11. SUURI NÄLÄNHÄTÄ.
Oi Vaasa, sinä kuninkaitten kuuluisa nimi, pohjolan vaakunakilvellä ensimmäinen — sinä heloittava tähti, jota vuosisadat ovat ihaillen katselleet — sinä voimakas lippu, jonka ympärillä sankarien veri on vuotanut — sinä rauhallinen tähkälyhde, joka lupasit viljelyksen satoja — täälläkö olet mättään löytänyt, johon voit jalkasi laskea, ja jossa voit toivoa suvusta sukuun eläväsi vielä sittenkin, kun kruunujen loiste on himmennyt! Olen matkustanut kautta maailman: Eurooppa oli täynnä mainettasi, ja valtamerien yli se on kulkenut Uuteen Ruotsiin; mutta en ole tavannut majaa, jonka oveen olisit ollut piirrettynä, en kiveä, joka olisi kantanut nimeäsi, ellen ota lukuun Schwedensteinia, jossa suurin urhosi kaatui. Olen matkustanut kautta koko Ruotsin ja kaikkien sen maakuntain ylt'ympäri Itämeren, jota ne syleilevät kuin morsianta; koko Ruotsin valtakunta oli hurmaantuneena kunniastasi, joka samalla oli senkin kunnia, niin että se sinun tähtesi unhotti vertavuotavat haavansa ja poikansa vieraalla maalla vaalenevat luut; mutta turhaan olen etsinyt sitä kartoista ja tiedustellut sen teillä, en ole nimestäsi enempää löytänyt kuin vähäisen talonpojan talon Skeptunan pitäjässä ja nyt tämän vähäpätöisen pilkun Pohjanlahden rannikolla. Onko siis suuruus niin nöyrä ja vaatimaton, että se samalla voi täyttää maailman ja tyytyä muutamiin kyynäriin maata hautaansa varten ja muutamain satain jalkain maa-alaan nimensä ikuistuttamiseksi! Onnellinen, vähäinen Vaasa, missä on kaupunki avarassa maailmassa, jota sinä kadehdit ja joka ei sinua kadehdi! Rooma, Aleksandria, Konstantinopoli, maailman pääkaupunkeja kaikki, kantavat ylpeydellä sankariensa nimeä, ja se nimi oli kumminkin vain yhden ainoan miehen. Mutta sinun nimesi, sinä suuruuden turvallinen lymypaikka, se kätkee helmaansa kokonaisen sarjan muistoja, joita historia rakastaa ja kansat ihailevat, ja vaikka itse kuolisitkin, niin ole varma, että nimesi ei kuole, vaan elää vuosisadasta vuosisataan iankaikkisesti.
Nämät sanat pääsivät kreivi Bertelsköldin huulilta, kun hän tilanhoitajansa, mestari Pietarin seuraamana kulkien rantatietä Maalahden ja Sulvan kautta läheni Vaasaa, ja tämä pieni kaupunki ahtaine katuineen ja punattuine huoneineen sievästi esiintyi hänen eteensä auringon valossa. Nyt oltiin alkupuolella maaliskuuta 1697. Syy siihen, miksi nyt tapaamme kreivin Suomessa, vaikka tiedämme, että kuningas oli nimittänyt hänet lähettilääksi Berliiniin, on lyhyesti sanottuna se, että Bertelsköld kuninkaallisesta armosta ja vastoin tavallisuutta oli saanut Mainiemen luovuttamisen siirretyksi tulevaan lähtöpäivään eli maaliskuun 14:nteen asti 1697 ja sen johdosta oli anonut ja saanut lomaa matkustaakseen Suomeen, järjestääkseen siellä asiansa ja heittääkseen jäähyväiset sukukartanolleen. Syy siihen, minkä vuoksi kreivi nyt on Vaasan seuduilla, on taas yhteydessä eräiden muistojen kanssa, jotka ovat mitä synkimpiä pohjoismaiden historiassa — niin sanottujen nälkävuosien eli suuren nälänhädän kanssa vuosina 1695, 1696 ja 1697.
Kaarle XI:n hallituskauden loppuvuosina rasitti maata pitkä katovuosien jono, joihin tavattomat häiriöt vuodenaikain säännöllisessä menossa olivat syynä. Aina vuodesta 1688 alkaen, jolloin ensimmäinen katovuosi tuli, ja sitten yhä enemmän kaikkina seuraavina kahdeksana vuotena luonto näytti olevan ikäänkuin tasapainostaan siirtynyt. Kesä 1689 oli tavattoman kuuma ja syksy niin kuiva, että vilja kuivettui ja ihmisten monesti täytyi kulkea useita penikulmia juottamaan karjaansa ja jauhattamaan eloansa. Sitten seurasi ankara talvi ja semmoinen nälänhätä Taalain maakunnassa, että suuria ihmislaumoja vaelsi sieltä pois hakemaan uusia ja parempia olinpaikkoja. Molempina vuosina 1689 ja 1690 liikkui kulkutauteja ja kulovalkeita. Vuonna 1691 tuli kevät aikaisin ja äkisti; jo huhtikuun 28 päivänä poimittiin kypsiä mansikoita Tukholmassa. Kesällä kuultiin hyvin ankaria ukkosilmoja, rakeita ja rankkasateita mainittavan. Vuonna 1692 huhtikuussa tuli niin kova pakkanen, että sen vertaista ei sinä vuoden aikana oltu ennen koettu. Ajettiin jäitä myöten kauas merelle. Monta ihmistä paleltui kuoliaaksi. Keski-Euroopassa satoi tavattoman paljon lunta, ja sitten seurasi tulvia ja maanjäristyksiä. Vuonna 1693 talvi oli ankara, kevät ja kesä kovin kuumat. Suunnattomat heinäsirkkaparvet hävittivät Unkaria ja Saksanmaata; tulivuoret kävivät levottomiksi; Etna ja Hekla purkivat tulta. Enteet enenivät. Ruotsissa satoi vahvan lumen toukokuulla, mutta sitten oli poutaa ja hellettä koko kesäkauden. Laiho oli pienikasvuista, elonhinta nousi 20 talariin tynnyriltä.
V. 1687 ja 1688 oli Suomessa ollut kato, mutta seuraavat vuodet 1693 vuoden loppuun saakka olivat antaneet hyvän, toisinaan runsaankin sadon, niin että kerrotaan, kun sittemmin muisteltiin "vanhoja hyviä aikoja", kuinka eloa silloin oli niin paljon, että jyväkuormat monesti saivat seisoa useita vuorokausia kaupunkien toreilla ostajien puutteessa. Mutta kaikki elivät siksi päiväkseen, ei kukaan ajatellut tulevaisuutta. Yleisiä makasiineja ei ollut; varastaja ei hankittu; taivaan linnut söivät maahan varisseita jyviä, ja ihmiset elivät iloisia päiviä, kuuntelematta luonnon aavistelevia huokauksia ja ylt'ympäri jo alkavia varoituksia. Ja niin tuli turma raskaana, äkillisenä ja odottamattomana pohjoismaita kurittamaan.
Vuonna 1694 oli tiheitä maanjäristyksiä etelässä, kallis aika ja nälänhätä Keski-Euroopassa. Loistavassa, rikkaassa Pariisissa sanotaan sinä vuonna 92,000 ihmistä kuolleen nälkään ja tauteihin. Rakeet hävittivät viljan toisessa Ruotsin jyvä-aitassa, Pommerissa. Toisessa, Suomessa, saatiin niukka sato, ja edellisen vuoden varat olivat lopussa. Nyt jo käytiin puunkuoreen käsiksi, ja nyt jo nähtiin joskus nälkään nääntyneitä ihmisiä kuolleina tiepuolissa.
1695 vuoden alkupuolella oli talvi niin kylmä, ettei sen vertaista tietty olleen sitten vuoden 1658, jolloin Kaarle X samosi Beltin yli. Saksanmaalla joet olivat niin paksussa jäässä, että katolilaiset muutamilla paikkakunnilla saivat luvan syödä lihaa paaston aikana, kun ei kalaa ollut saatavissa mistään hinnasta. Moni paleltui kuoliaaksi; Suomen kirkonkirjat mainitsevat, että sudet hyökkäsivät ihmisten kimppuun kotona heidän huoneissaan. Portugalissa ja Espanjassa kuoli kolmas osa karjaa rehun puutteesen. Tätä talvea seurasi myöhäinen ja kylmä kevät, minkä jo olemme Mainiemessä käydessämme nähneet, niin että kevätkylvöjä ei ehditty lopettaa ennen kuin juhannuksen aikaan, ja tätä kevättä seurasi kylmä ja sateinen kesä. Vilja ei ennättänyt tuleentua; pelloilla näkyi vain muutamia harvoja viheriöitä korsia ja muuten musta multa, jonka tähden tämä vuosi oli tunnettu suuren mustan vuoden nimellä. Uudellamaalla ruis heilimöi vasta heinäkuun lopulla, ja syyskuun alussa teki pakkanen lopun keskeneräisestä viljasta. Hätä eneni. Tynnyri rukiita maksoi 10 riksiä, joka oli suunnaton hinta! Herrasmiehet ja varakkaammat talonpojat alkoivat vähennellä palkkaväkeään puoleen entisestä määrästä, päästäkseen heitä elättämästä. Kuningas antoi jyväinvientikiellon, ja tilasi niitä ulkomaalta. Seitsemän laivanlastia hukkui syysmyrskyissä Merenkurkkuun.
Vuosi 1696 alkoi perin erilaisilla, mutta yhtä tavattomilla enteillä. Talvi oli lauha kuin kevät. Jo helmikuun 2. päivänä nähtiin Tukholmassa sormenpituista ruohoa. Helmikuun 20. päivän paikoilla jäät katosivat, Hallantiin tuli pääskysiä, ja moni aloitti jo kevätkylvönsä. Mutta maaliskuun 7. päivänä tuli pakkanen takaisin, kaikki järvet ja lahdet menivät jälleen niin vahvaan jäähän, että niitä voitiin ajaa hevosella. Kevättouot olivat hävinneet, syyskylvöt olivat mädänneet maassa. Ne harvat, joilla vielä oli jotakin kylvettävää, pettyivät kuitenkin toivossaan. Kesä tuli kolkko. Elokuun 8. päivää vasten yöllä oli muutamin paikoin Suomessa niin kova pakkanen, että jyvätähkät olivat aamulla paksussa jäässä. Neljänä yönä perätysten elokuun 22. päivän jälkeen kävi uusi pakkanen, joka teki tähteistä lopun. Sitävastoin oli syksy niin lauha, että Tukholmassa syötiin kypsiä mansikoita syyskuun 1. päivänä ja tuoreita vaaraimia lokakuun 10. päivänä.[31] Vuodentulo oli miltei mitätön. Siltä vuodelta mainitaan Mäntsälän kirkonkirjassa, että jänikset ja muutamat lintulajit, esim. käki, katosivat kokonaan, kukko herkesi laulamasta, muuten niin arka ilves tunkeusi kyliin, rottia tuli nälkäisinä isoissa laumoissa sinne, missä niistä ei koskaan ennen ollut mitään tiedetty, ja söivät kaikki mitä tapasivat. Kesälahdella kerrotaan tuntemattomia ulkomaisia lintuja näkyneen metsissä.
Nyt vasta alkoi Kaarle XI tuntea yksinvallan painoa, sillä kaikki ihmiset syyttivät hädästään häntä, jonka hallussa kaikki valta oli ja joka tahtoi kaiken omaisuuden itselleen. Jo v. 1696, jolloin Norrlannissa ja Suomessa nääntyi nälkään niin monta sotamiestä, että rykmenteissä tuskin oli puolta määrää jäljellä, oli paljon niitä, jotka muistelivat, kuinka kuningas oli näistä miehistään ylpeillyt, ja häntä verrattiin kuningas Taavettiin, jota Jumala rankaisi sentähden, että hän ylpeydessään toimitti väenlaskun. Kuningas Faaraolla, niin sanottiin, oli toki Jooseppi, joka selitti hänen varoittavat unensa; nytkin oli edelläkäyviä merkkejä näkynyt, mutta ei kukaan Jooseppi ollut niitä kuninkaalle selittänyt. Tällaiset puheet koskivat kovasti kuninkaan mieleen. Noina kahtena vuotena 1695 ja 1696 jakoi hän kansalle halvasta hinnasta 110,682 tynnyriä jyviä, mutta ne eivät pitkälle riittäneet.
Sillä nyt seurasi — mikkelistä v. 1696 lähtien, koko v:n 1697 ja kappaleen seuraavaa — niin kova ja yleinen hätä kaikissa pohjoismaissa, että sen vertaista ei oltu ikinä koettu eikä myöskään Jumalan avulla koskaan enää tultane kokemaan. Se, joka tahtoo nähdä, mitä kansa voi menehtymättä kärsiä, ollen vielä kahden tai kolmen vuoden perästä sen jälkeen valmis uudelleen valloittamaan puolen Eurooppaa — hän seuratkoon meitä.
Ei ainoakaan Ruotsin maakunnista, kenties Skoonea lukuunottamatta, päässyt vapaaksi sen ajan vaivoista. Helpoimmalla pääsi Etelä-Ruotsi; sen jälkeen Pommeri; sitten Keski-Ruotsi. Norrlanti kärsi paljon, Viron- ja Liivinmaa vielä enemmän, Suomi luultavasti kaikista eniten.
Nämä olivat ne haamut, joihin pukeutuen hätä yleisimmin näytti kalpeita kasvojaan — kalpeampia ja hirvittävämpiä, kuta enemmän kevät läheni vuonna 1697. Ensiksi alkoivat isännät panna pois palkollisiaan, ja palkolliset, yhdessä loisten kanssa olivat pakotetut lähtemään isäntäinsä luota, kun nämä eivät enää voineet hankkia heille elatusta. Joukoittain tulvi semmoista irtolaisväkeä kaupunkeihin. Jo ennestään halvat työpalkat alenivat tyhjää vähemmiksi, niin että pelkällä ruokapalkalla sai työmiehiä enemmän kuin tarvitsikaan, ja nuoret miehet työntäytyivät kilvan sotapalvelukseen. Mutta useimmat kaupungit, paitsi muutamia, niinkuin Tukholma, Turku, Riika ja Tallinna, olivat itse köyhiä, miltei leivättömiä, ja sieltä, missä leipää alussa olikin, se pian loppui. Maaseuduille virtaileva väenpaljous ei saanut työtä eikä leipää, vaan ajelehti siellä täällä, surkeasti kerjäten, ja nääntyi viimein nälkään ja kaikenlaiseen viheliäisyyteen. Fryxell tuo esiin erään kertomuksen Tukholmassa huhtikuun 24. päivältä 1697. "Monta tuhatta köyhää on maaseudulta lähtenyt pääkaupunkiin. Ne horjuvat, konttaavat tai loikovat joka paikassa kaduilla. Ei kukaan tahdo ottaa heitä huoneihinsa. Näin täytyy näiden viheliäisten onnettomuuden uhrien viettää vielä talvikylmiä öitä paljaan taivaan alla, maaten milloin siellä milloin täällä seinävierillä. Useat eivät siitä enää koskaan nouse ylös, ja aamusilla tulevat kaupungin vartijat ja vievät pois nuo kuolleet ruumiit, jotka viskataan suuriin kuoppiin ja niihin yhteisesti haudataan."
Irtolaisväestö[32] joutui siis ennen muita hätää kärsimään. Mutta kohta astui hätä askelen kauemmas. Maata omistava tai ainakin maata viljelevä talonpoika torppareineen kävi kohta käsiksi petäjänkuoreen, joka ei tavallisinakaan vuosina ollut mikään harvinainen ravintoaine Suomessa ja Pohjois-Ruotsissa. Tämä kuori hienonnettiin jauhoksi ja paistettiin leiväksi, taikka myös hakattiin se rikki, silputtiin hienoksi, survottiin, keitettiin vedessä eräänlaiseksi velliksi tai puuroksi ja syötiin ilman enempää särvintä. Tämä ruoka ei suinkaan ollut maukasta eikä terveellistäkään, mutta mukiin se kumminkin meni niinkauan kuin oli vähän ruis- tai ohrajauhoja siihen sekoittaa. Mutta yhä pienemmiksi kävivät jauhoannokset, kadoten viimein useimmilta kokonaan. Hätä alkoi nyt etsiä apua muualta. Sekoittamaton petäjäleipä oli mustaa ja kovaa kuin kivi. Koetettiin siihen sekoittaa kuivista, puiduista rukiin- tai ohrantähkistä survottuja jauhoja, ja tämä oli vielä herkkua. Senkin loputtua seurasivat järjestyksessä ruumenet, kaunat, oljet, mäski. Nämäkin loppuivat, ja nyt koeteltiin ruohoja, nokkosia ja muita kasveja, muun muassa vehkan juuria (calla palustris). Tämmöinen leipä oli vaikeata valmistaa, se hajosi vähänkin siihen koskiessa ja paloi helposti poroksi leivinuunissa. Talonpoika oli tottunut käyneesen kaljaansa, mutta nyt ei ollut maltaita. Koetettiin siis panna juomaa milloin oljista, milloin katajanmarjoista tai suomyrteistä, mutta sitä ei saatu käymään, siitä tuli terveydelle vahingollista ja pahanmakuista. Nauriit ja juurikkaat olivat jonkin aikaa muutamain turvana; perunoita — tätä siunattua amerikkalaista juurikasvia, joka nyt antaa Suomen talonpojalle lähes puolen hänen ravintoaan ja enemmän kuin mikään muu tekee mahdottomaksi sellaisen hädän kuin oli v. 1697 — ei tunnettu nimeltäkään. Saaristossa ja eräiden sisäjärvien rannikoilla tultiin paremmin toimeen, kun toki oli kalaa; ei ole tosin muistiin kirjoitettu, mutta todenmukaista kuitenkin on, että tämä vedenanti on pelastanut monet tuhannet kuolemasta. Sillä maitoa ja lihaa ei pitkälle riittänyt; rehun puute seurasi nälänhätää; sen vuoksi täytyi teurastaa karja, niin että vain rikkaimmilla oli jokin elukka laitumelle laskettavana tuona surun keväänä v. 1697.
Kun kuljeksivat, nälkiintyneet ihmiset tapasivat hengissä olevan eläimen, löivät he sen paikalla kuoliaaksi, repivät sen palasiksi, joivat sen veren ja söivät sen lihan, malttamatta sitä edes keittää. Metsälinnut olivat harvinaisia, syystä että niiden poikaset olivat noina kylminä kesinä paleltuneet kuoliaiksi. Kun sarvikarjaa, sikoja ja lampaita alkoi puuttua, tuli vuoro hevosten, koirain ja kissain, rottain, varisten, eläinten vuotain, kuolleiden eläinten ja kaikenlaisten haaskain. Eikä siinä vielä kyllin. Tarut, joita kuunnellessaan ihmissydän kauhistuu, kertovat, että vanhemmat olivat syöneet kuolleita lapsiaan ja että lapset epätoivoissaan olivat tyydyttäneet nälkäänsä kuolleiden vanhempainsa ruumiilla.
Talonpojan tuvasta hiipi hätä pappiloihin, etäisimpiin ensin, toisiin sitten. Petäjäisellä ja survejauholla katettiin monen köyhän kappalaisen pöytä. Viimein kova aika sai kaupunkeihin, maakaupunkeihin ensin, merikaupunkeihin sittemmin. Niiden satamat olivat jäässä, niiden laivat hukkuivat myrskyissä. Nälkäiset maalaiset kalvoivat niitä niinkuin rotat syöden kaiken, minkä käsiinsä saivat. Itse Tukholmassa ryöstettiin eräs leipurinpuoti. Kuningas antoi tutkia joka perheen kodin; kenellä vain oli suurempi varasto kuin minkä hän välttämättömästi tarvitsi, hänen täytyi se myydä. Mutta ei mikään riittänyt. Ruistynnyri maksoi 15-20 riksiä. Tähteetkin loppuivat kevään kuluessa. Tanskan ministeri ei saanut ostaa sen verran jyviä kuin mitä hänen taloutensa muutamiksi viikoiksi tarvitsi, vaan hän oli pakotettu tilaamaan niitä Helsingöristä. Pienemmissä kaupungeissa oltiin vieläkin pahemmassa pulassa. Koko valtakunta näki nälkää alhaisimmasta päiväläisestä alkaen aina yhteiskunnan ylhäisimpiin asti.
Kaikesta tästä nälästä, kaikenlaisista puutteista ja niistä epäterveellisistä ravintoaineista, joita täytyi nauttia, syntyi voimattomuutta, tauteja ja kuolemaa. Terveet kävivät niin heikoiksi, että vaivoin pysyivät pystyssä, saatikka sitten voivat jotakin toimittaa. Usealla pöhöttyi ruumis ja kangistui kokonaan; toisilla jäsenet näivettyivät, iho kävi tummanruskeaksi, kasvot tuntemattomiksi. Kaikkialla nähtiin ihmisiä horjuvan haamuina sinne tänne, kunnes laupias kuolema teki lopun heidän kivuistaan, useinkin aivan yht'äkkiä kirkossa, kartanolla, tiellä, työssä. Kerjäläisen käsi kangistui juuri samassa, kun hän sen anoen ojensi; äidin ääni vaikeni juuri silloin, kun hän koki laululla viihdyttää nälkäistä lastansa. Kulkutaudit seurasivat hädän kintereillä; murhanenkeli raivosi hillittömästi joka paikassa.
Yhdentoista penikulman päässä Tukholmasta pohjoiseen, sanoo eräs sen aikalainen, nähtiin teiden varsilla ylen harvassa hengissä olevia ihmisiä, ainoastaan siellä täällä menehtyneitä olentoja, jotka istuivat nälkään kuolleiden eläinten ruumiiden vieressä. "Minua kauhistuttaa vieläkin", sanoo eräs samanaikainen tarttolainen, "ajatellessani kaikkea sitä viheliäisyyttä, jota olen ollut pakotettu näkemään; kauhistuttaa ajatellessani noita nälkiintyneitä ihmisiä, nuoria ja vanhoja, joita joka päivä kömpi kaduilla, kasvot nälästä ryppyisinä ja murtuneina." Ihmiset kuolivat lopulta niin laumoittain, että viimein ei ehditty heitä haudatakaan, vaan heitettiin ruumiit läjittäin toistensa päälle kirkkomaihin. "Siihen aikaan" — sanoo H. Forsius vuonna 1757 julkaisemassaan Helsingin kuvauksessa — "vihittiin Kampilla oleva hautausmaa kuolleiden leposijaksi, kun nuo monet maaseudulta tulleet ihmiset eivät kaupungin kirkkomaahan mahtuneet. Voineeko kukaan murtumattomin mielin kuulla vanhustemme kertovan, että ihmisten kaduilla käydessään täytyi ruuan puutteesta kaatua toistensa päälle? Voiko kukaan mielikarvaudetta kuunnella kertomuksia siitä, kuinka moni siihen aikaan meni hautausmaalle, siellä lähenevää pelastustaan odottamaan? He näkivät itse sen paikan, missä heidän raukeat luunsa tulisivat lepäämään. Heidän hajalliset ryysynsä tulevat olemaan heidän käärinliinansa ja ruumisarkkunsa. Kaksi heikkoa jalkaa tulee nyt olemaan heidän hautapaarinsa ja nälkäinen vatsa heidän ainoa saattueensa. Älkäämme tätä lukeko, suutelematta Herran kättä, joka pitkinä aikoina on varjellut Ruotsiamme semmoisesta nälänhädästä!"
Täydellistä tilinpäätöstä tämän suuren hävityksen uhreista ei ole voitu tehdä. Ainoastaan Viron- ja Liivinmaalla lasketaan 50,000 ihmistä kuolleen nälkään. Useista Suomen paikkakunnista puuttuu tietoja syystä, että niin useat sen ajan kirkonkirjat osaksi tuhoutuivat kohta sen jälkeen alkaneen Isonvihan aikana, osaksi korjattiin pois Ruotsiin tai muuten joutuivat hukkaan. Ne tiedot, joita on saatu kokoon, riittävät kuitenkin osoittamaan hävityksen suuruutta ja laajuutta.
Maaliskuussa 1697 sanotaan kuningas Kaarle XI:n yhdellä kertaa saaneen kuusi postia Suomesta. Ne sisälsivät tiedon siitä, että 80,900 ihmistä oli nälkäkuolemaan nääntynyt, että yhdeksästä pitäjästä olivat kaikki ihmiset kuolleet sukupuuttoon ja niiden kirkot suljetut.[33] Neljätoista päivää sen jälkeen sai kuningas saman tiedon viidestä muusta maan kirkosta. Yhdessä ainoassa pitäjässä oli yhtenä päivänä 156 henkeä kuollut nälkään. Sanottiinpa, että melkein kaikki Uudenmaan rykmentin sotamiehet olivat nälkään kuolleet. Syyskuun 1 päivästä 1696 samaan päivään 1697[34] oli Turun hiippakunnassa sillä tavoin 60,371 ihmistä saanut surmansa, Pohjanmaalla 19,540, Uudenmaan ja Hämeen läänissä 28,248, jotka numerot ovat pikemmin alhaisiksi kuin korkeiksi lasketut. Viimeksimainitussa läänissä jäi 857 tilaa autioksi. Seuraavat numerot mainittakoon näytteinä. Lohjalla kuoli mainitun ajan kuluessa 840, Karjalla 436, Janakkalassa 1,152 ja 69 vierasta kerjäläistä, Tammelassa 658 ja 124 vierasta, Sääksmäellä 789 ja 116 vierasta, Naantalissa 401 ja 178 vierasta, Raumalla 370, Porissa ja Ulvilassa 716, Huittisissa 671 ja 173 vierasta, Laitilassa 373 ja 71 vierasta, Tyrväällä 865, Kangasalla 1,304, Pirkkalassa 789, Orivedellä 840, Ruovedellä 1,017, Längelmäellä 685 ja 150 vierasta, Messukylässä 873 ja 25 vierasta, Oulun kaupungissa ja pitäjässä 1,592 (kaupungissa yksistään 713), Limingassa 895 ja 122 vierasta, Kalajoella 1,238 ja 66 vierasta, Raahessa 484 ja 38 vierasta, Kemissä 676, Paltamossa 1,612, Sotkamossa 1,584, Kokkolassa 814, Uudessa Kaarlepyyssä 514, Pietarsaaren pitäjässä 1,026 henkeä j.n.e. Yksistään toukokuussa haudattiin Turussa 165 kuollutta.
Porvoon hiippakunnasta ei ole tietoja. Tiedetään kuitenkin, että Porvoon kaupungissa ja pitäjässä vuonna 1697 kuoli 2,294, Helsingin pitäjässä 439, Sipoossa 533, Pernajassa 815, Hillolassa 1,906, Orimattilassa 540, Elimäellä 670, Hauhossa 1,266, Lammilla 1,165 j.n.e.[35] Pyörein luvuin arvaten oli Suomenmaan koko ihmishukka yhtenä ainoana vuotena 1697 100,000 ja kaikkina kolmena nälkävuotena 150,000 kuollutta, eli 7-8 kertaa enemmän kuin tavallisina vuosina. Ja näin olivat asiat, vaikka Suomen koko asukasluku todenmukaisesti ei noussut korkeammalle kuin noin kolmanteen osaan sen nykyisestä, eli puolen miljoonan paikoille.[36]
Näin ankarat sallimuksen rangaistukset eivät voineet olla haavoja ja arpia jättämättä. Viljelyksen ja valon suuret valloitukset pysähtyivät, uudisviljelykset hävisivät, ja erämaa otti hengen uhalla takaisin omansa, temmaten kyntäjältä ne kedot, jotka jo oli menettänyt vuosisatoja sitä ennen. Toisinaan höltyivät yhteiskuntajärjestyksen siteet; Mikkelin tienoilla ryösti rahvas herraskartanot 1696 ja löi kruunun veronkantajat kuoliaiksi. Ylenmääräinen hätä tekee ihmisen itsekkääksi, ja kun oli pitkäin aikain kuluessa täytynyt pieninkin ropo antaa muille, löyhtyivät tai kuluivat toisinaan tottumuksen ja hädän kautta rakkauden siteet, niin että jolla oli varaa antaa, se ei enää antanut, ja jolla oli voimia ottaa, hän otti, ja itkun ja valituksen kyynelet juoksivat jälkeä jättämättä maahan, ja epätoivon huokaukset katosivat, kenenkään niitä kuulematta, avaruuksiin. Useimmathan istuivat, niinkuin Forsius sanoo, omaa hautaansa katsellen.
Mutta Jumala antoi kaiken tämän ainoastaan aikansa kestää, ja senkin ajan kuluessa kantoi kansa onnettomuutensa miehuullisesti. Koko yhteiskunta olisi voinut hajautua, mutta täällä se pysyi koossa. Kun moni muu olisi kaatunut tahi epätoivoon joutunut, seisoi suomalainen vielä pystyssä, raudanlujana, sitkeänä, luottavaisena. Paras todistus siitä on se nopeus, millä hävityksen jäljet, joskaan niitä ei voitu saada pois, ainakin saatiin lievennetyiksi. Avautuva meri, hyvä vuodentulo v. 1698 — ja taas alkoi aura kyntää tulevaisuuden maata, toivo palasi, ja inhimilliset olot alkoivat järjestyä ja selvetä, ja Suomen kansa vetäisi henkeään niin syvältä, että se kohta taas kykeni kantamaan, sitäkin suuremmaksi kunniakseen, suurempaa taakkaa kuin milloinkaan ennen. Mikä opetus kaikille ajoille! Totta puhuu tosiaan sananlasku, joka sanoo, että "hukassa on vain se, joka itse itsensä hukkaa!"