8. AIRISTON AALLOT.
Sanotaan, että syksy on synkkä ja kolkko ja kai välistä niin onkin, ja alakuloinen se on aina, koska se elää kaikkien niiden ilojen muistoista, jotka ovat olleet ja menneet. Sen hymyily on niin kalpea kuin kätkeytyisi suru sen taa, ja kun se on kauneimmillaan, on se kuin kuoleva kaunotar, joka vielä kerran katsahtaa ympärilleen taivaallisilla silmillään, silloin kun ne iäksi ummistaa.
Mutta sanomattoman ihana on syksy kuitenkin, punaiset pihlajat ja kirjavat haavat seisovat tyynen järven rannalla kasvavien ikuisten vihreäin kuusien rinnalla — kun ilta-aurinko niin autuaasti kuin hyvä henki vaipuu yön helmaan ja sanomattoman hieno valaistus leviää yli hiljaisten vesien ja kuihtuneiden rantojen. Se on luonnon ylevää nöyrtymistä, se on sen kärsivällinen, rauhaisa, säteilevä silmäys kuolon valtakuntaan — sillä se tietää olevansa kuolemassaankin katoamaton, se tietää, että uudet keväät hiljalleen versovat menneisyyden tuhkasta. Sellainen ihana, kirkastunut syysilta on aina kuin muistutus elämästä tuolla puolen haudan: kuolevainen, miksi valitat, että majasi lahoaa ja että elämän kukkaset niin nopeasti kuihtuvat? Katso minua; minä olen kärsivällinen ja lempeä, ja minä kuolen rauhan hymy huulillani, sillä toivo ei kuole kanssani, se elää ikuisesti, minäkin olen elävä ja henkeni ihanimmat kukkaset elävät kanssani eivätkä koskaan kuihdu!
Sellainen liikuttavan kaunis ilta oli nyt, kaksi viikkoa noiden synkkien tapahtumien jälkeen, joista äsken olemme kertoneet. Yksin istui tuomionsa saanut noita-akka Jaana Turun linnassa sen päivän edellisenä iltana, jolloin hänet oli roviolla poltettava. Hänen ikkunansa antoi linnanselälle päin ja sen takana kimmelsivät Airiston laineet iltaruskon hehkussa. Valo tuli sisään ahtaasta ristikko-ikkunasta ja punasi sitä vastapäätä olevan seinän; ja koska valo heijastui merellä käyvästä hiljaisesta mainingista, nähtiin sen seinällä niin hienosti ja miellyttävästi väräjävän, että tyly kivimuurikin siitä lämpeni ja loisti kuin olisi ollut kirkkaista hohtokivistä tehty. Jaana sitä katseli, mutta mitä hän siinä ajatteli, sen tietää vain Hän, joka salaisimmatkin tietää; ehkä hän ajatteli iloisia lapsuutensa aikoja Lech-virran rannalla; ja iltaruskon loiste linnan muurilla, se oli muiston viimeinen ilo, joka seuraa onnetonta hänen elämänsä äärimmäisille rajoille.
Jaanan siinä istuessa ja auringonlaskua katsellessa aukeni ovi hiljaa, ja sisään astui vanha mies, joka, vaikka hänen hiuksensa olivatkin vaalenneet, oli vielä voimakkaan näköinen. Hän kosketti Jaanaa keveästi olkapäähän ja kysyi: — Nukutko sinä?
Jaana katsahti ylös ja tunsi mestari Aatamin, Mainiemen entisen hirmuvaltiaan. Mutta kysymykseen hän ei mitään vastannut.
— Kuule minua, — jatkoi vanhus toisen välinpitämättömyydestä huolimatta. — Siihen olet nyt joutunut, Jaana, kun et ole minua totellut etkä jakanut aarretta kanssani. Nyt näet auringon viimeistä kertaa laskevan; polttoroviotasi jo rakennetaan Hämeentullin ulkopuolella, ja paljon kultaa, paljon kultaa olen saanut maksaa puheillesi päästäkseni. Ketä varten nyt enää aarrettasi kätket? Lapsia ei sinulla ole eikä sukulaisia; vanhemmistasi ja sisaristasi et ole mitään kuullut neljättäkymmeneen vuoteen. Ole siis nyt kerrankin järkevä ja neuvo minulle aarteen piilopaikka. Palkkioksi autan minä sinut pakoon vielä tänä yönä.
Jaana katseli ukkoa hetkisen. — Mihinkä aikoisit sitten käyttää aarteeni? — kysyi hän vitkalleen ja melkein epäilevästi.
— Mihinkäkö? Ah — minä tahdon kätkeä sen kellariini; minä tarvitsen kultaa, enemmän kultaa! Kullatta en voi elää. Sinä et tiedä, mitä se on, kun isoaa ja janoaa tuota keltaista metallia. Kun minä olin nuorempi, Jaana, silloin raivosi rinnassani monta intohimoa — minä voin rakastaa, vihata, kostaa ja tappaa; nyt olen siivo kuin lammas, kylmä kuin kallio, ilman rakkautta ja ilman vihaa. Yksi ainoa säie minua vain enää elämään kiinnittää: kultaa! kultaa! minun täytyy saada enemmän vain kultaa. Kuule, minun täytyy saada aarteesi, muuten sinut huomenna poltetaan.
— Et koskaan ole sitä saava, sinä, — vastasi Jaana kuivasti.
— Ei, älä sano niin, Jaana; etkö näe, ettei minulla ole mitään rauhaa maan päällä eikä haudassanikaan niin kauan kuin tiedän, että niin suuret rikkaudet olisivat voineet tulla omikseni, mutta eivät ole tulleet. Mitä tahdot, että minun on tekeminen ne saadakseni? Olet katolinuskoinen; tahdotko sitten, että annan niistä osan luostarille Baieriin?
— En, — vastasi Jaana. — Nuo rikkaudet on ryöstetty luostareista ja kirkoista, synnillisesti ja väkivaltaisesti, ja luostareihin ja kirkkoihin täytyy niiden jälleen tulla. Mutta et sinä, kelvoton, ole tätä siunattua työtä suorittava. Kolmeen paikkaan on ne kätketty ja yksi on jo kaivettu. Bertelsköldille annoin minä vähimmän aarteista, ja minä tiedän, että hän on siitä lahjoittanut hienosta hopeasta tehdyn kruunun Augsburgin tuomiokirkkoon. Toiset kaksi saavat levätä maan povessa siksi, kunnes…
— Mitä sanot?
— Siksi, kunnes Suomi on palannut takaisin roomalaiskatolisen kirkon helmaan.
— Malta mielesi, Jaana; puhut järjettömiä. Kenelle olisit neuvonut paikan, johon aarteet ovat kätketyt?
— Pyhä neitsyt sen kyllä tietää.
— Jaana, Jaana, anna minulle kultasi — se ahdistaa ajatuksiani, se painaa sieluani! Jaana, anna minulle kultasi!
— Käännytä Suomi, niin sinä olet sen saava.
— Niinpä pala sitten roviollasi, kurja noita-akka! — huusi äijä ja syöksyi pois.
Jaana jäi yksin. Hän lankesi polvilleen ja rukoili. Olivat riistäneet häneltä rukousnauhan ja ristin. Mutta vankilan muuriin, siihen paikkaan, minkä aaltojen kimmellys punaiseksi kuvasi, oli hän piirtänyt itselleen pienen ristin. Sen eteen hän polvilleen notkistihe; se kimmelteli hänen silmissään kuin kultainen ristiinnaulitun kuva ja hän uskoikin sen sellaiseksi. Se oli ihana näköhäiriö, ja kuitenkaan hän ei enää ollut mielipuoli sinä hetkenä.
Aurinko laski, varjot painautuivat yhä pitempinä seudun yli, ja ahdas vankila pimeni. Jaana oli vielä polvillaan ristin edessä, jota ei enää nähnyt. Hän rukoili, tuo onneton, että Suomi kääntyisi oikeaan uskoon.
Silloin ovi avautui taas hiljaa, ja sisään astui vaippaan kääritty naisolento, ja sulki varovasti oven jälkeensä. — Jaana, — kuiskasi hän, — tunnetko minut?
— Kreeta? — huudahti vanhus, kavahti seisoalleen ja lankesi tulijaa kaulaan. — Äsken oli isäsi luonani pyytämässä kultaani. Tuletko sinäkin minua kiusaamaan?
— Puhu hiljaa, Jaana, ettei tuolla alhaalla käytävässä oleva vartija meitä kuulisi. Tulen sinua pelastamaan. Pian, ota tämä vaippa, vedä huivini päähäsi ja kulje niin suorana kuin voit. Avaa sitten ovi, ja kun kohtaat vartijan, niin pudota tämä kultaraha hänen kouraansa, mutta varo koskettamasta häntä käteen, ettei hän huomaisi, kuka olet. Kun sitten kuljet linnan portilla olevan vartijan ohi, anna hänelle tämä toinen kultaraha, kas tässä. Aivan portin edessä odottavat sinua Bertelsköld ja mieheni. He saattavat sinut rantaan, vene on sinne hankittu, ja pieni laivamme on ankkuroituna vähän matkan päässä ulapalla. Jo tänä yönä se purjehtii kanssasi Ahvenanmaalle, ja sieltä menee huomenna laiva Danzigiin. Joudu, aika on täpärällä!
— Entä sinä, Kreeta, mihin sinä joudut?
— Minä jään tänne sinun sijaasi. Luuletko todellakin, että he minut polttavat, niinkuin aikovat sinut polttaa?
— Mutta tiedätkö, Kreeta, että minä olen ilkeä noita-akka, joka noidun sekä ihmisiä että eläimiä? Varo itseäsi, sinulla on pieniä lapsia; voisinhan minä pelastukseni palkaksi saattaa lapsesi turmioon.
— Ihmiset ovat luulleet sinusta pahaa, Jaana, mutta minä tunnen sinut paremmin. Sinä olet turhien kappalten kanssa askaroinut, mutta mitään pahaa et ole sillä tarkoittanut.
Jaana puristi nuoren naisen käsiä. — Et siis usko, että olen muuttanut ihmisiä susiksi? — sanoi hän.
— En, sitä et ole koskaan tehnyt.
— Enkä vienyt pieniä lapsia hornaan?
— Et koskaan, Jaana: se on ihmisten valheita.
— Ja minä olen vielä ihminen ja minulla on ihmisen sydän, eikä minulla ole sarvia jaloissani eikä siipiä olkapäissäni eikä helvettiä sielussani?
— Sinä olet ihminen niinkuin me kaikki muutkin, Jaana-parka.
— Kiitos! Kiitos! — huudahti vanhus, kumartui alas ja suuteli Kreetan hameen helmaa. — Niin, nyt tiedän sen, minä olen ihminen niinkuin te muutkin, ja minulla on Jumala, niinkuin teilläkin; oli aika, jolloin en sitä uskonut. Sillä katsos, Kreeta, he ovat kohdelleet minua kuin metsänpetoa. Ja nyt minä saan nähdä kotimaani, ihanan Baierin, lapsuuteni virrat, nuoruuteni viheriät viinitarhat ja vanhan Augsburgin kirkkojen tornit! Kuinka voisin sinua siitä kiittää, lapsi!
— Joudu, Jaana, aika kuluu, ja vartijat, jotka olemme lahjoneet, muuttuvat.
Ja vanhus kiiruhti pois käärittynä väljään viittaansa. Mutta Kreeta jäi pimeään vankikomeroon, pani kätensä ristiin ja rukoili: — Anna, hyvä Jumala, minulle anteeksi, että olen maallista lakia vastaan rikkonut; sinun lakisi ei ole tuomitseva häntä eikä minua. Hän oli niinkuin äiti minulle; minä olen menetellyt häntä kohtaan niinkuin tytär olisi tehnyt. Ja kun itse olen äiti, niin kuule minun inhimillinen rukoukseni: pelasta minut lasteni tähden!
Mutta ulkona ulapalla keinui kohta sen jälkeen vene odottavaa laivaa kohti. Sen peräsimessä istui jalo aatelisherra, ja veneen pohjalla istui tuo kurja, vainottu Mainiemen noita-akka. Ja he saapuivat laivaan kenenkään estämättä, ja sen valkoiset purjeet odottivat levottomasti aamun koittoa levälleen lennähtääkseen. Ja kuu oli kohonnut vuorien takaa ja kuvastui veteen pitkänä, väräjävänä valojuovana. Silloin kumartui Jaana laidan yli ja loi kummallisen ennustavan katseen hiljaa lainehtivaan meren pintaan, joka hitaasti nousi ja laski levein, tyynipäisin lainein.
— Mitä näet Airiston aalloista? — kysyi Bertelsköld koskettaen vanhuksen käsivartta.
— Suomen tulevaisuuden näen, — vastasi Jaana matalalla äänellä.
— Ja millainen on tuo tulevaisuus? — jatkoi kreivi samalla uteliaana ja epäillen.
Jaana loi häneen terävän silmäyksen. — Pitkällisiä tuskia ja kauka-aikaisia iloja, ikuisia taisteluja ja ikuista palkkaa, pimeyttä paljon ja valoa viimein, — vastasi hän totisesti.
Kreivi Bertelsköld hymyili. — Mene levolle, Jaana parka, — sanoi hän; — taikauskon henki sinua vielä hallitsee. Mutta vapaalla, ihanalla merellä ei rovioita pala; sen kirkkaalla pinnalla ei mitään vääriä tuomioita enää kirjoiteta.
Yö tuli ja yö kului.
Seuraavana aamuna oli rovio valmis, ja koko Turku oli liikkeellä nähdäkseen, miten noita-akkaa poltetaan. Mutta lintu oli lentänyt pesästään, ja häkki oli tyhjä. Kansa raivosi, kun ei saanut uteliaisuuttaan tyydyttää. Mutta tuomarit eivät vaatineet mihinkään ankariin toimenpiteihin ryhtymistä; Kreeta päästettiin vapaaksi muutamin vihaisin sanoin ja vartijat vedettiin sotaoikeuden eteen. Nuo arvoisat hovioikeuden herrat, jotka olivat kunnon miehiä, vaikkakin oman aikansa ennakkoluulojen sokaisemia, aavistivat ehkä, että tuleva aika oli lempeämmin kuin he tuomitseva Mainiemen noitaa.