7. OIKEUDENTUTKINTO.
Se suuri tulipalo, joka toukokuun 29. p:nä 1681 hävitti suurimman osan Turun kaupunkia, joka vast'ikään oli tointunut v. 1656 tapahtuneesta palosta, poltti poroksi myöskin hovioikeuden talon ja suuren osan sen tärkeitä asiakirjoja. Arvattavasti olisi niistä muuten saatu joitakin tietoja tuosta pitkällisestä oikeudenkäynnistä Mainiemen noita-akkaa vastaan v. 1671.
Koko kesän, joka seurasi äsken kuvaamaamme julmaa vesikoetusta, oli Jaana istunut vankina Turun linnassa. Kaikkia keinoja käytettiin, jotta saataisiin hänet tunnustamaan syyllisyytensä; yksin tuota kauheaa reikätorniakin linnan päärakennuksessa, jonne pimeät käytävät veivät milloin ylös milloin alaspäin kulkien ja jonne syytetty paljaaseen paitaan puettuna jätettiin kitumaan kylmässä ja pimeydessä kuusi syltä maan alla, koetettiin käyttää tähän tarkoitukseen, mutta turhaan. Jaana ei tunnustanut, ja vaikka häntä pidettiin puolella näytteellä rikokseensa syylliseksi todistettuna, ei tuomari kuitenkaan uskaltanut langettaa häntä roviolla poltettavaksi, koska vesikoetus oli jäänyt hämäräperäiseksi ja koska sitä ei voitu täysin todistavaksi katsoa. Varmaankin pelättiin tällä puolen merta vielä vanhan Brahen valistuneita mielipiteitä — hänen, joka jo oli pelastanut niin monen taikauskon uhrin.
Tämä taru tietää kuitenkin kertoa, että tutkintoa jatkettiin Turun hovioikeuden edessä keskipalkoilla syyskuuta 1671, ja kun moiset tutkinnot usein tarjoavat merkillisiä kuvauksia ajan tavoista ja mielipiteistä, lienee huvittavaa seurata hiukan sen kulkua.
Hovioikeuden istuntohuoneen ahtaassa eteisessä seisoi syytetty vartijoiden ja todistajain ympäröimänä; viimeksimainittujen joukossa oli useita lapsiakin. Ulkopuolella oleva tori ja talon rappuset olivat täynnä uteliaita, jotka levottomuudella seurasivat tutkinnon kulkua.
Vihdoinkin näyttäytyi hovioikeuden vahtimestari eteisessä ja kutsui syytetyn sisään. Jaana seurasi häntä horjuvin askelin. Hänen voimansa olivat murtuneet vankilan huonosta ilmasta ja pitkällisistä kärsimyksistä; hänen silmissään hehkui outo tuli; hän katseli ympärilleen sekaisin silmin; hänen ennen siisti pukunsa oli käynyt repaleiseksi ja vaalennut, takkuinen tukka ympäröi kuihtuneita, vaaleankeltaisia kasvoja.
Istuntohuoneen suuren pöydän ympärillä näkyi vain muutamia hovioikeuden jäseniä. Presidentti, valtioneuvos Sparre, oli matkustanut Tukholmaan. Pöytäkirjuri, harmaapäinen Juhana Gartzius piti pöytäkirjaa ja yleinen syyttäjä Laurentius Wigelius luki syytöskirjan. Läsnä oli myöskin kaksi noitakommissionin jäsentä, joista toinen maallikko, toinen pappi.
Wigeliuksen esitys tarkoitti todistaa sitä, miten tuo kauhistava noituus, Jumala paratkoon! näinä pahoina aikoina oli niin nopeasti lisääntynyt, ettei enää ilman sääliä ja surkua voinut nähdä, kuinka monet lunastetut sielut saatanan viekkauden kautta olivat iankaikkiseen kadotukseen joutuneet. Ja hän katsoi asian epäilemättömän todellisuuden olevan, mitä siihen jumalattomat filosofit sitten vastaan uskaltanevatkin väittää; kuitenkin tahtoi hän asian enemmäksi todistamiseksi esittää hänen korkea-arvoisuutensa piispa Gezeliuksen todistuksen tästä asiasta hänen kirjoituksessaan encyclopedia synoptica, jossa selvästi ja suurella opilla selvitetään, että noita-akat, perkelettä avukseen huutamalla, voivat vahingoittaa viljan kasvua, tuhota karjan, tehdä ihmiset ontuviksi, kuuroiksi ja sokeiksi, jopa panna sarvia ihmisten päähän, niellä talonpoikain hevosia ja kärryjä sekä harjoittaa kaikenlaista muuta sietämätöntä ja hävytöntä ilkeyttä.[8] On myöskin arvoisa ja oppinut Dominus Enevald eräässä disseriatione theologicassa täysin todistanut, että Pragin torilla oli poppamiehen nähty nielevän vatsaansa elävän porsaan. Ja on kaikille hyvin tunnettua, ei ainoastaan, että pahat naiset ovat aina viimeisiin aikoihin saakka harjoittaneet pirullisia konstejaan, niinkuin oikeudenkäynti korkea-arvoisen piispan ja Dominus Alanus-vainajan[9] lesken välillä selvästi osoittaa, vaan myöskin että monta sellaista ennen vanhaan sekä täällä että Ruotsissa on tuomittu ja noituudesta poltettu, ilman että tässä metelissä vielä mitään näkyvämpää diminuatiota on huomattu, vaan on se päinvastoin yhä itsepintaisemmin continuerannut, kuta kauemmin sitä on kestänyt.
— Nyt, — jatkoi sitten syyttäjä, — on täällä saapuvilla oleva nainen, Mustaksi Jaanaksi kutsuttu, puolittain syylliseksi todistettu monenlaisiin synnillisiin vehkeisiin ja pirun kanssa seurusteluun, joita kaikkia tässä kävisi liian pitkäksi luetella. Mutta koska hän ilmeisestä ilkeydestä yhä nämä tekonsa kieltää ja koska myöskin hänen päälleen pantu vesikoetus, paholaisen toimen kautta, on epäilyksen alaiseksi osoittautunut, tahtoo syyttäjä, korkeimmasta käskystä, hänelle vielä näistä asioista kysymyksiä tehdä ja hänet todistajain kautta langettaa, tehden kaiken tämän Jumalan kunniaksi, totuuden edistämiseksi ja monen syntisen sielun iankaikkisesta kadotuksesta pelastamiseksi.
Tämän esipuheen jälkeen ryhdyttiin tutkintoa pitämään. Alussa vastasi Jaana kaikkiin kysymyksiin miltei uhkamielisesti. Kysymykset olivat pääpiirteissään seuraavat.
Kysymys. Missä hän oli syntynyt ja miten oli tänne tullut. — Vastaus. Oppelsbachin kylässä lähellä Augsburgia Baierin maassa. Joutui kahdenkymmenen vuoden vanhana naimisiin suomalaisen sotamiehen kanssa ja seurasi häntä, monien retkien ja seikkailujen perästä, tähän maahan v. 1640. Joutui kohta sen jälkeen leskeksi ja on asunut miehensä tuvassa Mainiemen maalla.
Kysymys. Miksi kutsutaan häntä Mustaksi Jaanaksi, ja eikö se ole saanut alkuansa siitä, että hänen katsottiin osaavan noitua. — Vastaus. Häntä kutsutaan mustaksi syystä, että hän aina pitää surupukua. Hän suree miestään, uskoaan ja isänmaataan.
Kysymys. Mitä uskoa hän tunnustaa. — Vastaus. Oikeauskoisen yleisen roomalaisen kirkon uskoa.
Kysymys. Eikö hän ole osoittanut halveksimista lutherilaista uskoa ja sakramentteja kohtaan. — Vastaus. Ei muulloin kuin silloin, kun teidän piispanne tahtoi pakottaa minut synnintunnustukseen omassa kirkossaan. Silloin olen kutsunut häntä vääräuskoiseksi, joka hän myöskin on.
Nyt kutsuttiin todistajat sisään ja he vannoivat, että Jaanaa kyllä oli epäilty paavillisesta opista, koska hän ei milloinkaan missään kirkossa käynyt, mutta ettei hän koskaan vastannut, kun sitä häneltä kysyttiin. Kappalainen Stigzelius, noitakommissionin jäsen, todisti, että syytetty itsepintaisesti oli kieltäytynyt vastaamasta niihin kysymyksiin ja varoituksiin, joilla häntä vankilassa oli koetettu saada luopumaan kirotusta paavillisesta epäuskosta. Todistajaa kehoitettiin jatkamaan käännytystyötään.
Kysymys. Millä hän on henkeään elättänyt noiden kolmenkymmenen vuoden kuluessa miehen kuoleman jälkeen. Vastaus. Kehräämisellä, ja kun hyvät ihmiset ovat auttaneet.
Kysymys. Onko totta, että hänen tupansa läheisyyteen on aarre kaivettu maahan. — Vastaus. Joka sen tietää ja uskoo, hakekoon sen käsiinsä.
Hiilenpolttaja, joka ennen kerrottuna yönä oli ollut Jaanan tuvassa, kutsuttiin sisään ja otti valalleen, että hän oli nähnyt noidantulen palavan saaren rannalla. Kysyttiin häneltä, oliko Jaana opettanut häntä taikoja tekemään aarretta löytääkseen. Vastasi, että hän sitä heikkona hetkenä oli pyytänyt, mutta että Jaana ankarin sanoin oli hänet ajanut ovesta ulos. Kehoitettiin etsimään aarteita jumalansanasta eikä mistään pirun konsteista.
Kysymys. Olihan kaikille tunnettua, että Jaanan oli tapana povata tuhkasta; miksi hän siis sen kieltää? — Vastaus. Yksinkertaiset ihmiset ovat häneltä sitä pyytäneet, eikä hän ole osannut sitä syntinä pitää. Kun puu palaa, näkyy hiilessä kaikenlaisia näkyjä, jotka eivät ole muuta kuin tulen vilkettä. Sellaisella huvitetaan lapsia, ja viisaat ihmiset sille nauravat.
Neljä talonpoikaistyttöä kutsuttiin sisään ja he kaikki todistivat, että Jaana oli povannut heille porosta, mille sulhasen, mille muita rikkauksia; kolme heistä valitti itkien, etteivät ennustukset vieläkään olleet käyneet toteen. Ainoastaan neljäs oli vaiti ja vastasi vasta siitä kysyttynä punastuen, että asia oli jo viikon kuluttua tapahtunut niinkuin ennustettu oli. Sentähden oli hän antanut Jaanalle seitsemän kyynärää palttinaa. Joka merkittiin.
Kysymys. Eikö hän ollut tuhonnut mestari Aatamin renkiä, joka oli varastanut säkin jauhoja isäntänsä myllystä. — Vastaus. En ole tuhonnut häntä, olen vain tehnyt hänet sairaaksi. Mestari Aatami vaati minulta sitä, uhaten muuten ajaa minut pois torpastani. — Mestari Aatami kutsuttiin saapuville, mutta ei sanonut mitään muistavansa.
Kysymys. Miten hän teki rengin sairaaksi. — Vastaus. Minä otin vanhan aurtuan, käärin pikeä sen ympärille, heitin sen maahan ja sanoin: "Avaa korvas, herra Jumala, ja anna varkaan palkkansa saada." [10] Sen olen oppinut Oulun Puujumalalta.
Kysymys. Tekikö hän rengin terveeksi jälleen ja millä lailla. — Vastaus. Luin hänelle evankeliumin pääsiäisyönä, ja siitä hän parani, kun ensin oli vienyt varastetun tavaran takaisin.
Kysymys. Onko lukenut suolasta. — Vastaus. Välistä on lukenut sairaita ihmisiä parantaakseen. Se ei liene mikään synti. — Kysymys. Oliko hänen tapana lukea sairaiden lehmien ylitse. — Vastaus. (Vähän mietittyä). Oli. — Kysymys. Mitä sanoja oli hän siihen käyttänyt. — Vastaus. Näitä sanoja: "Neitsyt Maria valitti: lehmäni on huutavassa hukassa; se on paraneva, sanoi Jeesus. Jeesus meni palavalle vuorelle ja näki nuo mielettömät naiset. Manaan sinua, mieletön nainen, sinä saat minulta omani jälleen, täynnä kuin munan, punaisena kuin kukon, ennen kolmea auringon kiertoa, merkittynä tai ristittynä." [11] — Joka merkittiin.
Kysymys. Voiko hän parantaa olutpanoksen ja mitä siihen käyttää. — Vastaus. Otan sitä varten katajaa, pihlajaa ja kanervaa, hakkaan ne hienoksi ja sekoitan veteen. Sillä vedellä pesetän minä olutastiat. — Kysymys. Hankkiiko hän myöskin vointeko-onnea ja millä tavalla. — Vastaus. Panen harmaakiven kiehuvaan veteen ja pesen sillä vedellä kirnun. Se ei ole syntiä. — Monta todistajaa huudettiin esiin ja vakuuttivat he, että niin oli tapahtunut. Varoitettiin heitä vasta sellaista taikuutta harjoittamasta. Arvion kylän akat lupasivat itkien, etteivät koskaan sellaista taikuutta enää harjoita.
Kysymys. Eikö hän erään kerran ollut kieltäytynyt tulemasta häihin ja uhannut muuttaa hääväkeä susilaumaksi. — Vastaus. Emäntä oli minut kutsunut, mutta isäntä ajoi ulos ovesta. Kun muutamat heittivät kiviä jälkeeni, sanoin minä heille: "te elämöitte kuin sudet metsässä."
Todistajat kutsuttiin sisään ja vakuuttivat he Jaanan heille huutaneen: "muuttukaa susiksi metsässä!" Kohta sen jälkeen oli yksi niistä nuorista miehistä, jotka olivat kiviä heittäneet, juossut häätupaan huutaen ja käsiään huitoen, tahtoen purra jokaista, joka eteen sattui. Parani kuitenkin, kun pappi oli hänelle lukenut. Tähän vastasi Jaana, että poika oli ollut oluesta päissään. Joka kiellettiin, ja todistus pöytäkirjaan merkittiin.
Kysymys. Oliko totta, että hän oli lehmän selässä ratsastanut, ehdyttänyt sen sitten kuiviin eikä koskaan parantanut. — Vastaus. Sitä ei hän ollut koskaan tehnyt. — Todistaja todisti nähneensä Jaanan voihin sylkevän, ja kohta oli se muuttunut palaneeksi. Kun hän kävi kylässä, tapahtui usein, että karja pysähtyi häntä katsomaan. Joka merkittiin.
Tutkinto siirtyi nyt syytteen tärkeimpään osaan, kysymykseen hornanretkistä. Kysymyksiä tehtäessä oli sali vähitellen tullut täyteen sisään kutsutuita todistajia, joista suurin osa oli naisia ja lapsia, ja kaikkien kasvoilla kuvastui vuorotellen kauhu, viha ja kiihkeä uteliaisuus. Juuri tällaiset mielettömät, kaikissa muissa asioissa ymmärtäväisten ja arvossapidettyjen miesten toimeenpanemat tutkinnot ne juuri olivat omiansa vahvistamaan rahvaan uskoa taikuuteen ja sen kauhistavaan todellisuuteen.
Kysymys. Onko totta, että hän pääsiäisöinä, ja sillä välinkin, oli ajanut hornaan, palvellut pirua ja samaan suureen syntiin viekoitellut pieniä, viattomia lapsia, sekä miten se oli tapahtunut. — Vastaus. Sitä en ole koskaan tehnyt. Kaikki, mitä ihmiset siitä ovat sanoneet, on pelkkää taikauskoa ja valhetta. Hän voisi ottaa Jumalan todistajaksi siinä asiassa. — Kehoitettiin uudelleen tunnustamaan ja hän antoi siihen samanlaisia vastauksia.
Nyt kutsuttiin todistajat esille. Ensimmäinen heistä, myllärin vaimo, todisti, että hän eräänä helluntaiyönä oli nukkunut myllyssä, kun mies oli ollut matkoilla. Keskiyön aikana oli hän herännyt siihen, että saatana enkeleineen tuli suurella jymäkällä lentäen, ja kohta sen perästä neljä tai viisi noita-akkaa, joiden joukossa oli myöskin Musta Jaana, ratsastaen luudilla; ja heillä oli kullakin ollut selässään kuorma varastettuja villoja. Silloin oli piru punninnut villat väärällä puntarilla ja huomannut ne aivan riittämättömiksi, jonka jälkeen hän oli puntarin varrella takonut noita-akkoja selkään ja sanonut heille: "tuppateera! tuppateera!" [12] Kun noita-akat olivat tulleet, olivat he sanoneet: "nyt olemme täällä, herra." Ja kun olivat menneet: "nyt me menemme, herra." Ja jokakerta, kun olivat paholaista puhutelleet, olivat he sanoneet: "seis, piru!" ja hän oli vastannut: "piru seisoo." Ja koko yön oli vesirattaasta kuulunut kummaa sihinää ja suhinaa, mutta todistaja oli maannut nurkassa piilossa ja vetänyt säkit korvillensa. Kysyttiin, kuinka hän sitten oli voinut nähdä ja kuulla mitään. Vastasi, että hän välistä kauheasti peläten oli tirkistänyt säkkien peitosta. Sitten oli hän nukkunut hätäänsä, ja kun hän heräsi, oli kummitus kadonnut, ja mylly seisoi paikoillaan. Joka merkittiin.
Useat todistajat kertoivat toiset nähneensä toiset kuulleensa noita-akkojen pääsiäisen aikana ratsastavan läpi ilman ja oli joukossa ollut myöskin Musta Jaana. Heidät voidaan parhaiten nähdä kolme kertaa muutetun huoneen katolta. Ja joka kerta, kun noita-akat valmistautuvat lentämään, voitelevat he itseään pukinsarvessa säilyttämällään rasvalla, ja hokevat sitä tehdessään: "pitkin poikin, ilmass' loikin." Jonka tehtyään he lentävät kuin linnut lakeisen läpi, loukkautumatta. Mutta yksi heistä on erehdyksestä sanonut: "pitkin poikin, maassa loikin"; jonka jälkeen oli kolhinut itseään puihin ja seiniin ja siitä ruhjoutunut kuoliaaksi. Ja jos he lentäessään tulevat liian likelle kirkontornia, niin kohta se vetää heidät puoleensa ja musertaa palasiksi y.m.s.
Kun todistajia moneen kertaan oli varoitettu puhumaan ainoastaan sitä, mitä tiesivät Jaanasta kertoa, todistivat useat heistä, että heidän lapsensa olivat olleet poissa yöllä, ei kukaan tietänyt missä, ja heidän vuoteisiinsa oli pantu kivi tai puupalanen. Ja kun lapset toisena aamuna olivat palanneet, oli heiltä kysytty: "oletteko olleet hornassa yötä?" johon he ovat vastanneet siellä olleensa; ja kun heiltä oli kysytty, oliko musta Jaana heidät sinne vienyt, olivat he sen itkien myöntäneet. Äitejä käskettiin tuomaan lapsensa esille, joka tapahtui; ja selvästi näki, että lapset suurella pelolla katselivat syytettyä, ja useita heistä ei saatu suutansa avaamaan, ennenkuin Jaana oli viety toiseen huoneeseen.
Pääsisältö lasten sekavissa kertomuksissa oli seuraava: Jaana oli yön aikaan ottanut heidät vuoteelta ja vienyt ilman läpi hornaan. Siellä on paljon huoneita ja hyvin komeata. Suuri, musta mies kastaa lapset kuumassa vedessä; sitten juoksuttaa hän heidän verensä, kirjoittaa sillä paperille ja opettaa heitä lukemaan. Pieniä lapsia on hän pannut kiehuvaan kattilaan ja kuorinut rasvan, sittenkun he ovat kiehuneet; toisia hän on hienontanut jauhoksi, ja siitä hän on tehnyt voidetta noita-akoille. Jaanalla on ollut sarvet jaloissa ja hän on koettanut nyhtää niitä irti, ja joka kerta on hän sanonut: "kirottu sarvi, kun ei irtaudu." Eräänä iltana oli hänellä ollut päällään kaulustakki ja hän oli hyppinyt lasten ympärillä kuin harakka. Hornassa on enkelikamari, jossa rukouksia luetaan ja virsiä veisataan, mutta sinne ei lapsia päästetä. Se suuri, musta mies opettaa heitä lukemaan uskonkappaleita takaperin, ja ne, jotka sen hyvin tekevät, saavat pestilahjoja, jotka ovat kultarahojen kaltaisia, mutta muuttuvat seuraavana päivänä kuiviksi lehdiksi j.n.e.
Viimeksi tuotiin esille myöskin ne kolme lasta, jotka olivat olleet Jaanan luona Valpurinmessuyönä, ja kertoivat he seuraavaa:[13] Jaana oli variksena heidän edessään lentänyt ja heidät metsään houkutellut. Siellä oli hän ottanut heidät kiinni ja vienyt hornaan, ja siellä olivat he nähneet paholaisen, joka irvisti heitä vastaan niinkuin pääkallo. Sitten oli hän antanut heille ruokaa kultalautasilta, mutta vanhin tyttö oli lukenut ruokaluvun, ja silloin oli ruoka muuttunut ilkeiksi madoiksi. Kohta sen jälkeen oli paholainen tullut sisään ihan mustana ja oli hänellä ollut noita-akka mukanaan. He olivat hieroneet Jaanan kanssa kauppaa lasten sieluista, mutta eivät olleet sopineet hinnasta, ja olivat sitten lentäneet pois suurilla, mustilla siivillä. Jaana oli sitten samalla tavalla heidän jäljessään lentänyt, mutta silloin olivat lapset juosseet tiehensä ja löytäneet rannasta veneen. Sillä olivat he soutaneet monta sataa penikulmaa suuren meren yli, ja sitten oli muuan mies löytänyt heidät metsästä, jonne olivat nälkään kuolemaisillaan.
Tämän kertomuksen jälkeen kutsuttiin Jaana sisään, pöytäkirja luettiin hänelle ja kysyttiin, mitä olisi hänellä siihen sanomista. Kaikki odottivat hänen yhä edelleenkin kieltävän, mutta noiden muutamain tuntien kuluessa oli merkillinen muutos tapahtunut onnettomassa naisessa. Kärsimys oli häneltä voimat vienyt; sen, mitä kaikkien muiden todistus ei ollut voinut aikaan saada, sen saivat aikaan lapsien kertomukset. Kun hän ne sai luulla, alkoi hän vapista kiireestä kantapäähän, hänen silmänsä sumenivat, ja hän vastasi tuskin kuuluvasti: — tottapa se lienee, koska lapset sen sanovat.
Hän tunnustaa! — kuului kaikkien huulilta ja heidän kasvoissaan kuvastui hämmästys ja inho, suurempi vielä kuin ennen, jolloin noita ei ollut tunnustanut. Tuomarejakin puistatti. — Sinä tunnustat siis, — sanoi puheenjohtaja, — että olet harjoittanut yhteyttä pimeyden ruhtinaan kanssa? — Tunnustan. — Että synnillisillä taikatempuilla olet noitunut ihmisiä ja eläimiä? — Olen. — Että kovasta sydämestä ja pahasta aikomuksesta olet vietellyt pieniä lapsia kaikenlaiseen pirullisuuteen, lentänyt heidän kanssaan ilman läpi hornaan, pettänyt heidät, myynyt heidät ja luovuttanut heidät ihmiskunnan viholliselle? — Koskapa lapset sen sanovat, niin olen sen kyllä tehnyt. —
Tämän langettavan tunnustuksen jälkeen seurasi hetken hiljaisuus. Silloin kohosi seisoalleen kuusikymmenvuotias hovioikeuden asessori Olavi Wallenius[14] vihan puna arvokkaalla otsallaan, pyysi sananvuoroa ja lausui: — Jo kauan on minusta näyttänyt kuin istuisin jaarittelevain ämmien parissa enkä älykkäiden tuomarien totisessa seurassa, joiden tulee tuomita Jumalan ja ihmisten lain mukaan järkeään ja omaatuntoaan noudattaen. Onhan kaikille selvä, joilla silmät ja korvat on, että kaikki nämä todistajat ovat törkeän taikauskon kahleihin sidotut, niin että he kyllä omassa uskossaan vilpittömät ovat, mutta kuitenkin valheen ruhtinaan kaikenlaisilla surkeilla ennakkoluuloilla saastutetut. En myöskään tahdo kieltää, että voi olla paljonkin totta siinä, mitä oppineet ja oppimattomat tätä nykyä kertovat perkeleen kavaluudesta, vaikka suurin osa on pelkkää lorua ja erehdystä. Ja ihmettelen minä suuresti, että oikeuden jäsenet eivät ole sitä huomioonsa ottaneet, että tämä nainen, joka tähän saakka on kieltänyt, on tehnyt sen siitä syystä, että hänellä silloin vielä oli järkeä enemmän kuin teillä kaikilla. Mutta kun hän nyt kauheassa vankeudessa on ruumiiltaan kurjaksi käynyt ja monien ihmisten ilkeyden kautta hänen sielunsa on hämmentynyt, niin ei hän enää voinut sitä kestää, että lapset ovat hänestä kaikenlaista hullutusta todistaneet, ja on hän siis ruumiinsa ja sielunsa heikkoudessa menettänyt järkensä ja sanoo nyt tehneensä, mitä ei koskaan tehnyt ole. Sen vuoksi panen minä vastalauseeni kaikkea tutkintoa vastaan mielipuolen ihmisen kanssa, ja kiellän hänen tunnustukseltaan kaiken arvon ja merkityksen, kunnes taitavain lääkärien todistuksen kautta on selville saatu, missä määrin hän on ollut pätevä lain edessä vastaamaan siitä, mitä hän noituudestaan tunnustanut on.
Tuollaisia jaloja ja valistuneita mielipiteitä pilkistää välistä esiin taikauskoisen ajan pimeydestä, joka niiden kautta jälkimaailman silmissä kuitenkin näyttää vain kahta synkemmältä, Walleniuksen puheesta syntyi oikeuden kesken melua ja eripuraisuutta. Jotkut olivat samaa mieltä kuin hän, useimmat kuitenkin vastaan. Todistajat ja syytetty käskettiin ulos, ja kiivaan väittelyn jälkeen päätti oikeus — lukija varmaankin luulee, että oikeus päätti pyytää lääkärin todistusta Jaanan sieluntilasta — ei, vaan se päätti, että Jaanan olkapäitä oli tutkittava, olisiko niissä tuo tavallinen noidan merkki. Ja katso, hänen oikeasta olkapäästään löytyi kaksi ristiin menevää viivaa, ja tämä merkki katsottiin niin todistavaksi, niin langettavaksi, ettei mistään vastalauseesta nyt enää voinut olla puhettakaan.
Mutta kiiruhtakaamme ohi tämän mustan esi-isiemme raakuutta osoittavan näytelmän. Tarpeellisten oikaisujen ja keskustelujen jälkeen julistettiin yksimielisesti, Walleniuksen ääntä lukuunottamatta, se tuomio, että koska noita-akka Jaana, Augsburgista kotoisin ja Mustaksi Jaanaksi sanottu, täysillä näytteillä ja omasta tunnustuksestaan oli huomattu syypääksi pakanalliseen noituuteen, seurusteluun pirun kanssa ja kristityn nuorison viettelemiseen, ja koska hän myöskin oli paavillisessa uskossaan korkea-arvoista piispaa ja puhdasta lutherilaista oppia pahasti pilkannut, niin on hän tämä Jaana, Augsburgista kotoisin, oman sielunsa pelastukseksi ja muille kauhistukseksi ja varoitukseksi, tuomittava asianmukaisen valmistuksen saatuaan kristillisen seurakunnan läsnäollessa roviolla poltettavaksi; joka julistettiin Turussa sinä 10 päivänä syyskuuta vuotena Kristuksen syntymän jälkeen tuhantena kuudentenasadantena yhdentenä kahdeksatta.
Tietoa tästä tuomiosta, joka siinä tuokiossa levisi kautta koko kaupungin, tervehti torille kokoontunut utelias väkijoukko kaikuvilla hurraahuudoilla.