisensa luonteet murtuvat jo vain sitenkin, että itse itseään kalvavat. Eivät mitkään hänen kirjavan elämänsä tiellä sattuneet vaiheet eivätkä onnettomuudet olleet voineet masentaa häntä, tuota rautaista miestä; harmi loistavien toiveiden kukistumisesta, turhat yritykset rakentaa uudelleen tuota kaatunutta ilmalinnaa, suru siitä, että hänen läheisimpänsä itse repivät alas hänen työnsä, kaikki se kalvoi kuin raateleva korppi hänen sielunsa sisimpää. Yksi ainoa ajatus oli tehnyt hänet kahtena vuonna kymmentä vuotta vanhemmaksi ja tämä ajatus oli mielettömän julkea. Se ajatus oli tämä:
— Miksi ei perilliseni tällä hetkellä ole Ruotsin kuningas?
Välistä kohottaa Meri lempeät, siniset silmänsä ja tarkastelee levottomasti vanhaa isäänsä. Merikin on käynyt vanhemman näköiseksi; hiljainen suru on kuin syksy vihannassa lehdossa; se ei murra, ei kuoleta, mutta se saapi vaalistumaan tuoreet lehdet elämän puussa. Merin katse on täynnä rauhaa ja nöyryyttä. Se ajatus, joka pilkottaa hänen sielustaan niinkuin laskeva aurinko taivaan rannalta, on tämä: tuolla puolen haudan saan minä tavata hänet, joka oli sydämeni ylpeys, ja siellä ei hän enää mitään maallista kruunua kanna.
Hänen vasemmalla sivullaan istuu vanha Larsson, yhtä pyöreänä ja pienoisena kuin hänen ruokahaluinen poikansa. Hänen hyväntahtoiset, pyylevät kasvonsa ovat tällä kertaa hiukan juhlallisemman näköiset, niinkuin vaatii sen pyhän kirjan sisältö, jota hän kuuntelee. Hänen kätensä ovat menneet ristiin kuin rukouksen aikana ja ainoastaan silloin tällöin kohentelee hän ystävällisellä huomaavaisuudella kekäleitä, että Meri voisi paremmin nähdä. Hänen takanaan istuu osa lukuisasta palvelusväestä, ja näiden tulenliekin valaisemien olentojen lisäksi näemme lattialla kehräävän harmaan kissan ja suuren, paksuvillaisen kartanokoiran, joka käärynä makaa Merin jalkojen juuressa ja näyttää olevan tyytyväinen siitä, että saa olla emäntänsä jalkajakkarana.
Kun Meri lukiessaan tuli siihen Luukaan evankeliumin 15. luvun paikkaan, jossa puhutaan tuhlaajapojasta, alkoivat Perttilän silmät synkästi liekehtiä. — Se sukunsa häpäisijä! — mutisi hän puoliääneen itsekseen. — Ei se vielä mitään, joka omaisuutensa tuhlaa … mutta joka unohtaa vanhan isänsä … jumaliste, se on alhaista!
— Mutta koska hän vielä taampana oli, näki hänen isänsä hänen, ja armahti hänen päällensä, ja juosten lankesi hänen kaulaansa ja suuta antoi hänen!…
— Mikä raukka isäksi! — huudahti Aaron Perttilä taaskin puoliääneen itsekseen. — Olisi sitonut hänet niininuoralla ja ruoskinut häntä koivuvitsoilla ja ajanut hänet huoneestaan takaisin ilottomien porttojensa ja tyhjien viinimaljojensa luo.
— Isä, — kuiskasi Meri lempeästi toruvalla äänellä.
— Ole laupias niinkuin taivaallinen isämme laupias on ja sulkee syliinsä kadotetut lapsensa.
— Ja jos poikasi koskaan palajaa … — alkoi Larsson samalla tavalla.
— Pitäkää suunne kiinni ja antakaa minun olla! — vastasi hän äreästi. — Minulla ei ole enää poikaa … joka katuvaisena lankeaa jalkojeni juureen, — lisäsi hän, kun näki Merin silmien kyyneltyvän.
Meri jatkoi:
— Mutta poika sanoi hänelle: isä, minä olen syntiä tehnyt taivasta vastaan ja sinun edessäsi enkä ole mahdollinen täst'edes sinun pojaksesi kutsuttaa…
— Herkeä tuota lukemasta! — kivahti taas vanhus pahalla tuulella. —
Valmista vuoteeni, ja anna väen mennä levolle, ilta on jo myöhäinen.
Mutta juuri samassa kuului hevosen askelien narinaa tieltä päin. Tuo oli niin outoa näin juhlan aattona, että Larsson meni matalan ikkunan ääreen ja hengitti lasiin nähdäkseen, kuka semmoisessa pyryssä oli liikkeellä. Kahden hevosen vetämä reki pyrki vaivalloisesti kinoksien läpi pihaan päin ja pysähtyi rappujen eteen. Kaksi turkkeihin puettua miestä nousi reestä.
Omituinen aavistus mielessään riensi Larsson tulevia vastaan ja niinkuin salama syöksyi Meri hänen rinnallaan ulos. Naristen sulkeutui tuvan ovi heidän jälkeensä ja hetkinen kului, ennenkun se uudelleen aukeni.
Mutta silloin astui pää kumarassa tupaan nuori sotilaaksi puettu mies, heitti luotaan lumisen töyhtölakkinsa, meni suoraa päätä vanhan Perttilän luo, notkisti polvensa ja taivutti vielä syvemmälle kauniin, kiharatukkaisen päänsä, sanoen: — Isä, tässä minä olen ja pyydän siunaustasi! — Ja hänen takanaan seisoivat Meri ja vanha Larsson, molemmat ristissä käsin, ja katsoen ankaraa vanhusta rukoilevasti silmiin, virkkoivat hekin: — isä, tässä on poikasi, anna hänelle siunauksesi.
Hetkisen näkyi Perttilä taistelevan itsensä kanssa, hänen huulensa vapisivat hiukan ja tietämättään ojensi hän jo kätensä nostaakseen ylös nuorukaisen jalkojensa juuresta. Mutta pian kohosi hänen kalju otsansa vieläkin korkeammalle, hän veti kätensä pois, hänen terävät silmänsä salamoivat synkemmin kuin koskaan ennen, eivätkä hänen huulensa enää vapisseet. — Mene, — virkkoi hän lyhyesti ja äreästi, — mene, sinä tuhlaajapoika, mene takaisin veljiesi, aatelismiesten, ja sisariesi, hienojen neitojen luo! Mitä teet sinä täällä yksinkertaisen talonpojan tuvassa, jota halveksit? Mene, minulla ei ole enää poikaa!
Mutta nuorukainen ei mennyt. — Älä vihastu, isäni, — sanoi hän, — jos minä nuoruuteni kunnianhimossa olen rikkonutkin sinun tahtoasi ja käskyjäsi vastaan. Kuka lähetti minut tuonne loistavaan, suureen maailmaan, voittamaan mainetta ja kunniaa? Kuka käski minun menemään sotaan ja aateloimaan talonpoikaista nimeäni ritarillisilla urotöillä? Kuka heitti minut tuonne suuren kuninkaan luo pyrkimään kuuluisien sankarien vertaiseksi? Sen teit sinä, isäni, ja nyt hylkäät sinä poikasi, joka sinun tähtesi on kaksi kertaa kieltäynyt aateliskirjaa vastaanottamasta.
— Sinä! — huudahti vanhus yhä enemmän vihastuen. — Sinäkö olisit kieltäynyt aateliskirjaa vastaanottamasta, sinä, joka olet hävennyt rehellistä talonpoikaisnimeäsi ja vaihtanut sen toiseen, muka arvokkaampaan? Se on valhetta, polvillasi olet vaakunakilpeä itsellesi rukoillut; mistä tiedän minä, onko sitä sinulle tarjottu, ja mitä se minuun kuuluu? Sen minä vain tiedän, että hamasta lapsuudestasi olen koettanut istuttaa sinuun, sinä sukusi häpäsijä, ettei ole olemassa muita laillisia valtoja kuin kuningas ja kansa, ja kaikki se, mikä heidän väliinsä tunkee, kutsuttakoon sitä sitten aateliksi tai papistoksi tai miksi tahansa, on turmioksi, kiroukseksi maalle ja kansalle … kaikkea tuota olen koettanut sinuun istuttaa ja hyöty kaikista opetuksistani on ollut se, että sinä olet hiipinyt tuon aatelin seuraan, jota minä vihaan ja ylenkatson, että olet himoinnut heidän onttoja arvonimiään, pöyhkeillyt heidän valtakunnalle turmiollisella loistollaan ja omaksunut heidän ennakkoluulonsa, ja nyt seisot sinä täällä lapsuutesi kodissa, valheen sanat huulillasi ja aatelisylpeys sydämessäsi. Mene, sukupatto talonpojan poika; Aaron Perttilä on se mies, mikä hän on ollut, — talonpoika! — hän hylkää ja kiroo sinut, luopio!
Ja nuo sanat sanottuaan käänsi vanhus hänelle selkänsä ja meni lujin askelin ja pää pystyssä pieneen kamariinsa tuvan perällä, jättäen Bertelin polvilleen sille sijalle, missä oli seisonut.
— Kuule minua, isäni, isäni! — huusi Bertel hänen jälkeensä, reväisten samalla takkinsa auki ja ottaen sieltä esille kokoon käännetyn paperin, — tämän olin aikonut repiä rikki jalkojesi juuressa! — Mutta vanhus ei kuullut häntä, paperi putosi lattialle, ja kun Larsson hetken kuluttua avasi ja luki sen, huomattiin, että se oli mainekirja, jonka Tukholman holhoojahallitus oli Weimarin herttuan Bernhardin ehdotuksesta antanut henkivartioväessä palvelevalle ratsumestarille Kustaa Bertelille korottaen hänet aatelissäätyyn ja sallien hänen vaakunakilvessään kantaa Bertelsköldin nimeä.
Kun tuvassa vielä vallitsi täydellinen sekasorto vanhan Perttilän sydämettömän kovuuden vuoksi, astui sinne suurella kiireellä sisään kolme Martta-rouvan henkivartijaa Korsholmasta. — Hei, pojat! — huusivat he rengeille, — oletteko nähneet hänet? Nyt saatatte ansaita jotakin. Kaksisataa taaleria hopearahaa palkinnoksi sille, joka vangitsee tai kuolleena tai elävänä, takaisin saattaa Korsholman valtiollisen vangin, neiti Regina von Emmeritzin.
Kuullessaan tuon nimen heräsi Bertel tuskallisesta huumaustilastaan, kavahti pystyyn ja tarttui puhujaa kaulukseen. — Konna, mitä puhut? — huudahti hän.
— So, so, arvoisa herra, puhutelkaa siivosti kuninkaallisen majesteetin ja kruunun miehiä. Minä vaan sanon, että se saksalainen petturi, se paavillinen noita-akka, neiti von Emmeritz on onnistunut viime yönä pakenemaan Korsholmasta, ja että se, joka ei tahdo olla avullisena hänen vangitsemisessaan, on maanpetturi…
Mies ei saanut puhua loppuun, ennenkun Bertelin voimakkaan käden isku heitti hänet pitkäkseen lattialle. — Isä, sinä olet näin tahtonut! — huudahti nuorukainen ja oli tuossa tuokiossa hyökännyt ovesta ulos ja heittäytynyt rekeen, jonka samassa kuultiin täyttä karkua ajavan pois pihalta ja katoavan raivoavaan lumimyrskyyn.