4. KAARLE-KUNINKAAN METSÄSTYKSEN LOPPU.
Ja metsästystä jatkettiin taas seuraavana päivänä mitä ihanimman syyssään vallitessa. Joko olivat nyt hirvet paljosta ajosta uupuneet tai metsästäjät olivat ottaneet oppia, oli miten oli, nyt onnistui hirvenajo paljon paremmin kuin alussa. Kuningas ampui omakätisesti hirven, Reutercrantz sai toisen, Kustaa Gyllenstjerna kolmannen ja useat hoviherrat kukin omansa. Nuori ruhtinas oli iloisella mielellä, hän kirjoitti päiväkirjaansa kaikki laukaukset, sekä sattuneet että ohimenneet; hän retkeili halki koko Ahvenanmaan manteren ja välistä yli salmienkin, kun ajettu hirvi oli uiden paennut johonkin saareen. Hänen ratsuretkensä olivat hurjempia kuin koskaan ennen; neljä kertaa päivässä vaihtoi hän hevosta. Mutta kuningatar ja valtioneuvokset olivat huonolla tuulella. He alkoivat ikävöidä takaisin Tukholmaan ja katselivat levottomuudella kuninkaan hurjaa elämää. Kuiskauksia kulki, että Kastelholman voudintalossa vietettiin iloisia iltoja maljojen ääressä ja että majesteetin arvo siellä usein joutui unhotuksiin.
Eräänä päivänä oli Sundissa markkinat, ja tuhansittain tulvi sinne kansaa koko saaristosta, Turustakin saakka. Monet tulivat vain kuninkaallisia katsomaan. Täällä oli rivi markkinakojuja pystytetty kirkon läheisyyteen, ja kuninkaalliset olivat antaneet tehdä muutamia telttoja kukkulalle, josta voi katsella väen liikettä alempana. Kuningatar teki hovinsa kanssa kävelyretken markkinapaikalle, jossa tungeskeli joukoittain pikkukauppiaita, kalastajia, merimiehiä ja talonpoikia; nimismiehet ja heidän renkinsä koettivat kehoittaa meluavaa joukkoa vaikenemaan, hovin alhaisempi palvelusväki tahtoi sekin näyttää mahtiaan ja oli aina valmis kurittamaan niitä, jotka tunkeutuivat liian likelle. Mutta siitä huolimatta oli säännöt ja hovitavat siksi päiväksi syrjäytetty; hovinaiset juoksentelivat nauraen ostelemassa nauhoja ja hattuja kauppiailta; aateliskeikarit kiinnittivät talonpoikaispojilta ostamiaan kukon höyheniä samettihattuihinsa; kuningatar itse osti korkean omakätisesti päivälliskalat, niiden joukossa sanotaan enimmäkseen olleen kampelaa ja siikaa. Mutta kuningasta ei näkynyt missään. Missä piileskeli taaskin tuo hurjapää?
— Missäkö? — kysyi reipas ja kielevä neiti Stiina Wrangel, joka sattumalta oli kuningattaren huulilta kuullut tuon huudahduksen, jossa tämän äidinsydän niin peittelemättä ilmaisihe. — Missäkö? Salliiko teidän majesteettinne minun puhua suuni puhtaaksi?
— Puhu; sinä saat loruta tänä päivänä! — Stiina Wrangel oli kuningatar Hedvig Eleonoran suosikkeja.
— Minä tahdoin vain sanoa, että jaloja otuksia täytyy pyydystää viekkaudella. Niin kauan kuin teidän majesteettinne käyskentelee kansan keskellä kuninkaallisen arvonsa loistossa, kumartavat kaikki nöyrimmästi, mutta ei kukaan ilmaise, missä kuningas piilee. Jos me sitävastoin — minä tarkoitan, teidän majesteettinne ja muutamat meistä tytöistä teidän majesteettinne henkivartijoina — lähtisimme hämärissä valepukuun puettuina…
Kuningatar hymyili. — Sinä tarkoitat, — virkkoi hän, — että minä rupeaisin teidän tyhmyyksienne suojaksi… Mutta sama se, hankkikaa meille heti muutamia talonpoikaispukuja ja antakaa neljälle henkivartijalle määräys seurata meitä loitolla, huomiota herättämättä. Ainoastaan Juliana, Märtha Leijonhufvud, Ebba Wachtmeister ja sinä saatte olla mukana. Mars!
Pieni, veitikkamainen hovineiti lensi kuin nuoli tiehensä, ja tunnin kuluttua oli kuningatar muuttunut kunnianarvoiseksi, pyhäpukuun puetuksi Ahvenanmaan muijaksi, samalla kun hänen neljä hovineitiään, jotka olivat koristelleet itsensä äsken ostamillaan kirjavilla nauhoilla, hyppelivät ilosta ja käyttäytyivät kuin maalaistytöt konsanaan. Ainoastaan ruhtinatar Juliana oli vielä kalpean ja kärsivän näköinen. Kaikki viisi olivat jo valmiit lähtemään liikkeelle, kun kuningatarta alkoi pelottaa, että puvut ehkeivät ole tarpeeksi onnistuneet, että hänet tunnettaisiin ja että hänen arvonsa joutuisi vaaraan. Vähän aikaa mietittyään kutsutti hän luokseen suosikkinsa Bertelsköldin, ilmaisi hänelle, mitä oli tekeillä ja käski hänen seurata varalta mukana. Kreivi joutui aika lailla ihmeihinsä; hänen oli vaikea löytää talonpoikaispukua, joka sopi hänen pitkään vartaloonsa, mutta onneksi oli niitä koko joukko varastossa naamiaisten varalta, ja niin oltiin vihdoinkin valmiita. Kello oli seitsemän illalla, ja pimeä oli jo tullut. Kaikki hiipivät hiljaa ulos pappilasta ja lähtivät käymään kylään päin.
Siihen aikaan tunnettiin kyllä jo paloviina, mutta se ei ollut vielä tehnyt markkinoista tappelupaikkoja; olutkapakoissa sentään pidettiin jo aika suurta melua. Salaisella pelolla lähetti kuningatar Bertelsköldin ottamaan selkoa siitä, näkyisikö kuningasta jossakin olutkapakassa. Kreivi meni, sai siellä ja täällä tunkeilla kyynärpäittensä avulla eteenpäin, sai kuulla haukkumisiakin, mutta palasi tuoden rauhoittavan vastauksen, ettei kuningasta näkynyt.
Kylän päässä oli suuri talonpoikaistupa, jonka ympärille oli kokoontunut paljon kansaa. Sisästä kuului rakkopillin soittoa ja laulavia ääniä sekä suuren, vasikannahkasta tehdyn patarummun pärinää. Kaikesta päättäen siellä sisällä leikittiin ja tanssittiin. Kuningatar antoi merkin seuralaisilleen, Bertelsköld asettui etunenään tietä raivaamaan ja niin sitä varovasti tungettiin läpi väkijoukon. Taru kertoo, ettei kaikki käynyt aivan ilman seikkailuja. Muutamat iloiset velikullat sattuivat vastaan rappusissa; yksi tarttui kuningatarta vyötäisiin ja pyöräytti häntä pari kertaa ympäri; toinen heitti käsivartensa Stiina Wrangelin kaulaan ja moiskautti hänen huulilleen leveän suudelman; kolmas pisti kätensä Ebba Wachtmeisterin kainaloon ja aikoi muitta mutkitta ryöstää hänet. Kaikki naiset olivat vähällä mennä tainnoksiin säikähdyksestä ja katuivat jo katkerasti tätä ajattelemattomuuttaan; mutta Bertelsköldin kylmäverisyys pelasti pulasta. Hän huusi isolla äänellä ja niin ahvenanmaalaisittain kuin suinkin osasi: — Pojat, tuolla vastapäätä on kuningas avauttanut tapin oluttynnyristä; jokainen saa juoda niin paljon kuin haluaa. — Se vaikutti. Suurin osa väkijoukosta hyökkäsi sinne, ja naiset pääsivät vapaiksi ihailijoistaan, jotka juoksivat heidän luotaan juomajumalan iloihin.
— Kääntykäämme takaisin, kreivi, — sanoi lihavanläntä kuningatar, joka vielä huohotti äskeisen tanssipyöräyksensä jälkeen ja oli saanut jo kyllänsä seikkailusta.
— Niin, niin, lähtekäämme jo, — kuiskasivat tytöistä pelkurimmat. Mutta Stiina Wrangel ei vain ollut rohkeuttaan menettänyt. — Odottakaa, antakaa minun katsoa vähän, ennenkuin menemme, — sanoi hän, ja vastausta odottamatta hän tunkeutui avonaisesta tuvan ovesta sisään Toiset olivat vasten tahtoaankin pakotetut odottamaan porstuassa ja piilottautuivat sen pimeimpään nurkkaan.
Tuvassa vietettiin häitä. Huone oli jotakuinkin suuri ja täynnä kansaa, niin että vain keskellä lattiaa oli avonainen paikka, jossa tanssileikkejä leikittiin. Rakkopillin puhaltaja puhalsi kovasti ja kauan, minkä keuhkot kestivät; kun hän väsyi, yltyivät tytöt laulamaan ja sillä välin pärisi rumpu. Palavat päreet ja nauriisiin pistetyt talikynttilät valaisivat huonetta hulmuten ilmanhengessä, joka puhalteli viileyttä aukinaisista ovista ja ikkunoista. Nuoret näkyivät sydämensä pohjasta iloitsevan; silloin tällöin vetäistiin joku vanha kalastaja tai iäkäs emäntä piiriin ja hän sai hytkytellä siinä oikein sydämensä pohjasta. Aivan hienoisittain ei siinä juuri käyttäydytty; nuotanainoa ja kirvesvartta puristamaan tottuneet kourat olivat luonnon hansikkaihin puetut ja tarttuivat lujasti kiinni kaikkeen, mikä eteen sattui; askeletkaan eivät olleet kuningatar Kristiinan tanssikoulussa opittuja, mutta rehellisesti ja reimasti siinä liikuttiin. Kömpelyys oli viatonta ja kelpasi kyllä vastakohdaksi hovin hienontuneelle kevytmielisyydelle, ja tuo hieno hovineiti nautti sydämensä pohjasta katsellessaan oven suusta tätä hänelle outoa näytelmää.
Nopeasti palasi hän porstuaan, nyhtäisi kuningatarta helmasta ja virkkoi: — Teidän majesteettinne, kuningas on siellä!
Kuningas oli todellakin siellä kahden tai kolmen parhaimman toverinsa kanssa. Kaikki olivat he puetut yksinkertaiseen metsästäjänpukuun, melkein samanlaiseen kuin hovin ratsupalvelijat; Reutercrantz oli varovaisuuden vuoksi hankkinut näille tekemistä toisaalla, etteivät sekaantuisi kuninkaan seikkailuun. Luultavaahan on, että jotkut talonpojista aavistivat, keitä vieraat olivat, eikähän ole ihme, jos se herätti huomiota, että huomentuoppia juotaessa lautaselle ilmaantui kolme kultarahaa hopea- ja kuparilanttien sekaan; mutta ne, jotka jotakin aavistivat, ymmärsivät kyllä, ettei heidän pitänyt olla mitään näkevinään, ja niin siinä tanssittiin yhä edelleen eikä kukaan ujostellut outoja metsästäjiä. Kuninkaan kasvoista näkyi, että hän viihtyi hyvin — niinkuin Kaarle XI sittemminkin aina viihtyi paremmin sivistymättömäin kuin ylhäisten ja hienosti sivistyneiden seurassa, jossa hänen, ujoutensa ja tottumattomuutensa vuoksi käyttäytymään, aina oli tukala tulla toimeen. Hän pyöritteli tyttöjä ja emäntiä niin, että sitä ilokseen katseli, ja kun talon hopeamalja täynnä ranskanviiniä, johon oli sekoitettu kuminaa ja kardemummaa, kierteli arvokkaampien vieraiden kesken kädestä käteen, pistäytyi kuningas mieluummin vaahtoavan oluthaarikan ääreen, joka oli kaikkia muita varten asetettu pöydälle uunin luo, ja otti siitä kulauksensa oikein talonpojan tavalla.
Mutta kaikesta huolimatta näkyi olevan tähtiin kirjoitettu, etteivät korkeat vieraat saisi tuntemattomina päättää ilojaan. Pappilan pikku Pekkakin oli äitinsä kanssa tullut markkinoille ja oli hänet, hengelliseen säätyyn kuuluvana, kutsuttu häihinkin. Siellä hän oli kiivennyt kiukaan kulmalle lähelle oluthaarikkaa. Tuskin hän oli nähnyt nuoren metsästäjän, kun hän jo huusi: — Kiitoksia hevosesta!
Kuningas kääntyi selin.
Äiti koetti saada pienokaista vaikenemaan ja onnistuikin vähäksi aikaa, mutta kauan ei kestänyt, ennenkuin Pekka taas keksi metsästäjän ja huusi niin kovalla äänellä, että kaikki sen kuulivat: — Tuolla menee se hyvä kuningas, joka antoi minulle hevosen.
Lapsi oli lausunut julki sen, mitä useat häävieraista olivat jo kauan aavistaneet. Läsnäolijat alkoivat hämillään ollen katsella toisiaan, ja pian huomasivat vieraat metsästäjät, että heidän ympärilleen oli muodostunut tyhjä piiri lattialle ja että hääväki asettui heitä tarkastelemaan tarpeellisen välimatkan päähän. Kohta antoi kuningas ystävilleen merkin ja he vetäytyivät ovelle päästäkseen huomaamatta tiehensä. Mutta tieto hänen läsnäolostaan oli lentänyt kuin kulovalkea suusta suuhun ja ehtinyt ulos kartanollekin, josta väkeä nyt tulvi sisään näkemään edes vilahdukselta nuorta herraa ja kuningasta. Tungos ovessa kävi niin suureksi, ettei kukaan päässyt sisään eikä ulos, ja siinä seisoi nyt kuningas hämillään ja nolona, miettien, miten parhaiten pääsisi pälkähästä.
Samaan aikaan olivat kuningatar, ruhtinatar Juliana, Bertelsköld ja hovineidit tunkeutuneet ovelle kuningasta nähdäkseen ja joutuivat nyt kiinni niiden väliin, jotka tahtoivat sisään ja niiden, jotka tahtoivat ulos. Saltvikin pappilan nuori emäntä olisi hänkin tahtonut vetäytyä pois hämillään siitä häiriöstä, minkä hänen poikansa oli aikaan saanut.
Mutta lapsi pelästyi ja alkoi itkeä; vieressä seisovan merimiehen tuli sääli pienokaista, hän otti hänet syliinsä ja asetti olkapäälleen auttaakseen häntä ahdingossa.
Mutta nyt oli Pekka miestä mielestään, istuessaan aikamiehen pään tasalla, ylempänä kaikkia muita. Hän silmäili ympärilleen kuin kuningas valtaistuimeltaan ja lopulta sattuivat hänen silmänsä muutamiin henkilöihin, jotka hän luuli tuntevansa vanhastaan. — Varo itseäsi, äiti, tuolla on se ilkeä kreivi, joka tahtoi tehdä sinulle pahaa kotona!
Sattumalta seisoi kuningas lähellä; hän oli juuri äsken tuntenut pienokaisen ja saanut todistuksen tuosta huomiokyvystä, jonka usein tapaa teräväpäisissä lapsissa. — Mitä sanot sinä? — kysyi kuninkaallinen metsästäjä ja tarttui poikaa käteen.
— Niin, niin, — puheli pienokainen mielissään, — luuletko, etten sinua tunne? Sinä olet kuningas ja tuolla seisoo kreivi, ja tuolia seisoo ruhtinatar, joka oli kamarissa silloin, kun sinä olit meillä, kyllä minä tunnen teidät, vaikkette te tunne minua.
Kuningas seurasi silmillään sitä suuntaa, jonne poika sormellaan osoitti ja luuli tuntevansa talonpoikaisvaatteihin puetun ruhtinatar Julianan, vaikka tämän kasvot olivatkin puoleksi peitetyt valkeaan päähineeseen. — Oliko hän kamarissa, kun minä olin teillä? — kysyi kuningas, jonka ääni hiukan vavahti.
— Mitä tyhmyyksiä sinä latelet, Pekka? — kuultiin äidin kuiskaavan.
— Tässä on sinulle vehnästä; — äiti koetti sulkea suun Pekalta.
Mutta pienokainen vain yltyi puhumaan, kun sai vehnästä. — Olipahan se kamarissa silloin, kun sinä söit viiliä ja potkasit rikki minun puu-Polleni, ja sitten raapasi äiti sitä käteen, niin että veri vuoti; ja sitten sanoi äiti kreiville: se on minun sisareni, sanoi hän. Ei äidillä ole mitään sisarta.
Sillä välin oli Bertelsköldin onnistunut raivata naisilleen tie väkijoukon läpi. Kaikki korkeat vieraat pääsivät vihdoinkin ulos, ja kuningatar, joka ei enää voinut hillitä vihaansa, tarttui poikaansa käsivarteen ja kuiskasi: — Teidän majesteettinne, tällä tavallako Ruotsin kuningas ylläpitää arvoaan kansan silmissä?
Kuningas punastui ja kuiskasi yhtä hiljaa: — Teidän majesteettinne, kreivi Horn on aina asettanut korkean esimerkkinne seurattavakseni. Mutta kuka on tuo valkeapäähineinen nainen, joka myöskin on kunnioittanut tätä juhlaa läsnäolollaan?
— Hän on tuleva kuningatar, jota syystä kyllä ovat tulevan kuninkaan poikamaisuudet huolestuttaneet.
— Sanokaa sitten terveisiä tuolle tulevalle kuningattarelle, että tuleva kuningas, "tuo sietämätön nulikka, joka ei välitä muusta kuin hevosista, koirista ja sotamiehistä", "ei tahdo tehdä häntä nukeksi nukelle" — ei, teidän majesteettinne, tuosta tulevasta kuningattaresta ei tule koskaan kuningatarta — ei ainakaan Ruotsissa, ellei hän tahdo odottaa minun seuraajaani!
Ja sen sanottuaan riensi kuningas pois, ja kuningatar jäi kummissaan ja vihoissaan miettimään tapausta, josta hän ei käsittänyt alkua eikä loppua.
Ei ollut muuta jäljellä kuin hiljaa hiipiä takaisin pappilaan. Taru ei tiedä, tapahtuiko matkalla enää mitään muita seikkailuja, ja luultavaa on, että yhden miehen rohkeus ja viiden naisen viekkaus riitti kaikkia vaaroja torjumaan. Mutta hääkansa, joka oli yhtä hidastuumaista kuin muutkin Suomen asukkaat, oli vasta kuninkaallisten poistuttua päässyt selville, mikä kunnia heidän tietämättään oli häätalolle tapahtunut. Ja nyt vasta purkausi sen rakkaus kuninkaalliseen huoneeseen ilmoille kaikuvana hurraahuutona, joka kuului illan tyynessä aina pappilaan saakka.
Mutta Saltvikin Kreeta painoi vedet silmissä pikku Pekkansa rintaansa vasten ja virkkoi: — Onneton lapsi, sinä olet rikkonut kruunun.
Pekka hämmästyi vähän, vaikkei hän mitään ymmärtänyt. Mutta sen verran hän kuitenkin ymmärsi, että hän oli tehnyt jotakin pahaa. Hän seistä tökötti vähän aikaa hyvin mietteissään; sitten sanoi hän: — Älä ole vihainen, äiti! Kuningas rikkoi hevoseni ja antoi minulle toisen sijaan. Jos minä olen rikkonut hänen kruununsa, niin teen minä hänelle toisen sijaan. Älä nyt ole vihainen äiti, älä!
Kreeta hymyili: — Mitäpä ei lapsi luulisi osaavansa!
Mutta varmaa on, ettei ruhtinatar Julianasta tullut Kaarle XII:n äitiä. Kuka tietää, miltä olisi pohjoismaissa näyttänyt, jos niin olisi käynyt? Tuli päivä, jolloin tuo Ruotsin kuningattareksi aiottu nainen luki itselleen onneksi, kun voi peittää hairahduksensa kauppiaan nimen suojaan — kun hänen täytyi vaihtaa sen kruunun loisto, joka hänen nuorena ollessaan oli hänen päänsä päällä kimallellut, väkinäiseen maanpakolaisuuteen, tahrattuun nimeen, katumukseen ja unhotukseen. Kaunis ruhtinatarparka — kuka heittää päällesi ensimmäisen kiven?
Mutta palatkaamme luomaan viimeinen silmäys kuninkaan metsästykseen.
Syyskuun 6. päivä v. 1671 oli määrätty lähtöpäiväksi. Kuningatar ja valtioneuvokset lähtivät iloisin mielin Ahvenanmaan rannoilta, mutta kuningas ja kaikki nuorimmat hovin jäsenet heittivät kaipauksella hyvästinsä vapaalle elämälle raittiin luonnon ja metsien helmassa. Kuiskailtiin, että jotkut nuoremmat aatelismiehet olivat aikoneet täällä julistaa kuninkaan täysi-ikäiseksi vuotta ennen laillista aikaa, ja samalla itsevaltiaaksi; tämä tuuma ei kuitenkaan toteutunut. Ja hyvä oli, että niin kävi; yksinvalta ennätti tulla vielä sittenkin, kun sen aika oli valmis.
Kuninkaallisten käynnin johdosta tapahtui useita laupeudentöitä. Kirkot ja köyhät lienevät saaneet melkoisia lahjoja; kirkonkirjat, jotka Isonvihan aikana hävisivät, eivät niistä mitään tiedä. Muuan Ahvenanmaan reippaimmista metsästäjistä, joka oli kaatanut hirven ja joutunut kuolemaan syypääksi, sai armon kuninkaalta. Hirviä korkeine, komeine sarvineen nähtiin vielä neljäkymmentä vuota tämän jälkeen Ahvenanmaan lehdoissa. Mutta Isoviha, joka tuhosi niin paljon, tuhosi nekin. V. 1710, kun vihollista odotettiin, surmattiin suurin osa niistä Ruotsin hallituksen käskystä; lihat suolattiin ja nahkoista tehtiin sotisopia Kaarle XII:n ratsumiehille, vihollinen ampui loput. Sen jälkeen harhaili vielä yksi ja toinen hirvipari entisillä laitumilla, kunnes v. 1778 viimeinen hirvi ammuttiin Flakan tilalla Lemlannin pitäjässä.
Tämä Kaarle XI:n ensimmäinen retki Suomeen oli myöskin viimeinen. Kuninkaallinen fregatti oli valmiina nostamaan ankkurinsa, sadat liput liehuivat sen mastoissa, veneet työnnettiin rannasta — nuo lukuisat joukot, jotka ylt'ympäriinsä seisoivat rannoilla ja veneissään soutelivat lähtöä katsellen, kohottivat tuhatkertaisen hurraahuudon rakastetulle kuninkaalleen — ja fregatin kanuunat vastasivat. Kun viimeisen laukauksen savu oli haihtunut, nähtiin kuninkaan paljastetuin päin heiluttavan hattuaan jäähyväisiksi — ja kohta uursi komea laiva leveän uomansa laineeseen, joka kullalle kimalteli iltaruskon paisteessa.