12. LARSSONIN PERHE.
Kun kreivi Bertelsköld ensi kerran elämässään ajoi vähäiseen Vaasaan, hämmästyi hän nähdessään jonkinlaisen varallisuuden jälkiä suuren, selvästi huomattavan köyhyyden rinnalla. Pienten, kauniiksi punattujen rakennusten vierellä, joiden kaksiosaiset portit oli taitavalla kädellä koristettu, nähtiin siellä täällä jonkun menehtyneen kerjäläisen nojaavan seinää vasten tahi hapuilevan porttia kohti. — Mutta enimmin hämmästytti kreiviä kuitenkin se, että kaikki nämä portit oli suljettu. Kaduilla vallitsi kamala hiljaisuus, jota ainoastaan nälkäisten valitukset häiritsivät; mutta kreivin jäljessä kulki hälisevä seurue, jota hän ei voinut häätää luotaan. Kaikista hänen matkansa tuhansista vastuksista tämä ehkä oli kaikista suurin. Kaikkialla, missä hän liikkui, keräytyi nälkiytyneitä ihmisiä hänen tiellensä, ja kun hänellä ei ollut enää mitään antaa, tapahtui, että muutamat heittäytyivät hevosten jalkoihin, estääkseen häntä poistumasta, samalla kun kaikki muut, hänen irti päästyään, juoksivat hengästyneinä hänen rekensä jäljessä, kunnes uupuneina sortuivat maahan.
Bertelsköld oli toivonut pääsevänsä näkemästä tätä masentavaa surkeutta lähetessään Vaasan seutua, jota syystä pidettiin Suomen jyväaittana. Vähän paremmalla kannalla olivatkin asiat Närpiössä ja Maalahdessa, kun siellä toki oli menneenvuotista kalaa. Mutta Vaasaan tunki laumoittain kansaa etäämpää maaseudulta Ilmajoen, Lapuan ja Ruoveden köyhistä pitäjistä. Näitä vaeltajia olivat kaikki kaupungin lähistössä olevat tiet niin täynnä, että matkustajat vaivoin pääsivät kulkemaan. Suopeamielinen mestari Pietarikin menetti välistä kärsivällisyytensä niin, että armotta sysäsi pois ne, jotka astuivat jalaksille tahi tarttuivat hevosten ohjaksiin riippumaan, huutaen sydäntä vihlovalla äänellä: "leipää! leipää!" Mutta nämä viheliäiset eivät totelleet rukouksia enemmän kuin uhkauksiakaan; he seurasivat tämän oudon, komean herran jälkiä kaikkialla, ja niin ajoi Bertelsköld kaupunkiin, perässään kiljuva seurue, jossa oli vähintäin 60 tai 70 kerjäläistä.
Tuskin hän oli ehtinyt torille, ennenkuin sai nähdä uuden meluisen ilmiön nälän kauhuista. Iso pörhökarvainen karhukoira oli nälän pakosta uskaltautunut kadulle. Heti kohta alkoi yleinen takaa-ajo. Kaikki hyökkäsivät koiran jälkeen; voimaton kerjäläinenkin sai uusia voimia odottamattoman saaliin nähtyään, ja hänen hervonneet jalkansa vertyivät. Koira parkaa ajettiin kadulta kadulle, pihasta pihaan, innokkaammin kuin sutta metsässä. Välistä kääntyi se päin ja näytti hampaitaan; mutta turhaan, joukko ei siitä huolinut; uusi pako, uusi ajo! Jo viimein saatiin tämä vainottu raukka ahtaaseen umpisopukkaan kahden huoneen väliin. Siellä ryhdyttiin sitä ahdistamaan kepeillä, kivillä ja jääpalasilla. Vähän aikaa se puolusti itseään epätoivon uljuudella, mutta sortui viimein, vedettiin riemuiten esiin, vietiin torille, teurastettiin, paistettiin ja syötiin — ja tämä kaikki oli muutaman silmänräpäyksen työ.
Olihan tässä kumminkin vähän enemmän ihmisyyttä kuin usein muulloin, sillä Bertelsköld oli samanlaisissa tilanteissa nähnyt otuksia syötävän raakanakin. Surullisena kääntyi hän pois ja kysyi kauppias Larssonin taloa. Hänelle osoitettiin erästä Kauppiaskadun varrella olevaa kartanoa, joka oli kaupungin pulskimpia, ja jonka ikkunat olivat muita isommat ja portti tavattoman komeasti koristettu. Mutta tämäkin portti oli suljettu niinkuin kaikki muutkin, ja useimmat akkunaluukut kiinni väännetyt. Kreivi kolkutti porttia.
Pitkän odotuksen jälkeen kuului vihdoin portin takaa ääni, joka huusi:
— Menkää tiehenne! Meillä ei ole eloa myydä eikä leipää muille antaa.
— Sanokaa isännällenne terveisiä, että kreivi Bertelsköld on tullut tänne varta vasten häntä tapaamaan, — huusi kreivi ulkopuolelta vastaukseksi.
Hetkinen kului, ja sitten nähtiin punaposkisen tytönpään pilkistelevän ullakolta, uteliaasti katsellen muukalaisia kiireestä kantapäähän.
— No, — huusi kreivi uudelleen, — tahtooko isä Larsson antaa minun matkustaa liki 40 penikulmaa häntä tavatakseni ja sitten sulkea porttinsa juuri silmäini edessä?
Tyttö peräytyi, taas kului hetkisen aikaa, ja nyt aukaistiin portti. Kartanon isäntä tuli kreiviä vastaan vähän hämillään ja tätä epäkohteliasta vastaanottoa anteeksi pyydellen. — Me elämme kuin sodan jaloissa — sanoi hän — öin ja päivin on kartanomme satain ihmisten saartamana, ja jollemme pitäisi porttia kiinni, olisi talo tuossa tuokiossa puti puhtaaksi ryöstetty. Mutta astukaa sisään, ja pitäkää hyvänänne, mitä köyhä talo voi tarjota näin leivättömänä aikana.
Se, joka näin kreiviä tervehti, oli noin 54 vuoden vanha, ruumiinmukaiseen villapuseroon, sarkapolvihousuihin ja pieksuihin puettu mies. Hänen olennossaan oli jotakin sekä talonpoikaista että herrasmaista; jokapäiväiset tavat eivät olleet voineet kokonaan kuluttaa pois jonkinlaista omintakeista käytöstavan sievyyttä, joka oli siihen aikaan opittu, kun tämä rikas porvari valtiopäivämiehenä ja kansanjohtajana näki ylhäisten ja alhaisten valtakunnan pääkaupungissa ympärillään hyörivän. Muuten ei mikään kohta talossa osoittanut, että se olisi ollut niin köyhä kuin miksi isäntä oli sitä sanonut. Reipas emäntä, lihava, kaksikymmenvuotias poika ja kaksi vankkaa, pulloposkista tyttöä olivat todistuksena siitä, ettei perhe ainakaan ollut kärsinyt välttämättömäin tarpeiden puutetta. Ruokaa tuotiin runsaasti pöytään ja näkyi siinä sitä, mikä tähän aikaan oli ylen harvinaista, nimittäin selvää rukiista leipää, ei kumminkaan tuoretta, sillä ei kukaan kaupungissa ollut tohtinut pitkään aikaan leipoa, jottei tuoreen leivän haju saattaisi kadulla kulkevia kerjäläisiä aivan vimmoihinsa. Vielä harvinaisempi oli kenties se savustettu lampaanliikkiö ja tuopillinen olutta, jotka kreivin kestitykseksi pantiin esiin. Ei koskaan ollut hieno ylimys vilpittömämmällä hartaudella ruokalukuaan lukenut.
Tahtoen haihduttaa muiston viimeisestä vihamielisestä kohtauksesta Larssonien kanssa kuninkaan vierashuoneessa, lausui Bertelsköld perheelle muutamia kohteliaisuuksia heidän iloisen ulkomuotonsa johdosta. Sen sanoi hän ilahduttavan häntä sitäkin enemmän, kun hän kahden viikon aikaan ei ollut nähnyt muuta kuin kalpeita, kuihtuneita kasvoja, ja mitä taas ruokaan tuli, niin hän tahtoi vilpittömästi tunnustaa, että hän ei ollut näihin kahteen viikkoon syönyt nälkäänsä sammuksiin, vaikka oli matkustanutkin pappilasta pappilaan, sillä pettuleipä, suolaiset silakat ja vähän kaljaa väliin olivat ne ainoat herkut, joita pappiraukoilla oli ollut vieraalle tarjottavana.
Kreivin näin heitä kiitellessä katselivat isäntä ja emäntä hämillään ympärilleen, ikäänkuin tullakseen vakuutetuiksi, ettei kukaan ollut sattunut kuulemaan tätä sopimattomaan aikaan talon varallisuudesta annettua kiitosta. — Niin, herra kreivi — sanoi Larsson — eihän lähimmäistä palvella sillä, että itse nälkään kuollaan. Olemme antaneet niin paljon kuin olemme tainneet, mutta jonkin vähän olemme raappineet itsellemme kokoon jyvähinkaloiden pohjilta. Mene ja katso, Maijaseni, onko portti suljettu. Pahat ajat, herra kreivi, ei varmuutta minkäänlaista, maankulkijoita kaikkialla ylt'ympäriinsä. Saa onneaan kiittää, ettei leipää suusta temmata.
— Luulenpa kuitenkin, — sanoi kreivi, — että jos nuo kurjat raukat tuolla ulkona olisivat muuta kansaa kuin mitä ovat, niin vähänpä olisi apua porttinne sulkemisesta. Onko teillä sotaväkeä ja poliisia kaupungissa?
— Jumala varjelkoon! Korsholmassa asuu muutamia vartiomiehiä, mutta täällä ei ole kuin kolme kaupunginpalvelijaa, joista yksi on rampa, toinen kuuro ja kolmas ei kelpaa muuhun kuin iltarumpua lyömään.
— Ja eikö täällä ole ollut häiriöitä? Tarkoitan todellisia, arveluttavia häiriöitä, niin että taloja olisi ryöstetty ja ihmisiä tapettu?
— Jumala varjelkoon, miten kreivi puhuu! Ei toki mokomia ole tapahtunut.
— No hyvä, — sanoi kreivi arvokkaasti, — ettette ajattelisi pahempaa kansastamme kuin mitä se ansaitsee, tahdon kertoa teille, miten käy muissa maissa, mahtavimmissa ja rikkaammissa kuin meidän silloin, kun suuri hätä saattaa ihmiset epätoivoon. Kerrankin olin läsnä kapinassa, jonka nälänhätä oli saanut aikaan Lontoossa. 34 leipurinpuotia ryöstettiin, noin 200 ihmistä tapettiin tai haavoitettiin. Vuonna 1683 näin samanlaisen melskeen Kartagenassa Espanjassa; väestö huusi leipää ja sytytti kuvernöörin palatsin palamaan; vasta sitten, kun enin osa kaupunkia oli ryöstetty, saatiin järjestys tykeillä palautetuksi. Samana vuonna ja samasta syystä raivosi kolme viikkoa verilöyly Palermossa. Kohta sen jälkeen sain nähdä yhtäläisiä melskeitä Kölnissä; kaupungin porvarit tarttuivat aseihin, verta vuoti kosolti, ja kokonainen kaupunginosa poltettiin. Vuonna 1693 keväällä oli yötä ja päivää monta tuhatta miestä sotaväkeä aseissa Pariisissa estämässä väestön epätoivon purkauksia, ja yhtäkaikki meni tuskin päivääkään, ettei olisi tapahtunut murhaa, murhapolttoja ja hurjia, verisiä kahakoita, joissa enemmän kuin tuhat ihmistä sai surmansa. Huomatkaa tarkoin, että kaikki nämä suuret kaupungit perustivat puolustuksensa hätää vastaan asevoimaan. Entä täällä, mitä asetatte täällä turvaksenne useita satoja, jopa tuhansiakin tänne tulvaavia ihmisiä vastaan, jotka kuolevat nälkään juuri silmäinne edessä? Kolme invaliidia ja suljetun puisen portin, jonka kuka tahansa voi kokkona polttaa. Mutta nämä huutavimpaan hätään joutuneet kerjäläiset tyytyvät ajelemaan koiria kaduillanne! Heitä kuolee akkunainne edessä, eikä sormeakaan nosteta porttianne särkemään! Minunlaiseni matkustaja kulkee neljättäkymmentä penikulmaa mitä suurimpaan epätoivoon joutuneen maan kautta, enkä ole vielä pistoolia tarvinnut. Mikä olisi estänyt noita laumoja, jotka minua maanteillä alinomaa ympäröivät ja jotka, puolikuolluksissa ollen, jo olivat tehneet tilinsä elämän kanssa, minua ryöstämästä tahi tappamasta, kun heitä usein oli satoja yhtä vastaan? Mutta he eivät sitä tehneet. Sekä siellä että täällä, kaikkialla, vielä äärimmäisenkin hädän hetkenä, kun luulisi, että kaikki inhimilliset velvollisuudet alkavat horjua ja luonnon vieteistä voimakkain — itsensä säilyttämisen oikeus — vaatii osansa, silloin pidättävät näitä ihmisiä vielä yhteiskuntajärjestyksen siteet ja heidän siveellisen tunteensa järkkymätön voima, ja hätä, joka kaikkialla Euroopassa olisi täyttänyt maan väkivallalla, murhalla ja tulipalolla, se tyytyy täällä ojentamaan rukoilevaa kättä, suljetun portin takana seisomaan äänetönnä ja valittamatta, maahan nääntymään, kuolemaan! Jumal'auta, se on suurta, se on ihmeteltävää, ja jos kansamme olisi yhtä mahtava toimiessaan kuin se on suuri kärsiessään, niin sillä ei olisi vertaistaan maan päällä!
— Olette oikeassa, — sanoi Larsson liikutettuna. — Suokaa minulle anteeksi nuo nyreät sanat, jotka hädän johdosta vast'ikään tulin lausuneeksi. Olen kansan keskestä lähtenyt mies, te olette ylhäinen herra, ja sentähden liikuttaa mieltäni, kun puhutte hyvää köyhästä rahvaasta. Siihen saatan vain vastata: Jumala maata ja kuningasta varjelkoon!
— Niin, varjelkoon heitä Jumala! — sanoi kreivi. — Parempain aikain koittaessa saamme opiksemme nähdä, mitä kumpikin voi. Teidän mielipiteenne, Larsson, on, että pitää olla kansa ja kuningas eikä mitään niiden välillä. Hyvä, en tahdo nyt siitä väitellä. Mutta jos tunnustamme kansan kunnian, niin tunnustakaamme kuninkaankin. Siitä suuresta, ihmeteltävästä lainkuuliaisuudesta, jonka tänä hädän aikana olemme huomanneet vallitsevan, siitä saamme lähinnä Jumalaa ja kansaa itseään kiittää sitä lujaa, lakien turvaamaa yhteiskuntajärjestystä, minkä Ruotsin kuninkaat ovat meille antaneet, ja etenkin Vaasan suvun kuninkaat. Ikuinen kunnia tästä lahjasta Kustaa Vaasan suvulle! Siitä, mitä Suomi nyt on, siitä saa se suureksi osaksi kiittää tätä kuningassukua, jonka rauhalliset muistot elävät kauemmin kuin sen voittojen muistot. Luuletteko tätä kiitollisuuden velkaa milloinkaan voitavan unhottaa — ja unhottaa Vaasassa?
— Ei milloinkaan, — vastasi Larsson.
— Mutta käykäämme asiaan, — jatkoi kreivi. — Arvannette jo matkani tarkoituksen? Olen tullut tänne teiltä jyviä ostamaan.
— Niinpä niinkin, — vastasi Larsson huolestuneena.
— Ja jotta ette sitä kummastelisi, niin tulee minun sanoa teille, että olen matkustanut Mainiemeen erään tähdellisen asian vuoksi — lyhyesti sanoen, tila on kruunulle luovutettava, ja piakkoin on siellä katselmus pidettävä. Tiedätte, millaisia nuo katselmukset ovat; minun täytyy itseni olla saapuvilla estämässä sitä, etteivät isäni ja minun kaikki kustannukseni tulisi aivan polkuhintaan arvioitaviksi. Mutta siellä hallitsee kuninkaankin käskyjä voimakkaampi valtias. Nälkä on kuninkaana, hätä sen käskyjen täyttäjänä. Minun ei tarvitse kuvailla teille, minkä näköistä siellä nyt on. Puolet alustalaisistani ovat jo kuolleet puutteeseen. Jäljelle jääneet elävät kalalla, jota heidän on onnistunut saada jäässä olevasta merestä. Ei missään, ei Turussakaan, ole jyviä kaupan, ei vaikka niistä maksettaisiin painonsa puhdasta kultaa. Silloin sanoin tilanhoitajalleni: ainoa toivomme on Pohjanmaa, matkusta sinne, Larssonit ovat kunnon miehiä: juuri sen tähden, että olemme epäsovussa olleet, he meitä auttavat, ja vaikka minulta menisi omaisuuteni viimeiset tähteet, niin en tahdo, että viimeinen muisto, mikä Bertelsköldin suvusta Mainiemeen jää, on oleva se, että sen entiset isännät ovat antaneet väkensä kuolla nälkään.
— Kyllä ymmärrän; tilanhoitaja ei tohtinut — sanoi Larsson.
— Ei, hän ei tohtinut. Hän sanoi minulle: ette tunne hädän suuruutta. Jos saisinkin eloa Vaasasta tahi Isokyröstä, niin enpä saisi sitä tänne kuljetetuksi. Ei käy näyttäminen leipää tuhansille, jotka ovat nälkään kuolemaisillaan, eikä voi vaatia, että he rauhassa antaisivat jyväkuorman kulkea ohitse. Niinpä seuraan minä sitten mukana, sanoin minä, ja kyllä me kai aina jonkin keinon keksinemme estääksemme kerjäläisiä aavistamasta, mitä muassamme kuljetamme. Ja nyt olen täällä, Larsson; voitteko ja tahdotteko myydä minulle jyviä mihin hintaan hyvänsä?
— En voi, — vastasi kauppias. — Minulla ei ole sen enempää kuin mitä itse juhannukseen asti tarvitsemme.
— Sitten täytyy teidän neuvoa minut jonkun toisen luokse, — sanoi Bertelsköld. — Ette suinkaan saata antaa minun palata takaisin tältä pitkältä, vaaralliselta matkalta asiaani toimittamatta.
Larsson ei virkkanut mitään. Mutta nuori Maija, joka erinomaisella hyväntahtoisuudella oli kantanut miellyttävän tilanhoitajan eteen parasta, mitä talo tarjota voi, virkkoi rohkeasti: — Sedällä Isokyrössä on kyllä, jos vain tahtoo antaa.
Ei ollut siihen aikaan tapana, että lapset puhuivat vanhempain läsnä ohessa, kun ei heitä puhuteltu. Isällä oli jo ankara sana huulillaan, kun äiti, ihastuksissaan tämän ylhäisen herran kohteliaisuudesta ja alentuvaisuudesta, rupesi hänen ja tyttärensä liittolaiseksi. — Voisihan Lassi seurata herra kreiviä Perttilään? — sanoi hän nöyrästi kysyen. Pojan nimi oli näet Lassi.
— Kreivin vuoksi olkoon menneeksi, — vastasi Larsson vitkastellen. —
Mutta ei ole Perttilään niin varmasti luottamista.
— Muuta neuvoa ei enää ole, — sanoi kreivi. Jos suvaitsette, niin lähdemme heti kohta matkalle.
Isäntä ehdotti näön vuoksi, että kreivi levähtäisi täällä päivän. Mielessään hän oli kuitenkin ehkä hyvillään, kun ei tarjousta otettu vastaan. Perheen naispuoliset jäsenet sitävastoin olivat pahoillaan vieraiden lähdöstä ja panivat heille mukaan eväitä, joita näihin aikoihin sopi sanoa ruhtinaallisiksi.
Samana iltana kello 7:n paikoilla ajoivat matkustajat Isokyrön Perttilän pihaan. Niinä kuutenakymmenenä vuotena, jotka ovat kuluneet siitä, kun kertomuksemme viimeksi näitä seutuja kosketteli, oli kartanoa melkoisesti laajennettu. Päärakennus oli vielä sama, missä talonpoikaiskuningas Aaron Perttilä ennen muinoin hallitsi; mutta sen läheisyyteen oli rakennettu pitkä jono sivurakennuksia ja varastohuoneita; metsä ja erämaa olivat vetäyneet niin kauas, että näkyivät vain tummana juovana taivaan rannalla, ja koko tämä viljava tasanko, niin pitkälle kuin silmä kantoi, oli talon tiluksia ja uudisviljelyksiä, jotka todistivat, että Perttilä oli Suomen jyvärikkaimman pitäjän jyvärikkain talo. Perttiläkin oli menettänyt paljon reduktsionin vuoksi: siitä oli otettu pois useita siihen kuuluvia tiloja, jotka Kaarle IX oli Aaron Perttilälle lahjoittanut tämän nuijasodan aikana tekemistä palveluksista, ja metsätoimikunta oli pitänyt ankaran tutkinnon kaikesta, mitä se katsoi anastetuksi kruunun metsistä y.m. Mutta onneksi nämä vahingot eivät kohdanneet talon päätiluksia, ja taloa pidettiin siitä syystä vieläkin pitäjän äveriäimpänä.
Uteliaisuuden sekaisin liikutuksen tuntein astui kreivi Bertelsköld nyt ensi kertaa tähän isänsä vanhaan lapsuuden kotiin. Isäntä Lauri Perttilä (sillä paikkakunnan tavan mukaan kutsuttiin häntä talon nimellä) oli juuri ruvennut illalliselle lukuisan perheensä, vaimon ja neljän täysi-ikäisen pojan, kolmen tyttären, kuuden rengin ja neljän piian kanssa. Kaikki nämä 11 miestä ja 8 naista sekä kaksi ruotivaivaista ja kaksi loista, kaikkiaan 23 henkeä, astuivat tänä nälkävuoden kovimpana aikana pöytään, jossa oli selvää rukiista leipää, tuoretta voita, suolakalaa ja puuroa — jotka siihen aikaan olivat Suomessa miltei verrattomia herkkuja.
Kreivi Bertelsköldillä oli hyvää aikaa iloita tästä harvinaisesta näystä, sillä hänen sisään astuessaan ei kukaan liikahtanut paikaltaan. Nuorin tytär, iältään noin kymmenvuotias, luki juuri ruokalukua, jonka sanoja kaikki muut hiljaisina ja seisoallaan ollen hartaasti kertasivat, niinkuin sen ajan tapa vaati. Vasta rukouksen loputtua ja muiden istuuduttua astui isäntä esille ylhäistä vierastaan tervehtimään, samalla kun hänen väkensä mistään huolimatta kävi aterioimaan. Näkyi selvästi, että kansanvaltainen henki vielä eli Perttilässä; nämä rikkaat ja itsenäiset talonpojat eivät ketään kumarrelleet.
Vaikkakin tämä tällainen hänelle outo vastaanotto alussa hiukan loukkasi kreivin ylpeyttä, alkoi hän kuitenkin pian ymmärtää ympäristöään. Ei hän ollut Etelä-Ruotsissa eikä Etelä-Suomessa, missä talonpoika välittömästi tahi välillisesti oli suurten aatelistilain vaikutuksen alaisena, tullut tuntemaan tuota Pohjanmaan talonpojalle ominaista ujostelemattomuutta, joka on lähtöisin siitä, että hän itse on ollut maansa isäntä ylimuistoisista ajoista ja ettei Pohjanmaalla koskaan ole ollut mainittavampia herraskartanoita. Kreivi alkoi aavistaa, että Aaron Perttilästä lähtenyt oppi kuninkaasta ja aatelittomasta kansasta perustui muuhunkin kuin vain yksityisen mielijohteihin; hän alkoi ymmärtää, että tämä oppi päinvastoin oli hyvin läheisessä yhteydessä näiden seutujen koko kansan luonteen, tottumusten ja katsantotapojen kanssa.
Kokien peittää hetkellisen, hänelle oudon hämmennyksensä leikkipuheeseen pudisti Bertelsköld sydämellisesti vastaansa astuvan isännän kättä ja virkkoi: — Hyvää iltaa, ukko Perttilä. Tässä näette minun niinkuin kalan kuivalla maalla, sillä olenpa kuullut, että ravut ja aatelismiehet eivät menesty Pohjanmaalla. Mutta kohtaapa minua ilahduttava näky täällä heti sisään tultuani. Toivotan teille onnea, arvoisa isäntä, että hyvä Jumala on siunannut talonne noin runsailla antimilla tänä aikana, ja toivon teille aina sitä onnea ja sitä iloa, että voitte elättää näin paljon reipasta väkeä.
Kreivi varoi koskettamasta siihen kohtaan, että tämä oli hänen isänsä koti, sillä talo olisi tietysti ollut hänen, ellei talonpoikaiskuningas olisi tehnyt tyttärensä poikaa Kustaa Bertelsköldiä perinnöttömäksi. Kai oli tieto siitä, samoin kuin muisto monista valtiopäiväkiistoista syynä siihen, että Lauri Perttilä, reipas ja arvokas 60-vuotias ukko, näytti olevan vielä enemmin hämillään kuin hänen vieraansa. Hän tervehti kreiviä kohteliaasti, mutta harvasanaisesi ja vähän kylmästi. Sen enempää kursailematta valmistettiin vieraalle sija pöydän yläpäähän ja talonväen ateriaansa jatkaessa aloitti kreivi emännän vieressä istuen ateriansa hänkin. Teeskentelemättömällä käytöksellään valloitti hän pian talonväen ja varsinkin naisten sydämet. Pojat ja tyttäret esitettiin; uutisia kyseltiin kuninkaasta, kovasta ajasta haasteltiin, mutta kreivi ei tuonut vielä varsinaista asiaansa esille, sillä isännän otsaa peittävä pilvi ei näyttänyt lupaavalta. Aterian jälkeen pidettiin yhteinen iltarukous ja sitten mentiin levolle. Ison tuvan perällä oli vain nuo kaksi kamaria, joissa ennen oli toisessa asunut Aaron Perttilä, toisessa hänen tyttärensä Emerentia. Tämä jälkimmäinen kamari, jossa isäntä ja emäntä muuten nukkuivat, annettiin nyt vieraalle, ja Bernhard Bertelsköld vietti siis yönsä lempeän isoäitinsä huoneessa, kenties samalla vuoteella, jossa tämä ennen muinoin oli levännyt.