13. BREITENFELDIN SOTAVANHUS.
Kreivi Bertelsköld oli vain ohimennen ehtinyt luoda silmäyksen Korsholmaan, jossa hänen äitinsä oli istunut vankina. Tämä huone, jossa hän nyt lepäsi ja joka hänen isänsä kertomusten mukaan varmaankin oli ollut hänen iso-äitinsä huone, sai hänen mielikuvituksensa vilkkaampaan liikkeeseen. Sen muistoihin yhdistyivät kaikki tarut noista kahdesta vihamielisestä vallasta, jotka taistelivat hänen sukunsa onnenkohtaloista. Hän, joka muinoin asui tuossa viereisessä huoneessa, oli Bertelsköldien nimeä vastaan sinkauttanut äidinisän kirouksen suvusta sukuun. Se taas, joka muinoin tässä kamarissa asui, oli sitä vastaan suojelevaksi kilveksi asettanut äidin siunauksen. Ja hämärästi kutoutui näihin öisiin unelmiin tuo salaperäinen, kummallinen tarina kuninkaan sormuksesta. Kreivistä näytti siltä kuin olisi häntä kohden yön pimeydessä ojentunut musta käsi, joka tarjosi hänelle kadonnutta kuninkaan sormusta. Ahnaasti tarttui hän aarteeseen, mutta silloin kuului yön hiljaisuudessa hänen isoäitinsä surullinen, varoittava ääni: "Älä ota sitä takaisin, älä ota sitä!" Ja musta käsi sormuksineen katosi, ja taas vallitsi hiljaisuus, ainoastaan kaukainen huokaus kuului haihtuvan pimeään yöhön.
Viimein vaati väsymys osansa, ja kreivi vaipui sikeään, vahvistavaan uneen. Kevätaamun varhainen aurinko paistoi pienestä ikkunasta sisään, kimallellen hänen vielä vanhoillaankin kauniin päänsä ympärillä: ehkä se olikin hänen isoäitinsä henki, joka katseli häntä näin äidillisen hellästi ja näin heloittavan kirkkaasti. Sillä pojanpoikahan se oli eikä poika, joka oli perinyt hänen sydämensä lempeyden.
Kohta sen jälkeen heräsi Bertelsköld viereisen huoneen seinän takaa kuuluvasta veisuusta. Sieltä kuului ukon vapiseva ääni, joka veisasi ruotsalaista virttä, ei noita uusia, joita Spegel ja muut tarmokkaat hengen miehet olivat äskettäin ilmestyneeseen virsikirjaan sepittäneet, vaan noita Lutherin vanhoja virsiä, jotka jo olivat eläneet viisi tai kuusi miespolvea. Bertelsköld säpsähti. Hän oli vielä yön ja huoneen vaikutuksen alaisena; hän oli unissaan kuullut lempeän isoäitinsä armaan äänen, ja nyt hänestä tuntui, niinkuin hän kuulisi vanhan, raudankovan talonpoikaiskuninkaan äänen viereisestä huoneesta.
Samassa kreivi naurahti itsekin mielikuvitukselleen, pukeutui huolellisesti, niinkuin hänen tapansa oli, ja meni tupaan. Siellä olivat jo kaikki kokoontuneet aamurukoukseen, jonka perheen isä itse toimitti, ja jonka edellä ja jälkeen veisattiin virsi, mihin kaikki yhtyivät.[37] Ketään ei kreivin tulo näyttänyt häiritsevän.
Mutta ylinnä kunniasijalla ei nyt seisonutkaan isäntä, vaan pienoinen, köyry, valkeapäinen äijä, vasemmalla kädellään keppiin nojaten ja yllään paksu lammasnahkaturkki, vaikka tupa oli jokseenkin lämmin. Virttä kuunnellessaan katseli Bertelsköld ukkoa mieltymyksellä, johon kenties oli syynä hänen äskeinen mielikuvituksensa. Hänen teki jo mielensä kysyä, vieläkö tosiaankin vanha Aaron Perttilä oli entisellä kunniapaikallaan … mutta Perttilähän oli jättiläinen sekä ruumiin että sielun puolesta, ja tuo pieni äijä tuossa oli sävyisän ja vähän rappeutuneen näköinen, oli niinkuin uudelleen lapseksi muuttunut.
Perttilän isäntä näkyi aavistavan kreivin ajatukset. Rukouksen loputtua ja kohteliaasti kysyttyään, kuinka kreivi oli nukkunut, talutti hän vieraansa vanhuksen luo ja sanoi ruotsiksi: — Arvaatteko, isä, kuka tämä herra on!
Ukko painoi umpeen toisen silmänsä, joka ei enää oikein tahtonut tehdä tehtäväänsä ja tarkasteli kreiviä lapsellisella uteliaisuudella. — En tunne, en tunne, — sanoi hän päätään pudistaen. — Monta ylhäistä herraa olen päivinäni nähnyt ja olenpa ollut kelpo otteluissakin heidän kanssaan, mutta nykyajan pojat ovat minulle tuntemattomiksi kasvaneet. Komea mies, varmaankin kolme tuumaa päälle kolmen kyynärän. Luulinpa sen suvun jo maailmasta hävinneen, sillä nykyajan ihmiset ovat vain keturoita, pelkkiä keturoita, eivät ole vanhan jalustimenkaan veroisia … paitsi sinä, Lassi, sinä ja veljesi. Kuka on tuo herra?
— Onko tämä tosiaankin teidän isänne, minun isäni vanha asetoveri? — kuiskasi kreivi Perttilälle silminnähtävästi hämmästyksissään.
— Hän se on, — vastasi isäntä. — Älkää panko pahaksenne hänen vanhuudenheikkouttaan; Jumala yksistään tietää, minkänäköisiä me olemme yhdeksänkymmentä ja yhdeksän vuotta elettyämme.
— Yhdeksänkymmentä yhdeksän vuotta! — kertasi Bertelsköld.
— Niin, ja kahdeksan kuukautta vielä päälle. Ei isä ole niin raihnainen, ettei vielä voisi elää sadankin vuoden vanhaksi, jos Herra tahtoo.
— Mutta, — sanoi Bertelsköld, liikutettuna puristaen äijän vasenta kättä (koko oikea käsivarsi oli vanhojen haavojen takia surkastunut) — eikö ole minussa mitään, joka muistuttaisi teille jotakin nuoruutenne ajoilta — jotakin, joka johtaisi mieleenne henkilöitä, joiden kanssa olette hyviä ja pahoja päiviä viettänyt?
Ukko varjosti silmiä kädellään. — Sen verran näen, — sanoi hän, — että ylhäistä verta on hänen suonissaan, mutta hänellä ei ole Hornien sinisiä silmiä, ei Flemingien leveätä otsaa, ei Wredein kotkannenää, ei Stålhandsken karhunkäpäliä eikä Wittenbergin yhteen puristettuja huulia — ajakoon minut kroaatti kumoon, mutta hän ei ole ruotsalainen eikä suomalainenkaan, vaan saksalainen hän on, Baierin rotua, joku pienoinen nunna… Jumala minulle vanhalle rakuunalle anteeksi suokoon, että ne vanhat ajat niin mieleeni tulevat … blitzdonnerpapp … onpa yksi, jonka muistan tuosta ylhäisestä alahuulesta ja tuosta syvästä, tummasta, silmien yllä olevasta juonteesta, ja se oli ihanin nainen, minkä Herra on luonut … lähinnä äitiäsi, Lassi… Mutta kuka on tämä herra?
— Bernhard Bertelsköld, Kustaa Bertelsköldin, entisen sotatoverinne poika!
— Bertel-sköld … sköld? — tapaili ukko. — Vai niin, vai niin, Bertelsköld? Bertelinkö poika olet? Etkä ole isääsi enemmän kuin unkarilainen varsa on holsteinilaiseen raudikkoon! Mutta sama se, tule, salli minun syleillä Bertelin poikaa, oletpa, poika, runsasta kahta tuumaa isääsi pitempi! Niin, niin, pientä Berteliä olen sylissäni kantanut, ja useamman kerran olemme mäikyttäneet kroaatteja pahanpäiväisesti. Missä nyt olisit, jollen olisi tullut oikeaan aikaan, kun baierilaiset talonpojat olivat isääsi elävältä paistamassa? Lempo heitä! Minäpä annoin sulkea ovet ja … silloin oli meillä hauskat päivät, poikani! Muistatko sitä jouluyötä Würzburgissa, kun suljimme sen jesuiittahurtan hänen omaan rahastohuoneeseensa, ja kun narrasit minut mustetta juomaan, ja kun messusin latinaa munkeille ja kun ratsastimme tytön kanssa juuri heidän nenänsä alitse tiehemme? Niin, niin, tunnusta vain pois, että pitkiä laukkoja loikkailit silloin linnanpihan poikki! Entä, blitzdonner, Lützenin luona, kun sait sen sivalluksen Pappenheimin miekasta vasempaan ohimoosi, ja kunsne konnat riuhtaisivat minut hevosen selästä ja joivat kaiken viinini… Jumala siunatkoon kuningasta! semmoista kuningasta ei enää ikinä synny … ja … mutta minkätähden et ole itsestäsi niin pitkään aikaan tietoja antanut, pikku poikaseni? Pelkkiä rakkauden houreita, niin, niin … nuoruus ja hulluus, vanhuus ja viisaus… Lassi, annapa minulle kirnupiimätuoppini!
Muistoistaan sekä innostuneena että uupuneena vaipui pieni äijä, henkeään vedellen, penkille, samalla kun poika ojensi hänelle hänen mielijuomansa. — Isä kulta unhottaa, — sanoi hän, — että kenraali Bertelsköld on kuollut jo neljäkymmentä vuotta sitten ja että tämä on hänen poikansa kreivi Bernhard, joka ei enää ole lapsi hänkään.
— Kenraali Bertelsköld? kreivi Bernhard? kertasi vanhus koneentapaisesti. — Vai niin. En tunne niitä herroja. Mutta muistanpa erään illan täällä tuvassa, kun vanha Aaron lahjoitti meille talon … herra, jos olette Bertelin poika, niin teidän tulee tietää, että tarjosin isällenne taloa jälleen, kun talonpoikaiskuningas silmänsä umpeen laski, koska sydäntäni kirveli ottaa sotatoveriltani hänen laillinen perintönsä, mutta hän lähetti terveisiä Pentti Ristonpojan, sen reippaan kersantin muassa, joka lasketteli senkin seitsemänkymmentä valhetta yhtenä iltapuhteena, että hän oli saanut seitsemän tai kahdeksan ruhtinaskuntaa Saksanmaalla omalle osalleen, ja että minä kernaasti saisin pitää myyränpesän Isokyrössä… Olkoon menneeksi, sanoin, koska niin on, niinpä pidän sen.
— Tahdotteko olla hyvä ja näyttää minulle isoäitini haudan! — keskeytti kreivi, päästäkseen tästä arkaluontoisesta aineesta, joka jo oli alkanut synkistyttää isännän otsaa.
— Tulen itse saattamaan herra kreiviä sinne, — vastasi Perttilä iloissaan, kun parhaaseen aikaan pääsi erilleen ukon laverteluista. — Mutta meiltä on sinne matkaa neljännes penikulma, ja sill'aikaa, kun hevosia valjastetaan, voi herra kreivi pitää hyvänään, mitä talossa on tarjolla.
Jo höyrysikin lämmin velli tuvan isolla pöydällä, eikä kreiviä tarvinnut kahta kertaa käskeä siihen käsiksi käymään. Suurustaessaan vaihtoi hän silloin tällöin jonkin sanan vanhemman Larssonin kanssa, joka oli niin vajonnut muinaisiin aikoihinsa, että unhotti kaiken muun ympärillään, unhottipa sen ankaran jumalisuudenkin, jota tässä talossa vaadittiin ja joka monien vuosien kuluessa oli hillinnyt entisiä kevytmielisiä ajatuksia tämän vanhan rakuunan sielussa. Niin suuri on kumminkin muistojen voima, etenkin sillä iällä, joka vain menneissä ajoissa elelee, että myöhempinä aikoina opitut hyvät ja pahat asiat, kuinka huolellisesti niitä lieneekin mieleen teroitettu, saavat niiden edestä väistyä, ja vanha taistelija ojentaa ihastuksissaan turtuneen kätensä — hänen kainalosauvansa muuttuu miekaksi — hänen tuntilasinsa vaahtoaa entisten pikarien mehua!
* * * * *
Isokyrön kirkko on rakennettu vuonna 1304. Jo kertomuksemme aikana seisoi se kunnianarvoisena muistona muinaisilta ajoilta viljavalla lakeudella Kyröjoen varrella. Vuosisadat näyttivät huomaamatta liukuneen alas sen suippoa, jyrkkää kattoa myöten; menneet ajat katselivat sen pienistä ikkunoista, joissa moni maalattu ruutu polveutui vielä katoliselta ajalta.
Kirkkoa ympäröi aidattu hautausmaa. Etevimmät seurakuntalaiset haudattiin kirkon lattian alle. Talonpoikaiskuningas Aaron Perttilä oli kumminkin omasta ja sukunsa puolesta luopunut tästä kunniasta. Vaikka oli kopea eläessään, oli hän kuollessaan nöyrä. Kirkkomaan luoteisesta nurkasta oli hän valinnut itselleen erikoisen aidatun paikan. Sileä kivi, johon kirjaimet A. P. ja vuosiluku 1638 oli hakattu, oli hänen ainoa muistomerkkinsä. Oikealla puolellaan oli hänellä ainoastaan E-kirjaimella merkitty kivi; se oli hänen tyttärensä Emerentia, Bertelsköldin isoäiti; vasemmalla puolella osoitti kolmas kirjaimilla L. L. merkitty kivi ensimmäisen Larssonin leposijaa. Iso, jo viidenkymmenen vuoden vanha kuusi levitti tuuheita oksiaan näiden sydämien yli, jotka muinoin olivat niin voimakkaasti sykkineet elämän taistelussa, mutta nyt saaneet rauhan.
Bertelsköld kumartui suutelemaan kantaäitinsä haudan sammaltunutta kiveä. Sitten seisoivat molemmat miehet kotvan aikaa ääneti. Kreivi otti lompakkonsa ja kuvasi paikan, "että hänen lapsensa", sanoi hän, "eivät unhottaisi talonpojan tyttärestä polveutuvansa".
Nyt ilmaisi Bertelsköld asiansa, puhui Mainiemen kurjuudesta ja sanoi haluavansa ostaa eloa hinnalla millä hyvänsä. Perttilä ei virkkanut mitään. Heidän poistuessaan lumen vielä puoleksi peittämältä kirkkomaalta osoitti Perttilä mustaa, lähellä kirkon ovea olevaa esinettä. Se oli nainen, joka kangistuneeseen syliinsä likisti kahta kuollutta lasta — kaikki kolme makasivat kuolleina armon ja laupeuden temppelin portaiden juurella.
— Nyt näette itse, taidanko ja tuleeko minun antaa teille mitään vielä tallella olevista tähteistäni, — sanoi Perttilä.
Kreivi Bertelsköld ei voinut mitään vastata. Synkein mielin molemmat palasivat taloon.
Mutta täällä kohtasi heitä odottamaton näky. Talon suurin eloaitta oli auki. Rengit olivat sälyttämässä täytettyjä ruissäkkejä kuuteen rekeen, tukkien säkkien väliin ja niiden ympärille hyvin huolellisesti vanhoja liinaryysyjä, niin että kuormat olivat lumppukuormain näköisiä, joita toisinaan täältä kulki Turkuun ja sieltä Tukholmaan, sillä siihen aikaan ei ollut ainoatakaan paperitehdasta koko Suomessa.
— Kuka on rohjennut tämän tehdä? — huudahti tämän nähtyään Lauri
Perttilä vihan vimmassa.
— Sen olen minä tehnyt, — vastasi pieni, satavuotias ukko, astua nilkuttaen aitasta ulos niin harmaana pölystä, että häntä olisi voinut luulla makasiinirotaksi tai ainakin makasiinin aarteita vartioivaksi haltiaksi. — Niin, sen olen minä tehnyt, — toisti hän, — kreivin tilanhoitaja on kertonut minulle, miten asiat ovat. Mitäpä sinä kuudesta ruiskuormasta, Lassi? Vai tahdotko, että ystäväni Bertelin pojan on sallittava matkustaa tänne tyhjin käsin palatakseen?
— Onko meillä varaa elättää ulkopitäjäläisiä, kun omat pitäjäläisemmekin nälkään kuolevat? — vastasi Perttilä, kuiskaten jotakin erään rengin korvaan.
Pieni äijä näytti tuota pikaa nuorentuneen. — Vai niin, — sanoi hän ja astui poikaa likemmä, — etkö aiokaan totella isääsi, nulikka! Blitzdonner, kiittämätön lurjus olet sinä, eikä sinussa ole kahden äyrin arvosta tointa ja tolkkua. Ajattelepa, että kaikki, mitä sinulla on, ja koko kartano ja kaikki, mitä tässä näemme, se olisi ollut Bertelin laillinen äidinperintö, jollei vanha Aaron aikoinaan olisi sitä meille lahjoittanut. Ja nyt tulee saman Bertelin poika ja tahtoo ostaa sinulta eloa helisevällä hopealla, koska hänen sukukartanonsa alustalaiset kuolevat nälkään — ja yhtäkaikki et häpeä, tyhmä poika, puhua ulkopitäjäläisistä ja kieltäytyä myymästä, mitä sinun olisi pitänyt hänelle maksutta tarjota! — Hyi, Lassi, häpeänpä sinun tähtesi, mutta etpä olekaan ollut sotamiehenä, myyrä olet, joka maata kaivat etkä älyä kunniallisen urhon tavoin leben ja leben lassen.[38] Mene nyt sisään äläkä hiisku sanaakaan, poika; kyllä minä kuormat laitan.
— Isä on höperö vanhuudenheikkoudesta, — mukisi kuusikymmenvuotias "poika"; mutta niin suuri oli hänen kunnioituksensa isää kohtaan, ettei hän sen enempää vastaan väittänyt, vaan saattoi kreivin sisälle ja antoi kuormain laittamisen mennä menojaan. Hyvään aikaan aamupäivällä olivat ne valmiit. Bertelsköld tarjosi maksuksi 20 riksiä tynnyriltä ja kysyi, tahtoiko Perttilä enempää. — En, — sanoi tämä, — olen sanonut, etten jyviä myy, mutta nämä minä lahjoitan teille.
— Ja minä en ota mitään lahjoja vastaan, — vastasi kreivi ylpeästi.
— Tässä ovat rahat.
Rikas talonpoika ei halveksinut hohtavaa hopeaa. Mutta nyt hän pani itsepäisesti vastaan. Asia päättyi niin, että hinta olisi annettava Isokyrön pitäjän köyhille.
Bertelsköld söi vielä päivällisen isänsä lapsuuden kodissa. Sitten muutti hän toiset vaatteet päälleen, pukeutui talonpojaksi ja lähti matkalle tilanhaltijansa ja muutamain palkattujen miesten seuraamana, jotka olivat vievinään lumppuja Turkuun. Jäähyväiset olivat kohteliaat, joskaan eivät sydämelliset. Viimeinen, joka pudisti kreivin kättä, oli vanha rakuuna. — Hyvästi, Bertelin poika, — sanoi hän. Lähtiessäsi luotani on niinkuin vuosisata lähtisi kanssasi. Blitzdonnerkreutzpappenheim, nyt on jo aika, että satulanlyöttämä rakuunakin lähtee etsimään tovereitaan Breitenfeldin pelloilta ja Lützenin ojista. Jumala varjelkoon kuningasta ja isänmaata, hurraa!