6. KUTSUMATON VIERAS.
Juuri kun ilotulet Mainiemen puistossa paloivat komeimmillaan ja puunlatvain yli korkealle kimpoilevat raketit piirtelivät tulijuovia kalpealle yötaivaalle, ajoi kaksi ratsastajaa täyttä laukkaa isoa Turusta tulevaa maantietä. Tultuaan linnan puiston aitauksen luo kääntyivät he oikeaan käteen syrjätielle ja astuivat ratsailta erään takaportin luona, jonka kautta voi päästä puistoon. Siellä otti toinen ratsastaja hevoset huostaansa, jotavastoin toinen äkisti katosi puiston varjoihin.
Vähän ajan perästä ilmaantui hän Floran linnan tienoille ja jäi sinne hetkiseksi puuta vasten nojautuneena ja kädet ristissä rinnalla ilotulitusta katselemaan. Musta kaapu suojasi häntä yökylmältä, peittäen osan hänen kasvojaan. Kirjavia haamuja, paimenia ja fauneja parveili hänen ympärillään valkean valossa. Kunnaalta soi iloinen soitto, ja niin pitkälle kuin nähdä voi, oli puisto täynnä leikkiä ja laulua, iloa ja vallattomuutta. Paitsi linnan omaa väkeä oli sinne keräytynyt useita satoja katselijoita lähiseudulta, ja ettei soitto kaikuisi turhaan, pyörähteli milloin siellä, milloin täällä iloisia, tanssivia ryhmiä vihannalla nurmella puiden välissä.
Matkamies ei juuri näyttänyt olevan halukas käymään öisiin iloihin osalliseksi ja aikoi jo lähteä eteenpäin, kun häneen äkkiarvaamatta takertui eräs linnan palvelijoista, jonka vihreässä takissa riippui kaislan jäännöksiä: nähtävästi hän oli päivän huvituksissa näytellyt jonkun vedenhaltian osaa. Lystikäs palvelija oli nauttinut hieman liikaa ja luuli arvattavasti puun luona seisovaa äänetöntä miestä joksikin ylhäisten vieraiden palvelijaksi, joka puolestaan oli saanut liian vähän kestitystä. Hän katsoi kai sentähden linnan kunnian vaativan, että hän nyt esiintyi isäntänä. Tarttuen vierasta olkapäähän pyöräytti hän tämän kerran ympäri hoilottaen:
Pätö puro se on, jonka vetten luo hepo nääntyvi janoissaan. Pätö isäntä se, joka vieraansa suo mennä selvinä pidoistaan!
— Eikö niin? Kah, älä tuossa estele. Merkurius vai mikä Dromedarius lienet, vai ketä olet tänäpäivänä näytellyt! — huusi kunnon isäntä linnan puolesta, turhaan koettaen vetää kaapuun verhoutunutta ja synkän näköistä miestä muassaan. — Minä olen Neptunus, vai Näkkikö lienen vai Lempoko, häh? Tiedätkö, veikkoseni, minä olen märkä ulkoa ja märkä sisästä, märkä selästä ja märkä mahasta. — Ja tiedätkö, veikkoseni, märkiin kun kuulun, niin olen tänäpäivänä märässä mässännyt. — Lempo, minkälainen ruhtinas se on se meidän hovimestari! Luulivat siellä sisällä, etteivät ne muut kuin ylhäiset Espanjan viinejä juo, mutta niin totta kuin tässä seison — suo anteeksi veikkoseni, en seisokaan, vaan purjehdin, uiskentelen niinkuin kala — niin tuotatti Niilo Janssen meille viimeisen ankkurin tuosta kurjasta linnankellarista, jossa rotatkin tästä lähin saavat janoon kuolla, sillä kuulepas, armas ystäväiseni, Niilo Janssen se on meidän kreivimme, ja vanha herra siellä Tukholmassa — soisinpa hänen kukoistavan kuin katajapensas kuivalla kivikkomäellä, darum kein Feindschaft nicht, sanoi juutalainen jesuiitalle. Tiesi lempo, mitä huomenna syötäneen ja juotaneen, mutta siitä saa Niilo Janssen pitää huolen, hänellä on rahaa kuin pähkinöitä pähkinäpuistossa; mutta kreivi, tiedätkö, on köyhä kuin baierilainen munkki ruotsalaisessa sakaristossa. Sen saat uskoa, veikkoseni, koht'sillään on kreivistä tullut loppu, perin pohjin tullutkin, aivan sukkelaan, kaikki tyyni nurinnarin.
Palvelija koetti näiden sanain perästä alentaa ääntänsä kuiskaavaksi, ikäänkuin kertoakseen jotakin suurta salaisuutta, ja raastoi yhä vierasta miestä mukaansa. Tällä oli kumminkin pää ja jalat paremmin vallassaan ja hän antoi, niinkuin näytti, taluttaa itseään, vaikka hän oikeastaan ohjasi molempain kulkua ja ohjasi niin, että he välttivät väentungosta.
— Vai niin, — sanoi vieras omituisella äänen painolla, — vai on siis kreivistä tullut loppu, ja mistä sen tiedät?
— Mistäkö tiedän? — matki mies änkyttäen, sillä öinen ilma näkyi sekoittavan hänen päätään sen sijaan, että olisi sitä selvittänyt. — Mistäkö? Sen sanon sinulle tuossa paikassa, Juppiter tai Posidonius, vai mikä nimesi lienee, sillä jumaliahan me kaikki olemme. Mistäkö? Tietänenhän toki, että kreivin on kunnia, kreivittären on huvi, ja hovimestarin ovat rahat. Jollei Niilo Janssen lainaisi rahojaan kreivillisen vallasväen kunniaksi ja huviksi, niin eipä olisikaan elämä täällä Mainiemessä näin isoista ja hupaista.
— Sinä valehtelet, konna! — tiuskaisi muukalainen; mutta samassa hillitsi hän itsensä. — Sanon, — lisäsi hän, — että valehtelet kuin aika poika. Tuosta on hovimestari kerskunut sinulle, pikariin liian syvälle kurkisteltuaan.
— Pikariinko? Maltapas hiukan, sanonpa sinulle jotakin. Niilo Janssenilla on eräs vika, hän ei koskaan kurkistele pikariin, ei vähääkään, rundarum nichts, sanoo saksalainen. Mutta tiedänpä jotakin, mitä et sinä, Posidonius, tiedäkään.
— No, mitä tiedät, jalo Neptunus? — kysyi muukalainen.
— Tiedänpä, että pitkä Valentin on kuullut Kirstiltä ja Kirsti on kuullut Katrilta, että Niilo Janssen on sulamaisillaan kuin voi rakkaudesta erääseen ylhäiseen naiseen, ja Katri on sanonut Kirstille, ja Kirsti on sanonut Valentinille, ja Valentin on sanonut minulle, että eräs ylhäinen nainen ei ole niinkään haluton armollisesti silmäilemään erästä hovimestaria, ja … ka, mitä sinä, Posidonius … älähän…
Lystikkään palvelijan juorut keskeytyivät aivan odottamatta. Hän ei ollut vielä ehtinyt saada sanottavaansa loppuun sanotuksi, kun muukalainen, ikäänkuin äkillisen vihan valtaamana tarttui häntä lujasti hartioihin ja paiskasi hänet päistikkaa maahan. Tämä sattui tapahtumaan lähellä lammikkoa Floran linnan luona, ja palvelija suistui kaulaansa myöten veteen. Kiroillen ja puoleksi selvinneenä nousi hän sieltä ylös, päättäen maksaa velkansa kiittämättömälle Posidoniukselle; mutta tämä olikin kadonnut eikä häntä löytynyt mistään.
Jätämme nyt palvelijan vertailemaan toisiinsa sisällistä ja ulkonaista märkyyttään ja siirrymme erääseen toiseen linnan läheisyydessä olevaan paikkaan.
Yö oli jo myöhäinen, tai oikeastaan oli jo aamu; useimmat vieraat olivat jo lähteneet linnasta, muutamia oli vielä jäänyt sinne, majoitettuina vierashuoneisiin, jotka täyttivät kokonaisen sivurakennuksen ja olivat aina valmiina Mainiemen vierasvaraisuuteen vedonneille sekä tutuille että tuntemattomille. Elämä äsken niin meluisella linnanpihalla hiljeni hiljenemistään; hiljeni se huoneissakin, ja kynttilä kynttilän perästä sammui ikkunoissa. Ainoastaan puistosta saattoi vielä kuulla myöhästyneiden yöjuoksijain ääniä, ja sivurakennuksista kuului hopea- ja porsliiniastiain kilinää, joita ahkerat piiat papinmuorin valvonnan alla pesivät, saadakseen huomispäiväksi edes osan juhlapitojen jäännöksistä poistetuiksi.
Mutta mikä yö! Kadonneet olivat jo vetten ja lehtien yltä kaikki varjojen hunnunhäilähdykset; jokaisella oksalla Mainiemen puistossa visertelivät lintuset, ja koillisten lehtojen yli kohosi punoittava aurinko kaikessa kirkkaudessaan lyhyen leponsa helmasta. Ja aina sitä mukaa kuin aurinko yleni, alkoivat ensiksi linnan tornien ylimmät ikkunat kullalta kimmellellä; sitten tuli alempain ikkunain vuoro, sitten räystään alla olevain pienten ikkunain, sen jälkeen kolmanteen kerrokseen kuuluvain, sen jälkeen toisen ja viimeksi ensimmäisen kerroksen ikkunain, kunnes viimein kuusi tai seitsemänsataa ruutua yhtä haavaa loisti kultaisena tulena, ja linna näytti ikäänkuin uiskentelevan aamuruskon punertavassa valovirrassa. Ja vielä suurenmoisemman ihanaksi muuttui näköala, kun auringon vastapäätä nousi lounaasta musta ukonpilvi, jonka tummaa pohjaa vastaan uhkea rakennus kimalteli kuin tarujen linna, jonka haltiattaret loihtivat keskelle valon ja pimeyden maailmaa — sulaa ihanuutta auringon, sulaa surua yön puolella, helmiä ja kristalleja suruharsoon ja kauhuun kiedottuna — täällä kirkkaus, rauha ja onnellisuus, tuolla uhka, myrsky ja onnettomuus — täällä nouseva aamu, joka koitti hurmaavan kauniina — tuolla lähestyvä yö, joka kätki salamoitaan synkkiin pilviin.
Näky oli tosiaankin niin viehättävä, että voi ymmärtää, kuinka ainakin yksi mies, sen näkemiseen vajonneena, unhotti yön vaivat ja levon sulouden. Se mies oli sama, joka vähän ennen oli niin jyrkästi katkaissut palvelijan tuttavalliset tunnustukset. Yksinään, liikkumattomana ja miettiväisenä hän katseli linnaa tuossa sen ihanassa valaistuksessa. Huomaamatta pääsi nyt huokaus hänen rinnastaan, ja hän puheli itsekseen: — Komeus, joka katoaa, valta, joka horjuu, suuruus, joka vajoaa! Vielä muutamia lyhyitä, katoavia vuosia, ja tämä suuri vuosisata on loppunut, sen teot kadonneet ja sen urotyöt elävät ainoastaan taruissa. Hän, joka rakensi tämän linnan vieraasta maasta väkivallalla anastettujen aarteiden avulla, hän luuli kai rakentaneensa vuosisatoja kestävän rakennuksen ja pystyttäneensä ikuisen kivisen muistomerkin sukunsa kunniaksi ja jälkeläistensä ihmeteltäväksi. Ja kenpä tietää — tuo aurinko nousee niin ihanana, ja se on kenties Mainiemen viimeinen aurinko? Ja tuleva aika lähettää jo ennakolta tuossa myrskyisessä pilvessä salamansa kukistamaan kopeita unelmia ja ylvästelevän ihmisen suurentelevia tekoja.
Samassa havahti hän äkisti unelmistaan, riensi pois ja katosi tuntemattomain salaportaiden kautta linnaan.
Melkein samaan aikaan aamulla istui kreivitär Bertelsköld unettomana makuuhuoneensa ikkunan edessä, mietteihinsä vaipuneena katsellen sitä hurmaavaa näköalaa, joka oli hänen silmäinsä edessä nousevan auringon valossa. Juhlapidot olivat olleet onnistuneet ja loistavat; kaikki korkeasukuiset vieraat olivat ilmaisseet ihastuksensa Mainiemen loistoisuuteen, sen kalliisiin laitoksiin, sen tuhlaavaan komeuteen, sen erinomaiseen kauneuteen. Kreivittären turhamaisuus oli tyydytetty; mutta sekaantui siinä vielä eräs toinenkin anteeksi annettavampi tunne tämän nuoren ja loistonhaluisen vallasnaisen uneksiviin ajatuksiin. Hän oli kasvanut perheen helmassa, jossa vielä oli säilynyt melkoisia tähteitä ruotsalaisen ylimystön entisestä rikkaudesta ja jolla etäisissä linnoissaan, kaukana tuiman, totisen kuninkaan katseilta, oli ollut tilaisuutta esiintyä ainakin osaksi muinaisen loistonsa mukaisesti. Vastenmielisesti oli kauniin kreivittären muutamia vuosia sitten täytynyt mukautua siihen säästeliääseen, juroon elämäntapaan, mikä vallitsi hovissa ja kuninkaan lähimmässä ympäristössä. Olihan ymmärrettävää, että hän täällä maaseudun vapaudessa luuli olevansa oikeutettu uudistamaan nuoruutensa muistoja ja ympäröimään itsensä sillä ruhtinaallisella komeudella, mikä sopi hänen synnylleen, arvolleen ja rikkaudelleen.
Välistä sekaantui näihin ajatuksiin pieni pelko siitä, mitä kreivi, hänen puolisonsa, tulisi tästä kaikesta sanomaan, ja hänellä oli syytä epäillä, ettei kreivi suostuisi olemaan asiasta samaa mieltä kuin hän. Mutta molempain puolisoiden keskeiset välit olivat olleet hyvät, joskin viimeisinä vuosina toisinaan hiukan kylmät. Kreivitär luotti kauneutensa lumousvoimaan varmana siitä, että se saattaisi puolison vastaväitteet vaikenemaan. Olleen päivän politiikkaan perehtymätön, ja tuntematta kreivin todellisia vaikuttimia, luuli hän niiden syntyneen enemmän huonosta tuulesta, oikusta tai ehkä luulevaisuudestakin kuin todellisista syistä. Hän päätti siis kreivin tulijaisiksi panna toimeen uudet juhlapidot, vielä kauniimmat ja loistavammat, ollen vakuutettuna siitä, että hän siten kutkuttaisi hänen ylpeyttään ja hellää huomaavaisuutta osoittaen hankkisi hänen hyväksymisensä.
Näihin tuumiinsa ihastuneena soitti kreivitär kamarineitsyttään luoksensa kysyäkseen, oliko neiti Sinclair jo mennyt levolle. Hän tunsi tarpeen ilmaista jollekin uskotulle uudet ajatuksensa — ja sitäpaitsi oli jo yö mennyt ja aamu tullut, eikä kreivitär voinut enää nukkua. Ovi aukeni, ja hän kääntyi samalla selin oveen.
— Kirsti, — sanoi kreivitär, katsomatta taaksensa ja odottamatta neidin tuloa, — eivätkö nämä juhlapidot olleet ihanat? Ateriat, huvikävelyt, veneretket, heinänteko, kehäjuoksu, keihäisilläolo, ilotulitus, naamiaiset, soitanto, tanssit … sano, luuletko suomalaisen aateliston milloinkaan nähneen semmoista kotimaassaan? Ah, olenpa nöyryyttänyt heidät, nuo Kankaisten ja Louhisaaren herrat ja Lemunsaaren kopean paroonittaren. Mutta ei, Kirsti — en tehnyt sitä sen tähden; tein sen antaakseni heille esikuvan; he tulevat sitä seuraamaan, mon enfant; ja niin on meillä kaikilla hauskuutta siitä. Mitä arvelet? Kreivin tultua pidettävät juhlapidot tulevat olemaan kahta loistavammat. Jo huomenna matkustamme Turkuun tilaamaan uusia pukuja. Meillä täytyy olla täydellinen paimennäytelmä, vai mitä luulet, kenties olisi parempi esittää jokin allegoorinen tai jokin muinaistarullinen näytelmä? Minä rupeaisin Dianaksi ja kantaisin timanteilla koristettua kuuta. Sinclair voi hyvin käydä Junosta, hän tahtoo mielellään näyttää uljaalta. Torsten saa ruveta Apolloksi — ei, hän on liian kumara, ruvetkoon Merkuriksi; Torsten on diplomaatti. Kustaasta tulee Mars, Ebbasta Eos, aamurusko, ja Linderoth saanee kureliivinsä siksi kiristetyksi, että voi esiintyä Minervana. Nero saa olla Vulkanuksena ja Bobbo Cerberuksena. Maisteri Schönberg kirjoittaa runot, ei kuitenkaan latinaksi. Pastorin puheista pyydämme päästä. Niin, Kirsti, me matkustamme Turkuun, me tyhjennämme kauppapuodit; me puhdistamme kaikki puutarhat ja kasvihuoneet; on niin ihanaa tuhlata! Neljäsataa viiriä tulee liehumaan molemmin puolin tietä. Ruusujen päällitse on kreivi ajava, riemuporttien alitse, joita on rakennettu aina kahdenkymmenen askelen päähän toisistaan ja jotka hän on tapaava jo peninkulman päässä linnastaan; ja hänen tullessaan pitää kanuunain jyristä ja soiton kaikua ja koko linnan olla kukitettuna ja lehditettynä, ja minä otan hänet vastaan ruumiinmukaisessa, vihreässä, samettisessa ratsastuspuvussani, ja hän tulee, onnellisena ja ylpeänä rakkaudestani, hän levittää kätensä ja sanoo…
Kreivitär vaikeni. Aikeihinsa ihastunut hän oli, mutta häntä alkoi kuitenkin arveluttaa, mitä kreivi oikeastaan siitä sanoisi… Silloin kuului hänen takaansa ääni:
— Ja hän sanoo: Ebba, sinä olet palkinnut hänen luottamuksensa valmistamalla hänen häviönsä!
Kreivitär hätkähti. Edessään olevasta isosta peilistä näki hän ensimmäisten auringonsäteiden valaisemana puolisonsa haamun, joka seisoi siellä hänen takanaan ja katseli häntä sekä rakastavin että samalla suuttunein ja surullisin silmin.
Aika oli taikauskoinen, ja kreivittären ensimmäinen ajatus oli, että hänen takanaan seisoi kummitus. Äkillinen kauhistus kuvastui hänen kauniilla kasvoillaan; nuo muutenkin niin heleänvalkoiset posket kävivät nyt lunta valkoisemmiksi, nuo vast'ikään niin elävät silmät tuijottivat kankeasti tuohon peilissä näkyvään kamalaan olentoon, ja hänen äsken niin kaunopuheiset huulensa eivät voineet lausua ainoatakaan sanaa. Syntyi äänettömyys, jolla välin haamu turhaan näytti odottavan vastausta.
Mutta kreivi Bernhard Bertelsköld — sillä hänhän se olikin — oli, niinkuin lukija muistanee, oikeastaan hento ja lempeä, eikä koskaan voinut iloita toisten kärsimyksistä. Häntä suretti, että hänen tulonsa, jota kreivitär äsken oli niin suurella ihastuksella kuvaillut, nyt herättäisi näin päinvastaisia tunteita. Hän riensi luo, kävi puolisoaan syliksi ja painoi suudelman hänen kalpealle otsalleen.
— Rauhoitu, rakas Ebbani, — sanoi hän sanomattoman lempeästi ja samalla arvokkaasti. — Tulen luoksesi kuin kummitus yön hiljaisuudessa, ja Jumala tietää, etten tule iloisin tuntein. Mutta oletpa yhtä ylevämielinen kuin olet ylpeäkin, ja jos häiritsen juhlapitojasi, Ebbaseni, niin tiedän, että sielussasi on tilaa suuremmillekin ajatuksille, ja sinä olet kestävä kovimmatkin koettelemukset, kun vain kaatuvan suuruutemme alta pelastamme kaksi aarretta loukkaamattomina: kunniamme ja rakkautemme!
Kreivitär katsahti ylös — epäröivänä, pelokkaana, levotonna. Puna palasi takaisin hänen poskilleen, mutta sen sijaan kyynelet himmensivät hänen silmänsä; epämääräisellä pelolla otti hän vastaan puolisonsa suutelon. — Sinä kova, julma ystävä, — sanoi hän, — miksi tulet noin luokseni, ja mitä merkitsevät salaperäiset sanasi?
— Sano minulle, Ebba, saitko kirjeeni heinäkuun 14. päivältä?
— Sain, — vastasi kreivitär vapisten.
— Ja kuitenkin… — Kreivi vaikeni. — Mutta — jatkoi hän hetken kuluttua, — sinun täytyy saada tietää kaikki. Niin olen tullut linnaani pahantekijänä — älä pelkää, en ole mitään rikkonut — sillä maine loistavista juhlapidoistasi saavutti minut heti kohta Turkuun tultuani, ja minä olen sanonut, että nämä juhlapidot tulevat olemaan häviömme. Sentähden ratsastin tänne yksinäni, ainoastaan yhden ratsupalvelijan seuraamana, sillä minulla ei ollut sydäntä nauraa kohtalolleni siitä syystä, että se on sinunkin kohtalosi. Viittaani verhoutuneena näin, kenenkään minua tuntematta, pitosi ja ilotulituksesi. Soiton pauhina ja tanssin riemu kirvelivät sydäntäni. Aioin paeta pois päästäkseni näkemästä kaikkea tuota vaaran partaalla vallitsevaa kevytmielisyyttä, kun muuan katala konna pakotti minut juorujaan kuuntelemaan. Kaikeksi onneksi oli vielä hämärä. Jos olisi ollut päivä, olisivat omat palvelijani nähneet minun häpeästä punastuvan.
— Mutta minä en ymmärrä, mitä tarkoitatte kreivi… Selittäkää sananne! — keskeytti kreivitär, joka samoin kuin hänen miehensäkin pian tulistui.
— Älä nyt hätäile, olen levollinen niinkuin näet (kreivin ääni kuitenkin ilmaisi, että hänen mielensä yhäkin kuohui), mutta tuolla ulkona olisin voinut tahrata miekkani eräiden katalain verellä, sillä heitä mainittiin nimeltä. Sano minulle, kuka on lainannut sinulle rahat näiden poissa ollessani toimeenpantujen juhlapitojen kustannuksiin? Ne summat, mitkä olen sinulle lähettänyt, ovat valitettavasti olleet riittämättömät niitä korvaamaan?
Kreivitär punastui kovasti. — Monsieur le comte — sanoi hän ääntään koroittaen, — puolisonani on teillä oikeus tehdä moisia kysymyksiä, mutta aatelismiehenä teille olisi sopinut paremmin olla tekemättä niitä. Säästäkää minua tarvitsemasta tulonne ensi hetkellä ruveta tekemään tiliä talousasioista. Huomenna saatte nähdä kaikki asiaan kuuluvat paperit.
Itaruudesta ei kukaan olisi voinut kreivi Bernhard Bertelsköldiä soimata, ei edes taloudellisesta tarkkuudestakaan. Kreivittären sanat sattuivat sentähden arkaan paikkaan. Kreivi astui pari kertaa kiivaasti lattian poikki.
— Rouvaseni, — sanoi hän, — minulla on ollut enemmän alusmaita kuin monella ruhtinaalla, ja ne olen kadottanut — tällä hetkellä kenties kaikki. Minulla on ollut miljoonia, ja olen nähnyt niiden haihtuvan kuin tuhkan tuuleen. Teidän pitäisi tietää, kreivittäreni, että kaikki nämä vahingot eivät ole maksaneet minulle yhtä ainoaa huokausta, eivät tuottaneet yhtä ainoaa unetonta yötä. Jos te olette tuhlannut taipumuksesta, niin olen minä tehnyt sitä periaatteellisista syistä; siinä kohden ei meillä ole mitään, josta voisimme toisiamme syyttää. Mutta kulta, minkä minä viskasin pois, oli omaani. Se, mitä te olette maahan syytänyt, se oli erään palkollisen, se oli erään katalan, joka rohkeni tulla teille rahojaan lainaksi tarjoamaan päästäkseen siten emäntänsä velkojaksi ja kenties velvoittaakseen hänet nöyryyttävään kiitollisuuteen. En olisi sanonut sitä teille, sillä jos olisin loukannut puolisoni kunniaa vähimmälläkin epäluulolla, niin en nyt seisoisi tässä … mutta koska sanotte minulle, mitä aatelismiehen tulee tehdä, niin tahdon sanoa teille, mitä kreivitär Bertelsköldin ei tule tehdä. Tiedättekö, mihinkä on johtanut tuo kevytmielinen palkollistenne hyväntahtoisuuteen turvautuminen. Siihen, että jokainen heistä nyt siitä kuiskailee, pannen maineenne juorupuheille alttiiksi. Olette tanssinut tänäpäivänä, olette pitänyt loistavia juhlapitoja, sokaistu puolisoparkani! Sillaikaa, kun huvittelette ja tuhlaatte, kuiskivat päihtyneet palkolliset jokaiselle, joka tahtoo sitä kuunnella, että kreivitär Bertelsköldin hovimestari julkeaa nostaa silmänsä aina teihin itseenne asti.
Kreivitär kohosi kiivaasti seisoalleen. Hän tahtoi vastata, mutta ylpeät sanat takertuivat hänen huulilleen, hän tunsi itsensä nöyryytetyksi naisena ja puolisona, ja hänen tunteensa sulivat sanattomaan kyynelvirtaan.
Bertelsköld tunsi vihansa lauhtuvan. — Älä vastaa minulle, Ebba — sanoi hän, — taikka vastaa vain — ainoastaan kyynelilläsi.
Kreivitär kuivasi kumminkin kohta kyynelensä, kohotti päänsä ja sanoi: — En tahdo kuulla enempää. Hovimestarini ei voi loukata minua. Hänet ajetaan pois … siinä kaikki. Ja sitten jätämme koko tämän Suomen, jossa meillä on tarjona vain ikävyyksiä ja nöyryytystä. Eikö niin — lisäsi hän kiivaasti — me matkustamme takaisin Ruotsiin, pian, hyvin pian?
— Suomi on synnyinmaani, se on ollut minulle rakas aina lapsuudestani saakka — sanoi kreivi. — Se on antanut meille, mitä sillä oli antaa: maaseudun rauhan, uskollisuutta ja hartaita ystäviä; onnettomuutemme toimme tänne muassamme meren yli. Olen samaa mieltä kuin sinä, että Niilo Janssen on erotettava ja hinnasta mistä hyvänsä.
— Mutta … voinethan suuremmitta vaikeuksitta suorittaa nuo mitättömät tuhat talaria, jotka olen hänelle velkaa?
— Kenpä tietää! Hän on vaarallinen mies, älykäs, voitonhaluinen ja kostonhimoinen. Janssen on perintö isältäni; jo aikoja sitten olisin käskenyt hänet pois, jollei minulla mielestäni olisi ollut hänelle jotakin korvattavaa. Muistathan, että tehtäessä tuota merkillistä retkeä Beltin poikki v. 1658 isäni oli ensimmäinen, joka ratsasti jään yli Fyeniin. Todistukseksi siellä käynnistään toi hän kuninkaalle erään tanskalaisen pojan, viisivuotiaan, jonka oli temmannut väkijoukosta ja äidin käsistä Fyenissä. Se poika on Janssen. Kunnioitan tanskalaisia, he ovat kunnon kansaa. Mutta ylen väkivaltaisesti ja luonnottomasti tämä vesa siirrettiin tanskalaisesta maaperästä muukalaisten sekaan; hän kasvoi sotaisena aikana ja huonossa hoidossa; senpätähden hän tuli sukuaan huonommaksi ja hänestä tuli konna. Ikävä kyllä, tässä on velka, joka rasittaa sukuani. Olen koettanut sitä suorittaa — turhaan. Kosto tuli olemaan sen väkivallan hedelmä, joka tempasi tämän pojan meidän puolellemme. Hänestä tuli käärme, joka kalvaa rintaani. Kasvaneena aina lapsuudestaan asti kodissamme, tietää Janssen enemmän kuin hänen pitäisi tietää. Pelkäänpä hänen voivan meidät kukistaakin vielä.
— En taaskaan ymmärrä! Mies semmoinen kuin hän, sukupatto, halpa palkollinen, voisi kukistaa kreivi Bertelsköldin!
— Voi, Ebba, kreivi Bertelsköld on, taikka hänestä tulee ennen pitkää kerjäläinen. Et tunne sinä sitä pelättävää liittokuntaa, joka ojentaa kyntensä aateliston valtaa ja omaisuutta anastaakseen, joka on ryöstänyt ja köyhdyttänyt rikkaimmat, joka on kukistanut ja häväissyt mahtavimmat, ja joka, saaliiseen vielä kyllästymätönnä, alinomaa aukoo avaraa kitaansa nielläksensä ruotsalaisen ylimystön ikivanhojen perintötiluksien tähteetkin. Niin tiedä siis, että tuo Moolok uhkaa niellä meidätkin polttavaan kupariuuniinsa, ja että sen nimi, jota Ruotsi ja kaikki sen maakunnat vapisevat, on — reduktsioni!