5. LAPSET HORNASSA.
Ennenkuin annamme tämän kertomuksemme edistyä, on meidän palattava ajassa noin neljä kuukautta takaisinpäin. Oli Valpurin aika v. 1671. Maa oli juuri paljastunut, ja muutamia ihania, lämpimiä sadepäiviä oli seurannut yhtä ihania poutapäiviä; keveä höyry kohosi kellahtavan maan pinnasta, josta ensimmäiset vihreät heinänkorret alkoivat pistää näkyviin; olisi miltei voinut luulla kuulevansa, kuinka ruoho kasvoi; hetki hetkeltä kävivät niityt vihreämmäksi, ja puut tulivat urvelle.
Ja taasen me olemme Mainiemen seuduilla vähän matkaa Turusta. Sen jälkeen kuin viimeksi kävimme täällä noin viisitoista vuotta takaperin, on kaikki käynyt iloisemman ja ystävällisemmän näköiseksi. Suuri on vielä köyhyys matalissa majoissa, jotka ylpeää linnaa ympäröivät; mutta se puute, epätoivo ja viha, joka vallitsi siellä kreivi vainajan aikana, on paljon vähennyt. Kreivi Bernhard Bertelsköld on ottanut toisen voudin linnaansa; vanha mestari Aatami on alustalaisten kostoa peläten muuttanut Turkuun asumaan, niinkuin lohikäärme vartioidakseen niitä rikkauksia, joita hän oli köyhiltä talonpojilta kiskonut. Uusi vouti on saanut isännältään ankaria määräyksiä kohdella säälivästi talonpoikia sekä auttaa ahkerimpia heistä pienillä rahalainoilla ja köyhimpiä heidän verojaan vähentelemällä. Sillä tavoin ovat monet autiot talot taas tulleet asutuiksi, kesantopeltoja on jälleen kylvetty; voisi jo toivoa parempien aikojen koittavan, jos vain aatelisten tilain talonpojilla olisi jotakin varmuutta tulevaisuudestaan. Mutta ken voi taata hänelle, ettei hänen nykyisen lempeän isäntänsä jälkeen kerran tule hirmuvaltias, joka taaskin kohtelee alustalaisiaan kuin järjettömiä luontokappaleita? Ja niin teki talonpoika työtä vain huomisesta huolimatta, ollen tyytyväinen, kun sai rauhan ja leipää siksi hetkekseen; mutta vastaisia viljelyksiä ja tulevan polven parasta ei kukaan ajatellut, sillä kukapa olisi tahtonut tehdä työtä jonkun uuden mestari Aatamin hyväksi?
Noin neljänneksen päässä linnasta oli Arvion kylä, tuo sama, joka melkein kokonaan oli hävitetty kapinan jälkeen mestari Aatamin aikana. Suurin osa väestä oli ulkotyössä, kun iltapäivä oli niin kaunis; kylän läpi kulkevalla tiellä nähtiin yksinäinen eukko kulkemassa. Hän oli kokonaan mustaan puettu, ja hänen vaatteensa olivat karkeasta, mutta puhtaasta villakankaasta. Kangistuneesta vartalosta päättäen hän oli jo hyvin vanha, vaikka hänen terävät, läpitunkevat silmänsä ilmaisivatkin älyä ja toimeliaisuutta, samalla kuin hänen reippaat liikkeensä osoittivat ruumiinvoimia, joita vanhuus ei vielä ollut voinut huomattavasti murtaa.
Jos tarkemmin tarkasteli vanhusta, niin tunsi hänet helposti "Mustaksi Jaanaksi", jonka lukija muistanee edellisestä kertomuksesta. Se, joka ei häntä tuntenut, olisi voinut luulla häntä noin kuusikymmenvuotiaaksi; toiset tiesivät hyvin kyllä, että hän oli ainakin seitsemänkymmenenviiden vuoden ikäinen. Nähtiin hänen varovasti astuvan tietä myöten ja silloin tällöin katsahtavan taloihin. Niin pian kuin ei luullut tarvitsevansa mitään pelätä, pistäytyi hän nyyttyineen tupaan, viipyi siellä hetkisen, palasi nyytty yhä suurempana ja jatkoi matkaansa toisiin taloihin. Mitä oli hänellä siellä tekemistä, ja mitä toi hän sieltä?
Ettei mitään epäluuloja syntyisi henkilöä kohtaan, joka tavallaan on vanha ystävämme, tahdomme seurata häntä noille retkille. Ensimmäisessä talossa oli emäntä kotona ja kirnusi voita. Musta Jaana otettiin ystävällisesti vastaan, suljettiin hetkiseksi maitohuoneeseen ja kun hän lähti pois, oli hänellä pari uusia sukkia mytyssään, ja monet hartaat kiitokset seurasivat häntä. Toisessa talossa oli parinkymmenen vanha tyttö kotona pieniä lapsia kaitsemassa. Tännekin oli Jaana yhtä tervetullut, tehtiin tuli takkaan ja hiiloksesta povattiin tulevia asioita. Ennustukset lienevät olleet nuoren tytön mieleen, silla Jaanan poistuessa talosta oli hänen nyyttyynsä ilmaantunut iso juusto. Kolmannessa talossa oli isäntä kotona ja sairasti. Jaana kutsuttiin sisään, mutta tuli väkinäisesti; hän suostui kuitenkin lukemaan sairaan parantumiseksi ja sai siitä palkakseen kirkkaan hopeatalarin ja luvattiin vielä toinenkin, jos mies huomenna voisi mennä ulos. Neljännessä talossa tuli häntä vastaan piika, veti hänet perässään navettaan ja kertoi kuiskaten, että hänen sulhasensa oli hänet jättänyt, jonka vuoksi Jaanan pitäisi valmistaa hänelle taikajuoma. Tarina ei kerro, minkä vastauksen tyttö sai, mutta varmaa on, että Jaana sai siitä parin uusia sukkanauhoja. Viidennestä talosta ajettiin hänet uhkauksin ja ankarin sanoin; emäntä syytti häntä siitä, että hän oli varastanut villoja pääsiäisyönä ja pilannut karjan lypsämättömäksi. Kuudennessa talossa otettiin hänet taas ystävällisesti vastaan, kun hevonen oli sairastunut ja uhkasi kuolla. Jaana antoi hevoselle viinaa, sitoi pussin sen kaulaan ja sai kapan suoloja vaivainsa palkkioksi. Seitsemännessä talossa tarvittiin oluenpano-onnea; Jaana pesi astiat pihlaja- ja kanervavedellä, jonka tiettiin onnea antavan, ja sai tästä työstään palkkioksi kaksi leipää ja pari naulaa voita. Niin kulki hän talosta taloon; lopulta oli hänellä niin suuri kuorma selässään, ettei hän enää luullut voivansa enempää kantaa tällä kertaa. Ja kun jo ilta pimeni, näki hän hyväksi lähteä kotimatkalle, eikä enää ollut huomaavinaan niitä viittauksia, joita hänelle tehtiin melkein joka talosta tien varrella. Sillä tällaisia käyntejä ei tapahtunut joka päivä, ja Jaanalla oli työtä toisissakin kylissä. Sentähden tahtoi kukin käyttää tilaisuutta hyväkseen.
Sillä välin olivat miehet alkaneet töistään palata, ja Jaanasta oli parasta olla heitä tapaamatta. Hän tiesi, että useimmat heistä häntä pelkäsivät, mutta hän tiesi myöskin, että monet syyttivät häntä kaikesta pahasta, jota kylässä tapahtui, ja jotkut olivat uhanneet antaa hänet ilmi, mikä näihin aikoihin olisi ollut arveluttava asia. Hän oikaisi sen vuoksi niittyjen poikki ja kääntyi siitä syrjäpolulle, joka vei metsän läpi rantaan.
Sinne oli vielä noin neljänneksen matka ja vaikka vanhus astuikin reippaasti eteenpäin, valahti ilta-aurinko puitten latvojen taa hänen vielä metsässä ollessaan. Yö tuli, ja tuskin on luonnossa mitään rakastettavampaa kuin pohjolan toukokuun yö, kun pimeyden huntu hienoisena väikkyy puiden ja pensaiden yllä niinkuin hyvä, miellyttävä uni, samalla kuin laulurastas tummassa havumetsässä helkyttelee surullisen kauniita laulujaan. Olipa vielä toinenkin laulaja, jonka ääni kuului kauempaa järven rannalta ja jota kuunnellessaan rastas lakkasi laulamasta; se oli satakieli, joka silloin samoinkuin nytkin oli rakas ulkomaan vieras Suomen etelärannalla.
Jaana kiirehti kulkuaan, sillä olisihan joku ilkiö voinut ottaa rannasta hänen veneensä, ja silloin hän olisi saanut viettää metsässä yönsä. Hänen noin yksin kävellessään kauniina yönä ja muistellessaan menneitä aikoja, hän kuuli metsästä oudon äänen. Ei se ollut teeren kuherrusta, ei suden ulvontaa, ei kehrääjän hurinaa eikä ruisrääkän narinaa. Se oli itkevän lapsen ääni.
Jaana rakasti lapsia ja meni sinnepäin, mistä ääni kuului. Pitkän kierroksen tehtyään löysi hän kolme lasta, pojan ja kaksi tyttöä, kaikki noin neljän tai viiden vuoden vanhoja, kyyristyneinä puun juurelle. Kaksi heistä nukkui viattomuuden unta kostealla maalla, mutta toinen tytöistä oli valveilla ja itki itsekseen nälästä ja pelosta vavisten.
Jaana meni lasten luo. — Miksi olette yksin metsässä? — kysyi hän.
— Voi, voi, — valitti tyttö, — kun me menimme ensi kerran paimeneen tänä päivänä, niin alkoi sataa puolenpäivän aikana, ja siellä oli niin kaunis sateenkaari. Tommu sanoi: otetaan kiinni sateenkaari, se on aivan lähellä mäen rinteessä. Mutta kun me tulimme sinne, oli se vielä vähän kauempana, ja niin menimme me yhä edemmä metsään, emmekä enää osanneetkaan kotiin.
Jaana hymyili melkein surullisesti. Ehkä ajatteli hän sitä, kuinka nämä lapset olivat koettaneet sateenkaarta tavoittaa, niinkuin ihmiset koettavat tavoittaa onneaan. He sanovat niinkuin lapset: se on aivan lähellä, ottakaamme kiinni se! Ja kun he tulevat sinne, on se taas hiukan matkaa edempänä, ja kun he taas sinne saapuvat, näkyy se kimmeltävän kaukana pilvissä, ja niin seuraavat kuolevaiset ihmiset sen katoavia jälkiä, kunnes lopulta eksyvät synkän metsän syvyyteen.
— Seuratkaa minua, — sanoi Jaana, — niin saatte maata yötä tuvassani. Huomenna näytän teille tien kotiinne.
Nukkuvat saatiin vaivoin heräämään, ja niin jatkoi koko seurue matkaansa rantaan. Lapset kulkivat äänettöminä ja peloissaan; he tunsivat kyllä mustan Jaanan ja olivat kuulleet, millainen hän oli; ehkä he olisivat mieluummin jääneet metsään kuin häntä seuranneet, mutta he eivät uskaltaneet pelkoaankaan ilmaista. Tommi vain rohkeni itku kurkussa virkkaa: — En minä tahdo peikon mukana metsään mennä; minä tahdon mennä kotiin äidin luo.
— Me tahdomme mennä kotiin äidin luo, — nyyhkyttivät tytötkin.
— Ka, mitäs te nyt, pikku hupakot? — toruskeli Jaana. — Äiti nukkuu, ja kylään on puolen penikulman matka. Kas niin, tassutelkaa nyt vain perässä; minä annan teille voileipää ja maitoa.
Voileipää ja maitoa! Jokainen, joka on ollut lapsi ja ollut nälissään, tietää, mikä viehätys on noilla sanoilla, jotka sillä kertaa sisältävät kaiken maallisen onnen ja makeuden! Kyynelet herkesivät vuotamasta ja lapset tallustelivat eteenpäin uusin voimin; ainoastaan toinen tytöistä taittoi välistä pieniä oksia ja ripotti niitä jälkeensä polulle. — Miksi noin teet? — kysyi toinen tytöistä. — Hiljaa! — kuiskasi toinen. — Mummo on kertonut tytöstä, jonka peikko ryösti ja vei metsään, mutta joka ripotti oksia jäljelleen tielle, ja sittenkun hän näki ne oksat, niin osasi hän niitä myöten kotiinsa.
Jos Jaana olisi nuo sanat kuullut, olisi hänellä ollut syytä vavista. Kun jokin aate, ennakkoluulo tai mikä käsitys tahansa on tarttunut ihmisten mieliin, niin näkyy sen merkitys ja tärkeys kaikista parhaiten siitä, millaisena se lasten suusta kuullaan. Jos he eivät siitä mitään tiedä, niin voi olla varma, ettei tuo aate vielä ole juurtunut eikä muuttunut sydämen asiaksi. Mutta jos se alkaa lasten huulilla kummitella, silloin iloitkoon se, joka siitä hyötyy, mutta vaviskoon se, jota se voi vahingoittaa, sillä silloin on aate mennyt kaikkien mieliin, tunkenut perheiden kaikkein sisimpään, jopa yksin äidin maitoonkin, eikä sitä voida miespolviin hävittää.
Siihen aikaan, jota tässä kuvailemme, oli usko noitiin ja taikuuteen tuollainen luulo, joka, vaikkakin jo ikivanha, taas on uudelleen leimahtanut ilmituleen mitä kauhistavimmalla tavalla. Juuri sillä vuosisadalla, joka oli synnyttänyt Newtonin, Leibnizin ja Voltairen, juuri samaan aikaan, jolloin uskonpuhdistuksen kautta oli suurimmalle osalle Eurooppaa valoisamman ajan aamurusko koittanut, juuri silloin tapahtui tuo merkillinen taantuminen pakanuuden ja keskiajan synkimpään pimeyteen. Vääräuskoisten polttoroviot katolisessa Euroopassa eivät vielä olleet lakanneet roihuamasta, kun noitain tulet alkoivat palaa protestanttisessa maailmassa. Taikuus muuttui uskonkappaleeksi, jota eivät älykkäimmätkään miehet epäilleet. Yleisiä rukouspäiviä säädettiin torjumaan "saatanan raivoa", kuninkaalliset kuulutukset varoittivat ihmisiä, vahvistivat heidän uskoaan ja kiihoittivat heidän mielikuvitustaan; taikakomissiooneja, joihin kuului puoleksi hengellisiä, puoleksi maallikoita, asetettiin, ja ne tuomitsivat monta sataa henkeä "sielunsa autuuden vuoksi" roviolla poltettaviksi, mistä kaikesta tuonnempana kerromme. Ruotsissa alkoi tämä villitys Norrlannissa jo Kustaa Aadolfin aikana, kiihtyi ja raivosi sitten koko maassa, mutta erittäin ja kaikista julmimmin Taalain maakunnassa. Suomi, tuo taikuuden vanha kotimaa, joutui myös pian tämän tartunnaisen valtaan ja sairasti sitä ankarasti, niin että roviot leimusivat siellä melkein koko jälkimmäisen puoliskon kuudettatoista satalukua; eipä tarvittu paljon muuta kuin että vanha, ruma suomalainen akka ilmaantui Ruotsiin, kun hänet jo vedettiin noiden kauheiden tuomioistuinten eteen, jotka langettivat tuomionsa säälimättä siksi, että langettivat sen järjettömästi. Ja mikä merkillinen osa pienillä lapsilla oli näihin hirmutöihin, se selviää seuraavasta.
Palatkaamme Jaanan ja häntä seuraavien lasten luo. Oli jo myöhäinen yö; kun he saapuivat rantaan, astuivat veneeseen ja soutivat Jaanan majaan, jonka lukija muistanee edellisestä kertomuksesta. Täällä oli kaikki niinkuin oli ollut viisitoista vuotta takaperin, paitsi että katosta riippui kummallinen koriste — irvistelevä pääkallo. Joko se oli nyt siihen pantu peloittamaan taikauskoista kansaa tupaan tulemasta sillä Jaana ei suvainnut ketään luonaan, tai oli Jaanan rakkaus kaikkeen kamalaan, joka usein syntyy yksinäisyydessä — oli miten oli, kun Jaana teki tulen takkaansa, nähtiin kuolleen ontelot silmäkuopat kuin ilmasta tuijottavan tulijoita vastaan.
Lapset parkaisivat pelästyksestä. — Suunne kiinni, — tiuskasi Jaana vihoissaan. — Semmoisiksi kuin tuo tuossa on, tulemme me kerran kaikki, sillä ihminen on mato maan päällä. Kas niin, rakkaat lapset, istukaa nyt vain tänne pöytään ja syökää mahanne täyteen; sitten saatte kiivetä nukkumaan minun omaan sänkyyni.
Sen sanottuaan otti hän nyytystään tuoretta leipää ja vastakirnuttua voita, asetti ainoan viilipyttynsä pöydälle ja kehoitti sydämellisesti lapsia nälkäänsä sammuttamaan. Viihdyttääkseen heitä otti hän vielä esille kolme kirkasta messinkilautasta, jotka kiilsivät kuin kulta, ja kolme samasta metallista tehtyä lusikkaa, kaikki muistoja muinoisilta ajoilta. Mutta lapset pakenivat loukkoon eivätkä uskaltaneet pelosta jäsentäkään liikauttaa. Lopulta sai hän heidät puoleksi väkisin pöytään tulemaan.
Lapsiparoilla oli nälkä, mutta samalla heitä hirveästi pelotti. Jo oli nälkä vähällä voittaa, kun muuan vähäpätöinen seikka riisti heiltä kaiken ruokahalun. Muuan viaton kuoriainen, joita keväisin asustelee seinänraoissa, oli sattunut asettumaan viilipytyn laidalle, josta se lähti kulkemaan viilin yli niinkuin ihminen kulkee jään yli. Tuskin olivat lapset sen huomanneet, kun he heittivät lusikat ja voileivät luotaan ja juoksivat vavisten nurkkaan. — Mikä teitä vaivaa? — huudahti Jaana suuttuneena. Lapset eivät vastanneet. Hän uudisti kysymyksensä ja astui lähemmä. Silloin rupesivat kaikki kolme täyttä kurkkua kirkumaan ja vanhin tytöistä huusi yli muiden: — Emme koskaan syö noidan ruokaa; noidan ruoka muuttuu madoiksi!
Jaana koetti turhaan rauhoittaa pienokaisia, kun ovi samassa aukeni ja kaksi oudon näköistä henkilöä astui sisään. Toinen oli melkein musta — siitä luonnollisesta syystä, että hän oli hiilenpolttaja. Toinen taas oli vanha vaimo, joka oli puettu kummalliseen punaiseen hameeseen ja kaikenlaisilla merkeillä kirjailtuun puseroon, ja kaulassa oli hänellä simpukan kuorista tehty helminauha, joita talonpojat luulevat käärmeen päiksi ja joilla he vielä tänäkin päivänä suitsiaan koristelevat. Tämän uuden kauhistavan ilmiön nähtyään ryömivät lapset sängyn alle ja pysyivät siellä niin hiljaa, että tuskin uskalsivat hengittääkään. Tulijat eivät heitä huomanneet.
Jaana katsahti vihaisesti uusiin vieraihinsa ja kysyi äreästi: — No, mitäs nyt taas? Olenhan sanonut, etten voi teitä auttaa.
Mies rupesi puhumaan ja sanoi melkein nöyrällä äänellä: — Älä nyt suutu, Jaana, vaikka tulemmekin näin outoon aikaan. Nyt on puolenyön aika, ja Valpuri sanoo, ettei kukaan muu kuin sinä voi minua auttaa. Jo neljänä yönä peräkkäin olen nähnyt noidantulen metsässä palavan; olen heittänyt siihen terästä, olen vaiennut kuin seinä, mutta kattila ei vain ota pinnalle noustakseen. Valpuri sanoo, että lempo ratsastaa kahareisin sen selässä ja ettei sitä saada siitä pois, ellet sinä taio sitä seitsemän kertaa lohikäärmeen verellä ja itsensä menettäneiden luilla ja pienten, murhattujen lasten pikkusormilla. Sentähden…
— Niin, sentähden täytyy sinun auttaa häntä, — puuttui akka kiivaasti puheeseen. Älä nyt ole olevinasi, sen kyllä kaikki tietävät, ettei kukaan voi tehdä sitä niin hyvin kuin sinä, sillä sinä olet paholaisen tuttava ja hyvä ystävä. Herra Jeesus, siinähän se jo on … — kirkaisi hän samassa, kun näki katosta riippuvan pääkallon.
— Tukitko suusi heti paikalla! — huusi Jaana vihoissaan. — Etkö häpeä sellaisia sanoja käyttämästä minun omassa huoneessani?
Vieras vaimo käsitti väärin hänen sanansa ja vastasi hämillään: — Ka, niin, tyhmästihän tein, Jaana, kun täällä Jumalan nimen mainitsin, se kun ottaa sinun taioiltasi kaiken voiman ja vaikutuksen. Mutta katsos nyt, nyt minä korjaan vikani. — Ja hän otti, tuo puolihullu, taikuuden sokaisema naisparka, kaksi oljenkortta, asetti ne ristiin lattialle, polki siihen ja sylkäisi. — Kas niin, — virkkoi hän riemuiten, — nyt ei enää haittaa, vaikka mainitsinkin Jumalan nimen.
Onneton, hän ei tiennyt mitä teki. Taikauskon musta peikko oli saanut hänessä vallan; sen musta aave oli astunut esiin epäoleellisesta tyhjyydestään ja kasvanut kauhistuttavaksi todellisuudeksi, synniksi, joka pilkkasi sitä, mikä oli kaikista pyhintä.
Jaanakin oli taikauskoisuuden vaikutuksen alainen, mutta ei antautunut kokonaan sen valtaan. Valpurin pilkka pyöristytti häntä. Hän hypähti seisoalleen ja huusi uhkaavasti kättään huitoen: — Ulos minun huoneestani, te jumalanpilkkaajat! Ulos, te kadotetut! Ulos! Ulos! Ulos!
Ei ollut hyvä sillä hetkellä asettua Jaanaa vastustamaan. Hän oikaisi koko pitkän vartalonsa; harmaa tukka liehahti, luinen nyrkki kohosi uhkaavasti. Hiilenpolttaja ja hänen toverinsa riensivät ulos, mutta Valpuri mutisi mennessään: — Hän tahtoo pitää taitonsa itsellään, mutta sen hän saa kalliisti vielä maksaa.
Jaana meni ulos ruohoja keräämään, sillä oli juuri täysikuu sinä yönä. Kun hän tuli takaisin, muisti hän lapset. Heidän piilopaikkansa sängyn alla oli tyhjä. Hän etsi heitä kaikkialta, mutta turhaan. He olivat kadonneet jäljettömiin.