9. HARHAILEVA RITARI.
Ei auennut ovi, ennenkuin pitkän odotuksen jälkeen. Se avattiin sisältäpäin ja vanha, vuosien kangistama, valkopartainen ukko ilmaantui kynnykselle. Tottuneena sodan tapoihin, jossa otetaan mitä tarvitaan, ellei sitä hyvällä anneta, työnsi Bertel vanhuksen syrjään ja astui kursailematta tuohon ränstyneeseen majaan. Hänen suureksi hämmästyksekseen oli tupa tyhjä. Sammumaisillaan oleva uunin rakoon pistetty päre valaisi heikosti tätä kurjuuden asuntoa. Ei mitään muuta ovea näkynyt kuin se, josta Bertel oli tullut; ei mitään muuta elävää olentoa näkynyt kuin tuo harmaahapsinen ukko ja suuri, takkuinen koira, joka lieden edessä maaten irvisti ikeniään kutsumattomalle vieraalle.
— Missä on se mies, jolla oli nahkapäähine päässään? — kysyi Bertel terävästi.
— Jumala teidän armoanne siunatkoon, — vastasi ukko nöyrästi ja vältellen. — Ketäpä täällä voinee muita olla kuin teidän armonne?
— Sano totuus! Täällä täytyy jonkun olla piilotettuna. Sängyn alla … ei. Uunin takana … ei. Ja kuitenkin oli sinulla äsken suurempi tuli takassasi. Mitä? Minä luulen että olet sitä vedellä sammutellut? Vastaa!
— On niin kylmä, teidän armonne, ja tupa on hatara…
Bertelin epäluulo oli herännyt ja hän tutki tarkasti huonetta joka taholta. Yht'äkkiä keksi hän hienon ja pehmoisen naisen hansikkaan, joka oli jäniksen nahalla päällystetty.
— Tunnustatko, vanha roisto! — huudahti nuorukainen. Vanhus näytti hämmästyvän, mutta tointui pian. Hänen muotonsa muuttui, hän iski viekkaasti silmää ja osoitti uunin karsinaan päin. Bertel seurasi hänen viittaustaan … astui muutamia askelia … ja lattia vaipui hänen jalkojensa alla. Hän oli astunut kellarin aukkoon, jota ei ollut uunin pimeästä varjosta erottanut. Kohta putosi luukku ylhäältä aukon päälle ja samassa kuului kiinni rasahtavan säpin ääni. Säppi oli niin luja, että se esti lattian alle joutuneen, kaikista ponnistuksistaan huolimatta, saamasta luukkua auki.
Bartel oli pudonnut tuollaiseen sillanaluiseen, jossa köyhät eläjät säilyttävät juuriksia ja kaljaa. Kuoppa ei ollut syvä eikä putoaminen vaarallista, mutta Bertelin suuttumus on kuitenkin helposti ymmärrettävissä. Pieni hansikas oli hänelle kaikki ilmaissut. Hänen täytyi olla täällä, tuon ihanan, ylpeän, onnettoman ruhtinattaren, jota hän niin kauan oli salaisesti ihaillut. Kuka tietää, ajatteli Bertel, eikö hän ehkä ole joutunut julmien ryövärien käsiin. Ja hän raivostui ajatellessaan, että hän juuri nyt, kun monien vuosien kaipauksen jälkeen oli päässyt neiti Reginaa näin likelle ja olisi voinut olla avuksi ja turvaksi onnettomalle, oli joutunut ilkeän väijynnän uhriksi, vangiksi tähän hiirenloukkoon, joka oli vielä kurjempi kuin se kurja maja, jonka lattia tällä hetkellä oli kattona hänen päänsä päällä. Turhaan koetti hän nostaa hartioillaan ylös lattialautoja; ne olivat yhtä taipumattomat kuin se kohtalo joka jo kauan oli ivannut hänen hartaimpia toiveitaan.
Ylhäältä päänsä päältä kuuli hän hiljaisia askelia, niinkuin olisi useita henkilöitä kulkenut sillan yli. Sen jälkeen oli kaikki taas hiljaa.
Bertelin ainoaksi toivoksi jäi nyt Pekka, joka ei ollut uskaltanut tulla tupaan. Mutta ei häntäkään kuulunut ja niin kului kolme tai neljä tuntia ikävimmässä epävarmuudessa, jota vielä lisäsi pelko, että hänet ehkä oli jätetty nääntymään nälkään ja viluun.
Silloin kuului taas askelia hänen päänsä päältä, säppi avattiin ja luukku nostettiin ylös. Kohmettumaisillaan kiipesi Bertel kosteasta kuopastaan, vakuutettuna siitä, että Pekka vihdoinkin oli löytänyt hänen vankilansa, mutta sen sijaan hän näkikin edessään tuon valkopartaisen miehen, nöyränä ja alistuvaisena niinkuin ennenkin, ojentamassa hänelle vielä kättäänkin auttaakseen häntä pääsemään ylös. Suuttuneena tarttui nuori sotilas vanhusta olkapäähän ja aikoi antaa hänelle kouraantuntuvan kurituksen. — Kelvoton! — huusi hän, — oletko kyllästynyt elämääsi vai etkö tiedä mitä teet, houkko? Mikä estää minua murskaamasta sinua kuoliaaksi oman uunisi kylkeen?
Vanhus tarkasteli häntä silmää rävähdyttämättä. — Tee se, Perttilän tyttärenpoika, — vastasi hän. — Tapa vain, jos tahdot, isoäitisi vanha palvelija; mitäpä maksaa hänen enää elääkään?
— Isoäitinikö palvelija?
— Olen viimeinen elossa oleva kaikista niistä, jotka ennen asuivat tässä hedelmällisessä seudussa, joka nyt on erämaa. Minä se olin, joka sanoin Aaron Perttilälle silloin, kun herrani talo poroksi paloi: pelasta neiti! Ja Perttilä teki sen; kirottu olkoon hän, ja siunattu samalla! Hän kantoi lempeän ja jalon neitini palavien liekkien keskestä, ja aatelisneiti rupesi ylpeän talonpojan nöyräksi vaimoksi.
— Mutta oletko sinä mieletön, ukko? Jos olet niinkuin sanot isoäitini vanha palvelija, miksi olet sulkenut minut tähän kirottuun kuoppaan? Ilmaiset ystävyytesi jotenkin merkillisellä tavalla.
— Tapa minut, herra, minä olen yhdeksänkymmenen vuoden vanha. Tapa minut, minä olen … paavinuskoinen.
— Paavinuskoinen! Kautta miekkani, nyt alan ymmärtää.
— Minä olen viimeinen katolilainen tässä maassa. Olen kuningas Juhanan ja kuningas Sigismundin ajoilta. Olen yksi niistä neljästä, jotka hautasivat viimeisen nunnan Naantalin luostarissa. En ole kahteenkymmeneen vuoteen messua kuullut, ei ole sen jälkeen pyhää vettä päälleni ripoteltu. Mutta kiitetyt olkoot kaikki pyhimykset, tuntia ennen kuin tulitte, sain minä pyhän ripin.
— Majassasi on käynyt munkki.
— On, herra.
— Ja hänellä oli mukanaan nuori tyttö ja toinen vanha naispalvelija.
Vastaa!
— Oli, herrani. He seurasivat häntä.
— Ja minun tullessani sinä heidät piilotit…
— Piilotin, teidän armonne. Lakkaan piilotin.
— Sen jälkeen olet viekoitellut minut kurjaan hiirenloukkuusi, sill'aikaa kun päästit munkin ja naiset pakenemaan?
— En kiellä niin tehneeni.
— Ja tiedätkö, mikä on oleva palkkasi kaikesta tästä?
— Olkoon mikä hyvänsä. Ehkä kuolema.
— Säästän henkesi, mutta yhdellä ainoalla ehdolla. Sinun on neuvottava minulle, minne päin pakenijat tästä lähtivät.
— Henkeni! Olenhan sanonut, että olen yhdeksänkymmenen vuoden vanha.
— Etkö sinä pelkää … kidutustakaan.
— Suokoot pyhimykset että minulle noin suuri kunnia osoitettaisiin!
— Mutta jos minä poltan sinut elävältä omaan majaasi.
— Pyhiä marttyyrejakin on roviolla poltettu.
— En ole, totta puhuakseni, mikään teloittaja; olen kuninkaaltani oppinut pitämään uskollisuutta arvossa. — Ja Bertel puristi liikutettuna vanhuksen kättä. — Mutta yhden asian tahdon sanoa sinulle, — jatkoi hän. — Luulet ehkä, että olen tullut viemään pakenijoita takaisin vankilaan. En ole sitä varten tullut. Vannon sinulle ritarikunniani kautta, että hengelläni ja verelläni tahdon puolustaa neiti Reginan vapautta ja tehdä kaikki voitavani hänen pakoansa edistääkseni. Tahdotko nyt sanoa minulle, minne päin he pakenivat?
— En, teidän armonne, — sanoi vanhus rauhallisesti. — Nuori neiti on pyhimysten ja erään älykkään miehen suojeluksen alaisena. Te olette nuori ja tulinen, ja te saattaisitte heidät vain turmioon. Kääntykää sen vuoksi takaisin tästä, te ette enää voi löytää pakenijain jälkiä.
— Sinä lautapää-härkä! — mutisi Bertel harmissaan. — Hyvästi, minä tulen kyllä toimeen ilman apuasikin.
— Parasta, kun jäätte tänne huomiseksi! Tänään voitte kyllä, jos tahdotte paarustaa peninkulman matkan läpi miehen korkuisten nietoksien. Huomenna voitte ratsastaa mukavasti.
— Konna, sinä olet lähettänyt pois hevoseni?
— Olen. Teillä on varmaankin nälkä. Tässä olisi padallinen keitetyitä nauriita. Maistukoot ne teistä makealta.
— Äh, — ajatteli Bertel kiivain askelin lattiaa mitellessään, — en soisi kymmenestä pullosta reininviiniä, että Larsson minut nyi näkisi. Hän sanoisi minua kengättömäksi hevoseksi. Mitenkä päästä nyt tästä lumilinnasta?
— Mutta — sanoi hän ääneensä, — jotakin johtuu mieleeni. Tahdon koettaa, eikö lapsuuteni aikana saamani oppi voisi olla minulle hyödyksi. Suksesi tänne, ukko!
— Sukseniko? — vastasi ukko hämillään. — Ei minulla ole suksia.
— Sinulla on. Ei kukaan tule suksitta toimeen tässä erämaassa. Vedä vaan esille! — Ja huolimatta ukon estelyistä, vetäsi Bertel auki luukun lakkaan, josta löysi kahdet mainiot sukset.
— Kas niin, ukkoseni, — huudahti ratsumestari, — mitäs sanot uusista hevosistani?… Sanon niitä omikseni, sillä lyönpä vetoa, että myyt ne minulle tästä hopeatalarista. Sivakampia hepoja en ole elämässäni nähnyt. Jos sinulla on terveisiä munkille ja neiti Reginalle, vien ne mielelläni perille.
— Älkää lähtekö yksiksenne erämaahan, nuori herra, — virkkoi vanhus. — Ei siellä ole tietä eikä polkuja, metsä on monta peninkulmaa pitkä ja vilisee susia. Siellä on varma kuolema vastassanne.
— Erehdyt, ystäväni, — vastasi Bertel. Ellen muista väärin, on täältä kahdet jäljet, toiset minun hevosieni ja toiset pakenijain. Sano minulle, ajoivatko ne vai ratsastivatko.
— Eivätkö liene ratsastaneet.
— Silloin olen varma siitä, että ajoivat. Sinä olet vanha veitikka.
Mutta minä annan sinulle anteeksi hyvien suksiesi tähden. Jää hyvästi.
Kahden tunnin kuluttua olen saavuttanut ne, joita haen.
Sen sanottuaan riensi Bertel ulos.
Oli vielä varhainen aamu, ainakin pari kolme tuntia ennen auringon nousua. Mutta onneksi oli lumipyry lakannut, ilma oli seljennyt ja talviset tähdet tuikkivat kirkkaasti sinisellä taivaan kannella. Pakkanen oli kiihtynyt, metsät ja hanget kimaltelivat tuhannen tuhansista jäisistä timanteista, jotka matkamiehen silmää viehättävät. Lumiset puut ja välkkyvät kinokset, joita talvisyön kirkkaus valaisee, vaikuttavat aina omituisen virkistävästi pohjoismaalaisen mieleen; tuossa ilmiössä on aina jotakin suurta, loistavaa, puhdasta ja reipasta, joka johtaa hänen mieleensä lapsuuden muistot ja ensimmäisen nuoruuden loistavat haaveet. Ei siinä ole mitään, joka kouristaisi sydäntä tai lamauttaisi mielikuvituksen liitelevää lentoa; kaikki on niin äänetönnä, niin juhlallista, niin vapaata; tekisi mieli sanoa, että luonto tämän talvisen ja yöllisen hiljaisuuden helmassa on kuollut, ja kuitenkin elää se lämpimänä ja uhkuvana matkamiehen rinnassa. Tuntuu siltä kuin olisi se tähän pieneen paikkaan, tähän yksinäiseen, erämaassa harhailevaan sydämeen koonnut kaiken virkeän eloisuutensa, antaakseen sen elää kahta kauniimpana keskellä jäätynyttä kylmyyttään, keskellä äänettömyyttä ja tähtien tuiketta.
Bertelkin tunsi itsensä reippaaksi ja virkeäksi. Hän oli nuori ja altis kaikille vaikutuksille. Kun hän vapaasti kuin tuulonen lasketteli hankia pitkin puitten lomassa, oli hän mielestään kuin lapsi. Hän oli olevinaan tuo entinen poikanen, joka liiteli suksillaan pitkin Isokyrön tasangoita virittämään ansoja teerille ja metsäkanoille. Tosin horjahteli hän alussa tottumattomuudesta, kun sukset vallattomasti kiitivät jäätyneitä rinteitä pitkin; tosin luiskahti hän joskus poiskin suksiltaan, mutta pian oli hän saanut takaisin vanhan taitonsa ja seisoi yhtä varmasti kuin ennenkin epätasaisellakin maalla.
Mutta nyt oli pakenevien jäljet löydettävä ja se ei ollut mikään helppo tehtävä. Tunnin verran oli Bertel jo harhaillut Ylihärmään päin, saamatta vähänkään vihiä kadonneista. Tuiskun viimeinen puuska oli ajanut umpeen kaikki jäljet; siellä täällä näkyi vaan suden askelia, kun se oli hankea pitkin juosta jolkutellut, ja silloin tällöin pyrähti metsäkana lentoon lumisesta pensaasta. Uni, nälkä ja uupumus alkoivat rasittaa; pakkanen koveni auringon nousun aikaan ja alkoi huokua huurretta hänen tummiin viiksiinsä ja hattunsa töyhtöön.
Silloin näkyi vihdoinkin muutamalla metsätiellä, jossa tuuheat kuuset olivat estäneet lumen juoksemasta, vereksiä reen jalasten ja hevosten kavioitten jälkiä. Bertel noudatteli niitä yhä enemmän uupuen; väliin katosivat jäljet, väliin ne taas ilmaantuivat, kun tie vei metsään. Aurinko nousi punaisen keltaisena kaakkoiselta taivaalta ja valaisi puiden latvoja; tuli kylmä ja kirkas päivä; ei missään näkynyt muuta kuin metsää ja kinoksia.
Mutta kaukana pohjoisessa kohosi pieni savupatsas selkeälle, keltaiselle aamutaivaalle. Bertel ponnisteli sitä kohti, sukset liukuivat taas vapaammin, tie parani, ja vihdoin saapui väsynyt seikkailija yksinäiseen taloon valtatien varressa. Ensimmäinen, jonka hän tapasi, oli Pekka, joka tuli tuvasta hevosiaan ruokkimaan.
— Peijakkaan poika, — huudahti Bertel hyvillään, — kuka on käskenyt sinun tänne tulemaan!
— Kukako? — vastasi Pekka yhtä hyvillään — kukas muu kuin se paholainen. Varroin vartomistani sen tuparähjän luona siellä metsässä, mutta kun ei ketään kuulunut, niin alkoi minua unettaa ja minä nukuin hankeen istualleni. Hetken kuluttua heräsin siitä, että kuulin hevosen hirnuvan, ja mitä näen mä? Reen, samanlaisen kuin meidän rekemme, joka kahden hevosen vetämänä ajoi täyttä karkua metsätielle päin. Joko se on piru itse tai on se isäntäni, tuumasin minä, mutta olkoon kumpi hyvänsä, minä lasken perässä. Kiipesin taas hevoseni selkään, ja nälkä minulla oli niin, että näköä haittasi, mutta perässä minä painoin. Lopulta uupuivat hevoset, reki katosi näkyvistäni ja minä kiitin kaikkia paavilaisia ja luterilaisia pyhimyksiä, että vihdoinkin sain tähän taloon, jossa keitätin itselleni padallisen velliä. Liehän ollut helteistä Lützenissä ja Nördlingenin luona, mutta en minä ole pahemmassa pakkasessa ollut kuin täällä perhanan Ylihärmässä.
— Hyvä, hyvä, — sanoi Bertel, — he eivät pääse käsistämme. Mutta on se sitäkin, Pekka, että on hetkiä, jolloin nälkä ja uni ovat voimakkaammat kuin rakkaus. Mennään huoneeseen.
Ja Bertel meni tupaan, keitätti itselleen kupillisen lämmintä maitoa ja heittäytyi tuvan lattialle olkivuoteelle lepäämään. Sinne jätämme nyt harhailevan ritarimme rauhassa nukkumaan.