15. KUNINKAAN SORMUS.
Lähes kuusi viikkoa on kulunut ja nyt olemme huhtikuun lopulla 1697. Kreivi Bertelsköld asui vankina kahdessa kauniissa huoneessa, jotka parooni Creutz oli antanut sisustaa hänelle Turun linnassa, eikä tämä ritarillinen maaherra ollut edes vaatinut kreiviltä hänen kunniasanaansa, vaikka kreivillä oli vapaus kulkea ja liikkua, missä vain halusi linnan alueella. Bertelsköld käytti kuitenkin aivan vähän hyväkseen hänelle suotua vapautta. Hän oli alakuloinen ja hänen mielensä oli kovin masentunut; oli jo kulunut toista kuukautta siitä, kun hän viimeksi oli saanut tietoja omaisistaan Ruotsista, sillä postinkulku Ahvenanmeren yli oli silloin huonommin järjestetty kuin nyt, eikä ollut harvinaista, että syksyisin ja keväisin neljä jopa kuusikin viikkoa kului, jolloin tie Ruotsin ja Suomen välillä oli tukossa.
Kreivin ja hänen palvelijainsa asia oli parast'aikaa esillä hovioikeudessa, ja maaherra oli, kaikki mahdollisesti lieventävät asianhaarat esittäen, ilmoittanut sen kuninkaalle. Asia riippui osaksi ammutun sotamiehen hengestä. Haava oli varsin vaarallinen; molemmat luodit olivat tunkeutuneet rintaan, ja ainoastaan toinen saatiin ulos. Vastoin kaikkia luuloja pysyi hän kumminkin hengissä, ja kauan elämän ja kuoleman vaiheilla häilyttyään hän alkoi vähitellen toipua. Asia venyi tästä yhä pitemmälle. Sill'aikaa istuivat kreivin palkolliset linnassa vankeina, mutta asiaan vähimmin sekaantuneet oli laskettu irti, ja se oli tehty vallan omituisesta syystä: korkealla kruunulla ei ollut antaa heille ruokaa. Pahimmin syytetyn, Lammin Matin, oli onnistunut päästä karkuun, eikä häntä oltu saatu kiinni.
Levottomuus ja surut painoivat viimein kreivi Bertelsköldin tautivuoteelle. Joka päivä katseli hän pienestä akkunastaan linnanlahtea; niin kauas kuin silmä kantoi, se oli vielä jäässä, ja toivon sinertävää juovaa ei vielä näkynyt loitollakaan. Tiedot hovioikeudesta eivät olleet hyviä; nälänhädän kauhut raivosivat ylt'ympärinsä; kreivi oli mielestään koko maailman hylkiö, ja tämä ennen niin tarmokas mies vaipui ruumiiltaan ja sielultaan sortuneena raskasmielisyyteen, josta ei edes maaherrankaan tunnollinen huolenpito voinut häntä irtauttaa.
— Sukuni tähti on laskenut, — huokasi hän: — en sure itseäni, suren vain nimeäni ja lapsiani.
— Älkää surko, — sanoi lempeä naisen ääni:
"Ken uskoo Jumalaan, on Hänen turvassaan kaikkina päivinänsä."
Kreivi kääntyi päin. Ääni oli hänestä niin rakas ja niin tuttu kuin muisto ammoin kuluneilta nuoruuden ajoilta. Hänen vierellään seisoi Kreeta, isä Johanneksen vaimo Mainiemen pappilasta, hän, jonka jälleen tapasimme tämän kertomuksen alussa. Kreeta katseli kreiviä ystävällisillä, hellillä silmillään, jotka vielä vanhuudenkin syyspäivänä olivat säilyttäneet kaiken entisen kirkkautensa ja joista nyt, vastoin hänen tahtoaan, kimmeltävä kyynel hänen poskilleen salaa herahti. — Älkää surko! — toisti hän. — Jumala kaikkivaltias kääntää surun paremmaksi iloksi kuin syntisen sydämen ilot ovat sitä ennen milloinkaan olleet.
Bertelsköldistä tuntui niinkuin hänen hyvä hengettärensä olisi tullut kuin tähti tuikahtaen niiden synkeiden pilvien raosta, jotka estivät hänet tulevaisuuttaan näkemästä. — Kreetako se on? — sanoi hän raukeasti. — Mene iloiseen kotiisi jälleen; minun ovat kaikki hyljänneet, suruni minulle vain enää seuraa pitää! Sanoinhan: mene kotiisi — äiti parka. Unohdinhan, että olen kenties vienyt sinulta rakkaimman poikasi.
Kreeta koetti hymyillä niinkuin oli aina ennenkin hymyillyt, jolloin hänen ilonsa valaisi kuin aurinko kaikkea, mitä kohtasi. — Nyt on kreivi aivan väärässä, — sanoi hän. On niin monta, jotka pitivät kreivistä, sekä tässä maassa että toisella puolen merta. Ja jos ei muuta olisikaan, niin muistaahan kreivi, mitä musta Jaana ennen muinoin povasi meille mökissään: minä olisin oleva viimeinen, joka pysyisin teille uskollisena, sanoi hän. Jaana hupatti toisinaan, sitä ei tarvitse muistella.
— Ensimmäinen ja viimeinen! vastasi kreivi mietteissään. — Hän povasi totta: muistatko, hän sanoi minulle senkin, että kerta olin kukistuva omasta syystäni. Nyt olen kukistunut … Mainiemi on kukistunut … sukuni on niin ikään kukistuva!
— Te olette sairas; silloin tulee niin surullisia ajatuksia. Tulin tänne katsomaan poika raukkaani, mutta poika on reipas ja hyvällä mielellä, hänellä ei ole hätää. Muut lapseni siellä kotona ovat niin ikään terveet. Luvatkaa sentähden, että saan hoitaa teitä, kunnes olette saanut terveytenne jälleen.
— Hyvä, uskollinen ystävä! Jää tänne, jos tahdot, kauan se ei tule kestämään. Äitini kuoli sydäntautiin; olen saanut sen häneltä perinnöksi, nykyajan lääkärit eivät voi sitä parantaa. Kenties joskus toiste onnistutaan sekin tauti parantamaan.
— Ette saa sitä alinomaa ajatella. Minulla on teille uutinen, joka ei kyllä ole iloinen, mutta joka ehkä voi saada teidät muuta ajattelemaan. Tietänettekö, että Niilo Janssen on kuollut?
— Janssen kuollut! — huudahti kreivi kiivaasti.
— Hiljaa, muuten en kerro mitään. Niin, se tapahtui eilen. Hän elämöi kuin mikä tyranni Mainiemessä, ja kun suuri menestys aina synnyttää kopeutta ja ylimielisyyttä, niin alkoi mies juoda enemmän kuin oli tarpeellista; ennen hän ei koskaan ollut liiaksi juonut. Nyt tapahtui toissapäivänä, joka oli sunnuntai, että hän tuli juovuksissa pappilaan ja tarjoutui päivälliselle, kun ei tuossa viheliäisessä linnassa muka ollut rotallekaan ruokaa, sanoi hän. Isän ja minun täytyi olla niinkuin emme olisi olleet millämmekään. Mutta pöydässä kehui Janssen suurta onneaan tässä maailmassa, kuinka ei kukaan voinut häntä vastustaa, kun hänellä muka oli taikakalu, joka teki hänet voittamattomaksi. Ja sitten otti hän esiin sormuksen, jota näytti meille.
— Sormuksen! Sormuksen! toisteli Bertelsköld.
— Tiedättehän, ettei isän kanssa ole leikkimistä, jos hän kuulee Jumalan sanaa ylenkatsottavan ja Hänen kunniaansa loukattavan. Pelkäämättä tuon mahtavan miehen vihaisia silmäyksiä alkoi Johannes ankarasti nuhdella häntä noituudesta ja liitosta perkeleen kanssa, ja kun meille keräytyi paljon köyhiä, niinkuin tavallisesti, saamaan ruokaa ja almuja sunnuntaina, niin tupa vähitellen tuli täyteen ihmisiä, jotka kummastellen kuuntelivat isän nuhdesaarnaa. Liekö Janssen nyt väkeä hävennyt, en tiedä, mutta yht'äkkiä hän muutti käytöksensä ja alkoi nauraa ja vannoi, että kaikki, mitä hän oli sormuksesta kertonut, oli sulaa ilvettä, ja ettei siinä ollut sanaakaan totta, sillä sormuksessa ei ollut muka enempää voimaa kuin muussakaan kuparipalasessa, ja että me olimme oikein narrimaisia, kun pidimme hänen sanansa täytenä totena.
— Valapatto! Sanoiko hän niin, Kreeta? Silloin oli hukka hänet perivä, sillä samalla tavalla kävi … minun isälleni, aikoi kreivi sanoa, mutta pojan kunnioitus isän muistoa kohtaan keskeytti hänen sanansa.
— En tiedä, sekö siihen oli syynä vai jokin muu, — vastasi Kreeta levollisesti, — mutta iltapäivällä ajoi Janssen Jaanan saarelle, ja hänellä oli paljon väkeä muassaan, aarretta hakemaan — tiedättehän. Jääkeli oli juuri viimeisillään, ja kaikki varoittivat häntä ajamasta, mutta hurjana ja hulluna pieksi hän hevostaan, ja niin murtui jää ja…
— Ja kaikki…?
— Ei kuin hän yksinään. Kuusi vajosi, mutta viisi pääsi jälleen ylös.
Kuudes oli Janssen.
— Jumalan olkoon kiitos! — huudahti Bertelsköld, ja syvä helpotuksen huokaus kevensi hänen rintaansa.
Kreeta katseli häntä hämmästyen, miltei ankarasti. — Jumalaa kiitetään ihmisen kuoltua, — sanoi hän, — mutta se tehdään siksi, että sielu on pelastunut ja ruumis päässyt lepoon elämän vaivoista. Jumalaa ei kiitetä vihamiehen kuolemasta. Kun syntinen kuolee paatumuksen tilassa, on kristillisempää rukoilla hänelle iankaikkista laupeutta.
— Sinä olet oikeassa, — sanoi kreivi, — se oli synnillinen kiitosuhri. Mutta ei se ollut minun tähteni, se oli vaimoni ja lasteni vuoksi. Jos se mies olisi saanut elää, olisi hän tuhonnut meidät kaikki: minä olisin erinnyt maailmasta tietoisena siitä, että rakkaimpiani uhkasi varma häviö.
— Ja sen sanoo kreivi, vaikka on kristitty ja vaikka on mies, — sanoi Kreeta nuhdellen. — Onko siis Jumalan kaikkivaltiaan väkevä käsi herpaantunut? Te se soitte vihamiestänne vastaan niinkuin ihminen ihmistä, niinkuin mies miestä vastaan. Ja te, joka olette niin ritarillinen ja uljas, olette alentunut häntä pelkäämään!
— En ole ihmisiä pelännyt, — sanoi kreivi kiivaasti; — satoja kertoja olen henkeni alttiiksi pannut enkä koskaan kalvennut. Mutta tuon miehen kosto ahdisti meitä sovittamattoman pahanteon painolla. Onhan hirmuinen rikos ryöstää lapsi, surmata sen äiti ja sitten kantaa edesvastuuta tämän lapsen tuhoutuneesta ajallisesta ja iankaikkisesta onnesta. Sen on isäni tehnyt — tosin kyllä sen seurauksia aavistamatta — mutta isien pahat teot kostetaan lapsille aina kolmanteen ja neljänteen polveen asti… Nyt ymmärrät, minkä vuoksi olen pelännyt. Sano minulle — ja kreivi tarttui Kreetaa lujasti käteen — minne on kuninkaan sormus joutunut?
Kreeta näytti hämmästyvän, miltei pelästyvän. — Ellei kreivi pane kauniisti vuoteelle lepäämään, — sanoi hän, — niin menen tieheni. Sopiiko nyt sairaan saattaa mielensä tuolla tavoin hehkumaan? Kreivillä on kuume; parasta kun ajattelemme jotakin virkistävää lääkettä.
— Sormus! Sormus! — jatkoi Bertelsköld. — Minun täytyy tietää, minne kuninkaan sormus on joutunut. Jos se jälleen joutuu vieraisiin käsiin, niin siitä kasvaa uusi vaara suvulleni koko miespolven ajaksi.
— Sanokaa minulle, — sanoi Kreeta leppeästi nuhdellen, — eikö ole epäkristillistä ja pakanallista uskoa, että sellainen voima voisi olla kätkettynä kuparipalaseen? Te, joka olette niin viisas ja hyvä, ettekö itsekin huomaa, että semmoinen usko kieltää Jumalan kaikkivaltiuden, sotii hänen viisasta kaitselmustaan vastaan ja panee ihmisten elämän, joka kumminkin on kokonaan Jumalan isällisessä kädessä, sokean sallimuksen varaan, jossa on yhtä vähän oikeutta kuin siinä on laupeuttakaan?
— Sinä onnellinen, hurskas sielu, sinä olet oikeassa; kuinka mielelläni tahtoisin vaihettaa lujan luottamuksesi omaan epäuskooni! Mutta sinä, joka tiedät, kuinka ihmeellinen voima usko on, sinä myöskin tiennet, kuinka kummallinen voima on epäusko. Eikö tuo noituuden meno, joka on ollut häpeäksi vuosisadallemme, ole muuttunut todellisuudeksi sen kautta, että ihmiset niin lujasti siihen uskoivat? Ja sama on kuninkaan sormuksen laita. Noita-akat katoavat ja sormus kadottaa voimansa, kun niihin ei enää uskota — mutta me olemme aikamme lapsia; minä en voi päästä siitä erilleni, minä uskon sormuksen voimaan, ja sentähden se on muuttunut minulle niin pelottavaksi todellisuudeksi. Minä tahdon tietää, missä sormus, on.
Kreeta koetti vielä kerran johtaa kreivin ajatuksia pois tästä vaarallisesta aineesta. — Olenko minä velvollinen pitämään teidän sormuksistanne huolta! — sanoi hän, ollen närkästyvinään. — Pitäisi riittää, kun tuon teille jotakin muuta, joka löytyi Janssenin taskusta, nimismiehen ottaessa hänen kapineitaan talteen. Tässä on velkakirja kreivittäreltä; minä arvasin, että olisitte halukas saamaan sen takaisin, ja pyysin siis miestäni jättämään vastaavan summan pantiksi, että enemmittä rettelöittä saisitte sen lunastetuksi. Oli meillä, Jumalan kiitos, vähäinen säästöraha, joka parahiksi riitti.
— Se oli oikein ja hyvästi tehty, Kreetaseni, — vastasi kreivi, kiireesti repäisten paperin pieniksi palasiksi, ja kirjoittaen nopeasti muutamia sanoja lompakkonsa lehdelle. — Jos minulle tapahtuisi jotakin, niin tässä on teille tunnustus velastani. Mutta vastaa minulle nyt vilpittömästi, sillä tottapa tiedät sen: minne on kuninkaan sormus joutunut?
— Se on minulla, — vastasi Kreeta vastenmielisesti huomatessaan, ettei voinut muutenkaan päästä asiasta.
— Sinullako? Onko se täällä?
— Se on minulla täällä.
— Niin anna se tänne — pian! En jouda odottamaan.
— Mieletöntä minua, kun ollenkaan tulin luoksenne! Jos se ei olisi tapahtunut teidän tähtenne, niin enpä tosiaankaan olisi antanut kihlasormustani nimismiehelle pantiksi tuosta katalasta kuparipalasesta. Ja nyt saan kiitokseksi sen, että kiivastutte, ja tilanne siitä huononee. Niinhän olette kalpea kuin valkoinen pilvi.
— Kas tässä, — sanoi kreivi yhtä kiireesti, kiskaisten sormestaan kalliin sormuksen, — kas tässä se kalleus, minkä Kristiina-kuningatar antoi minulle pois lähtiessään. Ota se, pidä se, mutta anna minulle kuparisormus. En ole koskaan sitä pitänyt, ja kuitenkin täytyy minun saada pistää se sormeeni, vaikkapa vain tuokion ajaksi, sillä sen voima kasvaa suvusta sukuun, kun vain poika isänsä jälkeen, polvesta polveen, keskeytymättä sitä kantaa; sitä suuremmaksi silloin paisuu sen omistajan voima — ja kuudennessa miespolvessa hänestä tulee kuningas…
— Oi, sinuas synnillinen, maailmallinen, turhamainen himo, joka pyrit valtaan ja kunniaan! Kääntäkää ajatuksenne siitä! Jos niin olisi kuin luulette, silloinhan sormus olisi onnettomuuden perintö, joka alinomaa pitäisi sukuanne kietoutuneena tämän maailman turhuuteen. Muistakaa, mikä isästänne tuli tuon sormuksen takia. Olen kuullut sanottavan, että hän oli hyvä ja jalo nuoruudessaan, mutta lopulla sai synti hänessä vallan. Ja te itse, joka ette koskaan ole sormusta pitänyt, te olette pysynyt jalona ja hyvänä, aina siihen asti, kunnes minä mieletön toin sen luoksenne, ja nyt, vaikkette vielä ole nähnytkään sitä, vaikkei se vielä teillä olekaan, se jo näkymätönnä vaikuttaa teihin, niin että kunnianhimon peikon tähden kaiken muun unohdatte — oi, tottapa se on paha peikko, joka voi villitä miehen semmoisen kuin te olette!
— Sitä et sinä ymmärrä, Kreetaseni. En ole elänyt enkä taistellut oman etuni vuoksi, eivätkä poikanikaan tule sitä tekemään. Me elämme aatetta varten — kuninkaan ja kansan, yksinvallan ja monivallan, tyranniuden ja anarkian välistä tasapainoa varten, joka on saavutettava aateliston näitä molempia välittävän aseman avulla — ja siihen me tarvitsemme valtaa, paljon valtaa. Ymmärrätkö nyt, minkä tähden minulla täytyy olla kuninkaan sormus?
Kreetan silmät täyttyivät kyynelillä. — Olen köyhä ja oppimaton nainen, — sanoi hän, — enkä paljon ymmärrä tämän maailman riitoja. Sen vain ymmärrän, että kaikki, mikä eksyttää ihmisen mielen Jumalasta ja iankaikkisista asioista ja kääntää sen ajallisiin ja katoaviin, se on syntiä ja turmelusta ja se on pahasta. Kun en voi taivuttaa sydäntänne muulla tavalla, niin vetoan nuoruutenne aikaan. Nyt on yksiviidettä vuotta kulunut siitä, kun kohtasimme toisemme eräänä päivänä Jaanan majassa. Olitte silloin minulle hyvin rakas, kreivi Bernhard, ja te vakuutitte samaa minulle. Muistatteko, että nuoruutenne ymmärtämättömyydessä pyysitte minua, isänne tilanhoitajan tytärtä … vaimoksenne?
— Niin niin. Se oli elämäni onnellisin aika. Ja sinä, köyhä tyttö, kieltäydyit…
— Minä sanoin teille: — Bernhard on unhottava minut, ja minä olen häntä ajatteleva niinkuin lintu talvella ajattelee kadonnutta kesää. Mutta te vakuutitte, ettette ilmoisna ikänä pitäisi kenestäkään muusta kuin minusta. Siitä löimme veikan. Te tahdoitte panna Kristiina-kuningattaren sormuksen sinivuokkoa vastaan, jonka olin kaulahuiviini kiinnittänyt. Se on liian paljon, sanoin, mutta jos Bernhard menettää veikan, niin voi hän antaa minulle isänsä kuparisormuksen. Sen lupasittekin, ja Jaanan piti povata, ratkaistakseen veikan. Muistatteko, mitä hän teille povasi?
— Luulen niitä olleen seitsemäntoista… Oi, Lodoiska, näin sinusta unta viime yönä!
— Kahdessakin olisi ollut kyllin veikan menettämiseksi, ja Jaana povasi seitsemäntoista. Onko hän totta povannut?
— Hän povasi kovin vähän. En ole ollut sinun arvoisesi.
— Te olitte nuori, rikas, kaunis ja ylhäinen. Älkäämme enää puhuko siitä. Mutta kun poistuitte vihoissanne ja huusitte mennessänne, että Jaana oli povannut kuusitoista valhetta, silloin sanoitte minulle nämä sanat: "Kuparisormus on oleva sinun."
— Mutta sormus oli silloin isäni oma.
— Ja nyt on se teidän, kreivi Bernhard. Lupaus on pyhä. Siispä on sormus minun, sillä te olette menettänyt veikan.
— Pyydä, mitä tahdot … älä vain sormusta.
— Ei, herra kreivi, minä en tarvitse mitään enkä pyydäkään mitään muuta kuin sitä, mihin minulla on oikeus. Sormus on minun, ja sen omistuksen takuuna on minulla miehen kunniasana. Tässä se on…
Ja Kreeta otti esiin pienoisen puurasian, veti käsineen oikeaan käteensä ja asetti sormuksen peukalon ja keskisormen vähin. — En tahdo, — sanoi hän, — paljain käsin koskea tuohon onnettomuuden esineesen, joka jo on saanut niin paljon pahaa aikaan. Niin, tässä on nyt noitakalu, joka on ollut kateissa lähes neljäkymmentä vuotta — tässä on se taikakalu, josta sanotte sukunne onnen riippuvan — tässä vallan ja onnen paha henki, joka nostaa ihmisten mielet kopeaan kapinaan Jumalaa vastaan, tekee heidät itsekkäiksi ja julmiksi muita ihmisiä kohtaan — ja nyt se on minun hallussani, nyt se on minun omani, ja tahdotteko tietää, mitä nyt sillä teen…?
— Minä rukoilen sinua, Kreeta, — huudahti kreivi niin ankaran mielenliikutuksen vallassa, ettei voinut vuoteeltaankaan kohota.
— Tahdon sanoa teille, mitä nyt teen tälle pahalle hengelle, — jatkoi reipas nainen hänelle tavattomalla innostuksella. — Tuossa ikkunan alla kohisevat linnanlahden aallot … minä hautaan iäksi päiväksi kuninkaan sormuksen sen syvyyteen, ja te ja lapsenne tulevat siunaamaan minua teostani.
Ja samassa särki hän ruudun, astahti takaperin ja valmistautui nakkaamaan sormusta niin tarkasti ja niin kauas kuin hänelle oli mahdollista. Juuri samassa silmänräpäyksessä lennähti musta lumipilvi auringon eteen, ja huone kävi miltei pilkkopimeäksi.
— Hetkinen vielä! Lyhyt hetkinen vain! — rukoili Bertelsköld, saaden tuskin sanaa suustaan.
Kreivin muuten heleä ääni oli nyt niin tavattoman kaiuton, että Kreeta epäili. — Mitä vielä tahdotte? — kysyi hän, vasten tahtoaan vapisten.
— Pyydän vain … viiden minuutin aikaa. Paina sormus sormeeni… Jos viisi minuuttia kuluu … eikä kohtaloni sillä ajalla muutu … niin että sormus osoittaa voimaansa … niin se on sinun … muuten … se on minun!
— Synnillinen, surullinen taikausko! — sanoi Kreeta. — Ja sillä ehdolla siis annatte minulle sormuksen vapaaehtoisesti?
— Annan.
— Ja jos ne viisi minuuttia kuluvat ilman suuria muutoksia, lupaatteko sitten kääntää mielenne tästä maailmasta eikä koskaan enää uskoa tuon onnettoman sormuksen voimaan?
— Lupaan.
— Olkoon sitten, anna minulle anteeksi, rakas Jumala, jos teen syntiä hänen pyyntöönsä suostumalla ja kiusaan sinua ihmiskeinoihin turvaamalla! Tässä on sormus!
Ja hän painoi sen kreivin sormeen. Sitten peitti hän särjetyn ikkunan, suojellakseen sairasta kylmältä. Noin minuutin aika kului hiljaisuudessa. Hetkisen perästä vilahti aurinko näkyviin. Tämä aivan tavallinen tapaus sai kumminkin sekä kreivin että papinvaimon vapisemaan. Mutta sitä kesti vain muutaman sekunnin ajan. Aurinko katosi taas pilviin.
Olipa melkein niinkuin olisi kuullut kahden sydämen sykkivän.
— Aika on kulunut, — sanoi viimein Kreeta. Nyt näette, kuinka mielettömiä uskoitte. Antakaa minulle kiusaaja takaisin, ja se on iäksi päiväksi vajoava aaltojen syvyyteen.
— Vielä on minuutti jäljellä! — kuiskasi Bertelsköld, jonka silmät muuanne kääntymättä seurasivat suuren, oven pielessä riippuvan seinäkellon viisarin hidasta kulkua.
Kreeta pudisti päätään. — Maallisten toiveiden viimeinen oljenkorsi! — sanoi hän säälien. — Vielä kerran liikauttaa aika siipeään, ja sitten on kaikki lopussa.
Tuskin oli hän sen sanonut, kun askelia kuului, ja oven ripaan tartuttiin. Jos huoneessa olisi ollut valoisampi, olisi Kreeta nähnyt, kuinka Bertelsköldin haamu muuttui, niin että hänen kalpeille kasvoilleen yht'äkkiä kohosi hehkuva puna.
Maaherra, parooni Creutz, astui sisään. Jo hänen synkkä surupukunsa osoitti, että jotakin erikoista oli tapahtunut.
Hän läheni kreivi Bertelsköldiä ja sanoi lempeällä ja totisella äänellä: — Tulen antamaan teille tietoa eräästä surusanomasta, jonka äskettäin tänne tullut ruotsalainen posti vihdoin viimeinkin on tuonut Suomenkin rantamille. Hänen majesteettinsa, meidän armollinen kuninkaamme Kaarle XI ei enää ole elävien joukossa. Hän on jo tämän huhtikuun 5. päivänä silmänsä Herransa ikuiseen uneen ummistanut, jonka jälkeen hänen valtaistuimensa perillinen, meidän nyt hallitseva kuninkaamme Kaarle XII on Ruotsin maan valtaistuimelle astunut. Rauha vainajalle! Hän on useissa kohdissa ollut oikea maan isä, ja jos hän lieneekin inhimillisesti erehtynyt, on hänet kumminkin aina luettava Ruotsin valtakunnan parhaitten kuningasten joukkoon. Suokoon Jumala, että hänen poikansa hallituskausi tulee olemaan onnellinen.
Bertelsköld nyökäytti päätänsä heltynein mielin.
— Sen jälkeen, — jatkoi maaherra, — on minulla iloisempia tietoja teille itsellenne ilmoitettavana. Vihamiehenne Gyllenborg on menettänyt valtansa. Nykyinen armollinen kuninkaamme, joka, jos huhu totta kertonee, ei ole reduktsionin ystävä, on käskenyt, että kanne teitä vastaan on peruutettava ja kuninkaallinen asiamies Janssen viralta pantava ja nuhdeltava häntä ankarasti hänen sopimattomasta käytöksestään, joka nyt enää on tarpeetonta, koska kuulin miehen hukkuneen. Hänen majesteettinsa on käskenyt minua teille erittäin ilmaisemaan, että hän paheksuu sitä vääryyttä, mikä teille on tapahtunut, ja kehoittaa hänen majesteettinsa teitä samalla, niin pian kuin terveytenne sen sallii, saapumaan Tukholmaan ja rupeamaan jäseneksi kuninkaan ja valtakunnan neuvostoon.
Huoneessa oli niin pimeä, ettei kumpikaan huomannut, kuinka Kreeta, joka oli vetäytynyt vuoteen uutimien taa, kauhistuneena peitti kasvot käsiinsä. Bertelsköldiin nämä uutiset tekivät toisenlaisen vaikutuksen. Sen sijaan, että olisi vastannut, veti hän parooni Creutzin lähemmä itseään, näytti hänelle vasemmassa kädessään olevaa sormusta ja kuiskasi: Tämä sormus … Torstenille … sanokaa hänelle … kuningas … ja kansa … aateliston avulla…
Kenties oli jalo parooni jo hiukan tottunut kreivi Bertelsköldin haaveiluihin tämän sairastaessa. Oli miten oli, mutta toivoen voivansa ilahduttaa vierastaan, joka nyt oli kohonnut arvossa häntä niin paljon ylemmä, jatkoi parooni Creutz: — Kun mainitsitte poikanne Torstenin, niin tahdon ilmoittaa, että kreivittärenne ja tyttärenne voivat hyvin. Olen kuullut sen sisareltani, ja tässä ovat molempain poikainne kirjeet. Tahtomatta kertoa samaa, mistä hekin varmaan kirjoittavat, rohkenen vain tuttavuuden vuoksi ilmoittaa, että poikanne Torsten, niin nuori vielä kuin onkin, on erinomaisten tietojensa nojalla saanut paikan kuninkaan kansliassa, samalla kun poikanne Kustaa reippautensa vuoksi joka päivä saavuttaa yhä enemmän nuoren hallitsijamme suosiota. Mitäs tästä kaikesta sanotte, jalo vieraani? Jos ette nyt heti paikalla parane, niin se ei ole minun syyni. Ja vielä sittenkin on minulla teille pieni loppuherkku tarjottavana. Niihin melkoisiin kustannuksiin nähden, joita te ja isänne olette maan kaunistamiseksi Mainiemen linnaan uhranneet, on armollisen kuninkaamme tahto, että elinaikananne saatte hallita tilaa tahtonne mukaan. Kuolemanne jälkeen siirtyy tila Turun läänin rykmentin everstin virkataloksi, koska, niinkuin kuninkaallinen majesteetti leikkiä laskien on virkkanut, poikanne Kustaa todenmukaisesti joka tapauksessa tulee olemaan lähin jälkeläisenne. — Mutta ette edes kiitäkään minua. Hyvä kreiviseni, mitä tulee minun ajatella teistä? Te hymyilette, luulen ma, — hyvä merkki! Lyönpä vetoa, että huomenna olette terve; me lähdemme yhdessä metsästämään, varokoon karhu turkkiaan; olen onnellinen päästessäni metsälle niin kokeneen metsästäjän seurassa! Tavattoman pimeä päivä kevätpäiväksi… Ah, nyt pilkistää aurinko esiin… Mutta…
Niinkuin tumma, musta harso yht'äkkiä olisi pudonnut pois luonnon otsalta, välähti aurinko kaikessa kirkkaudessaan, ja kevätloistollaan linnan ruutujen läpi tunkien valaisi hämmästyneen linnanpäällikön kasvoja, polvistuneen naisen kyyneltyviä silmiä ja Mainiemen kuoleman uneen nukkuneen kreivin, Bernhard Bertelsköldin jaloja piirteitä. Hänen ihmeen ihana, ennen niin mustien, mutta nyt ajan hopeoimien kutrien ympäröimä päänsä johti vielä kuoltuakin mieleen hänen jalon, hienotunteisen, ylpeän ja sankarimaisen urhean luonteensa. Hän nukkui niinkuin mennyt aika nukkuu pois uuden ajan päivänpaisteessa.
Aurinko, joka nyt Turun linnaa valaisi, oli ylevämielisen, urotöistä kuuluisan, hengen ja aineen maailmoissa yhtä jättiläisvoimaisen seitsemännentoista vuosisadan ilta-aurinko. Sen ilta oli nyt tullut. Kun Kaarle XI:n tähti laski, nousi taivaanrannalle kaksi uutta, vielä mahtavampaa ja paljon loistavampaa tähteä, toinen lännessä, toinen idässä. Se sinertävä juova, jota Bertelsköld turhaan oli meren jäiden seasta etsinyt, oli nyt laajennut kimmeltäväksi ulapaksi, jolla laineet vapaina liikkuivat — ja nyt oli kevät kaikkialla hengen valtakunnissa, ja epäuskon jäät alkoivat sulaa, ja ihmisajatuksen iäti lainehtivat aallot alkoivat yhä vapaammin vyöryä äärettömyyden ja ikuisuuden avaruuksia kohden aikojen etäisten rantain tuolla puolen.
Pysähtykäämme tähän kevättä ihailemaan. Lumen, joka sulaa, tulee aina muistaa, että sen taivahan aurinko sulattaa; vihannan, nousevan nurmen tulee aina muistaa, että nietokset ovat suojelleet sen juuria hallalta. Vanhuus menköön, nuoruus astukoon rakastavana sijaan!
Ja näin päättyy kertomus keväisenä iltana. Jumala tietää, milloin vaaraimet metsässä kypsyvät.