6. VESIKOE.
Varhain eräänä kauniina kesäkuun aamuna v. 1671 liikkui Turun kaupungin kaduilla ja joen rantoja pitkin suuri väen paljous. Oli silmin nähtävää, että jotakin erikoista ja tavatonta oli tekeillä, vaikkei aikaa ja paikkaa niin tarkkaan tiedettykään. Sillä milloin kuului rannalta melua, ja kohta kiiruhti tuo moneen sataan nouseva kansanjoukko sinne näkemään, mitä siellä tapahtui; milloin keräännyttiin torille tuomiokirkon eteen, ja kohta kasvoi tungos moninkertaiseksi, kun yhä uusia uteliaita saapui joka haaralta; milloin välähtivät vartiosotamiesten kiväärit vastatehdyllä Linnankadulla, ja kohta kiiruhtivat kaikki heitä vastaan. Aurajoki oli täynnä veneitä ja pursia, joiden valkeat, kuivumaan levitetyt purjeet somasti liikahtelivat tyynessä ja kirkkaassa aamuilmassa, ja maalta päin tuli jonottain kärryjä, joiden omistajat toivat tavaroitaan kaupaksi kaupunkiin ja ihmetellen pysähtyivät toimettomain torilla seisojain tungokseen.
Vastatulleiden joukossa oli kannellinen pursi, joka näytti muita isommalta ja komeammalta ja joka, parhaimmalla Vaasan rukiilla lastattuna oli tunkeutunut aivan lähelle sitä ainoata siltaa, jota myöten liike siihen aikaan kulki joen poikki. Sen pienestä kajuutasta ryömi esille lyhyt ja paksu ukko, jonka vaalennut tukka ja suippoparta olivat omituisena vastakohtana myhäilevälle ja punakalle naamalle. Kohta hänen perässään kömpi samasta piilosta ilmoille yhtä pieni ja yhtä pyöreä eukko, ollen ehkä muuatta vuosikymmentä nuorempi ukkoa, mutta yhtä iloinen ja hyvinvoipa kuin hänkin. Molemmat virkkoivat joitakin sanoja kahdelle nuorelle miehelle, jotka olivat purren miehistönä, ja nousivat sitten maihin. Vähän vaivalloista se tosin oli, sillä veneellä ei päässyt liikkumaan eteen eikä taaksepäin toisiinsa kiinni ahtautuneiden pursien välissä, ja vanhusten piti sen vuoksi, ennenkuin rantaan pääsivät, kiivetä toisten pursien yli, jotka olivat heidän purtensa ja rannan välissä.
Vanhukset näyttivät olevan oikein sydämensä pohjasta toisiinsa tyytyväisiä. Ukko tarjosi eukolleen kätensä tuolla epämukavalla taipalella, ja kun tuli hypätä rantaan, tarttui hän häntä vyötäisiin ja keikautti hänet voimakkaalla kädellä maihin. Eukko taas kiitti avusta iloisella päännyökkäyksellä, ja niin lähtivät he tallustelemaan torille tavatakseen sitä kauppiasta, jolle aikoivat rukiinsa myydä. Matkallaan joutuivat he kuitenkin väkijoukon keskeen ja eukko sattui syyttömästi saamaan survauksia milloin hartevilta merimiehiltä, milloin nenäkkäiltä katupojilta. Ukon valkeat kulmakarvat rypistyivät silloin jotenkin tuimasti ja päästäen viiksiensä välistä mehevän "blitz-donnerkreutz-pappenheimin" työsi hän tunkeilijat ravakasti syrjään. — Kuule, hyvä ystävä, — virkkoi hän muutamalle vanhalle, jykeväluiselle miehelle, joka juuri oli tullut maalta päin, ajaen juurikasveilla täytettyä kuormaa, — ovatko ihmiset täällä Turussa aivan hulluja? Mitä varten hyppäävät he tuolla tavalla näin varhain aamulla, mane manium et sero venientibus ossa, niinkuin meidän oli tapana sanoa siihen aikaan kuin minä kävin täällä katedraalikoulua?
Puhuteltu kääntyi verkalleen päin, pyöräytti yhtä verkalleen mälliä suussaan ja vastasi jonkin aikaa arveltuaan: — Mustaa Jaanaahan ne kuuluvat aikovan vedellä koettaa.
— Vai niin, vai niin, — vastasi ukko, ja avasi lyhyen lammasnahkaturkkinsa, joka oli alkanut varistaa päiväpaisteessa; — musta Jaana on siis noita-akka, mala sibylla, jos mä oikein ymmärrän.
— Niin on, — vastasi mies kuormansa päältä.
— Onko hän Pohjanmaalta? — kysyi eukko hiukan murtaen ulkolaisiksi.
— Eikä olekaan, — vastasi taas maalainen. Mutta sitten lisäsi hän puoleksi ylpeillen puoleksi pelonalaisesti, niinkuin olisi halunnut omistaa osan Jaanan maineesta, mutta samalla pelännyt seurauksia: — Jaana on kotoisin Mainiemestä.
— Ystäväni, — jatkoi pieni ukko naurettavan totisesti, — minä panen vetoon purteni rukiineen ja rottineen vanhaa viskainta vastaan, että sinä olisit parempi toveriksi yöllisellä hyökkäysretkellä kuin puhujaksi ristiäiskesteissä! Sanokoot minua kroaatiksi, mutten sittenkään tunne minä sitä pitäjää. Ubi nunc ecclesia … sepä nyt on merkillistä, että niin pian kuin minä näen tuon vanhan rehellisen tuomiokirkon, jonka katolta ennen vanhaan niin monta naakkaa nuolipyssylläni ammuin, kohta kasvaa latina esiin niinkuin rukiin tähkä kantojen välistä vanhassa kaskessa.
— Minä muistelen, että kreivi Bertelsköldillä on suuri säteritila, jota Mainiemeksi sanotaan, — virkkoi tuo pieni ja pyöreä eukko, tehden samalla turhan yrityksen jatkaakseen matkaa ja vetääkseen miestään perässään.
— Bertelsköld? — mutisi vanhus — vai niin, vai semmoinen sato kasvaa hänen vainioillaan. Hän kylvi taikuutta ja niittää nyt noitia, sehän on niinkuin olla pitää, hoc est in suum ordinem, niinkun ne vanhat niin oikein sanoivat. Tule eukkoseni, kastakoot noitansa; olen varma siitä, että hän pysyy veden päällä, jos kerran on oikeata sorttia.
Vanhukset aikoivat nyt lähteä, mutta kuorman vieressä seisonut mies oli toisella kädellä tarttunut ukkoa turkin helmaan samalla kuin toinen käsi haparoi koirankarvalakkia, joka hänellä oli päässään. — Olisiko se … olisiko se kapteeni? — änkytti mies ja tarkasteli ukkoa ja hänen turkkiaan ihmeen lämpimillä ja rehellisen tyhmillä katseilla.
— Mitä nyt … sapperment, sinut olen minä nähnyt joskus ennenkin, — virkkoi vanhus ja tutkisteli tuota muinoin jäntevää vartaloa, jonka selkä oli vuosien painosta melkoisesti koukistunut. — Blitzdonnerkreutz, Pekkahan se on, numero 30 Larssonin eskadroonassa autuaan kuningas vainajan suomalaisia rakuunia?
— Sepä … sehän minä olen, ja te olette minun kapteenini, — vastasi kuorman kuljettaja, ja vierähti siinä yksi ainoa hyväsydäminen vesikarpalo hänen päivettyneille, ryppyisille kasvoilleen, josta se tipahti lammasnahkaturkille, kun tuo entinen rakuuna painoi sen lievettä partaisille huulilleen.
Ukko — jonka lukija ehkä jo on tuntenut vanhaksi, hyväksi ystäväksemme Larssoniksi Kustaa Aadolfin ajoilta — unohti latinansa ja tuomiokirkon naakat pudistaakseen vakavasti ja sydämellisesti vanhan toverin kättä. — Blitzpappenheim, Pekkako se on! — huudahti hän. — Onhan siis vielä yksi reipas poika elossa kuningas vainajan ajoilta: niin, niin, ei meitä ole monta jäljellä enää, jotka voivat sanoa katsoneensa vanhaa korpraalia silmästä silmään Breitenfeldillä ja jotka suuren kuninkaan kanssa ovat Lützenin kentillä vertansa vuodattaneet. Kas niin, Pekka, vai olet sinä talonpoika nyt ja kuormia kuljetat; talonpoika minäkin olen ja kuljetan rukiitani omalla purrellani, jossa omat poikani ovat miehistönä. Tässä on eukkoni, niin, niin, vähän lihavammaksi ja harmaammaksi on eukko käynyt sen jälkeen, kun ensi kerran toisillemme suuta suikkasimme Würzburgin tornikammiossa ja vedimme jesuiittaroistoja nenästä, niin että on ilo sitä ajatella. Mutta tiedä se, että eukko sen jälkeen on lahjoittanut minulle kahdeksan poikaa ja kuusi tyttöä, yhteensä neljätoista, hyvä ystäväni, joista on elossa kaksitoista, kuusi kumpiakin. Niin, niin, Kätchen, ei nyt silti maksa vaivaa sen vuoksi tekeytyä ylpeäksi. Mutta sanos, Pekka, mikä riivattu siihen Berteliin meni, kun se viime aikoina niin kokonaan muuttui?… Mutta, — lisäsi hän, — tässä minä seison ja rupattelen, vaikka pitäisi kauppiaan puheille mennä; suuni on minulla tallessa vielä, jumalan kiitos, ja olutta siihen mahtuu vielä vanhoilla päivilläkin. Hetken päästä palaan tätä samaa tietä ja silloin täytyy sinun tulla laivaani tyhjentämään kunnon oluthaarikka vanhan kapteenisi kanssa.
Vanhukset jatkoivat matkaansa. Sillä välin oli väkijoukko jakaantunut niin, että toiset olivat menneet kirkkoon, toiset asettunet Linnankadulle. Syy siihen selvisi pian. Laivasta lähestyivät vankikärryt, joita seurasi korpraalin johtama sotilasvartio. Kärryillä istui kalpea, laiha ja kuihtunut olento, jota tuskin olisi voinut tuntea vielä kuukausi sitten niin reippaaksi, vanhaksi Jaanaksi. Kokoon kyyristyneenä, käsistä ja jaloista rautoihin lyötynä ei hän näyttänyt häpeästään ja onnettomuudestaan mitään välittävän. Katsojain mielissä vaihteli hänen ohimennessään pelko, inho ja ilo siitä, että tuo kuuluisa noita nyt vihdoinkin oli saava rangaistuksensa. Ei ainoatakaan armahtavaa katsetta, ei ainoatakaan säälivää kyyneltä näkynyt noissa sadoissa silmissä, jotka nyt häntä katselivat. Ei kenenkään päähän pistänyt, että tuo vanha nainen oli yksi noita sokeimman taikauskon monia onnettomia uhreja; ei kukaan aavistanut, että hänenkin rinnassaan ihmissydän sykki ja kärsi; jokainen oli varma siitä, että noita-akka, joka oli luvannut sielunsa pimeyden ruhtinaalle, samalla oli kironnut kaikki inhimilliset tunteensa ja menettänyt kaiken oikeutensa toisten sääliin.
Hitaasti kulki tuo surullinen saattue matkaansa katsojain pilkkahuutojen sitä seuratessa. — Miksi ei noidalle ole annettu luutaa ratsuksi? — Jaana, Jaana, missä nyt on piru, kun ei se tule sinua auttamaan? — Puhalla kahleet käsistäsi! Kasvata korpinsiivet olkapäihisi ja lennä huuhkajana hornaan; älä ole olevinasi, Jaana, kyllä sinä lentää osaat! — Monet tekivät salaa ristinmerkin, joka katolinen tapa ei ollut vielä unohtunut, vaikka uskonpuhdistajat olivat voimainsa takaa koettaneet sitä hävittää.
— Mitä tuo peikko on tehnyt? — kysyi Larsson palatessaan kauppamiehen luota eukko käsipuolessaan.
— Mitäkö on tehnyt? — virkkoi lähellä seisova, punanaamainen porvari. — Ei se ole niinkään vain sanottu. Kirjoita hänen syntinsä pergamentille, niin se luettelo ulottuu Turusta Viipuriin. Mitäkö on tehnyt? Kysy sitä! Sen minä vain sanon, että se on noitunut ihmisiä ja elukoita, muuttanut rehellisiä kristityitä susiksi ja vienyt monta viatonta lasta pimeyden pitoihin hornan hinkaloon.
— No, polta sitten se pakana, — mutisi rehellinen kapteeni suutuksissaan, — mutta älä seiso siinä ja panettele vankia, joka ei voi jäsentä liikauttaa. Donnerblitz, oikein tahtoo suututtaa, kun näen monen sadan miehen soittavan suutaan vanhalle akalle, joka ei voi puolustautua.
Nyt oli saattue saapunut tuomiokirkon eteen, jonne kaikki kansa oli kokoontunut aamurukousta kuulemaan. Kello oli kuusi. Siihen aikaan oltiin ylhäällä varemmin kuin nyt; päivän työ alkoi kaikissa piireissä kello viisi aamulla ja loppui kello kahdeksan illalla. Nyt kertoi huhu, että ankara piispa Gezelius itse tulisi toimittamaan rukouksen tuomiokirkossa. Noita-akka, jonka likainen henki saattaisi kirkon saastuttaa, ei saanut tulla Herran temppeliin. Hänen täytyi vartijainsa kanssa pysähtyä ahtaaseen eteläisen ristin eteiseen ja sieltä aukinaisten ovien läpi kuunnella rukousta.
Huhu oli totta tiennyt. Virren ja tavallisen rukouksen jälkeen astui piispa itse keskelle eteläisen ristin suurta käytävää, luki ensin voimakkaan rukouksen sitä taikuutta ja saatanan petosta vastaan, joka tänä jumalattomana aikana oli vienyt niin monta sielua iankaikkiseen kadotukseen, sekä kääntyi sitten suoraan vangin puoleen yhtä voimakkaalla varoituksella kehoittaen häntä vihdoinkin tekemään katumuksen Jumalan seurakunnan edessä ja itselleen pelastukseksi ja muille varoitukseksi avonaisesti tunnustautumaan syylliseksi pirun vehkeisiin ja siihen syntiseen seurusteluun, jota hän oli paholaisen kanssa harjoittanut.
Näitä sanoja lausuessaan astui piispa Gezelius aivan lähelle ovea, jonka suussa Jaana seisoi, ja loi häneen tuiman, ankaran katseen. Miehekäs, ankara ja käskevä oli tuon jo kuudennella kymmenellä olevan kirkkoruhtinaan ryhti; hänen vielä punakat poskensa, koukkuinen nenänsä, pitkä, käherretty ja jo vaalennut tukka, harmaa parta, joka valahti alas hänen rinnoilleen — kaikki tuo oli omansa vaikuttamaan tässä miehessä, jonka vertaa voimassa ei oltu nähty sitten kuin Maunu Tavast istui Turun piispan istuimella. Oli kuin olisi siinä ollut Endorin noita, joka oli manannut Samuelin hengen hänen haudastaan.
Katse, jonka edessä papit ja maallikot aina Turusta Tornioon vapisivat, pani Jaanankin vapisemaan. Mutta vähitellen näkyi hän rohkaisevan mielensä; hehkuva puna nousi hänen kuihtuneille kasvoilleen, hän uskalsi jo silmänsäkin maasta nostaa; niin, lopulta uskalsi hän sen, mitä pahat omattunnot eivät koskaan olleet uskaltaneet: hän katsoi piispaa suoraan silmiin; salama salamaa vastaan. Kirkon päämies vaikeni ja odotti tunnustusta syntisen vaimon huulilta.
Mutta suoraksi oikaisihe seitsemänkymmenenviiden vuoden vanhan naisen koukistunut vartalo, ja hän virkkoi yhden ainoan sanan, joka sai kaikki läsnä olijat kauhistumaan. — Vääräuskoinen! — huusi hän.
Piispa säpsähti. Hän muisti nyt, että yksi pahimpia (ja järkevimpiä) syytöksiä Jaanaa vastaan oli se, ettei hän miesmuistiin ollut Herran ehtoollisella käynyt. Hän alkoi aavistaa siihen toista syytä kuin jumalatonta sakramenttien halveksimista. Ja piispa oli yhtä kiivasluontoinen kuin voimakaskin. — Mitä uskallat sinä sanoa? — huudahti hän, ja hänenkin kasvoilleen kohosi vihan puna.
— Minä sanon, että sinä, joka sanot itseäsi kirkon paimeneksi ja joka seisot tässä minun synnintunnustustani kuullaksesi, et ole muuta kuin vääräuskoinen Jumalan huoneessa. Sinä ja sinun tuomiokapitulisi ja pappisi ja koko kansasi, te olette kaikki kadotettuja oikean uskon luopioita. Te istutte tuomitsemassa oikeauskoista katolilaista, mutta minä sanon teille: parempi olisi, jos pukeutuisitte tuhkasäkkeihin ja menisitte Roomaan anomaan pyhältä isältä anteeksiantoa suurista synneistänne. Kuule, mitä sanon sinulle: minä olen katolilainen, ja uskollinen Baieri on isänmaani. Yli kolmenkymmenen vuoden olen teidän vääräuskoista oppianne saanut kuulla, olen ollut pakotettu kieltämään oman uskoni ja kätkemään rukousnauhani, niinkuin varas kätkee varastamansa alttarikalkin, enkä minä ole suutani avannut. Te olette vanginneet minut viattomasti vähäpätöisen syyn tähden ja heittäneet minut kuuden sylen syvyyteen maan alle tuohon kauheaan reikätorniin tässä Turun linnassanne; siellä olen nälkää nähnyt ja janoa kärsinyt ja kaikkia pimeyden kauhuja kokenut, ja minä olen kestänyt sen valittamatta. Nyt te vedätte minut oikeutenne eteen ja viette minut, köyhän, vanhan ja turvattoman naisen kuolemaan ja roviolle poltettavaksi, ja minä kärsin senkin niinkuin pyhät marttyyrit sen muinoin ovat kärsineet. Mutta kun te vedätte minut väkisin kirkkoonne ja vaaditte, että minä, oikeauskoinen, teille syntini tunnustaisin, silloin nousee sydämeni vastaan ja ensi kerran avaan minä neljättäkymmeneen vuoteen suuni sanoakseni teille: Totta on, että syntini ovat suuret, mutta teidän syntinne ovat vielä suuremmat kuin minun: te olette kaikki vääräuskoisia ja luopioita, ja niinkuin maallinen tuli on minun ruumiini polttava tuhkaksi, niin on ikuinen tuli teidän sielunne polttava, te suuren, pyhän ja yhteisen katolisen kirkon kadotetut lapset!
Mitä virkkoi piispa Gezelius, tuo ankara ja mahtava protestantti, tähän kolmikymmenvuotisen sodan hehkuvan tulivuoren viimeiseen purkaukseen? Hän hillitsi vihasta vapisevan äänensä, kohotti kätensä taivasta kohti ja sanoi: — Minä kiitän sinua, Jumalani, ettei näitä häpäiseviä sanoja ole lausuttu sinun temppelissäsi, vaan ainoastaan temppelisi eteisessä. Tosin annat sinä saatanalle suuren vallan täällä maan päällä, kun sallit hänen uskonmantteliinkin pukeutua ja pilkata sitä, mikä kaikkein pyhintä on. Kuitenkin olen minä varma siitä, että olet raja-aidan hänen eteensä asettanut, eikä hän ole siitä sivuitse pääsevä, vaikka hän viekkaudessaan köyhäksi, kurjaksi ja viattomaksikin tekeytyisi. Viekää pois tämä paatunut vaimo siihen koetukseen, jonka lait määräävät, ja vasta kun laki on hänet tuominnut, on taas kirkon aika vielä kerran, vielä viimeisen kerran, tarjota hänelle armonsa parantavaa lahjaa.
Ja piispa Gezelius poistui pää pystyssä. Mutta Jaanan kuihtunut vartalo oli taaskin lyyhistynyt kokoon tuon kiivaan, voimia kysyvän purkauksen jälkeen, ja vastustelematta antoi hän kuljettaa itsensä siihen julmaan narrinpeliin, joka odotti häntä lain nimessä.
Yhtä uteliaina, säälimättöminä kuin muinoin roomalaiset eläinsirkuksessaan odottivat tuhannet katsojat kirkon edustalla noidan vesikoetta. Tuskin näyttäytyi Jaana uudelleen ja tuskin ennätti levitä väkijoukkoon tieto siitä, että hän ei ollut tunnustanut, kun kansa puhkesi myrskyäviin riemuhuutoihin niillä vankia tervehtien. Melkein riemusaatossa kuljetettiin hänet joen rantaan — mutta se oli julmaa riemua, se oli kissan leikkiä hiiren kanssa, se oli ivaajan iloa, kun hänen pilkkansa uhri ei enää voinut päästä häntä pakoon. Niin raaistuneet olivat jo mielet näistä eriskummallisista, yhtä mittaa toistuvista noitatutkinnoista; niin raaistuneet olivat niiden vaikutuksesta käsitykset inhimillisyydestä ja säälistä, että ihmiset luulivat tekevänsä Jumalalle palveluksen ivaamalla tuota onnetonta hänen häpeässään ja alennustilassaan. Ja kun sen lisäksi vielä tuli tiedoksi, että Jaana itsensä tuomiokirkon eteisessä oli häväissyt piispaa ja avonaisesti tunnustanut kuuluvansa paavinuskoon, silloin ei ollut kansan riemulla ja raivolla enää mitään rajaa; jos ei olisi toivottu niin suurta hauskuutta vesikoetuksesta, niin oli pahoin pelättävä, että vanki parka jo sitä ennen palasiksi revittäisiin.
Niin pian kuin Jaana vartijoineen oli saapunut määrätylle paikalle joen rannalla, asettuivat sotamiehet puoliympyränmuotoiseen kehään hänen ympärilleen, pitääkseen yhä kasvavaa väkijoukkoa loitommalla. Sen jälkeen luki kaupunginpalvelija viran puolesta asiata varten asetetun noitakommissionin päätöksen, jossa ennen mainittu leski, Mustaksi Jaanaksi kutsuttu, niinkuin se, joka noituutta ja yhteyttä perkeleen kanssa harjoittanut oli, mutta jota ei kuitenkaan tätä suurta syntiään oltu hyvällä tunnustamaan saatu, nyt Jumalan kunniaksi ja totuuden ilmi saamiseksi oli määrätty pantavaksi erehtymättömän vesikoetuksen alaiseksi, josta selvästi tultaisiin saamaan ilmi, voisiko hän noituudellaan muuttaa luonnonjärjestyksen, mikä selvästi osoittaa, että veteen heitetty ihminen vaipuu ilman pirun apua pohjaan.[7]
Jaana laskettiin kärryistä maahan. Hänen kätensä ja jalkansa sidottiin lujasti ja säälimättömästi vahvoilla nuorilla, ja tuossa surkeassa tilassa kannettiin hänet sitten matalalle laiturille, joka oli joen syvimmän paikan partaalla. Ei pienintäkään valitusta kuulunut hänen huuliltaan. Mutta katsojain uteliaisuus oli kiihoittunut korkeimmilleen. Sillä hetkellä olivat lauta-aidat, kaikki katot ja varsinkin silta niin kauas kuin silmä kantoi täynnä ammottavia suita ja ojennettuja kauloja; niin, olivatpa vartijasotamiehet pakotetut keihäillään ja muilla ristiin panemillaan aseilla pidättämään päälle tunkevia.
— Sata talaria viittäkymmentä vastaan, että hän pysyy veden päällä! — huudahti sama punanaamainen porvari, joka äsken oli Larssonia suututtanut.
— Olkoon menneeksi, — vastasi tämä heittäen kiukustuneen silmäyksen riitaveljeensä.
Vielä viimeisen kerran kysyi oikeuden palvelija korkealla äänellä syytetyltä, tahtoiko hän vapaaehtoisesti tunnustaa itsensä syylliseksi. Väkijoukko vapisi pelosta, että Jaana tunnustaisi. Mutta Jaanan huulilta kuului hiljainen, päättävä: "ei"!
Tämä vastaus oli ratkaiseva. Kaksi väkevää miestä tarttui onnetonta toinen jalkoihin toinen kainaloihin; he heiluttivat häntä muutamia kertoja vauhtia saadakseen ja lennättivät hänet sitten kauas kevättulvan paisuttamaan jokeen. Kun vanha naisen ruumis polskahti veteen, remahti villiintynyt väkijoukko huumaavaan hurraahuutoon.
— Hän uppoaa — olen vetoni menettänyt! — huudahti porvari vihoissaan. Samassa kuin Jaana putosi veteen, katosi hän pinnan alle, vain vaahtoinen paikka osoitti, mihin hänet oli heitetty. Riemuhuudot taukosivat; jokainen tunsi kuitenkin itsessään, että tämä leikinteko oli liian karkeaa ja ettei se ollut murhaa parempi.
Veneitä työnnettiin heti paikalla vesille etsimään ja pelastamaan hukkuvaa. Merkillinen johtopäätös! Se, että hän upposi, oli todistus hänen viattomuudestaan; mutta tämä todistus tulisi viemään hänen henkensä. Tähän epäjohdonmukaisuuteen ei totta puhuen oltu valmistauduttu; oikeuden palvelijat olivat varmasti olettaneet, ettei noita uppoaisi.
Jaana oli heitetty jokeen sillan yläpuolella. Yht'äkkiä syntyi nyt sillalla melua, joka kohta muuttui mitä hurjimmaksi riemuksi. — Hän kelluu! Hän kelluu! — huudettiin ja muutamat pilkkakirveet lisäsivät: — Ylös, akka, vastavirtaan! Ylös vastavirtaan!
Todella näkyikin Jaanan pää hetken aikaa veden pinnalla lähellä siltaa. Samassa se kyllä taas upposi, mutta veneitä oli saapuvilla ja niiden onnistui onkia kuiville tuo onneton, ennenkuin virta olisi iäksi päiväksi hänet syvyyteensä niellyt. Tunnotonna vietiin hänet linnaan.
Väkijoukossa syntyi melua, huutoja ja väittelyä. Oliko noita kellunut? Oliko hän uponnut? Molempiin kysymyksiin voitiin vastata kieltävästi ja myöntävästi. Niin hyvin Larsson kuin porvarikin väittivät voittaneensa vedon. Mutta useimmat jäivät siihen uskoon, joka heitä parhaiten miellytti, nimittäin että noita oli kellunut, ja kaikki olivat yksimieliset siitä, ettei sen kummempia todistuksia hänen rikollisuudestaan tarvittu. Huutaen ja meluten hajaantui kansa kaikille tahoille, ja siihen oli päättynyt tuo häpeällinen, mutta ajan tapoja räikeästi valaiseva näytelmä.
Merkillinen vastakohta! Sama joki, joka nyt hylkäsi luotaan tuon taikauskoisuuden uhrin — sama joki, joka sai olla tämän uudemman ajan julman raakuuden todistajana — sama joki oli tuo kuuluisa Aura, jonka rannoilla Suomen sivistys niin kauniisti kukoisti — tuo Aura, jota runoilijat sittemmin niin lämpimästi ylistivät — tuo Aura, jonka nimeen on liittynyt kaikki, mitä Suomessa yliopiston ensi vuosisatoina oli mainiota tieteen, taiteen ja kirjallisuuden alalla!