4. JUHLAPITOJA JA VAAROJA.
Kaarle XI:nnen tarmokas, järkevä, vakainen, miltei juromielinen hallitus oli yht'äkkiä pannut sulun Ruotsin aateliston loistolle, joka oli aivan yli äyräittensä kuohunut aina siitä pitäen kuin Kristiina kuningatar nousi valtaistuimelle. Tulipa äkkiä loppu sekä Ruotsissa että Suomessa kaikista noista komeista ja viikoittain kestävistä juhlapidoista, kilpa-ajoista, turnauksista, ilvenäytelmistä, kaksintaisteluista, viinivirroista, paistetuista karjuista, kullatuista juhlavaunuista, silkin kahinasta ja hopean helinästä. Elämä muuttui hiljaiseksi, milteipä kolkoksi noissa uhkeissa aatelislinnoissa; juhlapitojen hälinä oli loppunut, pöytäin ylellisyys oli vähiin sulanut, komeus oli kalvennut, hopea oli vaeltanut kuninkaan reduktsionin avaamaa tietä valtion rahastoon. Ja sen sijaan tulivat kankeat kiehkuraperuukit, pitkät saarnat, ankarat tutkimukset, raudankova kaksintaistelu-asetus, ja niiden ohessa eräänlainen juro raakuus, johon kuningas itse antoi esimerkkiä. Mutta ikäänkuin pimeyden vallat olisivat harmistuneet siitä jumalanpelosta, vakavuudesta ja ankarasta siveellisyydestä, mikä kaiken tämän ohessa tuli tavaksi ja laiksi, niin alkoi koko pohjolan rauhalle vaarallisin ja mitä suurinta tuhoa tuottava vihollinen samaan aikaan vuodattaa myrkkyään yhteiskunnan sydämeen. Loisto katosi, mutta paloviina tuli sijaan.
Mahtavan aateliston masentajan viimeisinä hallitusvuosina olikin sentähden aivan tavatonta, jopa kerrassaan kuulumatonta, että tuo suurimmaksi osaksi perin köyhtynyt aateli uskalsi edes osaksikaan levitelläidä vanhassa loistossaan, ja jos se joskus tapahtui, niin tapahtui se ainoastaan tienoilla niin etäisillä, joilla ei enää luultu tarvittavan pelätä reduktsioniherrain aina väijyviä silmiä. Oliko näin laita Mainiemen, tulemme kohta näkemään. Varma vain on, että heti kreivillisen perheen sinne tultua, kesällä 1695, alkoi sarja juhlapitoja niin loistavia, niin tuhlaavaisia, etteivät ne juuri näyttäneet sopivan yhteen ajan tavan, rikkauden vaarain eivätkä sen maakyläisen rauhan kanssa, johon kreivitär Bertelsköld oli vetäytynyt heikkoa terveyttään hoitamaan.
Vaikka kreivi Bertelsköld itse olikin nuorempaa Kristiinan luomaa aatelia, kuului kuitenkin hänen puolisonsa, syntyään Sparre, maansa vanhimpiin sukuihin ja otti täydellisesti osaa heidän nykyistä hallitusta kohtaan tuntemaansa tyytymättömyyteen. Valitettavasti ei tässä todenperäisessä kertomuksessa ole säilynyt kaikkien niiden ympärillä asuvaan vanhaan aateliin kuuluvain korkeasukuisten ja uljaiden vieraiden nimiä, jotka siihen aikaan kävivät Mainiemessä ja ottivat osaa sen juhlapitoihin.
Varmana sopinee kuitenkin pitää, etteivät sieltä olleet poissa Kankaisten Hornit — joista kumminkin eversti Eevert Kustaanpoika oli kuollut v. 1687 ja Suomen kenraalikuvernööri Henrik Horn, Marienborgin vapaaherra, v. 1693 — ei Lemunsaaren ylhäinen paroonitar Anna Maria Cruus, syntyjään Horn, eivätkä myöskään Louhisaaren yhtä isoiset Flemingit, jotka silloin olivat siirtyneet kreivillisestä suvusta samannimiseen vapaaherrasukuun. Eikä suinkaan puuttunut sieltä myöskään Turun maaherraa, Cassaritzin vapaaherraa, Sarvilahden, Tyysterinkylän ja äskettäin rakennetun Teijon herraa Lorenz Creutzia, eikä hänen isoista puolisoaan vapaaherratar Hedvig Eleonora Stenbockia, jonka äiti oli syntyjään De la Gardie. Lukuisa joukko Turun ja sen lähiseutujen aatelisia seurasi näitä päämiehiään Mainiemeen.
Kesä oli sateinen ja kylmä eikä juuri sopiva ulkoilmahuvituksiin. Oli kuin olisi sää ollut noiduttua; joka kerta, kun kreivitär oli järjestänyt oikein iloiset pidot taivasalle, alkoi taivas pilvettyä, tuli rankkasadetta ja tuulta, kaikki oli pilalla, ja vieraat saivat huvitella linnan muurien sisällä. Heinäkuun lopulla hän päätti kuitenkin viettää heinäntekoa oikein loistavilla pidoilla ja kutsutti hovimestarin luoksensa. — Hyvä Janssen, — sanoi hän, — luonnonvoimat ovat liittoutuneet minua vastaan; teillä sitävastoin on aina hyvä ilma-onni; määrätkää jokin ensi viikon päivä, jona saan kutsua ystäväni niittäjäisille. Ensi maanantaina esimerkiksi?
Hovimestari oli heti valmis. — Teidän armonne laskee leikkiä, — vastasi hän. — En tiedä tosin muusta onnesta kuin onnesta voida täyttää teidän armonne käskyjä. Mutta maanantaita ja perjantaita pidetään sopimattomina päivinä. Suvaitseeko teidän armonne määrätä tulevan torstain?
— Niinkö myöhään? Ehkäpä olisi siinä tapauksessa syytä odottaa kreiviä. Mutta olkoon, määräämme torstain. Onko teillä rahaa?
— Kreivin lähettämä vähäinen summa on aikoja sitten loppunut, — vastasi hovimestari, — ja minä olen kantanut kaikki, mitä olen voinut isännöitsijältä pusertaa. Sillä miehellä on ihmeteltävä kyky kaivaa kaikki tilan tulot pohjattomiin soihin. Kuitenkin (ja tässä kumarsi Janssen hyvin nöyrästi) tarvitaan vain viittaus teidän armoltanne niinkuin ennenkin…
— Lainaamaanko teiltä, arvelette? — keskeytti hänet kreivitär ylpeästi. — Herraseni, en kaipaa palvelijaini suosionosoituksia. Apuanne tarvitessani olen sen sanova teille.
— Niinkuin teidän armonne käskee, — vastasi hovimestari samaan tapaan kuin ennenkin, mutta hänen silmissään leimahti loukatun ylpeyden salainen salama ja hän hankkiutui lähtemään huoneesta.
— Odottakaa, — virkkoi kreivitär, — luulen kreivin olevan täällä kahden viikon kuluttua. Saatatte siis vielä tämän kerran suorittaa kustannukset; on kysymyksessä vain muutamain päiväin etumaksu. Kuinka paljon olen teille velkaa?
— Aivan mitättömän summan, teidän armonne, jota en voi muistaa, — vastasi silmänpalvelija yhä samaan tapaan. — Muistini on sangen huono kaikkeen muuhun paitsi teidän armonne käskyjä täyttämään.
— Ja tuon muistinne huonouden vuoksi te kai olette antanut minun joka kerta allekirjoittaa kuitin summasta jo ennen kuin olen sen saanutkaan? Janssen … entä jos pettäisitte minua?
— Teidän armonne, tämä epäluulo…! Tahdon heti paikalla teidän armonne silmäin edessä repiä palasiksi nuo onnettomat kuitit, jotka riistävät minulta sen, minkä pidän kalleimpana maan päällä, teidän armonne luottamuksen.
— Se on tarpeetonta, jääkää tänne. Luuletteko neljä sataa hopeatalaria riittävän kaikkiin torstaiksi Turussa tehtäviin ostoksiin — pukuihin, musiikkiin, ilotulituksiin, rypäleihin, maustimiin y.m.
— Jos teidän armonne antaa minun toimittaa ostokset huolellisesti ja säästäväisesti, niin toivon voivani kolmellasadalla talarilla…
— Huolellisesti! Säästäväisesti! — keskeytti kreivitär kiivaasti. — Kerjäläisen palveluksia en teiltä pyydä, herraseni. Tahtoni tunnette; olkaa tarkka ja säästäväinen omissa asioissanne eikä minun. Täksi illaksi teette suunnitelman juhlapitoja varten, ja mitä kustannuksiin tulee, kas tässä…
Kreivitär meni kirjoituspöydän luo ja kirjoitti käsialalla, josta tuskin sai selvää, seuraavan kuitin, jonka antoi hovimestarille:
"Janssenilla on saamista 400 hopeatalaria. Kuitataan.
Ebba Kristiina Bertelsköld, omaa sukuaan Sparre."
Torstai tuli, ja ensi kerran pitkästä ajasta nähtiin poutaisen taivaan ennustavan kaunista kesäpäivää. Kello 8 paikoilla aamulla pyrki hovimestari kreivittären puheille hänen viimeisiä käskyjään vastaan ottamaan.
Kuulumattomin askelin astui hän vastaanottohuoneeseen; kreivitär ei näkynyt hänen tuloaan huomaavan. Hovimestarin katseet hyväilivät salaisella mielihyvällä tuota ihanaa, vielä nuorekasta, keveään aamupukuun puettua olentoa. Kreivitär istui ajatuksissaan ja oli vaipunut erään vast'ikään saapuneen kirjeen lukemiseen.
Hovimestari odotti vähän aikaa äänetönnä, mutta viimein kadotti hän kärsivällisyytensä, sillä aika oli täpärällä. — Tulen kuulemaan, onko teidän armollanne vielä jotakin käskettävää, — sanoi hän nöyrästi. — Teidän armonne on tehnyt väärin epäilemällä onneani. Päivä tulee olemaan ihana, ja pidoistakin tulee ihanat.
Kreivitär katsoi ylös — vähän närkästyneesti kenties sillä hän vastasi lyhyesti ja miltei vihaisesti: — Pidoista ei tulekaan mitään. Peruuttakaa kaikki tyyni.
— Teidän armonne! … sopersi hovimestari.
— Pitääkö minun sanoa kahteen kertaan, mitä teidän on tekeminen.
Pidoista ei tule mitään.
— Suokaa anteeksi, teidän armonne, se on mahdotonta. Kaikki on valmiina. Hänen ylhäisyytensä Turussa ja heidän armonsa Louhisaaressa, Lemunsaaressa, Kankaisissa ja kaikki muut ylhäiset vieraat kutsuttiin kaikki eilen aamupäivällä ja ovat täällä jo puolenpäivän aikaan. Heille ei käy enää peruutusta lähettäminen.
— Tehkää niinkuin tahdotte. Pidoista ei tule mitään.
— Täytyy kumminkin olla jokin syy sanottavana.
— Tarvitseeko minun tehdä tiliä syistäni. Sinclair olkaa hyvä ja tulkaa tänne. Luuletteko syitä tarvittavan?
Neiti Sinclair tuli. — Arvelen, ettei teidän armonne voi olla syytä selittämättä, — vastasi hän hämillään, — nuo Hornit ja Flemingit vaativat huomaavaisuutta. Heidän sukuperänsä, arvonsa…
— Sanokaa heille, mitä tahdotte. Voinko minä mitään sille, että mieheni on poissa järjiltään? Kuulkaa itse, mitä hän kirjoittaa: "Valtiolliset syyt vaativat, kallis ystäväni, että tänä kesänä elät niin retirée kuin mahdollista. Ei juhlapitoja, ei ylellisyyttä, ylen risquablea on näyttää loistoa, splendeuriä, mikä voisi herättää eräiden henkilöiden jalousieta. Epäilykseni olen itse ennen pitkää sinulle expliceraava. Siihen asti, ma très chère, olisin sinulle obligé, jos tarkoitukseni suosiolliseen huomioosi ottaisit."
— Jos rohkenen sanoa ajatukseni, — sanoi neiti yhäkin hämillään, — niin ei herra kreivin tarkoitus pas du tout ole ollut panna esteitä juhlapidoille, jotka teidän armonne jo on ilmoittanut. Se on aina oleva question de demain.
— Hänen armonsa kreivi, — säesti hovimestari, — varmaan pahastuisi kuullessaan, että sen arvoisia henkilöitä, kuin esim. vapaaherra Creutzia, loukataan peruuttamalla annetut kutsut.
— Mutta mitä tulee minun tehdä? — jatkoi huolestunut kreivitär. —
Mieheni tahto on selvä, vaikka en voi käsittää sen syytä.
— Teidän armonne olettaa, että kirje tuli huomenna eikä tänäpäivänä, — vastasi Sinclair rohkeammasti.
— Päivä tulee olemaan ihana, pidot komeat, — virkkoi hovimestari samaan tapaan. — Tämmöistä päivää ei tule toista kertaa. Teidän armostanne tullaan sanomaan, että hänellä on määräävä asema Suomen aatelin kesken.
Kreivitär horjui päätöksessään. Mutta hän oli mieheensä suuresti kiintynyt ja olisi arvattavasti sittenkin päättänyt noudattaa hänen mieltänsä, ellei pikku Ebba olisi samassa tullut sisään aivan ihastuksissaan uudesta puvustaan, jossa hänen oli esiinnyttävä pidoissa ja joka oli kuvaavinaan metsänneitoa. Äidin heikkous voitti. Vähän epäröityään päätti kuin päättikin kreivitär juhlapidot pidettäviksi — mutta ainoastaan tällä kertaa.
Sinclair ja hovimestari riensivät kumpikin taholleen riemuiten siitä, että olivat saaneet tuumansa toteutumaan. Nyt ilmoitti kamarineitsyt isännöitsijän. Kreivitär ei olisi kernaasti tahtonut ottaa vastaan tuota tuimaa, nuorta miestä, joka useammin esiintyi hänen edessään tylynä kuin iloisena ja tyytyväisenä, mutta taipui siihen kuitenkin lopulta.
— Mitä tahdotte? — kysyi hän lyhyesti.
Mestari Pietari ei ollut hätäpoikia, kun oli käytävä vaikka karhun kimppuun, mutta nyt tunsi hän rohkeutensa katoavan. Hän oli lukenut niin kauniin läksyn matkalla; nyt hän oli sen kokonaan unhottanut ja murahteli sekavasti jotakin, joka oli olevinaan onnentoivotusta kauniin ilman johdosta.
— Hyvä, hyvä, — vastasi kreivitär kärsimättömästi. — Oliko teillä mitään muuta sanottavaa?
Mestari Pietari änkytti jotakin semmoista kuin että vuoden kasvu oli varsin huono ja että niittyjen pitäisi saada vielä kasvaa, ennenkuin ne niitettiin.
Kreivitär kadotti kärsivällisyytensä. — Paha kyllä, ettei teillä ole heiniä, — sanoi hän, — se on oma syynne. Vieraani tulevat niittämään linnan niityn tänä päivänä. Jos kasvu on kovin niukka, niin niittäkää likimmäiset niityt ja viekää niitetyt heinät linnan-niitylle. Minä tahdon, että niitty on rehevän näköinen. Mainiemi on rikas; niityt eivät saa olla köyhät. Hyvästi; tehkää niinkuin olen sanonut.
Ennenkuin mestari Pietari huomasikaan, oli hän jo linnanportaita laskeutumassa. — Kirottu pölkkypää! — mutisi hän. — Olinhan aikonut niin kauniisti esittää asiani, olinhan aikonut avata kreivittären silmät näkemään totuuden alusta loppuun. Kuinka hevoset käyvät lihavimmilla niityillämme laitumella! Kuinka metsästäjät tallaavat parhaat peltomme! Kuinka elo ei tee terää! Kuinka heinä näivettyy! Kuinka katovuosi irvistelee kaikilla kedoilla! Kuinka nälkä kolkuttaa kaikkia ovia! Kuinka röyhkeys meitä sortaa! Kuinka ahneus kiskoo meitä! Kuinka laiskat, röyhkeät palvelijat pitelevät talonpoikia! Kuinka kaikki tuhlataan! Kuinka väki napisee! Kuinka täällä valehdellaan! Kuinka varastellaan! Kuinka Mainiemi menee häviötään kohti! Kuinka kaikki työni hävitetään! Hyvä Jumala, ei minun, vaan sinun työsi! Varjele sinä tätä onnettomuuden linnaa, etteivät ne päivät palaisi, joista miehet ja äijät vielä peloissaan puhuvat!
Nämä sanat kuohuivat epäselvinä niinkuin etäisen kosken kohina isännöitsijän leveästä rinnasta. Mutta ei ollut hänellä aikaa kauemmin antautua näihin surullisiin ajatuksiin. Portaissa olivat kamaripalvelijat juostessaan vähällä paiskata hänet kumoon; kartanolla ahdistettiin häntä joka haaralta. Siellä kysyttiin kauroja, heiniä ja tallisuojaa sadalle hevoselle, runsasta kestitystä vieraiden lukuisille seurueille; viirejä torneihin; uusia lehtimajoja; uusia riemuportteja; kaikkien linnan alustalaisten piti olla paikoillaan, juhlallisesti puettuina, hyvin notkeina, kaikin mokomin iloisen näköisinä. Kaikki varastot oli tyhjennettävä, kaikkien kellarien piti luovuttaa sisällyksensä. Mainiemen piti näyttää rikkaalta, kreivilliseltä, ruhtinaalliselta, kuninkaalliselta, samalla kuin puute jo sen hökkeleihin hiipi, ja vaarat vaanivat sen loistavan ulkonaisen komeuden takana.
Mestari Pietari oli suora ja rehellinen maanviljelijä. Hän ei voinut käsittää, miten näin loistavasti kävi peittäminen noin uhkaavaa häviötä. Mutta eräs ajatus oli hänen lohdutuksensa: — Kreivin tultua kyllä kaikki muuttuu paremmaksi! Kreivi on jalomielinen, kreivi on rikas! Hän on ymmärtävä kansansa tarpeet! Ehkäpä hän viskaa tynnyrin kultaa puutteen kitaan; ja enemmänkin kuin kultaa hän on luova säteen ihmisyyden päivänvaloa tähän tyranniuden pimeyteen.
Mutta ken ei mestari Pietarin tavoin tuntenut kaikkia linnan salaisuuksia — joita ei hänkään täysin tuntenut — se varmaankin kulki iloisemmissa ajatuksissa ihanan kesäpäivän paisteesta nauttien. Tuossa kohosi tuo komea linna viisine torneineen vihannan seudun yli niinkuin koko valtakuntansa ympäröimä kuninkaan linna. Mainiemen sirkkuset lauloivat lehdoissa; kesä oli niin myöhäinen, että luonto vielä eleli kevään jälkiloistossa. Hiljaisina laineina keinui lahtien hopea rantain vaiheilla. Kuusien tummat latvat humisivat menneen ajan muistoja; koivujen vaaleissa kutrisissa haaveili tulevien keväitten toivo. Kaiken sen, mitä inhimillinen ylpeys milloinkaan voi Suomessa saada aikaan, sen oli se tässä koettanut toteuttaa; mutta sen komeutta komeammin, sen ihanuutta ihanammin levitti luonto selkeän, heloittavan rauhansa pitkin Mainiemen kukoistavia rantoja.