1. ISÄNNÖITSIJÄ.
Oli kirkas, paisteinen päivä keskipalkoilla kesäkuuta v. 1695. Edellinen talvi oli lokakuusta alkaen ollut niin tavattoman kylmä, ettei sen vertaista muistettu olleen sitten v:n 1658, jolloin Kaarle X kulki Beltin yli. Tämän rautaisen talven jälkeen, joka koko Euroopassa synnytti paljon surkeutta, tuli niin myöhäinen kevät, että maa vielä toukokuun lopulla oli roudassa, ja epätoivoon joutunut maamies odotti vain joka päivä lämpimämpää säätä kevätkylvöjä tehdäkseen. Vasta juhannukseen päästessä suli maa, ja Mainiemen viljavilla vainioilla nähtiin nyt kaikki linnan talonpojat hiukan iloisemmin mielin kylvämässä ohraa vasta kynnettyihin peltoihinsa. Toivo pitää ihmisten mieliä vireillä viimeiseen saakka; nytkin toivottiin, että ehkäpä lämmin ja hedelmällinen kesä korvaa viljelijän vaivat.
Mutta linnan muurien sisällä ja sen laajassa ympäristössä oli ihmisillä muuta ajattelemista. Siellä siivottiin ja puhdistettiin ylen ahkerasti noita suuria, mutta jo hiukan ränstyneitä juhlahuoneita, sillä linnan omistaja, kreivi Bernhard Bertelsköld oli viidenkolmatta vuoden kuluessa vain kolme tai neljä kertaa käynyt vanhassa linnassaan, viipyen silloinkin vain muutamia kuukausia kerrallaan. Täällä oli siis paljon tekemistä huoneiden saattamiseksi siihen loistavaan kuntoon, jota komeutta rakastavan linnan herran arvo ja rikkaus vaati. Kaikenlaiset käsityöläiset, joita tänne oli lähetetty Tukholmasta saakka, muutamia aina Saksanmaalta, olivat jo pari viikkoa olleet linnaa kuntoon panemassa, ja heidän kanssaan työskenteli täällä monta rehellistä suomalaista mestaria ja kisälliä, jotka oli Turusta tuotu tänne samassa tarkoituksessa. Monta kertaa nämä saivat vanhaa kansallista "perkelettä" mainiten puida nyrkkiä noille ylpeille tulokkaille, jotka pitivät suomalaista työmiestä paljon huonompana itseään sekä arvoon että taitoon nähden. Nuo kunnon turkulaiset mestarit olivat tottuneet pitämään itseään maansa parhaimpina ja monet heistä olivatkin reppu selässä ja roskulakeppi kädessä vaeltaneet läpi Saksanmaan, joista retkistään sitten olivat sepittäneet monta hauskaa kisällilaulua, yhdenkin tämmöisen:
I Prämen hawer jag wantra
Perfuttan keinum tallarna
Å hawer låti hämta, sänta
Ortor å rusor.
Linnun launan prassikka.
y.m.s., joista voimme lukea monessa tositarinassa. Oli siis anteeksi annettavaa, että he pitivät itseään yhtä kykenevinä kuin nuo muukalaisetkin ja jos niin tarvittiin, osasivat he sitä osoittaakseen käyttää sekä kieltä ja laastilapiota että maalarinharjaakin.
Aika ajoittain, kun riitapuolet rupesivat käsikähmään käymään, täytyi linnan isännöitsijän sekautua asiaan, useimmiten rauhaa rakentaen, mutta välistä myöskin rangaisten. Ehkä on meidän vaikeanlainen tuntea tuota kolmikymmenvuotista, pienikasvuista ja jäntterävartista miestä, joka on puettu siniseen, suurilla, kiiltävillä messinkinapeilla koristettuun sarkakauhtanaan; jolla on päässään harmaa, vaaleata tukkaa varjostava lierilakki; jonka silmät ovat siniset ja rehelliset ja kasvot rauhalliset ja hyväntahtoiset, mutta osoittavat samalla lujaa tahtoa. Lienee sen vuoksi parasta, kun heti kohta ilmaisemme, että olemme tutustuneet häneen kerran ennenkin, vaikka aivan toisissa oloissa, nimittäin Saltvikin pappilassa ja Sundin markkinoilla pidetyissä häissä siihen aikaan, kun kuningas Kaarle XI vielä poikamiehenä ollessaan metsästeli Ahvenanmaalla. Se oli todellakin sama pikku Pekka, joka sai voionmaalaisen korvaukseksi rikkipoljetusta puuhevosestaan ja joka sitten, poikaparka, tuli vasten tahtoaan kukistaneeksi aiotun Ruotsin kuningattaren hänen tulevalta valtaistuimeltaan. Sen koommin ei Pekka ollut valtiollisiin asioihin puuttunut. Sen sijaan rakasti hän yhä vieläkin hevosia ja kärtti yhtä mittaa vanhemmiltaan ratsuväkeen päästäkseen; mutta siihen eivät isä ja äiti koskaan suostuneet. Kun ei Pekalla ollut halua muiden veljien tavoin ruveta "papiksi lukemaan", pääsi hän äärettömäksi ilokseen 16 vuoden vanhana kreivi Bertelsköldin ratsupalvelijaksi. Tässä toimessa pääsi hän suureen suosioon uskollisuutensa ja luotettavaisuutensa vuoksi, sai oppia kaikenlaista matkoillaan vierailla mailla, ja vaikka Suomella ei siihen aikaan ollutkaan mitään Mustialaa, huomattiin Pekka 28 vuoden vanhana kykeneväksi avonaiseksi joutuneeseen Mainiemen isännöitsijän virkaan. Tähän toimeen ryhtyi hän suurella innolla jo senkin vuoksi, että hänen kunnon isä-ukkonsa jo kymmenen vuotta takaperin oli päässyt kirkkoherraksi pitäjään, jossa Bertelsköldillä oli papinotto-oikeus.
Selvästi näkyi, että Mainiemessä oli toinen hallitus nyt kuin ennen mestari Aatamin aikana. Kyllähän kreivi tarvitsi rahoja ja yhä enemmän rahoja nyt niinkuin ennenkin, mutta onneksi oli hänellä muitakin tulolähteitä kuin Mainiemi, jotenka kirkkoherran rukoukset ja mestari Pietarin tiedonannot saivat toimeen sen, että hän heltyi luopumaan suuresta osasta päivätöitä ja muita läänitysrasituksia, jotka siihen saakka olivat kovin raskaasti painaneet Mainiemen alustalaisia. Eipä olisi linnan ympäristöjä enää entisiksi tuntenutkaan. Ennen kuljeksi siellä repaleisia, nälkäisiä olennoita, joiden synkillä kasvoilla kuvastui viha ja onnettomuus; nyt oli väki reipasta ja kaikki olivat puettuina ehyihin, vaikkakin yksinkertaisiin vaatteihin; hevoset vetivät nyt kuormia eivätkä työnjohtajien ruoskimat ihmisorjat niinkuin ennen. Kadonneet olivat entiset kurjat hökkelit, jotka synkistivät koko seudun tuon komean linnan ympärillä, ja niiden sijalla kohosi hauskan näköisiä, hyvin rakennettuja huoneita, jotka oli laitettu tähän saakka tuntemattomilla lasi-ikkunoilla ja oikeilla tulisijoilla, joita tätä ennen oli vain harvoissa paikoissa nähty. Maamies oli kohonnut tähän saakka näillä seuduin tuntemattomaan varallisuuteen, ja varallisuus oli tuonut mukanaan ei ainoastaan ulkonaista siisteyttä, vaan myöskin ahkeruutta, jumalanpelkoa ja rauhallista elämää sinne, missä ennen laiskoteltiin, niskoiteltiin ja raakuutta harjoitettiin. Suuri ja jalo työ oli tehty ennen niin onnettomassa Mainiemessä: talonpoika, jota ennen ei pidetty juuri orjaa parempana, oli saanut oikeutensa takaisin ja niiden mukana ihmisarvonsa, ja kun ihmisyys ja lempeys kaikkina aikoina kantaa ulkonaisestikin siunauksen hedelmiä, niin oli täälläkin se ihme tapahtunut, että Mainiemi vapaamman ja lempeämmän hallinnon aikana oli vähitellen alkanut tuottaa enemmän kuin mitä mestari Aatamin ennen oli onnistunut haalia kokoon, vaikka kansalta silloin säälimättä kiskottiin viimeinen ropo ja viimeiset työvoimat kulutettiin.
Takapihalla, aivan lähellä rantaa oli pitkä rivi komeita ulkohuoneita, talli 50 hevoselle, navetta 100 lehmälle, renkitupa, piikain kamari, juomakeittiö, leipomatupa ja pesutupa. Kaikkialla oltiin yhtä vilkkaassa liikkeessä kuin ylhäällä linnassakin. Kaikkialla korjattiin, puhdistettiin, leivottiin, pantiin olutta ja pestiin. Oli siinä liikettä ja kiirettä, joka tiesi tärkeitä tulossa olevan. Vähän väliä nähtiin kunnianarvoisen ja iloisen, siniseen villakauhtanaan puetun emännän toimessaan tassuttelevan yhdestä tuvasta toiseen pitämässä silmällä noita monilukuisia töitä. Jos kysyit joltakulta piialta, kuka tuo kunnon mummo oli, joka niin keveästi kiipesi rappuja ylös ja rappuja alas, vaikka olikin aika lihava, niin vastattiin sinulle nopeasti: — Pappilan muorihan se on, tiemmä, joka auttaa poikaansa hänen askareissaan.
Niinhän onkin, että täällä me tapaamme useamman kuin yhden vanhan ystävän. Pappilan muori oli nyt 56 vuoden vanha. Vaikka hän olikin 14 lapsen äiti, joista kymmenen vielä oli elossa, oli hän, paitsi terävää älyään ja iloista, hurskasta ja reipasta sydäntään, vielä säilyttänyt suuren osan nuoruutensa reippautta ja kukoistavaa terveyttään. Tuo ennen muinoin seitsentoistavuotias Mainiemen salmen uimari, tuo sittemmin kahdenneljättä vanha Saltvikin pappilan emäntä, se oli se sama herttainen, peräti rehellinen Kreeta, joka nyt, päästyään emännöimään kirkon luona olevassa punaiseksi maalatussa, yksinkertaisessa pappilassa, oli tullut auttamaan poikaansa, mestari Pietaria, kun tällä oli paljon puuhia Mainiemessä. Varovasti olivat vuodet luntaan ripotelleet hänen kauniin päänsä päälle; tuskin oli ainoatakaan harmaata hiusta ilmaantunut hänen ennen niin tuuheaan, vaaleaan tukkaansa; tuskin oli ainoatakaan ryppyä tuossa avonaisessa, iloisessa otsassa. Nuo siniset silmät katselivat vielä yhtä kirkkaasti, huulet hymyilivät yhtä herttaisesti kuin ennen; yksi ainoa noista valkoisista hampaista oli vain pudonnut pois ja lihavuus oli vaikuttanut, että ennen keveä käynti oli muuttunut vähän keinuvaksi. Nuoruus katoaa, vuodet kuluttavat, mutta sydämen kauneus levittää kuitenkin kasvoille kirkkauttaan, joka kestää kauemmin kuin poskien puna, kauemmin kuin lemmen ensi hymyily, jopa kauemmin kuin aikakin.[15]
Pesutuvassa silitettiin juuri parhaillaan hienoja hollantilaisia pöytäliinakankaita, jotka vuosikausia olivat kaapeissaan käyttämättöminä kellastuneet, mutta joiden nyt täytyi valmistautua tarkoitustaan täyttämään. Silitys on raskasta työtä, joko sitten mankelia vedetään tai työnnetään, ja vaatteen levittäjällä täytyy olla käsi sekä nopsa että taitava. Sen vuoksi kai lienevät ne pesijättäret, joiden työnä oli ennen manklausta tapahtuva vähempiä voimia vaativa vaatteiden venyttely, katsoneet velvollisuudekseen huvittaa mankelia kiskovia tovereitaan ja samalla itseäänkin tarinoimisella, jota ei suinkaan haitannut kielen kankeus.
— Sanokaa, mitä sanottekin, Riitta, — virkkoi naisista terhakin, — mutta minä olen nähnyt pyykkiä ennenkin, minä. Kuka oli se, joka niin monena herran vuonna pesi piispa vainajan yömyssyt ja paikkasi hänen sukkansa ja joka useamman kuin yhden kerran kiillotti piispan kaulukset, kun hän, Jumala olkoon hänen sielulleen armollinen, seisoi siellä niin arvokkaana kuin Aaron Israelissa? Kukas muu kuin minä, eikä minusta saakaan sanoa, etten osaisi erottaa Hollannin rälliä Tukholman liinasta. Jos armollinen rouva ei tahdo minun pesuuni tyytyä, ja jos hän halveksii näitä liinoja, joita parempia ei koskaan ole paistetun porsaan alle levitetty, niin sanon minä hänelle, mitä piispan muorin oli tapana sanoa — piispan muori oli aina alava köyhiä kohtaan, vaikka olikin ruhtinaallista sukua…[16]
— Eivät taida teidän pesunne, Sanna muori, eivät meidän manklauksemme
eikä koko Mainiemikään kelvata ylhäiselle kreivittärelle! — kiiruhti
Riitta-muori virkkamaan, sill'aikaa, kun Susanna veti henkeänsä. —
Ihmiset sanovat sitä julman ylpeäksi.
— Mutta onpa sillä oikeuskin olla ylpeä, — keskeytti taas vuorostaan Sanna, — koska on syntyisin Sparre, ja kaikki Sparret[17] ovat kovaa puuta. Senhän toki minä tiennen, että kreivi on nuorta aatelia, ja vaikka hänen äitinsä sattuikin olemaan ruhtinatar, niin eihän sille mitään taida, että mummo on (tässä puhui Susanna kuiskaamalla) pesinkarttua heiluttanut ja suopaa käsitellyt niinkuin muutkin oikeat ihmiset. Ja silloin ajatteli armollinen kreivi, ettei kai haittaisi, jos hänen lapsensa saisivat vähän lisää aatelisverta suoniinsa, varsinkin kun kreivitär vielä oli jumalattoman rikas, mutta nähkääs, kulta on multaa, niinkuin lukee siinä ihka uudessa virsikirjassa. Jumala kuningasta siitä siunatkoon, että on sen teettänyt, kaikille kristityille sieluille ylösrakennukseksi ja autuudeksi. Niinpä niin, mitäs minun pitikään sanoman? Niin, että rikkaudet ne hupenivat ja hävisivät, reduktsioniherrat iskivät kouransa kreivin moniin kirkkopitäjiin sekä Liivinmaalla että Suomessa, ja kreivittären tavarat menivät saman tien, ja eipä aikaakaan (tässä eukko taas puhui supattamalla), kun paha viepi itsensä Mainiemenkin. Sanokaa mitä sanotte, mutta minä olen ollut täällä mestari Aataminkin aikana; se mikä on väärin saatu, se pian kaatuu. Ja sentähden — tässä hän taas korotti äänensä — ajattelen minä, että kreivitär saapi tyytyä siihen, mitä talo tarjota taitaa. Sillä vaikka täällä nyt tuhlataan satoja, jopa tuhansiakin talareita turhanpäiväiseen pesuun ja kiillotteluun, niin älkää luulkokaan, että linnassa on kaikki niinkuin olla pitää…
— Saisitte hävetä, Sanna-muori, seisomasta täällä kuin tarhapöllö ja ennustamasta pahaa lempeälle ja hyvälle herrallemme, — virkkoi taas Riitta äänen painolla, jonka hän katsoi pitävänsä panna sanoihinsa joka kerta, kun oli talon puolella olevinaan. — Olkoonpa, että täällä ennen on ollut pahoin, nyt ainakin ovat asiat oikealla tolallaan. Senhän jo lapsikin voi nähdä ja ymmärtää. Älä sylje pääsi yli, äläkä soimaa sitä, jonka leipää syöt, sanoo sananlasku. Sanotaan kuninkaan kyllästyneen reduktsioniin, ja verimadot ovat imeneet vatsansa täyteen. Ajattelen, että antavat Mainiemen olla rauhassa.
— Verimadot! — huudahti Susanna vuorostaan niin tolkussaan kuin ainakin korkean kruunun puolustaja. — Senkötähden, että armollinen kuninkaamme on oikeutensa mukaisesti ottanut takaisin sen, mitä korkeat herrat pyynnöllä ja pakolla ovat kruunulta ja köyhältä kansalta monina herran vuosina anastaneet…
— Tietääkö kukaan, mikä mies se oikeastaan on se hovimestari, jota odotetaan tänne tänään taikka huomenna? — puuttui taas Riitta puheeseen, varmaankin päästäkseen keskusteluaineesta, joka saattoi olla hiukan vaarallinenkin näinä yksinvallan aikoina, jolloin teloittaja oli vastannut moneen ajattomana aikana lausuttuun varomattomaan sanaan.
— Aina se haukka teeren pesään mahtuu, ja kyllä tanskalaisen selkä sujuu ruotsalaisen tuolin selustimen mukaan, — vastasi Susanna.
— Siihen aikaan, kun Niilo Janssen vielä oli halpa kamaripalvelija, sanottiin häntä ylpeäksi ja ilkeäksi mieheksi, — tuumaili Riitta, — ja minä ajattelen, ettei ihminen tässä maailmassa paljosta myötäkäymisestä parane. Mutta sillä miehellä sanotaan olevan ihmeellinen onni kaikessa, mihin hän ryhtyy, niin että kaikki käy hänen mielensä mukaisesti aivan niinkuin itsestään. Kuta köyhemmäksi ja lempeämmäksi kreivi on käynyt, sitä rikkaammaksi ja kovemmaksi hänen hovimestarinsa. Moni luulee, että palvelija on rikkaampi kuin hänen herransa; niin, niin, sanotaanpa, että monta murua on pudonnut poskeisen pussiin niistä monista pitäjistä ja tiluksista, joita on otettu kreivi Bertelsköldiltä. Sen tietää tuo ilkeä mies hyvin kyllä, ja senpätähden hänellä on enemmän sanomista talossa kuin kreivillä itsellään. Hän siellä hallitsee ja vallitsee. Voisin kertoa jotakin minäkin siitä, mitä itse kreivittärestäkin puhutaan, mutta, kas, sitä korvaapa ei olekaan olemassa, joka olisi kuullut vanhan variksen nauravan kilpaa harakkain kanssa.
— Miksi ei kreivi sitten, jos kerran hänellä valta ja herruus on, erota niin vaarallista palvelijaa? — kysyi muuan nuoremmista naisista.
— Miksi ei eroita? — matki Sanna-muori toimessaan. — Pese sinä lakanoitasi, Saara, äläkä pistä nenääsi ylhäisten avaimenreikiin. Sen saatan kuitenkin sanoa sinulle, että kreivillä saattaa olla syynsä, minkä vuoksi pitää hovimestarinsa palveluksessaan. Olenhan sanonut teille, että se mies onnistuu kaikessa, mihin ryhtyy, mutta kreiville tapahtuu vain onnettomuuksia silloin, kun hovimestari ei häntä auta. Kuka toimitti kreivin rikkaisiin naimisiin, kuka lainasi hänelle rahoja reduktsioniherrojen lahjomista varten, kun Mainiemi viimeksi oli vaarassa? Kuka pelasti hänet merihädästä Ahvenanmerellä? Kuka sammutti niin ihmeellisesti sen suuren tulipalon täällä linnassa seitsemän vuotta takaperin? Niin, näetkös, sen kaiken teki… Kah, mitä seisot ja töllötät siinä, Saara, kuin mikäkin kiiski suu selällään. Soisinpa papin muorin tulevan neuvomaan sinua tekemään työtä ruokasi edestä, lunttu. Siinä on tarmoa siinä perheessä, ja tahtoisinpa nähdä sen päivän, jona mestari Pietari Niilo Janssenia niskaan tarttuu. Totta tosiaan soisinkin.
— No no, älkäähän nyt sentään suuttuko, Susanna-muori, — lepytteli Riitta, toivoen saavansa kuulla vielä enemmän noita juoruja, joita alhaisemmat niin mielellään ylhäisemmistään kuuntelevat. — Näettehän, että me kaikki kuuntelemme teitä kuin pappia kirkossa? Sanoittehan, että hovimestari on onnen lapsi? Muistelenpa kuulleeni, että hän jollakin kummallisella tavalla joutui kreivin palvelukseen. Kerrotaanhan, että vanha kreivi Bertelsköld, tämän nykyisen isä, eräänä talvena kuningas vainajan aikana ratsasti jään yli Tanskaan, ja toi sieltä muassaan pienen pojan, jonka oli ryöstänyt tanskalaisilta…
Susanna, jonka mieli meni hyväksi siitä, että häntä edes pesutuvassa kunnioituksella kuunneltiin, oli heti valmis loistavalla tavalla vastaanottamaan tämän luottamuksen, kun kaikkien huomio samassa kiintyi ylemmästä linnan pihasta kuuluvaan huutoon ja meluun, joka siksi kertaa keskeytti kaiken juoruamisen. Ymmärtääksemme tätä tavatonta tapausta on meidän kertomuksessamme peräydyttävä puoli tuntia.
Se puoli Mainiemen linnan päätyä, joka, oli linnan pihalle päin, oli koristettu sillä raskastekoisella, mutta suurenmoisella ylimyksellisellä loistolla, joka vielä tänäkin päivänä tekee seitsemännellätoista vuosisadalla rakennetut herraskartanot niin vaikuttaviksi. Rakennus oli ylellisesti koristettu sen ajan sekä puu- että kipsityön parhaimmilla teoksilla. Muun muassa näkyi ikkunoiden välissä jättiläiskokoisia sankarien kuvia, jotka kuin menneen ritariajan haamut kilpineen, miekkoineen ja kypärineen vartioivat muuria. Sade, tuuli ja aika eivät kuitenkaan olleet ujostelleet katkaisemasta missä kättä, missä jalkaa, missä kypärätöyhtöä, jonka vuoksi nyt oli pakko tikapuitten ja telineitten avulla paikkailla noita sankareita tavalla, johon ne tuskin itse olisivat suostuneet, jos olisivat olleet luuta ja verta.
Ainoastaan saksalaiset mestarit olivat siihen työhön tottuneet, ja Turun muurarit saivat tällä kertaa tyytyä olemaan näiden toisten apureina. Vaikkeivät he voineetkaan keksiä mitään oikeata syytä tästä toimesta kieltäytyäkseen, ei toveruus saksalaisten kanssa kuitenkaan ollut sen parempi kuin että siinä molemmin puolin soitettiin suuta. Suomalaisten joukossa oli siinä pieni, hartiakas muurari, Yrjö-niminen, joka oli muita mainiompi ruotsinkieltä rääkkäämään. Sillä vaikka Turku jo seitsemännentoista vuosisadan lopullakin oli suomalaisempi sekä mieleltään että kieleltään kuin moni muu kaupunki maassamme, oli kuitenkin ruotsinkieli sekä yliopiston että aatelin niinkuin myös joskus epäviisaitten kirkonmiestenkin kautta päässyt jonkinmoiseen ylempään arvoon niin hyvin hovin kuin sivistyksenkin kielenä. Seurauksena siitä oli, että alemmat kansanluokat koettivat tätä kieltä matkia omalla tavallaan, kenties hyvinkin oivaltaen, että tämä sekasotku oli jonkinlaista ivaa sekä ruotsinkielestä että heistä itsestään, samalla kuin se oli kostoa siitä halveksimisesta, joka tuli heidän oman kielensä osaksi.
Tikapuitten päässä seisoi nyt muuan saksalainen mestari sankarien jalkoja paikkaillen, sill'aikaa kun Yrjö maasta käsin ojensi hänelle kipsiseosta, sanoen sen olevan "saksalaista puuroa suomalaisessa kapustassa." Vastaukseksi ripautti saksalainen tuon tuostakin taitavasti ja muka tapaturmaisesti paakun kipsiä Yrjön otsaan. Tämä ei ollut sitä huomaavinaan. Mutta kun saksalainen aikansa huviksi alkoi isolla äänellä laulaa jotakin kotimaansa laulua, viritti Yrjökin kurkkunsa omaan äänilajiinsa ja lauloi:
Hyykä pärju, juupa taalar, härät tanssaa, mihi haakar, konkommu lilla syötävän: Viska tanssaa suullen hyppijän. Konkommi lilla tokka viska tanssako hoppaa.[18]
Hetken aikaa kesti tätä omituista kilpalaulantaa, ja yhä tiheämpään sateli kipsipaakkuja Yrjön kasvoille saamatta häntä vaikenemaan. Viimein loppui mestarin kärsivällisyys, ja taitavalla kädellä sinkautti hän savilusikkansa vasten hävyttömän apumiehensä otsaa. Siinä oli jo liiaksi leikkiä lystikkään turkulaismuurarin osaksi. Tuota pikaa köyristi hän vankat olkapäänsä tikapuiden alle, nosti ne miehineen päivineen ylös maasta ja tanssi sääriään sätkyttelevän vastustajansa kanssa, joka töin tuskin kykeni itseään kiinni pitämään, ympäri linnan pihaa yhä edelleen jatkaen lauluaan "Konkommi lilla tokka, viska tanssako hoppaa." Urhea Yrjö ei sillä hetkellä ollut mielestään huonompi Simsonia, joka kantoi Gazan portin olallaan. Yrjön turkulaisten toverien ja linnan renkien ja piikojen mielestä, jotka melu oli sinne houkutellut, oli tämä ilveily niin mainiota, että kaikki yhtyivät tuttuun säveleen, ja joka kerta kun tultiin sanoihin "tanssako hoppaa", kävivät muurarin pyörähdykset ja saksalaisen ylhäinen asema yhä arveluttavammiksi. Mutta saksalaisen tovereista ei asia ollut ollenkaan hauska, ja heihin yhtyivät tukholmalaiset. Tuota pikaa oli muodostunut kaksi melkein tasaväkistä puoluetta, toinen tikapuilta vankia pelastaakseen, toinen tanssia jatkaakseen. Seurauksena siitä oli, niinkuin helposti voi arvata, tora, haukkumasanat ja käsikähmä.
— Alas tikapuut! — huusi samassa tilanhoitajan jymisevä ääni toiselta puolen pihaa, mutta taistelevat eivät kuunnelleet mitään muuta kuin omaa kiukkuaan ja rummuttivat kaikin voimin, vuoroin kiroten, vuoroin nauraen, toistensa selkään tahtia lauluun "Konkommu lilla syötävän, viska tanssaa suullen hyppijän!"
— Alas tikapuut, sanon minä! — huusi toiseen kertaan Pietari-mestarin käskevä ääni, ja muutamat tuimat korvapuustit oikeaan ja vasempaan antoivat lisäpontta hänen käskyilleen. Yrjö päästi tikapuut, joita niin urhoollisesti oli puolustanut, vanki hyppäsi maahan, ja taistelijat erkanivat nuristen toisistaan.
Isännöitsijä oli tuimistunut. — Saisitte hävetä lannoittamasta ilmaa suurilla sanoilla ja varastamasta päiväpalkkaa isännältänne. Sinä Yrjö, jos tästä lähin vielä tanssit, niin tanssit patukan mukaan, tiedä se. Ja te, Müller, sivelkää seinäkuvianne tai muuten teitä itseänne sivellään. Työhön, sanon minä! Jos kenelle on vääryyttä tapahtunut, niin tulkoon valittamaan iltasella, sittenkun kello on soinut. Mars!
Meluava joukko vaikeni isännöitsijän lujan äänen masentamana. Silloin kuului yht'äkkiä kuiva, terävä ääni kysyvän: — Kuka se on, joka täällä käskee?
Outo matkavaatteisiin puettu mies seisoi kädet puuskassa portilla.