2. RUHTINATAR JA PAPIN ROUVA.
Syyskuun 2 päivä oli sunnuntai. Taivas katseli yhä synkin silmin kuninkaallista metsästystä. Mutta vaikkakin aurinko olisi täydeltä terältään paistanut, ei siitä olisi mitään vaaraa ollut metsän asukkaille. Niin hehkuvan palava oli vielä lutherinusko, joka äsken oli voitollisena päässyt taistelujen tulesta, niin ankarat olivat vielä sen ajan uskonnolliset vaatimukset, ettei Kristiinan kevytmielinen pila, ei Kaarle X:n hurja sotilaselämä eikä holhoojahallituksen ylimyksellinen turhamaisuus ollut voinut kuluttaa edes ulkonaista kuortakaan sen ytimen ympäriltä, jota uskottomuus ja nautinnonhimo jo olivat alkaneet sisältä jäytää. Niin pian kuin hovi virallisesti esiytyi, vaikkapa vain metsästysretkelläkin, ei kukaan sen jäsenistä uskaltanut olla poissa sunnuntain jumalanpalveluksesta. Kuningas saapui aamulla varhain pappilaan, kasvoissa oli jälkiä yön valvonnasta; äidillisistä nuhteista ei hän päässyt, mutta hän otti ne vastaan kärsivällisesti. Kastelholman juomaveikot ja Horn katselivat toisiaan kieroin silmin, mutta sen suurempaa yhteentörmäystä ei tällä kertaa tapahtunut.
Sanomattakin on selvää, että kirkkoherran saarna Sundin kirkossa sinä päivänä oli sekä pitkä että perinpohjainen ja täynnä esimerkkejä Vanhan Testamentin Nimrodista, joka oli mahtava metsästäjä Herran edessä. Sinä päivänä ei unilukkarin tarvinnut kepillään pistää nukkuvia vaimoja niskaan; jos hartaus ei ollutkaan suuri, niin oli uteliaisuus sitä suurempi. Kuningas pani haaviin kymmenen tukaattia, kuningatar viisi ja muut hovilaiset samassa suhteessa.
Iltapäivällä selkeni taivas, hovin nuoriso alkoi ikävöidä huvittelemaan, ja opettajansa suostumuksella panetti kuningas toimeen kilpa-ammunnan. Pitkän, huojuvan riu'un latvaan kytkettiin räpyttelevä kyyhkynen, ja taitavimmat ampujat koettivat kuuliaan. Ympärillä seisoi satoja katsojia; joka kerta, kun luoti meni ohitse, panivat hovinaiset pilkkojaan, mutta jokaista satutettua kyyhkystä tervehdittiin hurrahuudoilla. Kaikista voimakkaimmin hurrattiin silloin, kun kuninkaan kuula sattui.
Vasta syyskuun 3 p:nä alkoi varsinainen metsästys. Päivä oli poutainen ja ilma leuto; ei yhtään pilveä noussut pimittämään Kaarle-kuninkaan metsästystä. Koko tuo loistava seurue lähti ratsastaen, mikä kävellen, mikä ajaen Saltvikin rajametsiin päin. Somalle tammien, lehmuksien ja koivujen ympäröimälle kukkulalle pystytettiin kaksitoista telttaa; kaksi niistä oli aiottu kuninkaallisille, toinen oli punaisesta sametista, toinen valkoisesta silkistä, ja molempain huipulla liehui korkealla ilmassa sinikeltainen lippu.
Halloo — ja irti laskettiin koirat, jalointa holsteinilaista rotua, jotka kreivi de la Gardie oli kuninkaan huviksi tilannut. Kuningas ja seitsemän tai kahdeksan parhainta ratsastajaa astui hevosten selkään, muut metsästäjät kulkivat jalkaisin määrätyille paikoilleen, sill'aikaa kuin naiset harhailivat leikkien ja ilakoiden metsäisiä mäkirinteitä pitkin.
Yksi ainoa heistä oli uskaltanut lähteä hevosen selässä seuraamaan metsästystä ja hän oli ruhtinatar Juliana. Tarvittiin todella rohkeutta ja taitoa sellaiseen ratsastukseen. Usein oli metsä niin tiheätä, ja katajat ja pensaat niin korkeita, että hevoset kyllästyneinä heittäytyivät syrjään ja laukkasivat omin valloin aukeammille maille aina sen mukaan, mistä päin kuului koirain haukunta. Usein tapahtui, että mättäät pettivät hevosten kavioiden alla, ja upottava hete väijyi nurmen alla, tai saavuttiin suon reunaan, josta ei päästy yli eikä ympäri. Tai saivat ratsastajat miekkainsa avulla raivata tiensä leppäpensaikon läpi, toivoen sen takana saavuttavansa riistan, mutta näkivätkin sen sijaan edessään aavan, välkkyvän meren loiskivan rantakiviä vastaan.
Ruhtinatar Juliana oli kaikkialla ensimmäisten ja uskaliaimpien joukossa. Puut ja pensaat eivät kuitenkaau osanneet kuninkaan serkkua kunnioittaa. Kuusi ojensi tuuhean oksansa ja otti kiitävältä hänen sievän hattunsa, jonka töyhtö oli tehty ruusunpunaisista kameelikurjen höyhenistä; petäjä teki kaikki voitavansa pihkataksensa hänen ruumiinmukaisen mustasta sametista tehdyn ratsuhameensa; koivu karisteli hänen päälleen kellastuvia lehtiään; tuuhea katajapensas tempasi sivumennen hänen kullalla reunustetut pienet ratsusaappaansa; maahan kaatunut satavuotinen honka oli paneutunut pitkäkseen hänen tielleen; mäkirinteet väijyivät, suo väijyi, kaikki tahtoivat omakseen tuota kaunista, tuota yltiöpäistä ratsastajatarta. Mutta hän kiiti eteenpäin kuin metsänneito ikään, hehkuvin poskin ja tuulessa liehuvin hiuksin, ja komea oli hän nähdä; ei mikään pidättänyt häntä; ei mikään häntä pelottanut, kaikista vähimmin se, että tärvelisi kallisarvoisen pukunsa, sillä se oli jo pilalla. Kaikki hovin naiset ja useimmat herroista lahjoittivat metsästyspäivän jälkeisenä iltana koko pukunsa palvelijoilleen ja pukeutuivat seuraavana aamuna uuteen, antaakseen taas senkin pois samalla tavalla.
Kaikki olisi käynyt hyvin, jos vain hirvet olisivat olleet niin kohteliaita, että olisivat antaneet ampua itsensä. Tunnettua on, että tätä nopeaa eläintä parhaiten pyydystetään talvella, jolloin hanki sitä upottaa, ja metsämies keveillä suksilla hiihtäen saavuttaa sen joko keihäällä pistääkseen tai pyssyllä ampuakseen. Kesällä juoksee hirvi helposti kolme penikulmaa tunnissa ja on sitä vaikea saavuttaa. Nopeinkaan koira ei voi pysyä sen perässä. Kuninkaalliset metsästäjät saivat kyllä sen kokea. Tottuneina häiritsemättä metsissään elämään pelästyivät nuo jalot eläimet tuota ennen kuulematonta melua rauhoitetussa kodissaan; metsästystorvien raikuna, koirien haukunta, hevosten hirnunta, metsästäjäin huudot, jotka kaikkialla kajahtelivat, niitä pelästyttivät, ja joukoittain nähtiin niiden tuulen nopeudella kiitävän pakoon. Turhaan ponnistivat koirat viimeiset voimansa, yhden toisensa perästä täytyi niiden palata isäntiensä luo, tai tavattiin niitä kuolleina jonkin puron partaalta, josta olivat koettaneet janoaan sammuttaa. Turhaan kannustivat metsämiehet hevosiaan hurjaan laukkaan: — yli soiden, läpi metsikköjen pakenivat vainotut eläimet omia polkujaan, joita myöten ei kukaan voinut eikä uskaltanut niitä seurata. Turhaan vedettiin suuria verkkoja kaitaisten kannasten poikki, joista hirvien tie kulki; ne heittäytyivät veteen ja uivat ohi; ne poikkesivat metsiin ja tunkeutuivat läpi. Metsästäjät hehkuivat suuttumusta ja intoa; kaksi kertaa oli kuninkaan hevonen uponnut suohon ja suurella vaivalla saatu siitä ylös; kaksi kertaa oli Reutercrantz, joka oli taitavin ratsumies koko Ruotsin valtakunnassa, jäänyt puun oksaan riippumaan hevosen juostessa alta pois; eikä sittenkään oltu vielä haavoitettu, vielä vähemmän tapettu ainoatakaan hirveä.
Iltapäivällä täytyi metsästys keskeyttää, sillä metsästäjät, hevoset ja koirat olivat lopen uupuneet. Kuningas kutsutti luokseen saksalaiset metsänvartijat, jotka varta vasten oli määrätty hirviä hoitamaan, ja moitti heitä jotenkin ankarin sanoin siitä, etteivät olleet paremmin osanneet pysäyttää hirviä pakenemasta. Vartijat vastasivat pelkäämättä, että jos hänen majesteettinsa suvaitsisi tulla helmi- tai maaliskuussa, he varmaan voisivat taata, että metsästysonni olisi parempi.
Kun ilta oli kaunis ja lämmin, päätettiin yöpyä telttoihin. Ainoastaan kuningatar asettui vasta rakennetun mökin pirttiin ja vietti iltansa Hornin ja parin hovinaisensa seurassa viittä lehteä ja valttia pelaamalla. Hedvig Eleonoran himo tähän peliin oli niin tunnettu, että irvihampaat sanoivat, viitaten sen ajan tuhlaavaisuuteen, että kuningatar viiden holhoojan kanssa pelasi viittä lehteä ja valttia valtakunnan tuloista.
Seuraavakin päivä oli kaunis ja kirkas, ja metsästys järjestettiin nyt suurenmoisemmin. Metsästäjät etenivät kauemmaksi Saltvikin alueelle, jossa maan laatu oli vieläkin louhisempaa, mutta hirvien pako samalla vaikeampaa. Kuningas oli tuolla sittemmin niin hyvin tunnetulla itsepäisyydellään päättänyt, että hirvet olisi pitkän metsästäjärintaman avulla ajettava Ahvenanmaan äärimmäisiin niemiin, missä niitä sitten joukoittain surmattaisiin. Onneksi luopui hän tästä aikeestaan kun hänelle selitettiin, että ahdinkoon joutuneet hirvet polkisivat ja hävittäisivät vasta kylvetyn rukiin. Sen sijaan päätettiin panna toimeen sissisota siinä toivossa, että nuo jalot eläimet saataisiin yksitellen kierretyiksi ja tapetuiksi. Se onnistuikin tänään paremmin kuin eilen. Ensimmäisen hirven ampui lähellä Saltvikin pappilaa ruhtinatar Juliana. Yleisellä riemulla tervehdittiin hänen onneaan ja rohkeuttaan. Mutta kuninkaan kasvot siitä vain synkistyivät; yhä hurjemmin kannusti hän hevostaan yli kallioiden ja jyrkänteiden; hän oli saanut eteensä komean hirven, joka kivien välissä oli nyrjähdyttänyt jalkansa ja nilkutti; yhä hitaammin pääsi se pakenemaan … sitä ajettiin rantaa vasten, pako oli mahdoton. Koirat karkasivat esiin, hirvi pysähtyi yht'äkkiä, kääntyi päin ja odotti epätoivon tyyneydellä vainoojiaan. Tunnettua on, että kun nämä jalot eläimet näkevät perikatonsa tulleen, luovat ne metsästäjään niin liikuttavan silmäyksen, melkein niin inhimillisen surullisen, että kovinkin sydän voisi siitä sulaa. Mutta kuningas ei nähnyt eikä kuullut muuta kuin haluamaansa saalista; hän pysähdytti hevosensa, tähtäsi … mutta silloin pamahti pensaikosta laukaus vieraan pyssystä, ja tuo ylpeä hirvi kaatui veriinsä toisen ampumana juuri silloin, kun kuningas varmasti luuli saaneensa kunnian sen kuolemasta.
Kuusitoistavuotias metsästäjä kuohui kiukkua. Tarkastettiin metsää, mutta ketään ei löydetty. Täytyi aloittaa metsästys uudelleen, sillä ilman omaa ampumaansa riistaa ei kuninkaallinen metsästäjä voinut eikä tahtonut kotiin palata.
Sill'aikaa oli menestyksen hurmaama ruhtinatar päättänyt, maksoi mitä maksoi, ampua vielä toisenkin hirven. Seuraten koirain haukuntaa erosi hän yhä enemmän muista seuralaisistaan, joiden hevoset jo olivat uupuneet. Hänen suuri, holsteinilainen juoksijansa laukkaili korvat luimussa ja sieraimet suurina yli pensaiden ja aitojen … yhä kiivaammaksi kävi haukunta, yhä hurjemmaksi ratsastus … ruhtinatar oli saapunut pienelle vuorenkukkulalle, jonka laella kasvoi näreitä, ja alhaalla laaksossa juoksi virtava joki. Rohkea ratsastajatar tahtoi oikaista hirveä kohti ja kannusti rohkeasti hevostaan sateen liukastuttamaa mäen rinnettä pitkin. Holsteinilainen totteli, mutta kompastui ja kaatui, heittäen kuninkaallisen kuormansa kauas luotaan. Eräs yksinäinen ratsumies oli loitolta seurannut tuota vallatonta kulkua ja kiirehti nyt apuun. Ruhtinatar makasi tainnoksissaan korkean hongan juurella; jalo holsteinilainen korisi kuolevana jonkin matkan päässä ja sen kylkiluut olivat poikki. Ratsastaja otti ruhtinattaren syliinsä, kantoi hänet lähteen luo ja hautoi hänen otsaansa kylmällä vedellä. Hetken kuluttua avasi hän kauniit silmänsä ja tarkasteli pelastajaansa katsein, joiden ilmettä on mahdoton kuvata. — Oletteko te Bertelsköld? — kuiskasi hän. — Se on hyvä; antakaa minun nyt kuolla.
— Ei, — vastasi Bertelsköld. — Ruotsin tulevalla kuningattarella on muutakin tekemistä. Suvaitkaa, teidän korkeutenne, istuutua hevoseni selkään; minä talutan sen pappilaan, joka ei ole kaukana.
Ruhtinatar ei vastannut … hän puristi auttajansa kättä, joka koetti irroittautua. Koirien haukunta oli tauonnut, metsästys oli siirtynyt toiselle suunnalle, ja yksinäisessä metsässä ei kuulunut muuta kuin lähteen lorina ja meren hiljainen kohina etäistä rantaa vastaan.
Ristiriitaiset tunteet taistelivat vallasta Bertelsköldin rinnassa. — Teidän ylhäisyytenne, — virkkoi hän, — eläkää suurta tulevaisuuttanne varten, eläkää pohjolan kunniakkainta kruunua varten! Kuningas kaipaa teitä. Tulkaa, lähtekäämme hakemaan teille parempaa hoitoa!
Ruhtinatar vastasi hänen kehoitukseensa katseella jossa näkyi sekä suuttumusta että kipua. — Kuningas? — virkkoi hän. — Mitä välittää minusta tuo tunteeton poika, joka ei huoli muista kuin sotamiehistä ja hevosista. Ruotsin kruunu! Mitä välitän minä siitä, kun sydämeni on särkynyt!… Bernhard, — jatkoi hän kiihkeästi, — minä tiedän kuolevani, ja silloin on minulle samantekevää, mitä minusta sanotaan. Minä tahdon kuolla — teidän luonanne…
Siinä oli hän, tuo Kaarle XI:n hovin kaunein ritari, polvillaan maassa makaavan kupeella — ja tämä painoi hänen kätensä levottomasti sykkivää sydäntään vastaan, ja heidän pitkät kiharansa sekaantuivat toisiinsa. Mutta vain hetkeksi. Sanaakaan vastaamatta tarttui kreivi Bernhard kuninkaallista suojattiaan vyötäisiin ja kantoi hänet hevosensa luo. Varovasti astui hän satulaan, pitäen ruhtinatarta sylissään, ja lähti ajamaan neljänneksen päässä olevaan pappilaan päin. Ei kumpikaan heistä sanaakaan virkkanut.
Mutta pappilassa ei ollut kukaan kotona. Kaikki sekä suuret että pienet olivat ulkona kuninkaallista metsästystä katsomassa. Ainoastaan keskenkasvuinen tyttö istui kapalolasta soudattamassa.
Kreivi Bernhard meni sisään tukien horjuvaa ruhtinatarta kainaloista. Saltvikin pappila oli samanlainen kuin kaikki muutkin pappilat, ei suurempi eikä tilavampi kuin tavallinen talonpoikaistalo tähän aikaan. Pienestä eteisestä tultiin suureen saliin eli tuohon n.k. tupaan, jonka seinämällä seisoi suuri uuni, ja tuvan perällä oli pienoinen kamari. Siinä olivat huoneet. Mutta toimelias emäntä oli osannut tehdä tämän yksinkertaisen asumuksen hauskaksi ja siroksi. Kaikki oli halvan, mutta kodikkaan näköistä, lattialle oli ripoteltu hienoja katajia, honkaiset seinät olivat paljaat, mutta kuitenkin kiiltävän keltaiset, astiat oli kirkkaiksi hangattu ja pytyillä täytetty maitohylly niin maukkaan soma. Pienissä ikkunoissa oli hienot, liinavaatteiset verhot; kamarissa oli kirjoituspöytä ja kirjahylly, kaikissa ikkunoissa oli kukkasia ruukuissaan. Kaikkialla näkyi merkkejä hyvästä hengettärestä, joka oli läpi huoneiden liihotellut ja niihin jälkensä jättänyt.
Kreivi Bernhard vei ruhtinattaren kamariin, suuteli hänen kättään ja virkkoi: — Teidän ylhäisyytenne, te olette sairas, te olette vahingoittunut pudotessanne. Levätkää täällä hetkinen, minä menen ilmoittamaan tilanteen kuninkaalle ja hankkimaan tänne hovinaisia teitä hoitamaan.
— Bernhard, — kuiskasi ruhtinatar uupuneella äänellä — älkää jättäkö minua! Ehkä emme koskaan enää tapaa toisiamme. Sanokaa, että olen sairas, että olen järkeni menettänyt, sanokaa mitä tahdotte, mutta älkää jättäkö minua. Ette tiedä, kuinka minä kärsin kaikista noista vehkeistä, kaikista noista sydämettömän politiikan juonista, joita ympärilläni punotaan. Se on valinnut minut itsekkyytensä välikappaleeksi, toiset minua vihaavat, toiset mielistelevät, eikä minulla ole ainoatakaan oikeata ystävää, joka minua koko sydämestään rakastaisi. Kuningatar, jonka pitäisi olla minulle äidin sijassa, on kova ja kylmä; hän haaveksii huvilinnoistaan ja huolehtii pojastaan; minua rakastaa hän vähemmän kuin kivipalatsejaan. Kerran uskalsi hän sanoa minulle: Juliana, muista, miten kävi äidillesi! Tuo inhoittava, miten uskalsikaan hän noin puhua äidistäni! Ainoastaan te, kreivi Bernhard, olette osoittanut minulle ystävyyttä ja hellyyttä — olen nähnyt sen silmistänne, sielumme ovat jo kauan ymmärtäneet toisensa, vaikkakin velvollisuudentunto on estänyt teitä mitään ilmaisemasta. Minä vapautan teidät tuosta velvollisuudesta — minä en rakasta kuningasta, en tule koskaan hänen omakseen — kuuletteko: en koskaan!
Ja tuo kiihoittunut tyttö katseli taaskin pelastajaansa hehkuvin silmin, joissa kuvastui kokonainen maailma intohimoja yhteen ainoaan kysymykseen keskitettyinä.
Mutta kreivi Bernhard oli nyt mies; hän jaksoi vastustaa elämänsä vaarallisinta kiusausta, vaikkakin niitä oli hänen tiellään paljonkin ollut samanlaisia. Vielä kerran suuteli hän kaunista kättä ja virkkoi: — Teidän ylhäisyytenne, te olette ruhtinatar Juliana, kuninkaan serkku ja hänen tuleva puolisonsa. Minä olen teidän alamaisenne ja minulla ei ole muuta oikeutta kuin kunnioittaa teitä, valittaa teidän kohtaloanne ja ainiaaksi kätkeä sydämeeni muisto teidän hyvyydestänne. Jääkää hyvästi!
Vähän aikaa oli ruhtinatar vaiti. Sitten sanoi hän kylmästi ja käskevästi: — Minä kiitän teitä, kreivi, huolenpidostanne, Menkää noutamaan hovinaisiani; minä odotan heitä täällä.
Bertelsköld meni, ja kohta kuului hän täyttä laukkaa ajavan poispäin pappilasta. Mutta ruhtinattaren yksin jäätyä purkautui hänen lyhytaikainen ylpeytensä kyyneliin niin kiihkeihin ja niin hillittömiin, jommoisia ainoastaan yhdeksäntoistavuotiaan hyljätty lempi voi vuodattaa. Tähän saakka tukahdutetut ruumiilliset kivut palasivat kahta kovempina; hän heittäytyi vuoteelle, palava kuume poltti hänen suonissaan, hänen korvissaan suhisi, hän meni tainnoksiin ja alkoi houraillen puhua sanoja, joita ei kenenkään muun olisi pitänyt saada kuulla kuin hänen, jolla äsken oli ollut voimaa niiden vaikutusta vastustaa.
Vähän aikaa kreivin mentyä tuli tupaan talon rakastettava emäntä, nuori pappilan muori — sillä ainoastaan piispan puolisoa kutsuttiin siihen aikaan rouvaksi — ja hänen helmoissaan seurasi neljä poikaa, kaikki hänen omiaan, suurta ääntä pitäen ja aivan haltioissaan kaikesta siitä kummasta, mitä olivat nähneet. Ruhtinattaren ratsastusviitta, joka oli heitetty penkille, sattui kohta tulijan silmään. Tyttö juoksi kätkyen äärestä hänen syliinsä ja huudahti: — Äiti, äiti, tuolla kamarissa on ruhtinatar, joka itkee niin kovasti ja huutaa yhtä kreiviä, jonka nimi on Bernhard Bertelsköld.
Nuo sanat kuultuaan kalpeni nuori nainen niin, että lapsi huolestuneena kysyi:
— Oletko sairas, äiti?
Kreeta — kutsukaamme häntä sillä nimellä, sillä olihan hän kappalaisen nuori vaimo, vanha ystävämme Mainiemestä — toimitti pois uteliaat lapset ja astui kamariin.
Mitä hän näki siellä? Hän näki nuoren ja kauniin tytön, puettuna pitkään, ruumiinmukaiseen hameeseen, joka oli tehty tummanpunaisesta sametista — hän oli kalpea kuin marmori, hänen silmänsä olivat suljetut ja hän oli heittäytynyt pitkäkseen vuoteelle. Kreeta oli hänet nähnyt kuninkaallisten maalle noustessa; hän käsitti, että hän se nyt oli tuo ruhtinatar; hän huomasi, mitä kreivi ei ollut huomannut, että hänen ylhäinen vieraansa vuoti verta haavasta, joka oli vasemman ohimon kohdalla. Ja hän kiiruhti kylmällä kääreellä jäähdyttämään tuota kaunista, ruskeakutrista päätä.
Mutta ruhtinatar houraili yhä kovan kuumeen vallassa ja puhui katkonaisin lausein asioista, joita kuullessaan hänen hoitajattarensa vapisi.
— Varokaa itseänne, Bertelsköld … tietäkää, että minä olen Ruotsin kuningatar … oo, minä vihaan teitä! Te olette inhoittava … te luulette, että minä rakastan teitä? Näettekö mestauslavan tuolla Brunkebergin torilla … teidän mestauslavanne … ja minun … ja koko Ruotsin mestauslava! Oo, … verenne on vuotava … verenne on vuotava … paljon! ja minun vereni vuotaa teidän kanssanne … sillä te tiedätte, että minä rakastan… Älkää sanoko sitä sanaa, kreivi, sillä silloin minä tapan teidät!… Hiljaa … kuningatar tulee … niin teidän majesteettinne … te saatte käskeä. Minä tottelen.
Nyt huokasi ruhtinatar syvään, hänen huulensa sulkeutuivat, ja hän näytti nukahtavan. Samassa kuului ääniä tuvasta, Kreeta kiiruhti sinne ja näki edessään kuninkaan ja Reutercrantzin.
Ei kumpikaan heistä ollut tavannut Bertelsköldiä, eivätkä he aavistaneet ruhtinattaren läsnäoloa. Kreeta huomasi sen ja rauhoittui.
— Jumalan rauha! — huudahti kuningas reippaasti ja katsahti maitohyllyä. — Meillä on nälkä. Antakaa meille palanen leipää ja viilipytty!
— Jos vain teidän majesteettinne tyytyy meidän halpaan ruokaamme -… vastasi Kreeta ja punastui korviaan myöten.
Kuningas pyörähti selin harmissaan. — Se on sietämätöntä, että minut kaikkialla tunnetaan, — kuiskasi hän toverilleen.
— Emäntä hyvä, — huudahti tämä reippaasti, — te taidatte luulla tätä poikanulikkaa kuninkaaksi! Kruununi kautta, te olette huono ihmistuntija. Olisipa sekin laitaa; tuommoisen kuninkaan levittäisi tanskalainen voileivälleen ja söisi makeaan suuhunsa. Mutta koska meidät tunnetaan, en tahdo kauemmin salata, keitä olemme. Ystäväni, — minä olen kuningas! Tänne viilipytty!
Reutercrantz asettui käskevän juhlalliseen asentoon. Kreeta valitsi makeimman viilipytyn ja toi pöydälle muutamia kakkuja mitä mainiointa uudisleipää ja vakallisen voita, joka oli keltaista kuin täysikuu kirkkaalla taivaalla. Köyhässä pappilassa oli vain yksi ainoa hopealusikka; Reutercrantz otti sen kursailematta, näyttääkseen kuninkaallista arvoaan, mutta kuningas itse tarttui puulusikkaan. Ja sen tehtyään kävivät he molemmat viilipyttyyn käsiksi niin talonpoikamaisella ruokahalulla, että vanhin pojista nyhti äitiään hameesta ja kuiskasi: — Onko tuo tuommoinen kuningas?
Reutercrantz, joka kuuli sen, kääntyi päin, pyyhkäisi suutaan ja virkkoi: — Näetkös, ystäväni, kuninkaankin täytyy olla vähän filosofi — ja filosofia on arvossapidettävä tiede — lisäsi hän, tehden taaskin syvän loven viilipyttyyn.
Silloin kuului taas selvästi ruhtinattaren ääni kamarista. —
Pelastakaa minut, kreivi … kuningas tulee!
Kuningas ja Reutercrantz katsahtivat toisiinsa. Hopealusikka pysähtyi liikkumattomaksi pytyn laitaan; puulusikka pysähtyi yhtä liikkumattomaksi kuninkaan huulille. Kalpeana hämmästyksestä kiiruhti Kreeta kamariin.
Ääni kuului jatkavan: — Ja te luulette, herra kreivi, että minä tahdon tulla hänen omakseen!… Olenhan sanonut, että minä vihaan tuota sietämätöntä nulikkaa, joka ei välitä muista kuin hevosista, koirista ja sotamiehistä!
— Teidän majesteettinne! — sanoi Reutercrantz ja hypähti seisoalleen.
Kuningas punastui hiukan, mutta jäi istumaan ja virkkoi, tekeytyen rauhalliseksi ja alkaen uudelleen käyttää puulusikkaa: — Äitini on aina pelännyt Suomea; hän luulee täällä kummittelevan.
— Niinpä todellakin! — virkkoi toveri ja istuutui.
Nyt kuultiin tuolla sisällä suloisen äänen puhuvan rauhoittavia sanoja, mutta ruhtinattaren ääni siitä vain kiihtyi. — Pois! — huusi hän. — Tappakaa minut! Häväiskää minua! Minä en tahdo olla sinun kuningattaresi! Nukke nukelle, kuinka kohteliasta! Pois, teidän majesteettinne! Pois, pois, pois! Olenhan sanonut teille, että rak … en, enhän ole sanonut. Te voitte tappaa minut, herra, minä en ole sanonut sitä.
Kuningas nousi ylös. Olihan hän vasta poikanen vain. Hän tahtoi tekeytyä rauhalliseksi ja hyvin kylmäksi; hän menikin vakavin askelin tuvan poikki, mutta ei huomannut, miten hän sysäsi kätkyttä, kaatoi penkin ja polki rikki yhden poikien puuhevosista. Samassa kun hän tahtoi mennä kamariin, kohtasi hän Kreetan ovessa. — Teidän majesteettinne, — sanoi tämä vapisten, — minä pyydän teiltä armon osoituksena, ettette häiritse mielipuolta sisartani.
— Sisartanne?
— Niin, onneton sisar parkani, joka muinoin oli kamarineitsyenä äitinne, hänen majesteettinsa kuningattaren luona. Hän kärsi onnettomasta rakkaudesta ja hänen järkensä on siitä pitäen ollut sekaisin. Hän luulee yhä vieläkin olevansa hovissa…
— Merkillistä! — sanoi kuningas hämmästyneenä ja epäröiden. — Ääni aivan muistutti … mutta sehän on mahdotonta…
— Niin, eikö todellakin ole? — virkkoi Reutercrantz nauraen, samalla kuin iski silmää Kreetalle. — Jos en olisi tunti sitten nähnyt hänen ylhäisyytensä ruhtinattaren ratsastavan aivan toiselle suunnalle, olisin voinut panna pääni paholaisen pantiksi siitä että… Niin, hänen majesteettinsa kuningatar on oikeassa, täällä kummittelee turkasesti keskellä selkeää päivää. Tulkaa, jos teidän majesteettinne käskee, niin ajamme kiinni pakolaisemme. Olen kuulevinani koiran haukuntaa tuolta viidakosta.
Kuningas ei vastannut mitään, mutta mennessään pisti hän tukaatin vanhimman pojan käteen. Poika piti päivää vasten tuota keltaista rahaa ja näytti sitä pienemmälle veljelleen. Yksi nuoremmista rohkaisi sen johdosta mielensä, juoksi kuninkaan jäljessä ovelle ja huusi ääneensä: — Odotahan, kuulehan, anna minullekin raha; sinä olet polkenut rikki hevoseni.
Kuningas kääntyi hymyillen poikaan päin. — Ka, — sanoi hän, — jos olen polkenut rikki hevosesi, täytyy sinun saada toinen sijaan. — Ja sen sanottuaan kiiruhti hän pois Reutercrantzin seurassa.
Kertoaksemme joka asiasta ajallaan, voimme jo nyt heti lisätä, että seuraavana aamuna seisoi pappilan pihalla mitä kaunein pikku voionmaalainen varsa, täysissä tamineissa satuloineen, suitsineen, ja palvelija, joka talutti sitä, toi semmoiset terveiset, että hänen majesteettinsa lähettää tämän hevosen sen sijaan, jonka oli tullut rikki polkeneeksi.