3. BERTELSKÖLDIN PERHE.
Kaksi päivää kului Mainiemessä suuria valmistuksia tehtäessä. Tunnustaa täytyy, että hovimestari oli tavattoman ponteva mies. Kahtena, kolmena hän liikkui, oli saapuvilla kaikkialla. Hänen käskiessään oli jokainen käsi pakotettu tekemään työtä neljän edestä. Linna muuttui uskomattoman lyhyessä ajassa kokonaan toisen näköiseksi. Työt tarkoittivatkin ainoastaan ulkonäköä. Milloin täytettiin jokin seinän halkeama; milloin peitettiin rapistunut paikka uudella maalilla; kaikki käytävät siistittiin, somistettiin; kaikki paraatihuoneet verhottiin uusilla tapeteilla; huoneisiin levitettiin kalliita mattoja; puutarhassa pantiin suihkulaitos kuntoon; piha kaunistettiin nuorilla koivuilla, jotka tosin olivat hakatut ja tuomitut muutamain päiväin perästä lakastumaan — mutta mitäpä siitä? Hovimestari oli niitä, jotka katsoivat kuoren tärkeämmäksi kuin ytimen ja joiden mielestä hetken loisto on pääasia, vähät siitä, joskin kaikki tulevaisuudessa kuihtunee.
— Hyvältä näyttää, — sanoi hän, tyytyväisesti silmähtäen nopeasti suoritetun työnsä hedelmiä. — Enemmän kultaa — enemmän, enemmän vain pohjattomaan kuiluun. Kreivi on oleva tyytyväinen, työni menestyy! — lisäsi hän hiljaa hymyillen ja samalla synkistyen.
Mestari Pietari oli ylen huonolla tuulella. Hän mörisi kuin kahlekoira kaikille, joita kohtasi. Mitä enemmän hovimestarin otsa kirkastui, sitä enemmän tilanhoitajan kasvot synkistyivät. — Kurja Mainiemi! hän huokaili.
Kolmannen päivän illalla oli kaikki väki juhlavaatteihin puettuna, ja koko pihamaa ja melkoinen kappale tietä ripoteltu lehtiä ja kukkasia täyteen.
Näin odotettiin ja odotettiin. Mutta Turusta tulevaa sanantuojaa, jonka puolta tuntia ennen piti julistaa kreivittären tulo, ei kuulunutkaan. Viimeinkin tuli hän myöhään yöllä tuoden sen sanoman, että oli vastatuuli saaristossa ja että Tukholmasta lähtenyt laiva oli jäänyt ankkuriin Korppooseen. Se oli tavallista silloin ja kauan sen jälkeenkin, ennenkuin vielä tunnettiin höyryvoiman ihmeitä.
Useat odottavista nolostuivat. Mutta hovimestari katsoi asiaa toiselta kannalta. — Meillä on vielä yksi päivä, — sanoi hän, — ja se on käytettävä. Enemmän kultaa, vielä enemmän.
Ja Turusta pantiin noutamaan kalliita maljakoita kukkineen ja harvinaisine kasveineen, jotka asetettiin pitkin portaita ja käytäviä; riemuportteja, köynnöksiä ja lehdityksillä koristettuja, rakennettiin tien yli, ja noille kuudelle metsästäjälle valmistuivat heidän uudet, hopeakudoksilla koristetut samettipukunsa. Mutta vieläkin yhden päivän viipyivät odotetut, ja sitten taas päivän ja jälleen päivän, vastatuulen tähden. Ja yhä kylvi hovimestari kultaa menemään, ja joka päivä hakattiin uusia koivuja ja hankittiin uusia kukkia, ja päivä päivältä kasvoivat komeus ja laitokset kreivittären vastaanottoa varten. Hovimestari meni innoissaan niin pitkälle, että maalautti punaiseksi kaikkien seudun talonpoikaistupien maantielle päin olevat seinät. Yksin aidatkin koristeltiin viireillä ja pihlajankukka-kiehkuroilla, jotka levittivät hurmaavaa lemua. Mutta teille kokonaisen penikulman päähän linnasta ruiskutettiin vettä pölyn poistamiseksi.
Ja viimein seitsemäntenä päivänä hovimestarin tulon jälkeen saapui iltapäivällä sanansaattaja vaahtoisen hevosen selässä ja julisti, että kreivitär Bertelsköld oli ennen iltaa oleva täällä, oltuaan päivällisillä Turussa maaherran, vapaaherra Lorenz Creutzin tykönä.
Nyt ei tarvinnut kauemmin epäillä. Neljä kertaa oli hovimestari harjoittanut linnan alustalaisia innostustaan ilmaisemaan, nyt vaadittiin sitä vielä viidennen kerran. Kello seitsemän aikana illalla näkyivät neljät kreivilliset vaunut tulevan, kaksi esiratsastajaa ja neljä ratsastavaa lakeijaa jäljessä saattovartijoina. Ilta oli kaunis, ja hauskan vaikutuksen tekivät laitokset. Niin pitkälle kuin silmä voi seurata tien mutkia, oli kaikkialla pelkkää vihannutta, kukkia, lehdityksiä, kunniaportteja ja juhlapukuja, hattuja huiskuteltiin ja hurraahuudot kaikuivat. Ei olisi keisarinnaakaan voitu näin maalaiskylässä sen suuremmalla komeudella ottaa vastaan.
Kun neljän valkoisen hevosen vetämät etumaiset vaunut ajoivat linnan portista sisään, annettiin merkki ja sinikeltainen Bertelsköldien vaakunalla merkitty viiri nousi jokaiseen linnan viiteen torniin, ja puolella tusinalla vanhoja, rannalle asetettuja tykkejä ammuttiin tulijain tervehdykseksi. Seurakunnan kirkkoherra, isä Johannes, oli ehdottanut, että kreivitär otettaisiin riemuvirrellä vastaan, mutta hovimestari oli sen kieltänyt, ja arvoisa kirkkoherra sai, ainoastaan sillä ehdolla että tekisi sen hyvin lyhyesti, luvan tervehtää linnan emäntää hengellisellä tervetuliaispuheella.
Isä Johannes teki tehtävänsä parhaan ymmärryksensä mukaan. Se ihme tapahtui, että puheessa oli vain kuusi tahi seitsemän latinalaista puheenpartta, mitkä olivat sen ajan parhaita kaunopuheisuuden koristuksia, mutta sitävastoin sovelias lukumäärä raamatunlauseita. Hän vertasi kreivitärtä Saaraan, Aaprahamin vaimoon, joka palvelijoineen samosi luvattuun maahan, ja toivotti, että Rebekan ja Raakelin siunaus vihmasateen tavoin lankeisi armollisen rouvan ja kaiken hänen perheensä päälle. Hän vertasi hänen lapsiansa Saaronin liljoihin ja Kidronin kukkasiin, flor es in horto Domini, ja toivotti että Salomon viisaus ja Gideonin urhoollisuus tulisi heidän ajalliseksi perintöosakseen, mutta kunnian kruunu heidän iankaikkiseksi omaisuudekseen. Eikä unhottanut hän verrata itseään Jaakopin huoneen ovenvartijaan ja lausui mielevästi sen toivomuksen, että, jos se oli Jumalalle otollista, täällä, heidän kreivillisten armojensa turvissa, hunajaa ja mannaa sataisi näiden Mooseksen lapsien päälle heidän vaivainsa korvessa ja … ja…
— Mutta lopettakaahan jo, isä Johannes, muutenhan teette meistä kaikista juutalaisia, — kuiskasi hovimestari huolestuneena nykäisten kirkkoherraa kauhtanasta. — Ettekö näe, että hänen armonsa jo alkaa tuskastua?
Ylhäisen kreivittären kauniissa kasvoissa näkyi todellakin jo kyllästymisen ensi oireita. Hän, jonka vuoksi kaikki tämä komeus oli hankittu ja jota tervehdittiin näin kaunopuheisilla vertauksilla, näytti olevan keskikokoinen nainen, tuskin yli viidenkolmatta vuoden, vaikka hän vanhimman poikansa rinnalla oli arvattava vähintään yhdenneljättä ikäiseksi. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, miltei kärsivät, erinomaisen hienot ja säännölliset, hyvin lempeät, vaikkakaan eivät suorastaan kauniit; silmät siniset, tukka vaalea, otsa avonainen, ja etenkin suu erinomaisen kaunis helmivalkeine hampaineen. Hän oli puettu pitkään, vaaleanharmaasta sametista tehtyyn, kultahakasilla varustettuun ja kalliilla turkiksilla sisustettuun matkakaapuun, joka kyllä tuntui vähän liian varovaiselta tähän vuodenaikaan; koristelematon musta hattu ja valkoinen harso enensivät vielä kasvojen tavatonta kalpeutta, joihin kumminkin vieno puna ilmaantui, hänen keskeyttäessään ujostelevan kirkkoherran onnentoivotukset sanomalla: — Paljon kiitoksia, hyvä kirkkoherra!
Sitten kääntyi hän, vaunun astuimella vielä seisoen, lukuisan, vaunujen ympärillä tungeksivan väkijoukon puoleen, ja sanoi äänellä, joka oli kovin heikko kuuluakseen muille kuin likinnä seisoville: — Kiitän teitä kaikkia, hyvät ihmiset, hyvästä tahdostanne, ja toivon, että arvoisan kirkkoherranne toivomukset Jumalan avulla tulevat toteutumaan.
Uusi riemuhuuto remahti vastaukseksi näihin sanoihin, vaikkeivät etempänä olevat tietäneetkään, mistä syystä nyt taas huudettiin. Mutta ympärillä seisovat olivat huomaavinaan, että kreivitär oli lausunut nuo harvat sanat tosin kyllä lämpimästi ja lempeästi, mutta kuitenkin tuolla omituisella alentuvalla tavalla, joka osoitti, ettei hän niinkään suuresti hämmästynyt kaikista näistä hänen kunniakseen tehdyistä laitoksista, vaan päinvastoin näkyi hyvinkin tottuneen semmoisia alamaisen huomaavaisuuden osoituksia ottamaan vastaan.
Niinpiankuin voi tehdä sen ketään loukkaamatta, vetäytyi kreivitär huoneihinsa linnaan, jossa hänet otti vastaan Kreeta muori; väkijoukolla oli sen sijaan yltä kyllin huvia hänen seurueensa tarkastamisessa. — Kuka on tuo pitkä, laiha ja mustaverinen nainen, jonka käsivarteen hänen armonsa nojaa? — kysyi Riitta-muori eräältä hätiköivältä kamaripalvelijalta.
— Hänen armonsa seuranainen, muuan köyhä neiti Sinclair, — vastasi kamaripalvelija.
— Kah kaikkiakin, — sanoi Riitta, luulinpa häntä ainakin paroonittareksi; hän näyttää yhtä ylhäiseltä kuin hänen armonsa itse. Entä tuo toinen ruudukkaiseen villakaapuun puettu nainen, kuka hän on? — jatkoi Riitta, osoittaen erästä vaaleaveristä ja hyväluontoisen näköistä, mutta niin nuoreksi miltei liian lihavaa tyttöä.
— Neiti Linderoth, armollisen neidin opettajatar, — kuului lyhyt vastaus.
— Senpä olisin saattanut kysymättäkin arvata, — sanoi Riitta; — ei ole siinä tytön tyllerössä enemmän aatelista verta kuin minussakaan. Mutta katsokaapas, tuolla auttaa hän pikku neitiä vaunusta. Jumala siunatkoon sitä lasta, mikä kaunis Jumalan enkeli hän on! Ja kuinka hän on mammaansa! Ja tuo, joka yhdellä hyppäyksellä vaunuista laskeutui, totta se lienee vanhin kreivi, pikku Torsten! Ja kuinka iso ja komea hänestä on tullut! Ja kuinka hän on pappaansa!
— Pitäkää suunne kiinni, ystäväiseni, — tiuskaisi kamaripalvelija, —
älkääkä vaivatko heidän armojensa korvia tyhmillä lörpötyksillänne.
Muuten sanon teille, ettei se olekaan kreivi Torsten, vaan nuori kreivi
Kustaa Aadolf. Kyllä ei kreivi Torsten hyppäisi vaunusta sillä lailla!
Ne kaksi lasta, jotka olivat istuneet opettajattaren kanssa toisissa vaunuissa, ansaitsivatkin, ainakin ulkonäkönsä puolesta, Riitta-muorin heihin tuhlaaman kiitoksen. Ebba-neiti oli äitinsä ilmeinen kuva, jota kaunistivat lapsuuden tuoreus ja hyväntahtoisuus. Vaikka kreivittären kasvot muuten olivatkin miellyttävät, puuttui niistä tuo hyväntahtoinen piirre. Kustaa Aadolf Bertelsköld taas oli reipas, voimakas, tulinen, hilpeä ja vallaton poika, tukka musta kuin isällä, niin musta, että se miltei sinerti, silmät mustat ja elävät, ruumiinrakenne hänen vuosikseen vahva ja jäntevä. Vaunuista alas hypättyään juoksi hän ensi töikseen taputtamaan hevosia kaulalle, kaatoi sivumennen erään kamaripalvelijan jalkakammilla kumoon, sieppasi sitten sisarensa vyötäisistä kiinni ja kantoi hänet ylös suuria rappusia harpaten kaksi kolme porrasta kerrallaan. Kaiken tämän suoritti hän muutamissa silmänräpäyksissä.
Kolmannessa vaunussa istui kreivi Torsten opettajansa kanssa. Torsten Bertelsköldin ulkonäkö ei herättänyt katselijain huomiota likimainkaan niin paljon kuin veljen ja sisaren. Hän vivahti sekä isäänsä että äitiinsä, tukka oli vaalea ja silmät ruskeat, muuten näkyi hänessä jonkinlaista ylpeyttä yhdistettynä tunteelliseen, heikkohermoiseen ja kivulloiseen ulkomuotoon. Nuorukainen hän oli, 14:n vanha, mutta näytti paljon vanhemmalta. Hän istui paksuun, turkiksilla sisustettuun kaapuun käärittynä, nojasi, vaunusta astuessaan, opettajansa olkapäähän ja astui kartanon poikki miltei horjuvin askelin, tervehtimättä ketään ympärillä seisovista. Opettaja, maisteri Schönberg, vanhaa, mutta köyhtynyttä ja rappiolle joutunutta aatelista sukua, näytti olevan noin 40-vuotias mies, laiha, kalvakka ja kuivan näköinen.
Neljännessä vaunussa istui neljä kamarineitsyttä vaalimassa kaikenlaisia huviksi ja hyödyksi aiotuita kaluja, joista mainittakoon kaksi sylikoiraa, Ebba-neidin mielikissanpoika, marakatti nimeltä Bobbo, kaksi papukaijaa ja eräs hollantilainen kääpiö nimeltä Dick. Jäljessä tuli vielä useita kuormavaunuja kuljettaen kaikenmoisia kesätarpeita, joista ei mitään ajan ylimykselliseen ylellisyyteen kuuluvaa saanut puuttua. Katselijat eivät kyllästyneet töllistelemästä noita kummallisuuksia, joista useat olivat heille nimeltäänkin tuntemattomia. Enintä huomiota herättivät kumminkin kääpiö, marakatti ja papukaijat. Mutta näidenkin maine oli vielä himmenevä.
— Kas, mimmoinen pieni ja nätti herra! — Mikä sen pikku herran nimi on? — huudahti Riitta-muori mielinkielisesti, kumartuen vaunuun katsomaan, paremmin nähdäkseen marakattia, joka istui siellä, korea hattu päässä, loukkoon kyyristyneenä. Bobbo arvattavasti luuli tätä kehoitukseksi likemmän tuttavuuden tekemiseen, sillä yksi hyppäys vain, hän istui kahdareisin Riitta-muorin niskassa ja alkoi käherrellä hänen hiuksiaan tavalla semmoisella, että ämmä lähti kohti kurkkuaan parkuen juoksemaan, luullen paholaisen ihka elävänä hänen selkäänsä hypänneen. Sanna-muori, joka oli ollut Turussa ja kiilloittanut piispavainajan kauluksia, oli useammin kuin yhden kerran nähnyt marakatteja torilla näyteltävän ja alkoi ylenkatseellisesti puhua "ihmisistä, jotka eivät ymmärtäneet erottaa ihmisiä eläimistä". Sentähden, kun pieni Dick, kääpiö, aikoi astua vaunusta ulos, piti Sanna-muori varansa, otti hänet syliinsä, silitteli häntä kuin kissaa ja sanoi: Kis, kis, kuinka kauniit vaatteet sillä on, oi oi, niin kaunis takki, kissa mirriseni! — Mutta Dickistä mokomat mairittelut eivät olleet ollenkaan mieleen, hän iski kyntensä ällistyneen ämmän poskiin ja huusi vihasta tirskuen: — Kissa olet sinä itse enkä minä, sen tuhannen naaras!
Jos Riitta-muori parkui vast'ikään, niin parkui nyt Sanna-muori kymmentä kertaa kovemmin. Ämmän huudoista syntyneen hälinän kestäessä kuului kavion kapsetta portilta, ja kartanolle ilmestyi kuusi pulskeata ratsuhevosta, kukin ratsupalvelijansa kanssa, sekä niiden etunenässä murjaani, koreaan, hopealla kirjattuun jakkuun puettu, mutta musta kuin synti. Kauhistus oli yleinen; katselijat hajausivat joka haaralle. Joko nyt murjaani närkästyi herättämästään inhosta tai tahtoi hän huvikseen vielä enemmän pelästyttää taitamatonta joukkoa, hän irvisti julmasti ja pisti kielensä ulos näyttäen kaksi riviä valkoisia ja teräviä hampaita. Alettiin huutaa, manata ja rukoilla. Sanna-muori toipui toki siksi, että ennätti saada mietityksi, miten perkele tietystikin kulkee mukana siellä, missä ihmiset ovat kissoiksi muuttuneet ja kissat ihmisiksi; mutta, lisäsi hän riemuiten, pappia se kuitenkin pelkää; eipähän tohtinut tulla tänne, ennenkuin sen jumalanmiehen puhe oli loppunut.
Oikeastaan oli asianlaita niin, että murjaani, jolla oli tuo musta nimi Nero, oli kreivittären tallimestari ja oli hiljalleen tullut jäljestäpäin Turusta, ratsuhevosia kuljettaen.
Linnaan tulonsa jälkeisenä aamuna istui kreivitär Bertelsköld komeassa sänkykamarissaan, katsellen Mainiemen salmen ihanaa näköalaa sill'aikaa, kun hänen kamarineitsyensä asetteli hänen tuuheaa tukkaansa ylös samalla tarkkuudella, kuin jos olisi ollut mentävä loistaviin juhlapitoihin Ruotsin pääkaupungissa. Pöydällä kreivittären edessä oli hopeinen tarjotin ja sen päällä kiinalaiset posliinikalut, joista hän vast'ikään oli suklaata aamujuomakseen nauttinut; hänen kullalla kirjattuihin tohveleihin pistetyt jalkansa lepäsivät vaatetuspöydän eteen asetetulla silkkityynyllä, ikäänkuin ei pehmeä persialainen mattokaan olisi ollut kyllin hieno ja lämmin sitä tallaavalle jalalle. Viereisestä huoneesta kuului papukaijain ilkeää kuherrusta, joka kokonaan olisi estänyt linnunlaulun rannan koivuista kuulumasta, vaikka tämä olisikin voinut tunkea huolellisesti suljettujen ikkunain läpi.
Kello oli 7:n paikoilla, ja luonto loisti niinkuin se vain voi kesäkuun kosteisena aamuna loistaa. Ihana oli näköala tuuheille, lehväisille rannoille päin, joiden välitse peilikirkkaat lahdelmat luikertelivat niinkuin hopeanauhat vaaleanvihreällä samettimatolla. Meri, tuo valtava ja iso, joka syvinä hyökyinä kohoili tuolla taampana, oli tänne lähettänyt ainoastaan leppeimmät tyttärensä, nuo kaidat lahdet ja salmet, jotka armaasti syleilivät pihlajilla, koivuilla ja kukkivilla tuomilla reunustettuja niemiä ja saaria.
— Vedä ikkunaverho paremmin syrjään, Kaarina, — sanoi kreivitär ihastuksissaan tuosta lumoavasta näköalasta. — Bertelsköld oli oikeassa, — lisäsi hän ajatuksiinsa vaipuen — tämä maa, niin köyhä kuin onkin, on kuitenkin ihana, miltei yhtä ihana kuin Länsi-Göötanmaani.
— Teidän armonne älköön vilustuttako itseään, — virkkoi kamarineitsyt mielipalvelijan toimeliaalla tuttavuudella. — Oi, taivaan kirkkaus, kuinka teidän armonne tänäpäivänä on kaunis, oikein ihastuttava; lyön vetoa, että kreivi sanoisi samaten. Kukapa olisi uskonut, että tuo ilkeä merituuli ja tämä kylmä Suomen ilma tekisi niin hyvää teidän armollenne! Anteeksi … vielä yksi kihara … kas noin. Mutta kannattaako todellakin olla noin viehättävä näille tyhjille seinille tai tuota ikävää pappia tai noita muita tomppeleita varten tässä moukkain maassa. Oi, teidän armonne!
— Mitä huokaat, hupsu!
— Oi, teidän armonne, Suomi on sittenkin iljettävä maa, minkätähden piti meidän tänne lähtemän? Erämaita ja mäntymetsiä, noita joka kannon takana, entä sitten kieli, kiks, kaks, kuks! Ajattelen Ranskanmaalla ja Italiassa suorittamiamme matkailuja. Siellä voi ihastua maalla asumaan. Missä ikänä käveli, sai oikein kylpeä kukkasissa ja tuoksuissa; hunajaa kaikilla huulilla, joka askelella markiisi, joka pensaassa kreivi. Oli se sentään viehättävä, se kaunis kreivi d'Ayrac Rouenissa.
Kamarineitsyt odotti, että hänen rohkea huomautuksensa loihtisi hymyilyn kreivittären huulille tai punan hänen poskilleen, mutta sen sijaan näkyi äkillinen kalpeus kreivittären kauneilla poskilla. — Missä Sinclair on? — kysäisi hän keskeyttäen.
— Näen hänen tulevan tuolla puutarhassa. Hän kävelee kirja kädessä; ei hän näe eikä kuule. Mutta … hän seisahtuu, hän näyttää hämmästyneeltä. Niinpä tosiaankin, hän huutaa apua. Hän hosuu ympärilleen tulipunaisella saalillaan … hän juoksee … ei kukaan kuolevainen ole tätä ennen nähnyt neiti Sinclairin juoksevan! … nyt hän taas seisahtuu. Mutta mikä on hänellä hätänä? Mutta katsokaa, teidän armonne, katsokaahan. Tämä on kovin hullunkurista!
Ja vallaton kamarineitsyt remahti niin makeaan nauruun, ettei kreivitärkään malttanut olla ikkunan luo tulematta. Itsensäkin täytyi hänen hymähtää sille, mitä näki. Neiti Sinclair seisoi puutarhan muurin vierellä, mistä hän ei enää päässyt eteen eikä taakse, ja hosui riivatusti punaisella saalillaan ympärilleen, peloittaakseen pois kalkkunakukkoja, jotka kaulat kurollaan ja pyrstöt levällään häntä ahdistivat; ja jota enemmin hän saalilla hosui, sitä hurjemmiksi hänen höyhenpukuiset vihollisensa kävivät.
— Olenpa varma siitä, että kaikki tyyni on Kustaa Aadolfin ilveitä, — sanoi kreivitär voimatta pidättää nauruaan, vaikka olikin pahastunut. — Juokse alas, Kaarina, ja pelasta neiti; lähetä tänne tuo huimapääni, jos näet hänet.
Kaarina meni ja tuli kohta takaisin Kustaa Aadolfin ja pelastetun neidin kanssa; tämä jälkimmäinen oli närkästyksestä yhtä punainen kuin hänen saalinsa. Paikalla pidettiin tutkinto. Kustaa Aadolf selitti olleensa tallissa Neron kanssa hevosia ruokkimassa. Sitten oli hän ollut isännöitsijän kanssa pellolla ja koettanut "opetella kyntämään." Sitten oli hän sattunut aukaisemaan puutarhan portin kalkkunoille…
— Sen teki kreivi tahallaan, kun näki minun siellä kävelevän, — sanoi neiti terävästi.
— Niin, — sanoi Kustaa Aadolf rohkealla suoruudella, joka sopi hänelle oivallisesti, — minun kävi sääliksi, että neidin piti kävellä niin yksinään, ja tahdoin hankkia neidille sopivaa seuraa.
Jos äidin sydän olikin taipuisa puolustamaan kaunista, mustasilmäistä, iloisen ja rohkeamielisen näköistä pahantekijää, niin kreivitär toki ymmärsi sen mestarillisesti salata. — Aatelismiehen ei sovi oppia tapojaan tallissa, — sanoi hän ankarasti, — ja vielä vähemmän astua kuin talonpoika auran perässä. Sitäpaitsi olet käyttäytynyt sopimattomasti neiti Sinclairea kohtaan. Tahtoni on, että pyydät häneltä anteeksi.
Kustaa Aadolf puri huultansa. — Pyydän teiltä anteeksi, äitini! — sanoi hän.
— Mutta minä vaadin, että pyydät anteeksi neidiltä.
Poika oli vaiti vähän aikaa. Sitten sanoi hän sukkelasti: — Ei, äitini, aatelismiehen ei sovi pyytää anteeksi siltä, jota kalkkunat ovat ahdistaneet. Luuletteko minun olevan velvollinen antamaan neidille hyvitystä? Olkoon, en kieltäydy siitä, jos hän tahtoo tapella kanssani.
Tuskin huomattava hymy ilmaisi, että heikko äiti, jonka lujuus oli enemmän näennäinen kuin todellinen, vaivoin voi pysytellä ankarana. Samassa tuli vanhempi veli, kreivi Torsten, ja kuuli tuon taistelu vaatimuksen. — Kustaa ei pelkää muuta kuin yhtä vihollista, — sanoi hän, — ja se on ikävyys.
— Olet oikeassa, — sanoi äiti, iloisena keksiessään keinon, joka oli hänen lemmikkiään vähemmän nöyryyttävä. — Suvaitkaa, neitiseni, minun pyytää anteeksi uppiniskaisen poikani puolesta. Mutta sinä, Kustaa Aadolf, menet heti kohta ylös huoneeseesi ja pysyt siellä iltaan asti arestissa. Se olkoon rangaistuksesi tällä kerralla.
Tuomittu pahantekijä kumarsi kankeasti ja totteli. Tuskin oli hän tullut huoneesta ulos, ennenkuin pieni Ebba, joka oli kuunnellut oven takana, lensi häntä kaulaan ja itku kurkussa huudahti: — Älä ole pahoillasi, Kustaa, tahdon olla koko päivän luonasi. Kaikki vauvani haen sinulle, kun vain lupaat, ettet, niinkuin viimeksi, ripusta niitä pellinnauhaan.
— Anna minun olla, — sanoi poika äreästi. Mutta heti sen jälkeen katui hän, ja kyynelet herahtivat hänen silmiinsä. — Kyllä olisi sinulla hauskempi siellä ulkona, — sanoi hän, — mutta tule kumminkin. Oletpa oikein hyvä, kun huolit minusta. En koskaan enää tee vauvoillesi pahaa.
Veli ja sisar menivät yhteiseen arestiinsa. Mutta makuuhuoneessa syntyi neuvottelu kreivittären, hänen seuranaisensa ja kreivi Torstenin välillä.
— Kustaa Aadolf on kovin taipuisa pahoihin tapoihin, — sanoi äiti puolustaen. Vahinko, ettei hänellä täällä Mainiemessä ole sen parempaa seuraa kuin palvelijat ja talonpojat.
Neiti Sinclair, joka vielä oli suutuksissaan, tahtoi sanoa sanan linnan alustalaisten kovin itsenäisestä käytöksestä. Hän oli juuri puutarhassa ihastuksekseen lukenut erästä Scudéryn uutta romaania, kun häntä äkkiarvaamatta oli alettu ahdistaa … ja siinä oli hän nähnyt puutarharenkien vähän matkan päässä hänestä olevan työssä, mutta ei yksikään ollut jalkaansa liikauttanut hänelle avuksi tullakseen. Olipa vielä isännöitsijäkin kulkenut juuri silloin pihan poikki ja — uskaltanut nauraa…
Torsten otti tämän muistutuksen varteen tavalla, joka oli osoituksena niistä sukuylpeistä periaatteista, mitkä hän aikaisin oli opettajaltaan, ehkäpä osaksi isältäänkin imenyt.
— Mainiemestä, — sanoi hän, — on kovin kauan puuttunut paikalla asuvaa herraa. Väestö on tottunut elämään omin päinsä; sen täytyy tottua siihen vallanalaiseen asemaan, joka sille kuuluu. — Isännöitsijä ei ollut hänestä vastenmielinen; hän näytti olevan kelpo mies, mutta kovin itsevaltainen. Hovimestari oli kertonut vallan moitittavasta uppiniskaisuudesta. Semmoista olisi toiste estettävä tapahtumasta.
Kreivitär katseli mietteissään ihanaa näköalaa. — Anna sanoa isännöitsijälle, — sanoi hän huolettomasti, — ettei hän vast'edes opeta Kustaa Aadolfia kyntämään. Anna sanoa hänelle, että alamaisuus, ulkonainen ja sisällinen, on hänen ja hänen väkensä velvollisuus. Tule, Torsten, ja katso tuonne! Näetkö tuon, tuolla lehtipuiden latvojen takana? Se on meri, Torsten! Oi, kuinka suuruus on ihana, kun se ymmärtää olla lempeä!
Torsten katsoi merelle. Hän huomasi ristiriitaisuuden äitinsä sanoissa, ja vastasi tavalla, jota ei olisi odottanut hänen ikäiseltään: — Mutta, äitiseni, eikö suuruuden suurin velvollisuus ole olla suuri?
— Juuri senpä tähden, — sanoi kreivitär, — sen ei tarvitse halveksia mitään muuta rinnallaan. Näetkö, Torsten, tämä on se Suomenmaa, jota on kuvailtu meille niin autioksi ja jylhäksi. Minusta se kuitenkin on sekä ihana että suurenmoinen.