14. MAINIEMEN LINNA.
Kreivi Bertelsköldin matka kuuden jyväkuorman kanssa oli, niinkuin tilanhoitaja oli aavistanut, jotenkin vaarallinen: jos ne nälkiintyneet laumat, joita matkustajat kaikkialla kohtasivat, olisivat tienneet, mitä lumppujen alle oli kätkettynä, olisi kiusaus varmaankin käynyt liian suureksi. Suurinta varovaisuutta oli sen vuoksi noudatettava, eikä tohdittu seisahtua siellä, missä isompia väkijoukkoja oli koolla. Ainoastaan yksinäisissä taloissa uskallettiin toisinaan levähtää. Ja niin jatkui matka onnellisesti, vaikka vaivalloisesti.
Vaikka kreivi kaikin tavoin koki matkaa jouduttaa, oli hänen mahdotonta ennättää Mainiemeen ennen kuin maaliskuun 14. päivän illalla, jolloin tila oli luovutettava. Ne muutamat tunnit, mitkä hän yli määrätyn ajan viipyi, tulivat hänelle paljon maksamaan. Matkalle lähtiessään ei hän vielä tiennyt, kuka olisi kruunun puolesta yhdessä paikkakunnan tuomarin kanssa tilan ottava vastaan, pitävä katselmuksen ja arvion, ja ylimalkaan valvova kruunun oikeutta. Hämmästyksekseen hän sai sen nyt tietää. Tiellä vähän matkaa talosta tuli häntä vastaan ryysyinen, hurjistunut, nälän näännyttämä haamu, jonka hän vaivoin tunsi Lampelan Matiksi, samaksi, joka hamasta lapsuudestaan kuohui niin sammumatonta vihaa talonpoikain kiusaajia kohtaan. — Tulettepa parhaasen aikaan, teidän armonne, näkemään, miten Niilo Janssen haaskaa omaisuuttanne. Jos tahdotte, niin palaan kanssanne takaisin ja rutustan korpin hengiltä juuri, kun se parhaillaan saalistaan raatelee?
— Niilo Janssenko! — huudahti kreivi.
— Niin, hänpä juuri on nyt korkean kruunun asiamiehenä, — vastasi Lammin mies. — Teidän armonne tietäköön, että hän tekee tehtävänsä oiva lailla. Enpä ole vielä nähnyt tyytyväisemmän näköistä lurjusta. Hän oikein hykertelee kämmeniään ilosta; hän voisi hotkaista koko Mainiemen ja sen lisäksi vielä Lammin ja Arvion kylät yhdellä nielaisulla. Ajakaa vain; katselmus on jo pidetty linnassa, ja nyt pidetään sitä kylissä.
Mies oli oikeassa. Ankaran vihollisen käsi oli käynyt koskettelemassa linnan kaikkea komeutta. Ei mitään oltu hävitetty, hyvin vähän siirretty paikoiltaan, näköjään oli kaikki entisellään, mutta liidulla piirretty kaininmerkki loisti kaikista esineistä osoittaen, että irtaimisto ja kiinteimistö oli arvioitu ja arvioitu mitä kiireimmän kautta. Kreivi tarkasteli pikimmältään vihollisen jälkiä; tultuaan isoon asesaliin seisahtui hän vihan ja masennuksen valtaamana: hänen isänsä luonnollisenkokoisen kuvan ja sen alla olevan Bertelsköldien vaakunan yläpuolelle oli isoilla kirjaimilla kirjoitettu: 15 talaria hopearahaa!
Olemme usein nähneet, että kreivi Bertelsköld oli perinyt kiivaan ja tulisen luonteen, vaikka hän monesti ymmärsikin hillitä sitä oikeaan aikaan. Mutta tällä kertaa hän niin vimmastui entisen palvelijan käytöksestä, ettei tiennyt enää mitä teki.
Hän otatti pois liitumerkit arvioiduista irtaimista kaluistaan ja odotti, niinkuin näytti, maltillisesti Niilo Janssenia katselmusretkeltä palaavaksi. Janssen tuli vasta iltahämärissä ja astui rohkeasti sisään Turun hovioikeuden antamalla valtakirjalla varustetun paikkakunnan tuomarin kanssa. Kreivi otti hänet istualtaan vastaan alakerran n.s. viheriässä salissa. Lieneekö se tapahtunut vanhasta tottumuksesta tahi kunnioituksesta, jota uljaan aatelismiehen ryhti ehdottomasti herätti — se vain on varma, että Janssen seisahtui oven pieleen ja epäröi hetkisen aikaa. Huolimatta häneen edes katsahtaakaan kääntyi kreivi tuomarin puoleen ja muistutti, että hänen poissa ollessaan pidetty katselmus oli laiton, koska oikeudenkäymiskaari säätää, että jos jompikumpi riitapuoli jää katselmuksesta pois, tuomari määrätköön toisen päivän, jolloin katselmus pidettäköön, ellei laillista estettä vähin tule.
Janssen kiirehti vastaamaan, että Mainiemi jo menneen vuoden toukokuussa oli tuomittu panttitilana kruunulle peruutettavaksi ja että, sittenkun kuninkaallinen majesteetti oli sallinut tuomion täytäntöön panon viipyä kokonaisen vuoden ajan, enemmästä viivytyksestä ei nyt enää voinut olla puhettakaan.
Tuomarikin sanoi niin olevan. Kreivi muistutti vielä, tuomarin puoleen edelleen kääntyneenä, että maaomaisuuden katselmus lain mukaan olisi pidettävä Vapun ja pyhäinmiesten päiväin välillä, taikka ainakin sulan maan aikana, eikä siis nyt, kun maa vielä osaksi oli lumen peitossa. Janssen väitti tähän, että asianlaita oli sama tässä kuin edellisessäkin kohden ja että kreivi sitäpaitsi ei ollut valittanut, vaikka oli saanut ilmoituksen katselmuksen ajasta. Tämänkin sanoi tuomari niin olevan.
Kreivi muistutti lopuksi, että kun kuninkaallinen majesteetti oli antanut anteeksi kruunun luullut saamiset tilan tuloista tätä ennen ja kreivillä siis, tilasta luopuessaan, olisi täydellinen omistusoikeus ilman vähennystä ja enempää velkaa kaikkeen täällä olevaan irtaimistoon, ja niin ikään linnan rakennuksiin, jotka hänen isä vainajansa oli omilla varoillaan rakentanut ja joita hän itse oli lisännyt, niin olisi kaikenlainen ryöstö ja muun kuin maan ja siihen tarpeellisten huoneiden arvioiminen oikeudetonta, eikä hän tulisi sitä suvaitsemaan; sen lisäksi oli hän vielä vaativa edesvastuuta siitä, että hänen poissa ollessaan oli tunkeuduttu hänen huoneihinsa ja siellä sopimattomalla tavalla merkitty kaluja, joiden kanssa kruunulla ei ollut mitään tekemistä.
Tätä oli Janssen epäilemättä odottanutkin, sillä ilkkuvin silmin veti hän esille äsken kirjoitetun katselmuskirjan konseptin, josta kävi selville, että talon metsä 1644 vuodesta alkaen oli puoleensa vähennyt…
… — Mutta sehän on tapahtunut enimmäkseen uudisviljelyksen vuoksi, — keskeytti kreivi kiivaasti; — ja tottahan minulle on hyväksi luettava, että tilan viljeltyä maata mainitusta vuodesta alkaen on lähes kaksi vertaa entisestään laajennettu.
… — Ja sen lisäksi, — jatkoi leppymätön ryöstömies, — on melkoinen maa-alue metsästä aidattu puistoksi, josta tilalle ei ole ollut mitään hyötyä, sekä myöskin joukko muita tässä erittäin lueteltuja laiminlyömisiä keksitty, jotka kaikki on panttitavaran haaskaukseksi katsottava ja siis korvattava; siihen nähden tulisi kuninkaallisen hovioikeuden päätöksestä riippumaan, eikö Mainiemen tähänastinen haltija olisi velvoitettava melkoisella summalla korvaamaan kruunulle sen tilan huonoa hoitoa. Ja on toimitusmies sentähden tuomarin suostumuksella katsonut kohtuulliseksi, toistaiseksi ja kunnes asia on selville saatu, panna kreivin täkäläisen irtaimiston takavarikkoon sekä arviolta laskea sille hinnan, tehden tämän kuitenkin asianomaisen tutkinnon ehdolla… Ja katsonee kreivi — lisäsi Janssen pilkallisesti — tämän johdosta kohtuulliseksi, että korkean kruunun oikeuden vakuudeksi kaikki linnan huoneet heti paikalla pannaan sinettiin, jotavastoin kruunun asiamies ei tahdo kieltää talon palvelijoita toistaiseksi huoneissaan asumasta eikä kreiviäkään niihin muuttamasta, jos hän sen hyväksi näkee … eikä myöskään tahdo toimitusmies kieltää kreiviä ottamasta linnasta mukaansa tarpeellisia pito-, makuu- ja liinavaatteita sekä ruokavaroja, mikä kumminkin on tapahtuva tuomarin ja kuninkaan valtuutetun läsnä ollessa…
Jos Janssenin tarkoitus oli todellakin jännittää jousi niin kireälle, että sen täytyi katketa, niin hän onnistui. Kuunneltuaan häntä loppuun asti tarttui Bertelsköld soittokelloon. Mestari Pietari astui sisään, ja hänen takanaan ovessa näkyi Lampelan Matti. — Heitä tuo hävytön mies portaista alas ja aja hänet portista ulos! kuului kreivin lyhyt käsky.
Se täytettiin silmänräpäyksessä — huolimatta Janssenin ja huolimatta tuomarin "korkean kruunun nimessä" panemista vastalauseista. Sanotaanpa Lampelan miehen vielä sätkineen kuninkaallista asiamiestä Janssenia vitsoillakin.
Tällaisia jäännöksiä keskiaikaisesta lääniherrain uppiniskaisuudesta kruunun valtaa vastaan rankaisi Kaarle XI mitä suurimmalla ankaruudella. Turun maaherralle oli sitä varten annettu ankaroita ohjeita, ja jo puolenpäivän aikaan seuraavana päivänä seisoi Janssenin tilaama 50-miehinen komennuskunta Mainiemen linnan suljettujen porttien ulkopuolella, vaatimassa toimeenpanevalle vallalle tarpeellista kuuliaisuutta.
Mahdollistahan on, että kreivi Bertelsköld katui pikaisuuttaan. Mutta ennemmin kuin kärsisi entisen palvelijansa röyhkeyttä, päätti hän uskaltaa koettaa viimeisimpiä keinoja. Hän varusti väkensä, kaksi- tai viisitoista hänelle rajattomasti kuuliasta miestä aseilla, ja pani sovintolähetin ilmoittamaan, että hän antaisi linnan ainoastaan sillä ehdolla, ettei kukaan saisi koskea hänen irtaimeen omaisuuteensa, jonka kanssa, lain ja oikeuden mukaan, kruunulla ei ollut mitään tekemistä. Vastaus tuli semmoinen, että kreivin tuli antautua ilman mitään ehtoja.
Linnaa ei tosin voitu sanoa varustetuksi, etenkin kun puutarha, joka oli ainoastaan matalan muurin ympäröimä, ulottui aina linnan merenpuoleisen sivun ikkunain alle. Mutta ikkunoihin asetti kreivi tarkkampujia mestari Pietarin johtoon, jotavastoin päävoima puolusti kivihuoneiden kolmelta taholta ympäröimää linnanpihaa, jolla oli neljännellä puolellaan korkea muuri ja siinä pääportti ja kaksi käymäporttia, yksi kummallakin puolella. Piirittäjät olivat miesluvultaan kolmea vertaa vahvemmat, mutta heidän vahvemmuuttaan vähensi pelko, että tilaan kuuluvien Lammin ja Arvion kylien asukkaat, joiden kesken kreivi oli suuresti rakastettu, varsinkin sitten, kun hän oli tuonut jyviä ankaran nälänhädän huojennukseksi, yhtyisivät viholliseen. Suurimman osan tuomiaan jyviä kreivi oli näet jo iltaa ennen maksutta jakanut molempiin kyliin. Tuskin olivat sotamiehet tulleet näkyviin, ennenkuin eräs kylänmiesten lähettämä pienoinen poika hiipi puutarhan kautta sisään, tuoden kreiville sen sanoman, että 40 kirveillä ja viikatteilla varustettua miestä oli valmiina karkaamaan sotamiesten selkään, jos nämä ryhtyisivät linnaa väkirynnäköllä valloittamaan.
Tähän ilmoitukseen vastasi Bertelsköld niinkuin hänen tapaiseltaan jalomieliseltä mieheltä sopi odottaakin. Talonpoikia varoitettiin ankarasti pysymään siivosti kotonaan eikä hyödyttömästi saattamaan onnettomuutta itselleen. Riita ei näet koskenut tilaa, sillä se oli nyt peruuttamattomasti kruunun oma; se koski ainoastaan kreiviä itseään, jota ei käynyt vastoin lakia ja oikeutta häväiseminen panemalla takavarikkoon hänen omaisuuttansa, ennenkuin oli toteen saatettu, että hän todellakin oli velkaa kruunulle. Tämän vastauksen kanssa pantiin sanansaattaja menemään. Samalla kreivi Bertelsköld kuitenkin varovaisuuden vuoksi kirjoitti Turun maaherralle, parooni Creutzille ja selitti syyn riitaan, pyytäen hänen välitystään verenvuodatusta välttääkseen.
Niilo Janssenin tuumat näyttivät toteutuvan toinen toisensa perästä: kun nyt vain voisi saada väkivaltaisuuksia aikaan, kun kreivi vain saataisiin tekemään aseellista vastarintaa ja siten valtiorikokseen syylliseksi, niin kaikki olisi saavutettu. Sentähden hän antoi kerätä niin paljon tikapuita kuin oli saatavissa, ja sillä aikaa, kun muutamat hänen väestään pantiin näön vuoksi hyökkäämään pääporttia vastaan, lähetettiin päävoima puutarhaan, kiipeämään tikapuita myöten alakerran ikkunoihin, hakkaamaan puiset luukut rikki, ja sitä tietä tunkeutumaan linnaan.
Mutta kreivi Bertelsköld, joka oli ollut vaiherikkaan elämänsä aikana monessa pahemmassakin piirityksessä, keksi kohta vihollisensa tuuman ja päätti estää sen, jos mahdollista, ilman verenvuodatusta. Hän oli muutamia vuosia sitten tuottanut Hollannista linnaa varten kolme siihen aikaan vasta keksittyä isoa paloruiskua. Nämä antoi hän viedä kolmanteen kerrokseen ja täyttää linnan kaivon jääkylmällä vedellä. Vähäinen linnaväki jaettiin niin, että vain kolme miestä asetettiin kartanoa vartioimaan ja tyhjiä laukauksia ampumaan, jotavastoin päävoima, linnan naispuolisten asukkaiden auttamana, komennettiin osaksi ruiskujen luo, osaksi toisen ja kolmannen kerroksen luukuttomiin ikkunoihin.
Vasta kello kuuden aikaan illalla piirittäjät olivat järjestyneet ja marssivat esiin. Janssen luki asiaan kuuluvat pykälät Rikoskaaresta:[39] "Joka kiihoittaa ja yllyttää yhteistä kansaa tottelemattomuuteen kuningasta taikka sitä vastaan, joka esivallan puolesta määrää ja käskee, menettäköön henkensä. Jos siitä kapina nousee, menettäköön sekä henkensä että tavaransa. Jos kansaa kokoutuu ja asettautuu kuninkaan tai hänen käskynhaltijansa käskyä vastaan, rangaistakoon päämies niinkuin edellä sanottu on, ja toisista menettäköön arvalla joka kymmenes mies henkensä, ja muut rangaistakoon kukin neljälläkymmenellä parilla raippoja tai kuukauden vesi- ja leipä-vankeudella;" jonka jälkeen uppiniskaisia vielä kerran kehoitettiin antautumaan.
Kun ei tähän vastausta kuulunut, ryhdyttiin rynnäkköön. Komennuskunta portin ulkopuolella melusi, kiljui ja ampui ilmaan, samalla kun nuo kolme vastamainittua Tanelin johtamaa miestä tekivät samoin, koettaen siten salata vähää voimaansa. Merkin saatuaan hyökkäsi päävoima puutarhaan, nosti tikapuut pystyyn ja valmistautui hakkaamaan luukkuja rikki. Mutta sitä tehdessä tuli heille kova onni vastaan jääkylmäin, ikäänkuin pilvistä pudonneiden ruiskausten muodossa. Ruiskut tekivät tehtävänsä oivallisesti. Niiden alaspäin suunnatut suihkut olivat niin voimakkaat, että pyyhkivät miehen toisensa perässä tikapuilta maahan, ja läpimärkinä, kiroillen ja häpeissään hiipivät ryntääjät yksitellen tiehensä.
Koko tuo pelättävä piiritys oli vähällä muuttua nauruksi. Voittoisa linnaväki ja varsinkin sen naiskaarti ei juuri pistosanojaan säästänyt. — Enemmän vesivelliä, enemmän vesivelliä ruunun nälkäisille! Janoissaan ei kenenkään tarvitse Mainiemestä lähteä! Mokomat mankujat, kääpiöt, pakanat, joko nyt olette kastetut? Katsopas, toveri, ovatko korvasi taustat kuivat! Röhki mitä röhkit! Pistä varras sisään, nauriin nakertaja, tahi pistä itsesi vartaaseen, mokoma valmiiksi kaltattu, nälkäänkuolija ruunun rötkäle! Luulit kenties kiipeäväsi yhtä helposti Mainiemen tikapuita ylös kuin kiipeät piikain luhtiin lauantai-iltoina!
Turhaa oli kuitenkin luulla, että vihollinen näitä ja muita yhtä kohteliaita pistosanoja pakenisi. Niilo Janssen ei ollut se mies, joka jätti työnsä keskeneräiseksi. — Ja tuommoista sinä voit suvaita, sinä? — kuiskasi hän eräälle sotamiehelle, joka kiroillen oli peräytynyt erään vanhan tammen taa. — Raukkoja olette ettekä kunnon sotureita, jos annatte kaikkien hullujen pilkata itseänne! Näetkö tuota veijaria toisen kerroksen ikkunassa? Se oli hän, joka…
Sotamies, joka oli märkä ja kiukustunut, ymmärsi yskän. Tuossa paikassa koppasi hän kiväärinsä, nojasi sen tammea vasten, tähtäsi ja ampui. Laukaus sattui Lammin Mattia olkaan.
— Haavoittuiko kukaan? — huusi kreivi Bertelsköld, joka oli kuullut luodin vinkuvan.
— Ei, vastasi Lammin mies hammasta purren. — Niilo Janssen lähetti herneen akkunaa kohti; hän on saava pavun takaisin.
— Henkesi uhalla — ei lyijyä pyssyyn! — komensi kreivi.
— Lyijyä! — vastasi mies tuskissaan irvistellen. — Teidän armonne on ollut niin armollinen ja antanut meille suoloja! — Kreivi olikin antanut heille ruutia ja kiväärejä, mutta vain karkeita suoloja luotien ja haulien asemesta. Lammin Matti oli kumminkin siksi vanha pyssymies, että oli paremmin varustettu, ja pisti kuin pistikin salaa pari luotia kivääriinsä.
— No, säikäytä häntä, jos niin tahdot.
— Se tehdään, teidän armonne! — pyssy pamahti, ja laukauksesta kellahti kumoon, ei Janssen, vaan sotamies, joka samassa silmänräpäyksessä oli kumartunut entisen hovimestarin eteen.
— Onneton, mitä olet tehnyt? — huusi Bertelsköld.
— Ammuin syrjään, teidän armonne! Tähtäsin korppia ja ammuin käen. Mitäpä minun tarvitsisikaan tunkeutua pirun ammattiin? Kaikki, mikä on mustaa, pitää hän itseään varten, — ja sen sanottuaan nilkutti mies pois, olkaansa vanhaan esiliinaan käärimään. Huolissaan seurauksista otatti Bertelsköld aseet pois epäluotettavimmilta miehiltä ja lähetti tiedustelemaan laukauksen seurauksia. Hänelle vastattiin, että sotamiestä oli ammuttu rintaan ja ettei hänellä varmaankaan enää ole monta tuntia elettävänä. Ei saanut kreivi Bertelsköld sinä yönä unta silmiinsä.
Janssen oli saavuttanut tarkoituksensa. Saatuaan todistajia siihen, että sotamiestä oli ammuttu linnan ikkunasta, vei hän väkensä pois linnaa sen enempää ahdistamatta ja meni yöksi pappilaan.
Seuraavan päivän aamuna tuli maaherra, parooni Creutz paikalle ja piti tarkan tutkinnon. Sotamies eli vielä. Bertelsköld antoi heti kohta avata linnan portit. — Parooni, — sanoi hän ranskan kielellä, — te olette rehellinen aatelimies; pelkäämättä uskon asiani teidän huostaanne. Tutkinto on kyllä näyttävä, että sotamiehet ampuivat ensimmäisen laukauksen.
— Surkuttelen teitä vilpittömästi, kreiviseni, — vastasi parooni Creutz samalla kielellä. — Ei mitään, mitä laki suinkin sallii, ole laiminlyötävä, mutta — tässä alensi sotavanhus äänensä — te tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin, että yksinvaltias kuningas ei koskaan voi olla väärässä. Niin arassa asiassa kuin reduktsioni on, pelkään, että se, joka on rohjennut ruveta toimeenpaneville virkamiehille vastarintaa tekemään, on joutuva tappiolle. Tässä ei ole enää kysymys teistä eikä muista, ei ole kysymys maan laistakaan, vaan siitä periaatteesta, jonka mukaan hallitaan — ja teitä on syytetty kapinasta, herra kreivi! Olen pakoitettu vangitsemaan teidät ja palkollisenne.
— Minä seuraan teitä, — vastasi Bertelsköld. — Tässä on miekkani. Tahrattomana jätän sen, ja jätän miehen käteen, jota jalompaa en näissä oloissa ole voinut toivoakaan kohtaavani.
On helposti ymmärrettävä, mikä hämminki nyt Mainiemessä syntyi. Linna jätettiin Niilo Janssenin haltuun, sittenkun kumminkin muutamat huoneet, kreivin pyynnöstä, oli maaherran sinetillä suljettu. Bertelsköld sai luvan ottaa mukaansa mitä halusi. Kaikki miespuoliset palkolliset, jotka olivat linnan puolustukseen osaa ottaneet, niiden joukossa mestari Pietarikin, keräytyivät Turun linnaan vietäviksi, kuitenkin ilman köysiä ja kahleita.
Kaiken tämän tapahtuessa läheni Janssen entistä herraansa, kumartaen hänen edessään teeskennellyn nöyrästi, mikä semmoisella hetkellä oli mitä katkerinta ivaa. — Teidän armonne, — kuiskasi hän, — te näette, että teidän nöyrä palvelijanne on sanansa pitävä mies. Olen tehnyt teidät kerjäläiseksi; nyt häpäisen teitä ja vien teidät, armollinen kreivi, niin likelle mestauslavaa kuin on mahdollista niin korkeasukuiselle ja ylhäiselle herralle kuin te olette. Olkaa huoleti, etuanne olen valvonut ja olen valvova perheennekin etua. Muistatteko tuota yötä, jolloin niin kohteliaasti vaaditte minulta noita velkasitoumuksia, jotka armollinen kreivittärenne kirjoitti "lakeijalle". Voittonne ei ollutkaan niin täydellinen kuin luulitte, teidän armonne! Olipa vielä jäljellä eräs vähäpätöinen, aivan vähäpätöinen paperilippu, jonka avulla käy vallan hyvin paljastaminen eräitä perhesuhteita ja joka voi panna jotakin enempääkin aavistamaan — tuosta "saastaisesta sydämestä". Kas tässä, lukekaa itse — onhan se kreivittärenne omaa käsialaa, eikö niin?
Ja Janssen kohotti Bertelsköldin silmäin eteen vähäisen paperilipun, johon oli kirjoitettu:
"Janssenilla on saamista 400 talaria hopeassa. Kuitataan. Ebba
Kristiina Bertelsköld, omaa sukuaan Sparre."
— Konna! Mitä aiot tehdä? kysyi kreivi.
— Vaatia kreivittäreltä saamiseni oikeuden kautta. Sitten tulee lastenne vuoro!… Oi äitini, kolmanteen ja neljänteen polveen olet kostettava! — lisäsi mies äänellä niin synkällä ja tuimalla, että ehdoton kauhistus karmi kreivin selkäpiitä.
— Ja tuolla konnalla on kuninkaan sormus! — huudahti onneton kreivi, joka hänkin oli aikansa taikauskon kahleihin kietoutunut.
— Siis tiedätte sen? — sanoi Janssen matalalla äänellä. No hyvä — tiedätte siis voimanikin. Uskotteko, kreivi Bertelsköld, siihen, mitä ihmiset sallimukseksi sanovat? Olkoon kumpi tahansa — onnen kohtalo tahi sattumus; tahdotteko tietää, kuinka kummallisesti koston siemen putoaa pahain tekojen vakoon? Viisivuotiaana istuin itkien erään jyllantilaisen talonpoikaistuvan loukossa, samana iltana, jona isänne oli ryöstänyt minut äitini sylistä. Minulle oli annettu nisuleipää: sillä hinnalla tahdottiin minulta ostaa menneisyyteni muistot … minä söin, sillä olinhan lapsi, mutta syötyäni itkin jälleen, sillä äitini vaikerointi kuului yhä edelleen korvissani. Ajatellessani siinä, kuinka hänen sydämensä pakahtui, syntyi kiivas tora tuvassa olevain ylhäisten herrain kesken, kaksi heistä paljasti miekkansa ja kaikin voimin iskivät he toisiaan. Vetäydyin peloissani vielä syvemmälle loukkoon, vapisin, ummistin silmäni, etten mitään näkisi — silloin lensi jotakin syliini. Minä tapailin sitä kädelläni … se oli verinen, poikki hakattu sormi, ja sormessa oli kuparisormus. Lapset ovat uteliaita; minä vedin sormuksen sormesta ja kätkin sen, vaikka kuulin sitä haettavan. Vaikka olinkin pieni ja pahainen, älysin kuitenkin sitä tallettaa; olihan siihen liittynyt muisto hirmuisesta päivästä. Vasta kauan sen jälkeen sain tietää sen voiman; te, herra kreivi, sen ilmaisittekin; kuuntelin teitä eräänä päivänä, kun kerroitte sen voimasta eräälle lemmityllenne. Silloin ymmärsin, minkä tähden ryövärin verinen sormi oli syliini pudonnut, ja minä huomasin heti, että olin jo tietämättäni saanut sormuksen voimaa kokea. Kaikissa onnistuin — ja onnistuva olen edelleenkin, armollinen herrani! Katsokaa — ja Janssen näytti sormusta — tämän näköinen se on, se pikku kalunen, josta sukunne kohtalo riippuu! Antaisitte siitä varmaankin puolet jäljellä olevaa elämäänne… Mutta suokaa anteeksi, unohdinhan, että olette syytetty kapinasta herraanne ja kuningastanne vastaan. Onnea matkalle, herra kreivi!