5. HEINÄTALKOOT.
Kello kahdentoista aikaan päivällä alkoi vieraita saapua. Siellä tuli pitkissä jonoissa sen ajan raskaita umpivaunuja, jotka tarvitsivat neljä hevosta paikalta liikahtaakseen. Ja niiden rinnalla nelisteli keveästi ja sievästi siroja, monivärisiin pukuihin pukeutuneita nuoria aatelismiehiä, jotka milloin oikealla, milloin vasemmalla puolen vaunuja antoivat korskuvien hevostensa, päät pystyssä, keikailevasti tanssia, voittaakseen jonkunkaan ihastelevan katseen niistä ihanista silmistä, jotka vaunujen ikkunoista katselivat.
Teille oli pirskotettu vettä ja kukkasilla sekoitettuja koivunlehtiä ripoteltu. Pitkin aitoja riippui, samoin kuin kreivittärenkin tullessa, nauhoihin sidottuja, pienistä pihlajan- ja kuusenlehvistä tehtyjä kiehkuroita. Ennenkuin käännyttiin isolle ajoportille, ajettiin noin sadan kyynärän kaarros koivuista ja kuusista keinotekoisesti tehdyn holvin kautta, joka levitti suloista viileyttä kesän helteeseen. Kustakin viidestä tornista liehuivat nytkin nuo sinikeltaiset viirit kuulakassa ilmassa, ja suurin päätorniin pystytetty viiri oli koristettu Bertelsköldien vaakunalla, täysissä aseissa olevalla ratsastajalla, joka toisella puolen oli alaslaskettu, Marienburgia[19] tarkoittava nostosilta ja toisella Fyenin vaakuna, jonka kantamisoikeuden Kustaa Bertelsköld oli saanut kuningas Kaarle X:ltä muistoksi siitä, että hän ensimmäisenä ratsasti Vähän Beltin poikki.
Päivällinen laitettiin isoon linnansaliin juuri kello 1 ajaksi, mikä oli tavattoman myöhäistä Kaarle XI:nnen aikaiseen elämänjärjestykseen nähden, jolloin tavallisesti noustiin ylös kello 4 aikaan aamulla, syötiin päivällinen kello 11 ja mentiin nukkumaan kello 9 aikaan. Sali ansaitsee oman selityksensä. Se oli niin iso, että sata vierasta — sillä niille paikoin niitä oli — hyvästi mahtui pöytäin ympärille, jotka oli asetettu B:n muotoon, tietysti siten, että helposti voitiin päästä molempain puoliympyräin väliin. Kumminkin voi salin korkeutta sanoa suhteellisesti vieläkin suuremmaksi, ja keskeltä kattoa riippui kaksitoista-haarainen, puhtaasta kullasta taitehikkaasti tehty, ylen kallis kynttiläkruunu, joka kolmikymmenvuotisen sodan aikana oli ryöstetty jostakin saksalaisesta ruhtinaanlinnasta (kenties jostakin luostarinkirkosta) ja jonka vanhempi Bertelsköld oli muiden kalliiden aarteiden muassa kotiinsa kuljettanut. Katto oli koristettu lukuisilla kuvilla. Siinä nähtiin Egyptin seitsemän maanvaivaa, israelilaiset korvessa, Joosuan ja makkabealaisten taistelut y.m. mieltä ylentäviä, Vanhan Testamentin aiheisia maalauksia, niin valikoituja, että selvästi voi huomata linnan herran mieltymyksen sotaisiin aiheisiin. Seinät osoittivat samaa aistia vielä suuremmassa määrässä, sillä ne oli katosta lattiaan asti peitetty suunnattoman suurilla öljymaalauksilla, jotka esittivät kohtauksia kolmikymmenvuotisesta sodasta ja Kaarle XI:nnen sotaretkistä. Tekotapa osoitti hollantilaisen taiteilijan käsialaa, ja ratsuväen taistelut olivat pääaiheena. Muun muassa nähtiin siinä Wallensteinin hyökkäys Stålhandskea ja suomalaisia vastaan Breitenfeldin taistelussa; kulku Lech-virran yli; Kustaa Aadolfin tulo Müncheniin; Kustaa Aadolfin kuolema Lützenin luona; Nördlingenin ja Wittstockin taistelut; Varsovan taistelu y.m. kuuluisia tapauksia. Myöhemmin syntynyt ja toisen käden tekemä oli eräs iso taulu, johon retki Vähän Beltin yli oli kuvattu; siinä nähtiin etäämpänä, kuinka kuningas voitollisena nousi Fyenin maalle, samalla kun etualalla ratsastajajoukko vaunuineen ja kuormineen vajosi särkyvän jään alle, ja ylälaidassa näkyi maineen jumalatar, musta vaakunakilpi kädessä, johon kullatuilla kirjaimilla oli kirjoitettu:
Gustavus Bertelsköld, comes, obiit 29 Jan. 1658. Jacet indomitus victor pro rege sub unda.[20]
Tämän taulun opastamana voi helposti muissa tauluissa, tavallisesti Kustaa Aadolfin tai Kaarle X:nnen rinnalla, tuntea vanhan kreivi Bertelsköldin rotevan sankarivartalon antamassa iskuja taistelun tulisimmassa tuoksinassa. Maalari tietysti ei ollut halventanut urhoollisen kreivin urotekoja; mutta tunnustettava on, että todellisuus tarjosi hänen siveltimelleen runsaasti aiheita. Ikäänkuin näiden veristen taulujen vaikutuksen lievennykseksi oli keskellä isoa seinää, vastapäätä ovea, toinen rauhallisemman näköinen taulu, johon Kristiina kuningatar oli kuvattu antamassa kreivillistä arvoa teräkseen puetulle sotilaalle, ja alla luettiin niin ikään kullattu päivämäärä lokak. 20 p. 1650. Pitkällä seinustalla olevain kuuden ikkunan välissä nähtiin vielä viisi isoa kuvaa, joista heti kohta tunsi Kustaa Aadolfin, Kristiinan ja Kaarle X Kustaan kuvat. Neljäs taulu, ritari täysissä aseissa, esitti samaa ensimmäistä kreivi Bertelsköldiä, jota maalari joka paikassa oli pitänyt esillä, ja viides taulu oli hänen aikaisin poismenneen puolisonsa ihmeen ihana kuva, jonka alle oli merkitty kuolinpäivä, kesäkuun 24 p. 1653. Nykyisen kreivin ja kreivittären kuvat olivat vaatimattomammalla paikalla n.s. marmorisalissa.
Turhaa olisi koettaa selittää aterian komeutta. Olkoon vain sanottu, että noiden sadan vieraan pöytäkalusto oli hopeasta, ja oli Bertelsköldien vaakuna siihen kaiverrettu erään nyt tuntemattoman, puolalaisen vaakunan yläpuolelle, joka osoitti, että tämä kalleus, samoin kuin kynttiläkruunukin, oli tuotu saaliina jostakin Puolan valloitetusta linnasta. Sotain muistot uudistuivat; nyt nähtiin ainoastaan niiden loisto, unhotettu oli niiden kyynelet.
Kahvi ei ollut enää tuntematonta, mutta sitä ei juotu vielä suuremmissa tilaisuuksissa. Sen sijaan tarjottiin monien Tukholman leivosten ja Ranskan hedelmähillojen jälkeen aterian lopulla erästä imelää Espanjan viiniä pienistä, hiotuista, norsunluisilla jaloilla varustetuista laseista. Kreivitär, joka oli istunut kunniaistuimella parooni Creutzin rinnalla, nousi heti sen jälkeen ylös, vieraat seurasivat esimerkkiä, ja ateria päättyi kello 4 aikaan iltapäivällä.
Nyt tarjosi kukin herroista käsivartensa jollekin naiselle, ja niin mentiin linnan puutarhaan kävelemään. Historia ei ole kirjoittanut muistoon, mitä he sanoivat toisilleen, nämä ylhäiset Mainiemen vieraat, kävellessään lehtimajain siimeksessä. Valikoituja kohteliaisuuksiako tuolla ruotsalais-ranskalaisella kielellä, jota siihen aikaan käytettiin ja jota ei kuninkaiden esimerkit eikä runoilijain harrastus äidinkielen hyväksi vieläkään ole saanut puhdistumaan? Mahdollista kylläkin, sillä seurassa oli herroja ja naisia tuota vanhempaa koulua, joka oli saanut sivistyksensä suorastaan "suuren vuosisadan" loistavasta keskustasta, häneltä, johon katsottiin ylös niinkuin aurinkoon ja epäjumalaan, kaiken täydellisyyden esikuvaan, kaiken sivistyksen oraakkeliin, mahtavalta, suurenmoiselta, loistavalta puolijumalalta Ludvig XIV:ltä. Mutta nämä vanhemmat jo melkein syrjäytti nuorempi suku, joka oli kasvanut Kaarle XI:nnen tuiman ja tosivakavan hallituksen aikana, joko Tukholmassa tahi kotona linnoissaan, ja jonka varat eivät enää riittäneet tuhlaaviin ulkomaanmatkoihin. Ja näillä nuoremmilla oli aikansa hienostuksesta ainoastaan lauseparret tallella; niiden takana piili vallan usein maalaisjunkkarin rehellinen raakuus tahi soturin kömpelöt nyrkkioikeuden aatteet.
Mutta onpa kuin näkisin heidät vieläkin, semmoisina kuin Dahlberg kuvaa heitä silloisessa Suecia hodiernassaan 1695 vuoden piirroksissa — herrat puettuina kenkiin, silkkisukkiin ja lyhyihin housuihin, pitkiin, kaikkia selän mutkia näyttäviin takkeihin niissä olevine pitkine nappiriveineen, muodottomine alasriippuvine hihankäänteineen, hienoon valkeaan pitsihuiviin ja suunnattoman pöyheään kiharaperuukkiin, joka aaltoili maidon valkeain ja puolukan punakkain kasvojen ympärillä — ja nuo ihanat naiset kaarretuissa, lyhytrintaisissa, kapeissa, mutta pitkissä hameissaan niissä olevine monine reunustuksineen, yllä lyhyt 19:nnellä vuosisadallakin uudelleen nähty viitta, nuo naiset paljaine käsivarsineen, kädessä keikaileva viuhka ja päässä tavattoman korkea päähine à la Maintenon — ei, ei kaikkein pyhimmän Maintenonin, ei toki — vaan sen Maintenonin, joka ei vielä ollut hurskaaksi muuttunut.
Linnan molemmat päädyt olivat pohjoiseen ja etelään päin. Pohjoispuolella olivat ajoportti, linnanpiha ja iso ylöskäytävä. Eteläinen pääty sitävastoin oli puutarhaan päin, jonka latvotun pensasaidan yli linnan akkunoista oli mitä ihanin näköala merenlahdelle. Itäpuolella olivat ne avarat ulkohuoneet, joissa tämän kertomuksen alussa mekin olimme pyykin pesussa, jotavastoin avara puisto levisi länteen päin linnasta ja siltä puolen oli yhdistetty puutarhan kanssa sillalla, joka vei keinotekoisen lammikon yli.
Kuvataksemme Mainiemen puutarhaa tarvitsisimme seikkaperäisiä tietoja sen ajan puutarhanhoidosta, johon uhrattiin uskomattomia summia ja jota varten asian alkaen kutsuttiin kaikkein taitavimpia hollantilaisia puutarhureita. Meidän aikamme pitäisi ehkä kovin eriskummaisena sitä, mikä siihen aikaan oli hienointa hienoutta; yksinkertaisempia tunteitamme kenties loukkaisi nähdessämme sitä väkivaltaa tai ehkä oikeammin sitä kavaluutta, millä luonnon kaunis säännöttömyys puserrettiin linjasuoriksi, matemaattisiksi kuvioiksi, jotka tekevät yksitoikkoisen, miltei tuskallisen vaikutuksen. Mutta puutarhan hoitotaidossa oli taidon kannalta katsottuna siihen aikaan kehitytty pitkälle, ehkä pitemmälle kuin nykyaikana, koska tähän huvitukseen silloin uhrattiin summia, jotka nyt näyttäisivät tarumaisilta; ja olihan tämä huvitus muodostunut aivan raivoksi Hollannissa, muodiksi Ranskassa, ylellisyydeksi Englannissa, intohimoksi Saksassa, saatettiinhan se kaikissa näissä maissa viimeisiin mahdollisuuksiin asti; loistonhaluinen ruotsalainen ja suomalainen aatelistokin oli sen omaksunut, kenties enemmän matkimisen halusta kuin todellisesta taipumuksesta. Sillä eteläisempien maiden uhkean kasvullisuuden rinnalla näyttivät nämä laitokset täällä pohjolassa kovinkin kelmeiltä; puuttui maiseman mehevä vihannuus, puuttui tuo etelän lämmin, yli kukkien hehkuvien värien henkäilevä valaistus. Mutta samassa määrässä kuin täkäläinen luonto joutui tappiolle etelämaisen kasvullisuuden rinnalla, samassa määrin ponnisti taito täällä kaikkia keinojaan täyttääkseen näitä aukkoja, peittääkseen tätä huonommuutta.
Varmaankin oli moni muu puutarha siihen aikaan Ruotsissa, joskaan ei Suomessa, Mainiemen puutarhaa etevämpi. Ja yhtä hyvin tämä puutarha tekotaitoon ja komeuteen nähden olisi voinut kilpailla monen yhdennentoista vuosisadan kuninkaallisen huvilinnan kanssa. Kahdeksana isona kohtisuorana nelikulmana, joista jokainen oli leikatulla akaasia- tahi ruusupensas-aidalla ympäröity, levisi se kuin sametinpehmoinen matto linnan ikkunain alla. Jokainen neliö oli tehty taidokkaasen rokoko-tapaan, jokaisessa oli kukkapenkereitä, kalliita tulpaaneja, koukeroisia, ylen kapeita hietapolkuja ja erästä hienoa, ulkomaista ruoholajia, joka helposti saatiin mitä eriskummallisimmalla tavalla vivahtelemaan. Jokaisen neliön keskikohdalla seisoi sitäpaitsi marmorinen kuvapatsas kantakivellään; Juppiterillä, Junolla, Marsilla, Venuksella, Apollolla, Minervalla, Merkuriuksella ja Cereksellä oli kullakin vähäinen kukkia ja vihreyttä käsittävä valtakuntansa. Jokaisessa noiden kahdeksan neliön muodostamassa äärimmäisessä nurkassa oli loistava suihkukaivo, josta loiskiva tritoni ruiskutti kirkasta suihkuaan ilmaan. Mutta keskellä puutarhaa oli ympyriäinen lammikko, noin 10 kyynärää yli mitaten, jonka keskeltä hirmuinen, kolmipäinen lohikäärme kustakin kolmesta kidastaan ruiskutti leveän vesipatsaan sillä tapaa, että nämä kolme suihkua, käyden ristiin keskenään, muodostivat auringossa kimmeltelevän B:n.
Kukkain ja suihkukaivojen katseluun kyllästyttyä ei tarvinnut mennä kauas ennenkuin löysi siimeksen isossa, kuusihaaraisessa, humaloista tehdyssä tähdessä; nämä kiemurtelivat päistään yhdistettyjä tankojaan pitkin, muodostaen ihanoita kaariholvia, joiden alla kävelijä tapasi siroja penkkejä levähtääkseen. Tämän tähden keskikohdalla oli ympyriäinen, tuoksuva humalamaja, sen keskellä seisoi marmorinen pöytä ja sievä Heben vartalokuva, jonka päähän sattui keveän lehtilaen läpi tunkeva ja sen vihreyden miedontama päivänvalo.
Vanhemmat vieraat levähtivät tässä majassa hetken aikaa, jotavastoin nuoremmat hajautuivat pitkin rantaa missä viisi tai kuusi venettä oli varalla, jos ketä halutti lähteä merelle soutelemaan. Herrat soutivat, naiset leyhyttelivät pois hyttysiä viuhkoillaan, ja niin soudettiin saaren ympäri, jossa mustan Jaanan mökki vielä seisoi rapistuneena ja asumattomana niinkuin muinaisaikainen raunio. Tämän kuolemaan tuomitun noita-akan muisto oli juurtunut kansanuskoon; paikkaa katseltiin taikauskoisella kauhulla, eikä ketään olisi saatu tuossa pahamaineisessa huoneessa asumaan. Veneseurakin souti nopeasti ohi, laskien leikkiä siitä, että Mainiemen aarteet olivat sinne haudattuina. Huilun ääni väikkyili hyväillen kirkkaan vedenpinnan yli, nuoruus ja lempi kulkivat keinuen edelleen, ja kauniit neidit kallistautuivat veneen laidan yli, ja nähdessään poskensa punastuvan tyynessä vedessä, kastoivat he valkoiset kätösensä veteen ja pirskottivat leikillisesti muutamia pisaroita soutajainsa päälle, jotka rangaistukseksi uhkasivat laskea heidät maihin tuolle epäluulonaiaiselle saarelle.
Kauan ei retki kumminkaan saanut kestää, sillä nyt annettiin merkki, että heinänkorjuu alkoi linnan niityllä. Pietari-mestari seisoi siellä murahdellen, että kaste alkoi laskeutua luo'on päälle, joka oli niin kallista tavaraa tänä hallavuotena; mutta hänen synkkä otsansa kirkastui, kun pieni opettajatar Linderoth paimentytöksi puetun Ebban kanssa hyppeli niittyä pitkin, kiirehtien saamaan haravoita vieraille neideille. Pietari-mestari oli voitettu; saatiin mitä pyydettiin, tuotiin esille ainakin kolmekymmentä sievää, keveätä, siniseksi maalattua haravaa, jotka asian alkaen oli veistetty kätösiä varten, mitkä olivat tottuneet työtä pitämään leikkinä. Kaikki seuran vanhemmat sijoittuivat nurmipenkeille ja sinne siirretyille sohville, mutta kaikki nuoret kävivät reippaasti työhän käsiksi. Nousipa siitä melu ja leikki, niin että Mainiemen rannat raikuivat. Ylhäisistä naisista olivat muutamat varsin harjaantumattomia ja käyttäytyivät hullunkurisesti haravoidessaan, toiset taas, jotka olivat maalla kasvaneita, olivat pidelleet haravaa ennenkin. Mutta, oi taivaan korkeus, mimmoista jälkeä siinä syntyi! Pietari-mestari, jonka käytännöllinen mieli ajatteli aina etupäässä hyötyä, oli lumoutunut vain hetkiseksi näiden armaiden haravoitsijain edessä. Kohta näki hän kauhukseen, kuinka toiset heiniä kyllä rukoihin haravoivat, mutta toiset taas hajoittivat tai rukoihin toisiaan sysien niitä tallasivat tai ympäri niittyä nakkelivat. Pahin kaikista oli nuori Kustaa Aadolf; hän raivosi niityllä, elämöiden ja hävittäen kuin Attila, hunnien kuningas, sillä jos ruohoa kasvoikin hänen jäljissään, niin ei ainakaan kasvanut heiniä karjalle. Muut aateliset nuoret herrat olivat kantavinaan heiniä rekiin minkä voivat, mutta varistelivat sillä välin toiset puolet ympärilleen. Onnettomassa tilassa olivat tällä hetkellä kiharaperuukit; ei yksikään Turun tai Tukholman kähertäjä olisi harmistumatta voinut nähdä noita heidän babyloonisen rakennustaitonsa uhkeita, ylimyksellisiä mestariteoksia! Litistyneinä, perin pilautuneina, täynnä heinänkorsia ja pölyä nämä peruukkiparat viimein ripustettiin puiden oksiin, vallattomain iltatuulten leikkikaluiksi. Olihan se vähän hurjaa, eikä aivan hienon hienoakaan tämä meno Mainiemen linnanniityllä; vanhukset pudistivat tyytymättöminä pitkien, liikkumattomien peruukkikiharain verhoamia päitänsä; mutta minkäpä sille teki, tavat olivat hiukan villiytyneet, ja he saivat tyytyä niiden herkullisten lakkain ja kirsikkain maistelemiseen, joita paimeniksi ja metsänhaltijoiksi puetut kamaripalvelijat runsaasti tarjoilivat.
Mutta aurinko alkoi vähitellen vajota länteen puiston tammien ja koivujen taakse, herrat työntekijät alkoivat väsyä, ja talonpojat saivat alkaa siitä, mihin toiset olivat lopettaneet. Silloin kuului torven toitotuksia puistosta, ja esiin ajoi kaksi ratsastajaa, toinen päästä jalkoihin sysimusta mustan hevosen selässä, ja toinen yhtä lumivalkea valkoisen hevosen selässä, julistaen, että jos korkeasukuinen seura tahtoisi astua Floran linnaan, niin prinssi Talvilumi ja prinssi Syysyö palvelijoineen kävisivät taistosille vieraiden kunniaksi. Seura lähti heti kohta liikkeelle puistoon päin.
Floran linna oli jotenkin korkea kukkula keskellä puistoa, ja sen huipulla oli huvihuone, josta oli erinomaisen loistava näköala merelle, puistoon, puutarhaan ja kasvihuoneihin, joiden ikkunat kiilsivät kuin kulta illan auringossa. Neiti Sinclair otti Floraksi puettuna vieraat vastaan, ja ojensi isosta vasustaan itsekullekin, siinä järjestyksessä missä tulivat, valitun kimpun harvinaisia kukkia, ilmaisten kiitollisuutensa siitä, että vieraat olivat tehneet työtä hänen valtakunnassaan. Kunnaan alla itäpuolella oli sannoitettu tanner, joka ulottui lammikon partaalle, ja siellä oli laitoksia kehäjuoksua varten: pahvipaperisia turkkilaispäitä, renkaita ja räpytteleviä, nuoralla kiinni sidottuja kyyhkysiä.
Vieraiden paikoilleen istuttua ratsastivat eri tahoilta prinssi Syysyö viiden muun yhtä mustan ratsastajan seuraamana, ja prinssi Talvilumi viiden yhtä lumivalkean ratsastajan kanssa. Molemmat puolueet tervehtivät vieraita; torvet törähtelivät ja kehäjuoksu alkoi. Nyt oli määränä kolme kyynärää pitkän keihään kärjellä, kehän ympäri kovasti ratsastaessa, joko tavoittaa riippuva rengas, syöstä irvistelevä turkkilaispää maahan tai pistää kuoliaaksi kyyhkysraukka, joka turhaan koki välttää vaaraansa. Musta prinssi väkensä kanssa näytti tässä olevan valkoista prinssiä ja hänen väkeään huomattavasti etevämpi. Silmäntarkkuudessa, käden sukkeluudessa ja hevosensa hallitsemisessa ei prinssi Syysyöllä näkynyt vertaansa olevan; hän oli ottanut kuusi rengasta, yhtä monta turkkilaista ja neljä kyyhkystä, ennenkuin vielä prinssi Talvilumi oli saanut ainoatakaan. Vilkkaalla mieltymyksellä häntä katselijat tervehtivätkin, ja merkin annettua heitti Flora kukkasauvansa radalle, jonka jälkeen kilpailu lakkasi, prinssi Syysyö julistettiin voittajaksi ja sai haltiatarten kuningattareksi koristetulta Ebba-neidiltä ensimmäisen palkinnon, silkistä solmitun ja Ranskan karamelleilla täytetyn metsästyslaukun; karamellit olivat Ebba-neidin omaa keksintöä, josta hän melko lailla ylpeili.
Nyt tarjottiin simaa, ja vähän aikaa levähdettyä alkoi karkelon toinen ja vakavampi osa, joka oli jäännös muinoisilta ajoilta, mutta joka silti sopi hyvin ajan sotaiseen luonteeseen — ajan, jolloin ne karoliinit olivat kasvamassa, jotka muutamia vuosia sen jälkeen tulivat maineellaan täyttämään koko Euroopan. Oli kumminkin se melkoinen erotus näiden ja muinaisajan sotaisten karkeloiden välillä, että todelliset ritarit istuivat nyt katsomassa silloin, kun heidän palvelijansa ja alhaisempaa säätyä olevat henkilöt ottivat osaa taisteluun.
Kustaa Aadolf, joka hehkuvalla mielenkiinnolla oli katsellut kilpailun menoa, puikahti nyt prinssi Talvilumen korvaan kuiskaamaan: "Pidä puolesi, mestari Pietari; näytä, että olet ripeä ja paiskaat häijyn Janssenin maahan. Varo Neroa, hänellä on sukkelampi hevonen; älä anna hänen survaista sinua kylkeen, hän on vahva kuin susi. Älä pelkää, Pietari; jos hän on susi, niin oletpa sinä karhu, laita niin, että ajat heidät molemmat lammikkoon, tee se, Pietari, niin pidän sinusta."
Prinssi Talvilumi ei vastannut, nyökäytti vaan suopeasti päätään ja kiinnitti rynnäkköhytyrän ja nahkahaarniskan päällensä.
Kaikki muutkin taistelijat varustautuivat nyt samoin kuin valkoinen prinssi rynnäkköhytyröillä ja nahkahaarniskoilla. Sen jälkeen annettiin merkki kisan uudestaan aloittamiseen.
Rata oli kovin ahdas, niin etteivät kaikki voineet yhtä haavaa käydä taisteluun osallisiksi. Oli sentähden sovittu, että taistelijain piti kohdata toisensa parittain, yhden valkoisen ja mustan aina kerrallaan siten, että heidät ensin asetettiin vierekkäin; sitten ratsasti toinen oikealle, toinen vasemmalle puolelle, kunnes he kohtasivat toisensa radan vastakkaisella puolella, joten heidän hevosensa saivat parahiksi vauhtia, voidakseen törmätä yhteen tarpeellisella voimalla ja nopeudella. Oli näet tarkoituksena, että taistelijat haapakeihäillään[21] koettaisivat survaista toisensa hevosen selästä. Mutta kun hyökkäys tehtiin puoliympyrässä, niin tapahtui, että ratsastajat keskipakoisvoiman ajamina kampeutuivat ulospäin ja helposti menettivät tasapainonsa, jota oli taitavasti vältettävä, ettei se taistelun päättymiseen vaikuttaisi.
Seuraus olikin se, että ensimmäinen valkoinen ja ensimmäinen musta, yhteen karatessaan, eivät arvanneetkaan välttää tätä vaaraa, vaan kellahtivat kumpikin yht'aikaa hevosen selästä ja suistuivat hiekkaan katselijain suureksi huviksi. Hiekka oli pehmeätä, molemmat nousivat vahingoittumattomina, vaikkakin aivan pölyisinä ylös, ja poistuivat harmistuneina syrjään, äkäisesti toisilleen viittilöiden.
Molemmat johtajat käyttivät tätä vahinkoa hyväkseen varoittaakseen niitä taistelijoita, joiden vuoro nyt oli käydä taisteluun. Karkaus tehtiin nyt suuremmalla varovaisuudella ja yhteentörmäys tuli olemaan ratkaisevampi. Valkoinen kaatui, musta pysyttelihe reippaasti satulassa ja katselijat tervehtivät häntä ihastushuudoin voittajaksi.
Molemmat puolueet, ja samalla katselijatkin, alkoivat lämmetä taistelusta. Uhkauksia, huutoja ja kehoituksia kuului; Floran linnassa löivät herrat vetoa toisen tahi toisen puolueen puolesta, ja naiset viskelivät milloin kukkia, milloin makeisia taisteleville.
Kaikesta tästä innostuneena ratsasti kolmas pari esiin, samalla sekä varovasti että ravakasti, mutta valkoinen oli kovin kiihkoisa, hänen keihäänsä katkesi; musta käännähti heti kohta syrjään ja tähdäten vastustajaansa oikean olkapään alle, survaisi hänet satulasta. Taas oli valkoiset voitettu, taas remahtivat mustain ystävät Floran linnassa äänekkääseen riemuhuutoon.
Neljännen parin ryntäyksestä ei tullut mitään, samoin kuin ei ensimmäisenkään. Ylen kiivaasti ajamaan lähdettyään putosi kumpikin hevosen selästä, ja valkoinen nyrjäytti siinä niin pahoin jalkansa, että oli talutettava pois taistelupaikalta.
Nyt oli valkoisista ainoastaan kaksi jäljellä, mutta kun kaksi mustista oli voittanut ja niillä oli oikeus jälleen koettaa onneaan, oli heitä yhteensä neljä. Samassa suhteessa nousivat panokset Floran linnassa niin, että pantiin vetoon neljä kahta vastaan mustain voitosta valkoisista. Valkoisten rohkeutta kannatti vielä se, että heidän parhaat miehensä eivät vielä olleet koetelleet onneaan. Mutta olivatpa mustatkin säästäneet parhaansa viimeiseksi.
Prinssi Talvilumi lähetti nyt ainoan jäljellä olevan taistelijansa otteluun, ja Kustaa Aadolf, joka kokonaan oli käynyt valkoisten puolelle, ei malttanut olla huutamatta: "Pidä puolesi, Lammin Matti, pidä puolesi kuin mies ja nakkaa mustat maahan!…" Valkoinen näytti aikovan seurata nuoren kreivin kehoitusta. Kahdessa karkauksessa peräkkäin kaasi hän kaksi mustaa — samat, jotka sitä ennen olivat kumpikin voittaneet valkoisen vastustajansa. Riemuhuutoja ja pilkkasanoja kuului sekaisin katselijain joukosta. Valkoisten osakkeet olivat nousseet hinnassa; he olivat nyt tasavoimaiset vastustajain kanssa, kaksi kahta vastaan.
Prinssi Talvilumi näki kuitenkin hyväksi antaa ainoan jäljellä olevan taistelijansa levähtää vähän aikaa ja kannusti itse hevosensa toista mustaa vastaan. Jo heti ryntäykseen lähtiessään havaitsi hän vastustajansa olevan hänen kanssansa tasaväkisen, kenties hevosensa hallitsemisessa häntä etevämmänkin. Kun he kohtasivat toisensa, kyyristyi musta alas, väisti prinssin hyvästi tähdätyn keihään, ja antoi hänelle, hevostaan pyöräyttäessään, niin kovan syrjäiskun rynnäkköhytyrää vasten, että prinssi välttämättömästi olisi suistunut hevosensa selästä, jolleivät nahkanauhat olisi katkenneet ja hytyrä pudonnut maahan. Koko seura tunsi nyt prinssi Talvilumen Pietari-mestariksi, joka harmista ja häpeästä punastuen otti maasta rautahytyränsä, aloittaakseen leikin uudestaan.
— Musta koira, — jupisi hän itsekseen, — toista kertaa et pääse käsistäni! — Merkki annettiin, ratsastajat töytäsivät yhteen, mutta taas syrjähti Pietari-mestarin keihäs, sillä musta mies oli, ainoastaan oikea jalka jalustimessa, heittäynyt pitkin hevosen oikeata kylkeä riipuksiin ja tähtäsi sieltä uuden salaisen iskun, joka kuitenkin kävi vain vastustajan jalkaan. Prinssi Talvilumi ei semmoista leikkiä ymmärtänyt, pyörähti päin, tarttui vihollisensa hevosta vasemmalla kädellä ohjaksiin ja anteli sitten oikealla kädellä riippuvalle miehelle iskun toisensa perään, hevosten sillä välin pystyyn kavahdellessa, kunnes musta viimein oli pakotettu päästämään kätensä irti ja romahti raskaasti maahan. Samassa pääsi teräsristikko irti, ja hytyrän alta irvistelivät Nero-murjaanin sysimustat kasvot.
Nyt oli prinssi Syysyö kahta valkoista vastaan. Mutta kohta kyllä tasapaino taas tuli entiselleen, sillä jo ensi hyökkäyksessä syöksi hän toisen valkoisen maahan. Se oli Lammin Matti, joka ei saanut toivomiansa kostotuumia toteutetuksi. Hän oli ylen tulinen, iski syrjään ja kaatui samassa mustan prinssin voimakkaasta ryntäyksestä.
Niin olivat siis ainoastaan molemmat johtajat enää jäljellä. Kaikkien silmät kääntyivät heihin; molemmat olivat jo osoittaneet tarmoa ja taitavuutta. Vedot kukkulalla pantiin tasan; ei kukaan voinut ennakolta sanoa, miten taistelu päättyisi. Arveltiin vain valkoisen prinssin olevan enemmän väsyksissä, hän kun vast'ikään oli kestänyt kovemman ottelun. Sitävastoin näytti hänen hevosensa vahvemmalta ja notkeammalta kuin hänen mustan vastustajansa.
Taistelijat ratsastivat verkkaisesti paikoilleen ja tervehtivät toisiaan ritarilliseen tapaan. Ei käynyt teräsristikkojen läpi näkeminen, kuinka vihaisesti he katseillaan mittelivät toisiaan, vaikka koko ottelu oli olevinaan sulaa leikkiä.
Torvi törähti, hevoset kiitivät kannusten kiihoittamina yhdessä vilauksessa puoliympyränsä päähän kumpikin. Toisensa kohdatessaan kummankin prinssin keihäät lensivät pirstoiksi, ja kumpikin ratsastaja horjahti iskusta, mutta vain silmänräpäyksen ajaksi. Molemmat pysyivät satulassaan, ja rajut käsien taputukset ja ihastushuudot ilmaisivat selvästi että katselijat olivat mieltyneet ja ihastuneet tähän kauniiseen ratsastusleikkiin.
Ratsastajat palasivat paikoilleen, ja taas torvi toitahti. Toisessa karkauksessa oli mustan prinssin käydä onnettomasti. Hänen hevosensa kompastui, ja valkoisen olisi ollut helppo sysätä hänet syrjästä maahan, mutta hän ei tehnyt sitä. Hän kääntyi rauhallisesti takaisin, katselijain äänekkäiden ihastushuutojen kaikuessa, ja nyt aloitettiin kolmas kerta.
Musta prinssi ei näkynyt tietävän jalomielisyydestä. Taistelevain yhteentörmätessä meni valkoisen prinssin keihäs toisen kerran pirstoiksi, mutta musta oli tahallaan tehnyt keveämmän iskun ja sai aseensa säilytetyksi. Eikä hän häikäillyt sitä käyttäessään, ankara pisto paiskasi vaaraansa aavistamattoman valkoisen prinssin satulasta, mutta hän ei pudonnut, hän jäi tuokioksi jalustimestaan riippumaan ja onnistui hänen ohjista kiinni pitämällä keikahtaa jälleen ylös. Aseetonna ratsasti hän raivoissaan mustaa kohti, jonka hevonen kavahti pystyyn, peräytyi, tallasi rikki aidan ja oli vähällä heittää ratsastajansa lammikkoon. Mutta musta prinssi ei hätäytynyt. Ratkaisevalla hetkellä, juuri lammikon partaalla, ennätti hän töin tuskin nostaa keihäänsä ja läimäyttää valkoista kasvoihin. Tämän teki hän niin voimakkaasti, että verta purskahti suusta ja sieraimista, ja valkoinen prinssi suistui päistikkaa hevosen selästä alas lammikkoon.
Naisilta pääsi kauhistuksen huuto. Vaara ei kumminkaan ollut suuri, sillä voitetut valkoiset riensivät heti luo ja vetivät vedestä pyörtyneen johtajansa, joka vietiin pois linnaan saamaan tarpeellista hoitoa. Mustat olivat nyt voittaneet; heidän johtajansa, prinssi Syysyö, ratsasti Floran linnaan ja sai luvatun palkinnon, kauniin kullatusta hopeasta tehdyn metsästystorven.
Tällaista oli tämä vähän hurja leikki, joka helposti olisi voinut päättyä pahastikin, mutta joka ei kuitenkaan ollut sen kovempaa leikkiä kuin moni muukaan aseharjoitus Kaarle XI:n aikana, jolloin useinkin verta vuosi ja kauloja katkottiin ja kylkiluita rikottiin tulevain karoliinien tuimissa leikkisodissa. Hetken aikaa sen jälkeen oli kukkulalla oleva seurue uusissa huvituksissa unhottanut äskeiset aseleikit. Kesäyön vieno hämärä kattoi maan, ja hienoon pilveen vetäytynyttä taivasta vasten loisti kohta komea ilotulitus aurinkoineen, tähtineen ja häikäisevine raketteineen. Komeata oli elämä Mainiemessä siihen aikaan. Väkeä ravittiin ja lukuisat muukalaiset palvelijat mässäilivät iloisesti linnan alakerroksissa, ja ainakin sata hevosta rouskutteli pilttuissaan kauroja purren ja varistellen niitä kukkuraksi täytetyistä seimistä maahan.