3. KAKSI VANHAA TUTTAVAA.
Mutta palatkaamme ruhtinattaren luo. Tuskin oli kuningas poistunut, kun nuori pappilan muori taitavalla ja varmalla kädellä avasi yhden noista sinisistä suonista, jotka piilivät ruhtinattaren käsivarren hienon hipiän alla. Sen ajan papit ja papinrouvat olivat melkein kaikki enemmän tai vähemmän perehtyneet kotilääkkeihin ja yksinkertaiseen käytölliseen sairaanhoitoon; sillä oppineita lääkäreitä ei ollut ainoatakaan koko maassa ja välskäreitä ei niitäkään ollut niinkään joka oksalta otettavissa.[6] Suonenlyönnistä oli seurauksena se, että ruhtinatar lakkasi hourailemasta, kuume katosi, ja kohta vaipui hän virkistävään uneen.
Samassa saapui Bertelsköld kuninkaan lääkärin ja kahden hovinaisen kanssa, joilla oli mukanaan kaksi kamarineitsyttä, ottamaan huostaansa haavoitettua. Kreivi astui kiireesti tupaan ja aikoi sen enempää kysymättä mennä seurueineen kamariin, kun hänet keskellä lattiaa pysähdytti hiukan vapiseva käsi, joka tarttui häntä käsivarteen. — Mihin aiotte kreivi Bertelsköld? — virkkoi ääni, joka teki kreiviin omituisen vaikutuksen, vaikkei hän heti päässyt selville sen syystä.
— Onko hänen ylhäisyytensä hyvinkin sairas? — huudahti kreivi ja aikoi uudelleen mennä sisään.
— Hänen ylhäisyytensä ruhtinatar ei ole enää täällä, — virkkoi sama ääni, ja nuori papin vaimo seisoi uudelleen hänen tiellään.
— Kuinka? Hän jäi tänne tuskin kaksi tuntia sitten! … huudahti kreivi ihmeissään ja kumartaen.
— Hänen ylhäisyytensä tunsi heti voivansa paremmin ja jatkoi metsästystään hevosensa selässä, — vastasi nuori nainen, luoden silmänsä maahan, ja vartioiden yhäkin kamarin ovea. Noilta puhtailta huulilta oli tuskin koskaan ennen mikään hätävalhe päässyt pujahtamaan, ja hän häpesi lastensa edessä, jotka eivät voineet olla huomaamatta, että hän valehteli.
Bertelsköld huomasi hänen epävarmuutensa, ymmärtämättä kuitenkaan syytä siihen. Omituisia ajatuksia välähti hänen päähänsä. Vaikka hän olikin synnyltään suomalainen, uskoi hän kuitenkin ainakin osaksi kansalaistensa loitsutaitoon. Nuoren naisen itsepäisyys, hänen melkein ilmeinen valheensa mahtoi perustua johonkin salaiseen syyhyyn. Yhä enemmän kiivastuen tarttui kreivi häntä käteen ja vetäsi hänet pois ovelta. — Te valehtelette! — huudahti hän — ruhtinattaren täytyy olla täällä.
Mutta Kreeta ei väistynyt. Kolmannen kerran asettui hän päättävästi kamarin oven eteen ja sanoi matalalla äänellä: — Ei kreivi, ette pääse sisään. Te surmaisitte mielipuolen sisareni, ja sitä minä en salli.
Bertelsköld kääntyi ratsusotamiesten puoleen, jotka olivat seuranneet häntä tupaan, ja huusi vihoissaan: — Viekää pois tuo mieletön nainen kamarin ovelta. Ruhtinattaren täytyy olla siellä, elävänä tai kuolleena.
Sotamiehet astuivat lähemmä, lapset alkoivat itkeä. Ainoastaan yksi pojista, pikku Pekka, tuo samainen, joka oli juossut kuninkaan perästä, heittäytyi äitinsä ja toisen sotamiehen väliin, koettaen heittää hänet kumoon jalkakammilla. — Jos sinä teet äidille pahaa, — huusi hän, — niin lyön sinut kuoliaaksi puusapelillani.
Sotamies koetti turhaan irroittaa poikaa jaloistaan ja kohotti jo ratsupiiskansa vapautuakseen kiusanhengestään. Sitä ei äiti voinut sietää. Tuokion verran taisteli Kreeta itsensä kanssa; sitten juoksi hän kreivin luo, nousi varpailleen ja kuiskasi hänen korvaansa: Bernhard, sinä saat mennä kammariin, mutta ei kukaan muu. Minä pyydän, lähetä pois nuo ihmiset!
Noiden sanain vaikutus oli ihmeellinen. Nähtiin kreivin punastuvan, käännähtävän päin ja katsovan nuorta naista hämmästynein, epävarmoin katsein. Mutta samassa hän tointui, kääntyi seuralaistensa puoleen ja virkkoi äänellä, jonka liikutusta ei voinut kokonaan peittää: — Hän on oikeassa, ruhtinatar on todellakin ratsastanut pois ja on luultavasti jo hänen majesteettinsa kuningattaren luona. Suokaa anteeksi, arvoisat naiset, että olen vaivannut teitä tänne tulemaan. Minä pyydän teitä kiiruhtamaan edellä, minulla on kunnia heti paikalla seurata teitä.
Kuiskaillen keskenään poistuivat hovinaiset epävarmoina siitä, mitä heidän tulisi ajatella yht'äkkisestä muutoksesta kreivin käytöksessä.
Nuo kaksi vanhaa tuttavaa jäivät kahden kesken, lapset vain saapuvilla. Ei kumpikaan heistä mitään virkkanut. Suloiset olette te, muinoin hehkuneiden sydänten muistot — suloiset olette muistot keväisen nuoruuden — onnelliset olette viattomuuden ja lemmen muistot — oi, kuinka suloiset olette surulliset ajatukset, jotka heräätte, kun uudelleen näemme teidän kaukomailla kangastelevan, tähtien ja aamuruskon reunustamina, täynnä kukkasia ja niiden lemua kauan sitten kuluneilta ajoilta! Vuodet vierivät ja elämä taistelee kiihkeää taisteluaan; sydämeen ilmaantuu arpia parantuneiden haavojen jäljeltä, joista toiset vielä vertakin vuotavat; ajatukset ja aistit vanhenevat, värit kalpenevat, kukkaset kadottavat tuoksunsa, ja milloin siellä milloin täällä putoaa kuivunut lehti elämän puusta; mutta ajan hampaan saavuttamattomana, kuihtumatonna, pyhänä, ihmeellisenä säilyy ensimmäisen rakkauden muisto uurtuneena sielumme syvyyteen: se on aamu, joka voi ehtoonsa nähdä, mutta jonka hento rusko punoittaa pilvissä vielä sittenkin, kun muu maailma on yön peittoon piiloutunut.
Viisitoista vuotta oli kulunut siitä, kun Bernhard Bertelsköld ja hänen ensilempensä esine olivat heittäneet toisilleen hyvästinsä Mainiemen puistossa. Millainen oli nyt hän, ja millainen oli hänen lemmittynsä? Toinen oli maailmanmies, hovimies, joka pitkiä ulkomaanmatkoja tehden, taistellen ja seikkaillen, ja alituisesti seurustellen mitä korkeimmissa piireissä oli koonnut itselleen runsaasti tietoja hyvästä ja pahasta, hän oli mies, jonka sydämeen oli eron jälkeen mahtunut kaksikymmentä eri lempeä vierailemaan ja jolle rakkaus oli muuttunut "vanhaksi, jokapäiväiseksi saduksi". Toinen oli kolmenkymmenen vuoden iällä melkein lapsi vielä, oli viaton ja kaino; hänen elämänsä oli vierinyt hiljaa ja tasaisesti niinkuin metsäpuro; välistä oli se hiukan kohahtanut kivien kohdalla, vilissyt hiukan nopeammin siinä, missä maa oli viettävämpää; mutta muuten oli se ollut vain alituista hiljaista, viatonta lorinaa, tuottaen tuoreudellaan siunausta niille rannoille, joiden välitse se vilisi. Nyt seisoivat he taas vastakkain, tuo suuren maailman mies ja tämä maalaistyttö, ja he molemmat olivat vaiti vertaillessaan menneisyyttä nykyisyyteen.
Pikku Pekka avasi ensiksi suunsa. — Äiti, — huudahti hän luoden kieron silmäyksen kreiviin päin. — Sano tuolle pahalle herralle, että hän menee tiehensä!
Lapsen hiljainen viha herahdutti kyynelen ylpeän kreivin silmään. Hän kohotti pojan syliinsä, suuteli häntä ja sanoi lempeästi: — En minä tahdo tehdä äidillesi mitään pahaa. Tiedätkö, poikaseni, että äitisi ja minä olemme olleet hyvin hyviä ystäviä — ennen vanhaan, — lisäsi hän hiljaa.
Jää oli sulanut. Mutta Kreeta pelkäsi koskettamasta tuota arkaa ainetta. — Älkäämme siitä enää puhuko, herra kreivi, — virkkoi hän vältellen.
— Ei, — sanoi Bertelsköld, — juuri siitä pitää meidän puhua. Et tiedä, kuinka sydäntäni viillyttää kauan sitten unhotettujen viattomuuden aikain muisteleminen. Muistatko vielä vanhan Jaanan ennustuksia? Minä luulen, että hän laski lemmittyni seitsemäksitoista, — lisäsi hän leikillisesti, mutta samalla surumielisesti. — Hän erehtyi laskuissaan, laski ne liian vähäksi. Olisi voinut sanoa tulevan kolmekymmentäkin. Ja ainoastaan yksi niistä on unhottumaton.
— Te olette velkaa minulle vedon, herra kreivi, — sanoi Kreeta. — Te lupasitte minulle isänne kuparisormuksen sinivuokkoa vastaan.
— En voi täyttää lupaustani, vaikka tahtoisinkin. Kuninkaan sormus hävisi eräässä kaksintaistelussa Slesvigissä, jossa isäni menetti kaksi sormea vasemmasta kädestään. En ole sen koommin saanut takaisin sormusta, enkä juuri sitä toivokaan; jos itse olen sen katoamisesta kärsinyt, ovat alustalaiseni sen sijaan voittaneet. Olen monta kovaa kokenut, Kreeta, olen usein ollut sairaana, haavoitettuna ja kuolemaisillani, olen saanut murheita mielelleni, mutta omaiseni ovat eläneet onnellisina. Uusi isännöitsijäni kirjoittaa minulle, että Mainiemi joka vuosi kohentuu vaipumustilastaan ja että alustalaisteni hyvinvointi lisääntyy. Mieleni tekee nähdä vanhaa kotiani. Sano minulle, Kreeta, elääkö vanha Jaana vielä?
— Eläähän hän, mutta…
— Mutta mitä?… Sanot sen niin surullisella äänellä.
— Niin, kun … en tiedä, sanonko. Häntä on syytetty noituudesta, ja tutkinto alkaa näinä päivinä. Voi, jos te voisitte matkustaa sinne!
— Noituudesta! — virkkoi kreivi päätään pudistaen. — Se on vaarallinen syytös tähän aikaan. Kaikkialla Ruotsinmaassa palavat tätä nykyä polttoroviot, ja noita-akoista kulkee mitä kummallisimpia kertomuksia. Olet oikeassa, minun pitää viipymättä matkustaa Mainiemeen. Mutta … jatkoi hän leikkiä laskien, — ethän sanokaan minua enää sinuksi?
— Minäkö, herra kreivi? — kysyi Kreeta punastuen.
— Sanoithan kuitenkin äsken.
— Sanoin siksi, koska ette muuten olisi minua tuntenut, ja silloin olisi … teidän yhdesneljättä rakkautenne ollut lopussa.
— Yhdesneljättä rakkauteni? Mutta minähän olen aivan unohtanut ruhtinattaren. Onko hän tuolla sisällä?
— On, hän nukkuu. Hän ei tiedä, että kuningas äsken oli täällä … että kuningas kuuli hänen houreissaan ilmaisevan inhonsa häntä kohtaan ja rakkautensa toiseen, jonka nimeä hän ei onneksi maininnut… Hän ei tiedä, että minä hädin tuskin ja valheen avulla sain hänet estetyksi saamasta selkoa kaikesta. Kuningas ei saa tietää, että ruhtinatar oli kamarissa hänen täällä ollessaan, sillä silloin kadottaisi Ruotsi kuningattaren ja te… Kreeta ei saanut sanotuksi tuota sanaa.
— Ja sen vuoksi sinä?…
— Sen vuoksi olin minä pakotettu puhuttelemaan teitä niinkuin ennen vanhaan. Muuten olisitte saanut paljon onnettomuutta aikaan.
— Ihmeteltävä nainen, teit tämän siis pelastaaksesi sen, mitä sanot minun rakkaudekseni…
— En toki, herra kreivi, — vastasi Kreeta melkein moittivalla äänellä, — tein sen pelastaakseni nuoren neidon tulevaisuuden ja hänen kunniansa. Tein sen torjuakseni häpeätä ja eripuraisuutta kuninkaan perheessä. Olen tehnyt velvollisuuteni, nyt on teidän vuoronne tehdä samoin.
— Olet oikeassa, ystäväni, — virkkoi kreivi totisena. — Yksinkertaisen pukusi alla sykkii suuri ja jalo sydän, — jalosukuisempi kuin minun, kuninkaallisempi kuin monen kuninkaan lapsen. Meidän täytyy pelastaa ruhtinatar, mutta miten?
— Hänen ylhäisyytensä tarvitsi vain suonenlyöntiä ja unta parantuakseen. Minä olen auttanut luontoa tekemään tehtävänsä. Pian voi hän kenenkään huomaamatta poistua pappilasta ja palata kuninkaallisten luo. Teidän on keksittävä sopiva syy hänen poissa-oloonsa.
— Kreeta, sinä olet yhtä älykäs kuin jalo. Miten voinen sinua kiittää?
— Siten … että Ruotsin tuleva kuningatar ei tästä lähtien enää ole kreivi Bertelsköldin … lemmitty.
— Sinä enkeli … kuinka ylevästi osaat koskettaa olentoni hyviin soittimiin! Oi! miten usein ovat kevytmielisyys ja turhamaisuus saaneet voiton parhaimmista aikomuksistani. Se on tapahtunut siitä syystä, ettei minulla ole ollut vierelläni hyvää hengetärtä, joka olisi minulle kuiskannut: varo itseäsi, noiden ruusujen alla piilee rikos ja katumus! Oi, ole sinä suojelusenkelini niinkuin ennenkin olit! Ei kukaan ole ollut sellainen minulle kuin sinä — ei kukaan koko elämässäni.
Ja tuon ylhäisen herran silmästä tipahti kyynel nuoren naisen kädelle, jota hän kumartui suutelemaan. Mutta Kreeta irroitti hiljaa kätensä, veti kyyneltyvin silmin kaksi poikaansa syliinsä ja virkkoi: — Näettekö herra kreivi, nämä ovat minun suojelusenkelini. Rukoilkaa Jumalaa, että hän kerran opettaisi teidät ymmärtämään totisen rakkauden; silloin ei sydämemme enää yksin kärsisi!