8. PAKOSALLA.
Kuka voi sanoa meille, missä neiti Regina nyt on ja mikä on saanut hänet hylkäämään Martta-rouvan hellän hoidon ja lähtemään pakosalle keskellä talvea vieraassa maassa, joka on täynnä erämaita ja jossa hän ei tunne ainoatakaan tietä eikä polkua, eikä taida edes sen maan kieltäkään.
Älkäämme unhottako, että kertomuksemme kuvaa aikaa, jolloin katolisuus ja lutherilaisuus olivat mitä ankarimmassa taistelussa keskenään ja jolloin eivät lutherilaisetkaan, alituisten kiistojen kiihoittamina, olleet toisin ajattelevia kohtaan sen suvaitsevaisempia kuin katolilaisetkaan. Kun Martta-rouva oli nyt kerran saanut päähänsä, että hänen velvollisuutensa oli käännyttää neiti Regina lutherinuskoon, niin tästä epäonnistuneesta ajatuksesta ei kukaan saanut häntä luopumaan. Yhtä mittaa kiusasi hän sentähden tyttö parkaa milloin kirjoja tyrkyttämällä, milloin houkuttelemalla ja vapauden lupauksilla, milloin taas uhkauksilla jos jonkinlaisilla, ja kun Regina kieltäytyi kirjoja lukemasta ja pappeja kuulemasta, antoi tuo innokas rouva joka aamu ja ilta pitää rukouksia vankinsa huoneessa sekä sunnuntaisin jumalanpalveluksiakin samassa paikassa. Kun eivät nämä keinot mitään vaikuttaneet, sanoi Martta-rouva sitä neiti Reginan uppiniskaisuudeksi; kuta enemmän Martta-rouva ponnisti voimiaan, sitä tyynemmäksi, kylmemmäksi ja jäykemmäksi kävi hänen vankinsa. Regina piti itseään uskonsa marttyyrina ja kärsi näennäisen rauhallisesti kaikki nöyryytykset pyhän asian vuoksi.
Mutta kuuma etelämainen veri kuohui yhdeksäntoistavuotiaan neidon suonissa niin, että se vain suurella vaivalla saatiin pysymään pinnaltaan tyynenä. Oli hetkiä, jolloin neiti Regina olisi ollut valmis räjäyttämään ilmaan koko Korsholman linnan, jos vain olisi voinut. Mutta nuo vanhat, harmaat muurit eivät välittäneet hänen äänettömästä raivostaan, ja pako näytti lopulta olevan hänen ainoa pelastuksensa. Vuoden ja yön hän sitä mietti; viimein sai hän käsiinsä keinon, jolla voi voittaa Martta-rouvan valppauden.
Kajaanin linnassa istui siihen aikaan vankina kuuluisa ja onneton Johannes Messenius, joka oli kasvatettu jesuiittakoulussa Braunsbergissa ja jonka jesuiitat olivat määränneet katolilaisuuden apostoliksi vääräuskoiseen Ruotsiin. Sigismundin puolueen hyväksi tekemiensä häväistyskirjoitusten ja kaikenlaisten muiden vehkeiden vuoksi oli hänet vangittu, ja hän oli nyt yhdeksättätoista vuotta istunut kuin myyrä kolossaan vankilan seinien sisällä, jossa häntä useinkin pahoin kohdeltiin, kun kertomukset hänen opistaan, onnettomuuksistaan ja katolisista mielipiteistään saapuivat neiti Reginankin kuuluville. Siitä hetkestä alkaen risteili rohkeita tuumia vangitun neidon mielessä.
Eräänä päivänä uuden vuoden tienoossa ilmaantui Korsholmaan kuljeksiva, saksalainen puoskari, kantaen rohtolaatikkoa selässään, niinkuin koronkiskuri juutalaiset tekivät myöhempään aikaan.[13] Tuollaiset kulkurit, jotka samalla kertaa olivat tohtoreita ja apteekkareita, viekoittelivat hyviä rahoja herkkäuskoiselta rahvaalta, ja heihin turvautuivat usein ylhäisemmät säätyhenkilötkin, sillä koko maassa ei siihen aikaan vielä ollut tutkinnon suorittanutta lääkäriä, ja apteekkejakin oli ainoastaan yksi, Turussa, eikä sekään ollut erittäin hyvin varustettu. Ei ole siis kumma, että mainitsemamme puoskari sai yllin kyllin työtä parantaessaan luuvaloa, pistoksia, vatsakipuja ja muuta semmoista; Martta-rouva itsekin, joka aina valitti vatsakipuaan ja hengenahdistusta joka kerta, kun oli antanut rengeilleen selkään, otti suurella mielihyvällä vastaan vieraan tohtorin. Muutamissa päivissä oli vieras täydellisesti perehtynyt taloon, ja niin tapahtui, että hänet kutsuttiin neiti Reginan luo, joka valitti ankaraa päänsärkyä.
Martta-rouvan tavallinen älykkäisyys petti hänet tällä kertaa. Kaksi päivää sen jälkeen olivat eräänä aamuna sekä nuori neiti Regina että vanha Dorthe kuin myöskin puoskari teillä tietymättömillä. Ulkoapäin murrettu rautaristikko ja jäljelle jääneet nuoraportaat ilmaisivat kyllin selvästi, että puoskari oli auttanut vankeja muurien ja vallien yli. Martta-rouva unohti pelkästä hämmästyksestä sekä vatsatautinsa että hengenahdistuksensa ja lähetti heti paikalla vanginvartijoitaan kaikille haaroille karkureita kiinni ottamaan. Pian saamme nähdä, kuinka hänen toimensa onnistuivat.
Palaamme hetkeksi Bertelin seuraan, jonka tapaamme mitä ristiriitaisimpien tunteiden vallassa ajamassa kautta myrskyisen yön, seuranaan vanha palvelijansa Pekka. Tämä kunnon mies ei voinut käsittää sitä hulluutta, että kun juuri on tultu kotitaloon, lähdetään heti paikalla pois lämpimän takkatulen ja kiehuvan padan äärestä lumikinosten ja susien sekaan synkkään korpeen. Eikä sitä Bertel itsekään käsittänyt. Äsken oli hän, päästyään lomalle siksi aikaa kuin sotaväki oli talvileirissä Saksanmaalla, kulkenut Tornion kautta Isokyröön ja aikonut sieltä Vaasaan, joka oli hänen salainen matkansa määrä. Ja nyt kohtasi hänet toisessa paikassa isän kirous, ja toisessa tyhjät muurit, joiden sisällä ei ollut enää se, jota hän haki. Regina oli kadonnut jäljettömiin.
— Minne ajetaan? — kysyi Pekka nyreästi, kun oli tultu suurelle maantielle.
— Aja minne tahansa, — vastasi yhtä äreästi hänen herransa. Pekka käänsi hevosensa Vaasaan, jonne oli vaan noin kolmen peninkulman matka. Bertel huomasi sen. — Pöllö — huusi hän, — minähän käskin sinun ajaa pohjoiseen päin.
— Pohjoiseen päin, — virkkoi Pekka yhtä yksikantaan ja käänsi, haikeasti huoaten, hevosensa Uuteen Kaarlepyyhyn, jonne matkaa oli seitsemän peninkulmaa. Siihen aikaan ei ollut mitään majataloja eikä kyytihevosia matkustajain mukavuudeksi. Mutta siellä täällä teiden varsilla oli taloja, joista kaikkien niiden, jotka kruunun asioissa kulkivat, täytyi saada hevosia, jotavastoin muiden matkustavaisten oli kyydistä erittäin sovittava. Tavallisia yöpaikkoja olivat pappilat ja oli niissä jokaisessa eri tupa pihan perällä jossa oli valmiita olkivuoteita ja pöydällä kylmää ruokaa sekä tuttujen että tuntemattomien varalle. Olihan varsin ymmärrettävää, että Pekka, joka ei ollut saanut pois mielestään puuropataa, uskalsi vielä kerran kysyä, eikö ehkä olisi parasta ajaa yöksi Vöyrin pappilaan.
— Aja Ylihärmään päin, — vastasi ratsumestari kiukkuisesti ja kääriytyi tuuheaan lammasnahkaturkkiinsa, sillä yöllinen tuuli puhalsi polttavan tuikeasti.
— Hullu eessä, hullu reessä, — mutisi Pekka ja poikkesi sille kaitaselle kyläntielle, joka Isokyröstä johtaa yllämainittuun paikkaan, mikä silloin oli Lapuan emäpitäjään kuuluva kappeli.
Täällä olivat kinokset miehen korkuisina patoutuneet aitojen väliin ja matkamiehet voivat tunkeutua ainoastaan käymäjalkaa eteenpäin. Tunnin verran ponnisteltuaan olivat hevoset uupuneet ja pysähtyivät nyt joka kymmenennen askelen päässä. Bertel, joka oli mietteisiinsä vaipunut, sitä tuskin huomasi. Oli tultu Kyrön tasangoilta Lapuan metsiin. Erämaan hiljaisuus, joka keskeytyi ainoastaan myrskyn pauhinasta, ympäröi matkamiehiä kaikilla tahoilla, eikä missään näkynyt jälkiä ihmisasunnoista.
Pekka oli jonkin aikaa paarustanut reen kupeella ja leveiden hartiainsa voimalla kiskaissut sen ylös kinoksista silloin, kun se vaipui niin syvälle lumeen, etteivät hevoset kyenneet saamaan sitä liikkeelle. Viimein väsähtyivät kuitenkin hänenkin voimansa ja reki puuttui auttamattomasti korkeaan lumivuoreen. — No? — huusi Bertel kärsimättömästi. — Mikä hätänä?
— Ei ole hätänä mikään muu, — vastasi Pekka rauhallisesti, — kuin ettemme tarvitse lukkaria emmekä pappia hautautuaksemme.
— Kuinka pitkältä on tästä lähimpään taloon?
— Muistelen olevan peninkulman paikoille.
— Etkö näe tulta tuikkavan tuolla metsän sisässä?
— Taitaapa tuikkaa…
— Riisu hevoset, ja ratsastakaamme sinne!
— Ei, hyvä herra, se ei käy päinsä. Tässä metsässä kummittelee oikein turkasesti, sen tiedän minä vanhastaan, kummittelee aina siitä lähtien kuin talonpojat tappoivat täällä voutinsa nuijasodan aikana ja polttivat hänen talonsa ja viattomat lapsensa.
— Loruja! Me ratsastamme.
— Tehdään niinkuin tahdotte.
Kohta oli hevoset riisuttu ja molemmat matkamiehet pyrkivät nyt ratsain tulta kohden, joka välistä katosi, välistä taas leimahti esiin lumisten honkien välistä.
— Sano minulle, Pekka, — alkoi Bertel, — mitä se kansa kertoo tästä erämaasta? Muistelen lapsuudessani siitä paljonkin kuulleeni.
— Lienettehän kuullut. Äitinnehän oli kotoisin täältä.
— Täällä oli muinoin suuri uudismaa metsässä?
— Suuri se oli, monen sadan tynnyrinalan laajuinen; kaiken sen oli vouti Stjernkors perkauttanut ja kaivattanut penikulmaisia ojia jo Kustaa kuninkaan aikana. Ja täällä kasvoi monta sataa tynnyriä viljaa, kertoi isäni, ja uuden ja suuren talon oli vouti rakennuttanut ja eli kuin ruhtinas erämaassa. Silloin tulivat nuo talonpojat ja sytyttivät talon tuleen keskellä yötä, ja siinä hukkui ihmisiä ja elukoita, paitsi sitä nuorta neitiä, jonka isänne pelasti ja sitten otti rouvakseen.
— Eikö taloa sitten enää koskaan uudelleen rakennettu?
— Siinä oli, tiemmä, lihava pala monen mielestä siinä, ja olihan niitä niitäkin, jotka uhallakin muuttivat tänne asumaan. Mutta se toinen oli vanhempi ja viisaampi ja alkoi pitää semmoista helvetin meteliä sekä yöllä että päivällä, ettei kukaan enää voinut olla varma hengestään, vielä vähemmin syntisestä sielustaan. Kun tuvassa istuit, niin tempasi tuolin altasi, puurokuppi pyöri pöydän alle ja kivet irtautuivat uunista ja sinkoilivat ympäri korvia. Jos menit metsään, ei sielläkään ollut sen parempi ollaksesi, puut kaatuilivat, vaikkei tuullutkaan, ja maa upotti jalkojen alla selvällä, kovalla tiellä ja veti pohjattomaan suohon. Kun nyt ajattelen, että me kuljemme samassa metsässä … voi. voi, upottaa, upottaa…
— Vaiti mies! Lumihan se vaan siinä upottaa. — Entä sitten? Eivätkö voineet sitä kauemmin kestää?
— Sitten muuttivat ne kaikki pois, niin ettei jäänyt kissaakaan kiukaan kulmaan, paitsi muuatta vanhaa torpparia, mutta hänkin on jo aikoja sitten kuollut. Koko tuo suuri uudismaa joutui taas autioksi, ojat liettyivät kiinni, niityt metsittyivät ja pellot alkoivat kasvaa petäjiä. Siitä on kohta neljäkymmentä vuotta…
Ja kun Pekka oli tottumaton pitämään pitkiä puheita ja näytti itsekin hämmästyvän tätä monisanaisuuttaan, pisti hän tulpan suunsa eteen ja pysäytti samalla hevosensa.
— Mitä nyt taas? — kysyi Bertel kärsimättömästi.
— En näe enää tulta.
— En minäkään. Se on kai puiden peitossa.
— Ei, hyvä herra, se ei ole puiden peitossa, se on vaan vaipunut maan sisään, kun ensin vietteli meidät tänne synkimpään korpeen. Sanoinhan minä, että niin tulisi käymään. Täältä emme palaa ikinämme hengissä.
— Aja mies; luulen näkeväni tuolla edessäpäin jotakin, joka on niinkuin tupa.
— Sen tupa, suuri kivihän se on, jonka kupeilta tuuli on lumen ajanut.
Olemme hukassa.
— Suus' kiinni ja aja! Tässähän on kenttä ja nuorta metsää; tuolla vilkkuu jotakin lumen sisästä.
— Kaikki pyhimykset meitä siunatkoot. Olemmehan aivan samalla paikalla, missä talo oli ennen. Ettekö näe, miten tuolla vanhat tulensijat piipottavat lumen sisästä? Älkää menkö, herra!
— En erehtynyt … tuossa on tupa.
Bertel ja hänen toverinsa olivat erittäin vaivalloisella maalla, jossa hevoset kompastelivat joka askelella kiviin ja lumen peittämiin kuoppiin. Miehen korkuiset kinokset ja kaatuneitten puitten rungot vielä vaikeuttivat kulkemista, ikäänkuin tukkiaksensa kokonaan tien tuohon ränstyneeseen majaan, joka, liekö ollut sattumalta tai tahallaan, oli piiloutunut kahden tuuhean kuusen taa, joiden oksat ulottuivat maahan asti. Tuvan toisella seinämällä oli ulospäin aukeava luukku, jota myrsky paiskeli auki ja kiinni, niin että tuli milloin katosi, milloin tuikahti taas näkyviin. Bertel laskeutui hevosensa selästä, sitoi sen kuuseen ja läheni ikkunaa silmätäkseen ulkoapäin tupaan. Salainen toivo joudutti hänen askeleitaan. Hän oli varma siitä, että jos pakolaiset olivat lähteneet pohjoiseen päin, he eivät olleet kulkeneet suurta maantietä myöten, vaan koettaneet syrjäteitä noudatellen eksyttää vainoojiaan. Mutta tällä osalla Pohjanmaan alankoa kulki jo siihenkin aikaan sadottain polkuja idässä päin oleville uudistaloille. Mistä tietäisi, mitä näistä poluista he olivat kulkeneet.
Mutta kuitenkin sykki hänen sydämensä levottomasti, kun hän läheni ikkunaa. Neljästä pienestä ruudusta oli kaksi luusta, jota käytettiin lasin asemesta; yksi oli rikottu ja aukko täytetty karhunsammalella; ainoastaan neljäs oli lasista, mutta niin jäätynyt ja lumettunut, ettei sen läpi alussa voinut mitään nähdä. Bertel hengitti lasiin, mutta huomasi harmikseen, ettei hän sisäpuolelle keräytyneen jään läpi voinut erottaa mitään. Mutta juuri silloin hirnasi hänen hevosensa.
Bertelistä tuntui naurettavalta tähystellä ulkoapäin kurjaan metsätupaan. Hän oli jo aikeessa kolkuttaa ovelle, kun samassa varjo peitti tulen ja jää lasin sisäpuolella suli nopeasti jonkun siihen sisältäpäin hengittäessä. Sisällä olija näkyi olevan yhtä utelias katsomaan ulos kuin hän sisään. Kohta erotti Bertel ihmisen kasvot ja kaksi tulista silmää, jotka ollen aivan ruudussa kiinni tirkistelivät ulos, ikäänkuin etsiäkseen syytä hevosen hirnumiseen öisessä erämaassa.
Ikkunassa olevat kasvot vaikuttivat Berteliin kuin salaman isku. Kaunista Reginaa ajatellessaan oli hän odottanut jotakin mieluisempaa. Sen sijaan näki hän kuolonkalpeat kasvot, joita ympäröi musta, pään mukainen nahkapäähine, jonka tummassa kehyksessä nuo kalpeat kasvot näyttivät vieläkin kalpeammalta. Kerran ennenkin oli Bertel nähnyt nuo kasvot, ja kun hän tarkkaan muisteli, selvisi hänen mielessään muisto eräästä kamalasta Bayerin metsissä kokemastaan yöstä. Ehdottomasti vetäytyi hän takaisin ja jäi hetkiseksi seisomaan epätietoisena mitä tekisi.
— Näettekö hänet? — kuiskasi Pekka. — Se on itse paholainen.
— Vaikka olisikin, — vastasi Bertel päättävästi, — niin täytyy meidän ainakin ottaa selko siitä, mitä hänellä on täällä tekemistä. — Ja sen sanottuaan löi hän muutamia voimakkaita iskuja suljettuun oveen.