MAINIEMEN LINNA.
Neljäkolmatta vuotta on kulunut siitä, kun viimeksi kerroimme Airiston kirkkailla aalloilla kulkevasta Mainiemen noita-akasta. Paljon on nuorta vanhentunut, paljon on kukoistavaa kuihtunut. Uutta on tullut, vanhaa on mennyt; uudet kirkkaat silmät katsovat nyt valkean lapsentukan alta Suomen tutuissa tuvissa; uudet neitoset poimivat nyt kukkasia Suomen niityillä. Nuorentaen ja inhimillisiä oloja muodostellen on aika rataansa kulkenut; suuret muutokset ovat yhteiskuntaa uudistaneet, ja onnellista on, että uudistus on tällä kertaa tullut sisältä käsin ja käynyt enimmäkseen parempaan päin — hiljaa ja rauhallisesti, niinkuin suuret vallankumoukset aina käyvät. Se, mikä on todella suurta, ei nosta melua. Se on kuin keväinen auringon valo: se sulattaa hiljalleen jäätyneet maat ja kovat jäät, se silmäilee niitä rakkauden lempeällä lämmöllä, ja ne eivät voi vastustaa. Kaiken maailman kirveet ja miekat eivät riittäisi särkemään Suomen järvien jäitä, ja kuitenkin sulavat ne kevään vienosti hymyillessä. Turhaan tyhjentää viha myrkkyisen maljansa; turhaan tuhlaa väkivalta jättiläisvoimiaan; rakkaus on niitä voimakkaampi; se yksin voi kaatuneen nostaa pystyyn ja sovittaa sijoilleen murtuneen ja kuolleista herättää; se yksin rakentaa maailman uudelleen.
Vuosien 1671 ja 1695 välillä, johon sisältyi alku ja loppu Kaarle XI:n hallituksesta, oli melkein neljännes vuosisataa kulunut. Tämä aika oli monessa suhteessa lumisen talven jälkeen seurannutta kevättä. Tosin synkistytti yksinvaltius varjollaan moniakin oloja; tosin oli paljon sisällisiä taisteluita ja puolueriitoja, ja vääryyttäkin harjoitettiin; tosin seurasi voittoja ja niiden loistoa synkkä syysyö raivoavine myrskyineen, joiden vuoksi lähinnä edellisen ajan hedelmät vasta vuosisatain päästä pääsivät tuuleentumaan. Mutta näistä varjopuolista huolimatta puhalsi raitis ja elähyttävä henki läpi Kaarle XI:n hallituskauden; sill'aikaa kuin valtio keräsi aarteita, jotka piankin tuhlautuivat, alkoi yhteiskunnassa uusi elämä, joka pysyi vireillä myrskyissäkin, ja joka muodostui siksi äidinhelmaksi, josta ne voimat versoivat, mitkä myöhempinä aikoina ovat olleet Ruotsin ja Suomen onneksi…
Välskäri vaikeni, ikäänkuin olisi hänen ollut vaikea irtautua noista suurista ilmiöistä ja palata pienempiin. Mutta sitten hymähti hän herttaisella tavallaan, katsahti ympärilleen ja virkkoi: nyt me palaamme Mainiemeen, sillä siellä on merkillisiä asioita tekeillä.