I. KAARLE-KUNINKAAN METSÄSTYS.
Ajan pyörä ei seiso. Taas on kolmetoista vuotta kulunut siitä, kun näimme Kaarle X Kustaan onnensa kukkulalla ja kreivi Kustaa Bertelsköldin uppoavan Beltin aaltoihin. Kadonnut on pfalzilais-kuninkaan sotainen suuruus, kadonnut kuin komea ilotulitus: onni oli lopulta hylännyt uhkarohkean lemmikkinsä; ei ollut pyssyn luoti häntä saavuttanut, vaan sen sijaan oli hiljainen kuolema tautivuoteella hänet tavannut, silloinkuin hän hautoi uusia kaukotuumia valtansa vahvistamiseksi pohjoismaissa. — Hän kaatui kuin tuppeensa taittunut miekka, vähän ennen kuin sen uudelleen odotettiin vihollisten pään päällä välkkävän. Ja suurien, kansain verellä saavutettujen voittojen, ja loistavien, äärettömillä ponnistuksilla ostettujen valloitusten jälkeen vaati uupumuskin osansa — valtakunnan hermot puutuivat väsymyksestä, sen varat näyttivät olevan lopussa, ja ruohottuneet viljapellot, autiot ja köyhtyneet kylät, tyhjentyneet valtion varastot, kaikki näytti syyttävän Kaarle Kustaan ääretöntä sodanhimoa alkavasta yleisestä häviöstä.
Ruotsi oli ensimmäisen luokan valtakuntana suhteessaan muuhun Eurooppaan niinkuin pienikasvuinen nuorukainen, joka on pukeutunut jättiläisen varustuksiin ja on ylpeä urotöistään. Nuorukainen oli elänyt liian nopeasti, hänen voimansa näyttivät olevan lopussa ja hänen sotisopansa painoi häntä niin, että hän välistä lyykähti maahan polvilleen. Mutta voittojen muisto on suuri perintö; kun kansalla on itsestään se käsitys, että se on maailman parhaita ja uljaimpia, unohtaa se hetkiseksi vuotavan verensä ja heikontuneen selkäpiinsä, sen lihakset pysyvät jäntevinä, se ei kuole — se elää vielä, taistelee, voittaa — se toivoo vielä kunniakasta tulevaisuutta jatkoksi muinaiselle loistolleen.
Kas, siinä näemme aatteen voiman ja suuruuden kansojen pystyssäpitäjänä.
Mutta aineellinen pohja — ruumis, joka välikappaleena palvelee tätä suurta sielua — vaatii sekin hoitoa ja huolta. Ellei Kaarle XI olisi ollut olemassa, olisi paljon ennen Pultavaa taistelutanner muuttunut Ruotsin suuruuden haudaksi ja muistomerkiksi. Olkoon, ettei tämä kuningas ollut läheskään niin suuri valtiomies kuin minä häntä on pidetty — että hän toisin kuin isänsä, tuo sankari ja suuri seikkailija, katsoi aatteiden voiman liian vähäiseksi ja valtiotaloudellisen voiton liian suureksi; mutta häntä on kuitenkin Ruotsin kiittäminen siitä, että Ruotsi vielä viisikymmentä vuotta Kaarle X:nnen kuoleman jälkeen painoi paljon Euroopan valtiollisessa vaa'assa. Hänen reduktsioninsa valmisti Itämeren maakuntain kukistumista, sanoo Fryxell; olkoon, mutta hänen lainlaadintansa loihti esiin uusia ja runsaita tulolähteitä, jotka olisivat uhkuneet satoja vuosia, ellei poika olisi tuhlannut niitä kahdessakymmenessä.
Kun Kaarle X Kustaa kaatui niinkuin ukonnuolen iskemänä keskellä rataansa, alkoi Ruotsi etsiä itselleen kuningasta ja huomasi, että kruunun kantajana oli nelivuotias lapsi. Kaksitoista vuotta kestävä holhoojain hallituskausi ei ollut mikään onnellinen aika; olisi tarvittu tyyntä myrskyjen jälkeen, levon aikaa taisteluissa vuodatetun veren takaisin saamiseksi; sen sijaan seurasi aika, jolloin suuret keskenään riitelivät ja pieniä sortivat, jolloin yksityinen voitonhimo oli ylinnä ja alinna yhteinen hyvä. Aateli näytti olevan saavuttamaisillaan sen tarkoitusperän, johon se Kristiinan hallitessa oli pyrkinyt ja johon Kaarle Kustaa oli estellyt sitä pääsemästä, vaikkei voinutkaan tietä kokonaan tukkia. Ruotsi oli harvojenvalta; muutamat suuret sitä hallitsivat ja imivät itseensä valtion parhaan mehun.
Suomi oli vuodattanut vertansa suurissa ulkomaan sodissa; Karjala oli hävitetty ja suuret alat olivat jääneet autioiksi vuoden 1656:n jälkeen. Kaikki oli hervoksissa paitsi kansan kärsivällisyys ja uskollisuus. Nuo muutamat Pietari Brahen onnelliset hallitusvuodet olivat loppuun kuluneet, haihtuneet kuin poutainen taivas synkkien pilvien väliin. Tuskin hän oli poissa, kun häiriö alkoi uudelleen. Osa aatelistoa tuhlasi ulkomailla suurten läänitystensä aarteita; toiset riehuivat kotimaassaan kuin myrsky syksyisessä metsässä. Voudit kiristivät talonpojalta hänen viimeisen äyrinsä; puolueellisuus teki tuomioita; raakuuden soraääniä kuului kirkoissakin; uskonkiihkoiset puhdasoppiset saivat piispa Terseruksen viralta, mutta taikausko kohotti päätään korkeammalle kuin koskaan ennen; kamalat, mielettömät noitavainot raivosivat kuin kulkutauti ihmisten mielissä ja tuomioistuimien edessä. Mutta tämän pimeän ajan läpi tuikkaa kuitenkin kaksi katoamatonta valopilkkua, parempaa tulevaisuutta ennustaen: ne valopilkut ovat suomalainen raamattu ja Suomen yliopisto.
Oi, kuinka hartaasti häntä odotettiin siihen aikaan, tuota nuorta kuningasta Kaarle XI:ttä, jonka nyt tuli tarttua hallituksen ohjiin, mitkä siihen saakka olivat "loassa ajelehtineet", niinkuin eräs mainio kirjailija lausuu. Monet tuhannet kohottivat ankarain aikain vallitessa häntä kohden silmänsä niinkuin pelastuksen enkeliin. Hän oli nuori, ja nuorilla on aina sydän paikallaan. Hänen sydämensä toivottiin tulevan maan hätää hellimään.
Kertomuksemme käsittelee hetkisen niitä aikoja, jolloin Kaarle XI, ollen vielä holhouksen-alaisena, ensi kerran astui Suomen manterelle. Oikeastaan ei Suomen, sillä meren saaristo oli enemmän ruotsalainen kuin suomalainen. Mutta myöhempinä aikoina on sitä suomalaiseksi kutsuttu, ja luonto, joka on asettanut nämä seudut etuvartioksi maan äärimmäiselle rajalle länteen päin, on ollut samaa mieltä.
Merellä on monta tytärtä Suomen pitkällä rannikolla, sillä on monta uljasta impeä, jotka antavat meren kivistä rintaansa huuhdella — monta hempeää tyttöä, jotka ovat viheriäisiin lehtivaatteihin puetut. Mutta suurin näistä kaikista on tuo kivenkova neito, kolmen meren tytär, vihertelevä Ahvenanmaa.
Pohjanlahden pitkät laineet hyökkäävät pohjoisen puhaltaessa sen rantoja vastaan; kaakkoistuuli kuohuttaa Suomenlahden aaltoja sen kallioita vasten, ja eteläinen heittää kaikki Itämeren äärettömät vesimäärät vaahtoisina vuorina sen rannikolle, samalla kun Ahvenanmeri kesäisen lännen puhaltaessa koettelee voimiaan sen horjumattomia kivimuureja vastaan.
Ahvenanmaahan kuuluu yhdeksättäkymmentä asuttua saarta, paitsi lukemattomia kallioita ja asumattomia kareja; joiden rannalla kalastajan vene välistä laskee ankkurinsa ja joutsen keväällä levittää valkoiset siipensä. Maa on enimmäkseen kovaa ja karua; kallio ei anna leipää eikä hiekka heinää, mutta meri on sitä anteliaampi, ja näillä rannoilla asuu karaistu merimies- ja kalastajaväestö.
Tämän saari- ja kariryhmän keskellä kohoaa Ahvenanmaan manner kirkkoineen ja kylineen purjehtijan nähtäväksi. Kertomuksemme aikana oli se harvemmin asuttu ja vähemmän viljelty kuin nykyjään. Tiheät metsät, joihin kirves ei uskaltanut koskea, peittivät suurimman osan saarta, ja näissä metsissä eleli pohjolan jaloin eläin, hirvi. Sillä suurin osa saarta kuului Kastelholman kuninkaankartanoon, jonka rauniot vielä tänäkin päivänä kuvastuvat kaitaiseen meren lahdelmaan, ja sen metsät olivat rauhoitettuja metsästysmaita, joissa ei kukaan muu kuin linnan haltija ja kuningas saanut metsästää. Niin ankara oli metsästyslaki, että myöskin lempeän kuningas Kustaa Aadolfin elokuun 2 p:nä 1620 antaman asetuksen mukaan "se, joka Ahvenanmaalla hirven tappaa, rangaistaan kuolemalla", mutta jos hän erityisestä armosta siitä vapautettiin, joutuivat hänen tavaransa valtiolle ja hänet itsensä lähetettiin Inkerinmaalle elinkautiseen maanpakoon. Tämän asetuksen ankarinta määräystä ei tietääksemme ole koskaan pantu täytäntöön, mutta onpa kuitenkin hirven ampujia tuomittu maanpakoon, kujanjuoksuun ja linnantyöhön. Myöhempinä aikoina on liioiteltu päinvastaiseen suuntaan. Tuota kaunista, jaloa eläintä on mielin määrin vainottu ja on se kohta kokonaan maastamme hävinnyt.[4]
Kun matkamies Turusta tullen on ensin kulkenut Kihdin ja sitten Teilin poikki, sivuuttaen oikealla kädellä Bomarsundin linnoituksen[5] sekä vasemmalla Lumparlannin ja Lemlannin, tulee hän leveään, sittemmin kapenevaan lahteen, jonka maanpuoleisella rannalla nähdään Ahvenanmaan suurimman kirkon, Sundin kirkon, terävä, ristillä varustettu torni, sekä siitä vähän matkan päässä Kastelholman rauniot. Elokuun 31 p:nä 1671 oli koko tämä seutu mitä vilkkaimman liikkeen keskustana, sillä odotettiin niin suurta vierasta kuin itseään Kaarle XI:ttä, jonka oli määrä saapua prinsessain ja melkein koko hovin seuraamana. Onnellinen kuningas tuo, joka tuli kansansa luo tämän kansan rakastamana ja ikävöimänä, ennenkuin se hänet tunsikaan! Mutta Ruotsin ja Suomen tulevaisuus tuli hänen kanssaan; ja muuta ei tarvittu.
Päivä oli ollut myrskyinen ja sateinen; luonnon voimat eivät mielistele maailman mahtavimpiakaan. Iltapäivällä selkeni taivas, myrsky lakkasi, laineet laskeutuivat levolle, ja iltarusko punasi salmet ja lahdelmat viehättävän ihaniksi. Ne ahvenanmaalaiset, joilla oli jotakin leikkaamista, olivat sen unohtaneet, kalastaja oli verkkonsa jättänyt, paimen karjansa. Kaikki kiiruhtivat rantaan kuningasta odottamaan, sillä jo kaksi tai kolme päivää ennen oli hovin palvelusväki saapunut tilaamaan huoneita ja elintarpeita kuninkaallisille osaksi Sundin pappilasta, osaksi voudin luota, joka asui uudemmassa puurakennuksessa lähellä suurimpia ja parhaiten varustettuja talonpoikaistaloja.
Kellon käydessä viittä iltapäivällä nähtiin komean kuninkaallisen fregattilaivan "Iriksen" majesteetillisesti halkovan meren suolaisia aaltoja ja paikkakunnan kokeneimpien luotsien ohjaamana varovasti lähestyvän Sundin lahtea. Kaksi sievää huvipurtta, joista toinen oli "Kastor", toinen "Pollux", ja jotka molemmat olivat varta vasten kuninkaan huviksi rakennetut — sillä Kaarle XI oli nuoruudessaan sekä rohkea purjehtija että uskalias ratsumies — luovi veitikkamaisia mutkia tehden suuren laivan ympärillä, joka nyt kulki vähillä purjeilla välttyäkseen karille joutumasta. Monet päättelivät, että kuningas itse ohjasi jompaa kumpaa noista purjeveneistä ja että vain naiset ja pelkurit hoviherrat kulkivat suuressa laivassa; mutta niin ei kuitenkaan ollut asian laita, vaikkei kuninkaalta suinkaan olisi halua puuttunut. Sillä kuninkaan opettaja, turhan tarkka Krister Horn, oli alamaisesta uskollisuudesta seurannut mukana, ja vaikka nuori kuningas osoittikin kärsimättömyyttä tätä ikävää kaitsijaansa kohtaan, oli hän sentään taipunut Hornin pyyntöön, ettei hänen majesteettinsa myrskyn kestäessä panisi kallista henkeään vaaralle alttiiksi.
Kello 7 illalla laski "Iris" ankkurinsa kimmeltävälle meren selälle, ja kuninkaalliset nousivat nyt hoviväen seuraamina matalammassa kulkeviin pursiin ja purjeveneisiin rantaa lähestyäkseen. Loppumattomin riemuhuudoin tervehti lukuisa rannalla seisova väkijoukko kuninkaan nousua Ahvenanmaan manterelle.
Siitä paikasta, missä maallenousu tapahtui, oli noin puolen ruotsinneljänneksen matka pappilaan. Kun maa oli sateesta vetelöitynyt, eivät korkeat vieraat voineet astua jalkaisin, eikä Ahvenanmaalla ollut muita vaunuja kuin raskaita, nelipyöräisiä talonpoikaisrattaita. Mitä oli tehtävä? Kuninkaalle, kuningattarelle ja arvokkaimmille hovinaisille oli varustettu ratsuhevosia Tukholmasta pitäen; kaikki muut hovin hienot herrat ja naiset saivat valita kahden pahan välillä: joko kävellä jalkaisin liassa tai nousta lihavien maalaiskonien selkään, jotka oli peitetty villaisilla, kotikutoisilla loimilla. Mikä turvautui mihinkin; siitä oli sekä harmia että hauskuutta, mutta kaikki tämä huvitti kuningasta sanomattomasti. Lisätkäämme vielä, että tie pappilaan oli peitetty katajilla ja tuoreilla koivunlehvillä, joista levisi mieluinen lemu viileän illan ilmaan.
Niin kulki nyt tietään tuo loistava seurue, jossa, palvelijat mukaan laskettuina, oli ainakin sata henkeä. Siinä nähtiin ensiksikin nuori kuningas, jonka tukka oli kaunis, pitkä ja kihara ja silmät pienet ja vilkkaat; hän oli puettuna hirvennahkahaarniskaan, ja kupeellaan oli hänellä suuri ja pitkä miekka, vaikka hänen olentonsa muuten olikin enemmän poikamainen kuin kuninkaallinen; sitten tuli leskikuningatar Hedvig Eleonora, jonka vartalo oli pyöreähkö ja ulkomuoto porvarillinen; prinsessa Juliana, kuninkaan kaunis, mutta sittemmin niin kiusoittavan kuuluisa serkku, joka silloin oli vasta yhdeksäntoistavuotias ja joka kansan kesken jo mainittiin Ruotsin tulevana kuningattarena. Oli siinä sitten vielä hänen kanssaan kauneudesta kilpaileva kuningattaren hovineiti Stina Wrangel; oli valtioneuvokset Krister Horn ja Juhana Gyllenstjerna, jotka taistelivat keskenään vallasta; tallimestari Martti Reutercrantz, hovijunkkari Kustaa Gyllenstjerna ja monta muuta kuninkaan nuorempaa toveria, kaikki perhosia, jotka jo olivat alkaneet liihotella nousevan auringon ympärillä. Lukuunottamatta kuningasta itseään, jonka puku oli kaikkein muitten pukua yksinkertaisempi, esiintyivät useimmat hänen seuralaisistaan ylellisen komeissa puvuissa, niinkuin oli tapana holhoojahallituksen aikana — tuona aikana, joka loisti kuin laskeva aurinko ja jonka tapoja Kaarle XI:n ankara säästäväisyys ei vielä ollut ehtinyt muuttaa.
Väkijoukko oli vieraiden maalle noustessa itsestään muodostanut käytävän, jota myöten hätiköivät hovipalvelijat kiiruhtivat edeltäpäin pihaan, milloin hätistellen pois liian lähenteleviä poikasia, milloin tukkien suun joltakin puheliaalta akalta, joka ääneensä ihmetteli tätä ennen näkemätöntä komeutta. Tämän käytävän läpi kulkivat nyt kuninkaalliset ja hovilaiset, kuninkaan tervehtiessä joka taholle. Ylhäiset naiset olivat iloissaan siitä, että vihdoinkin olivat päässeet myrskyisen meren käsistä. Nuoret aatelisherrat katselivat ylpeästi ja huolettomasti ympärilleen väkijoukkoon, alentuen silloin tällöin nyökäyttämään päätään kauneimmille talonpoikaistytöille.
Päätään pitempänä kaikkia muita kulki kuninkaan seurueessa ihmeen kaunis aatelismies, arviolta noin kolmenkymmenen ikäinen. Sen ajan tavan mukaan valuivat hänen pitkät, mustat hiuksensa alas hänen hartioilleen, — ja valmisti tuo muoti toista silloin jo alkavaa muotia, kiehkuraperuukkia. Hänen kasvonsa olivat miehekkään jalot, enemmän viehkeät kuin käskevät; hän silmäili väkijoukkoa lempeästi ja hellästi. Väljä matkakauhtana oli heitetty hänen hartioilleen ja esti näkemästä, oliko hänen pukunsa sotilaan vai siviilimiehen; leveälierinen, hohtoneulalla kiinnitetty hattu varjosti osaa hänen kasvoistaan ja mustista kiharoistaan.
— Ei, mutta katsopa tuota! — huudahti jotenkin kuuluvasti muuan lähinnä seisovista talonpoikaistytöistä, pieni rakastettava tytöntynkä, jonka kirkkaat, siniset silmät olivat uteliaisuudesta revetä. — Katsohan nyt,
— Kreeta, se on itse kuningas, tuo — semmoiselta pitääkin kuninkaan näyttää!
— Mistä sinä sen tiedät? — kysyi hänen viereisensä, toinen kukoistava, mustatukkainen tyttö, jonka avonaiset, iloiset kasvot uhkuivat terveyttä ja viattomuutta. Sinäkö muka tietäisit, millainen kuningas on!
— Niinkuin en minä tietäisi! — jatkoi toinen toimessaan. — Kuningas on pitkä kuin honka, kauniimpi kuin kevätaamu, lempeämpi kuin kesäilta — semmoinen on kuningas. Sen olen kuullut pappilan kanamuorilta; hän on nuorena ollessaan ollut hovissa kuningatar Kristiinan kananpoikien kaitsijana.
— Mitä ne tytöt hupattavat! — äsähti muuan punanaamainen kalastajan vaimo, joka oli liittynyt joukkoon kantaen kampeloita kopassaan ja toivoen oikein kuninkaallista maksua tavarastaan. — Ettekö nyt näe, että kuningas käy tuolla kaukana edellä — se on tuo ylevän ja juhlallisen näköinen mies — ja eukko osoitti Krister Hornia.
— Noin vanhan näköinen eikä ole ikää kuin kuusitoista vuotta! — huudahti Liisan naapuri.
— Entäpä sitten? — toimitti eukko. — Olisikos ihme, vaikka kuninkaalla olisi otsa rypyillä jo syntyessään?
— Olisi se minusta ihme, — vastasi tyttö viattomasti.
— Sinä puhut niinkuin pökkelön päästä, — virkkoi Krister Hornin ihailija ja tukki suun tytöiltä.
Eräs neljäskin henkilö oli katseillaan seurannut tuota kauhtanaan ja jalokivillä koristettuun hattuun puettua solakkavartaloista herraa, ja hänen kasvonsa kävivät sitä tehdessä vuoroin mansikan punaisiksi, vuoroin vaaleiksi kuin talvinen lumi. Se oli Saltvikin pappilan nuori emäntä, joka oli tullut tänne markkinoille ja samalla kuninkaallisia katsomaan. Kuka olisi tuntenut hänet ankaran mestari Aatamin lempeäksi tyttäreksi, Mainiemen ihanimmaksi kukkaseksi, joka jo kuusi vuotta sitten oli ojentanut kätensä ylioppilas Johannekselle, kun tämä vihdoinkin monivuotisten kateederikahakkain jälkeen oli päässyt niin pitkälle, että sai komministerin viran etäällä Ahvenanmaan luotojen keskessä? Se, joka oli nähnyt hänet siihen aikaan, olisi varmaankin helposti huomannut, että sydän suri mennyttä nuoruuden unelmaa — mutta nyt oli vuosia kulunut, posket olivat uudelleen käyneet pulleiksi, sydän ja sielu olivat saaneet takaisin sen terveyden, joka on jumalanpelon ja rehellisten kilvoittelujen palkka — kaikki oli taas hyvin, menneisyys kangasteli kuin ihana unelma kaukaisen taivaanrannan takana — kun yht'äkkiä sydämen parantunut haava revähti vuotamaan, tosin hetkeksi vain, mutta sitä enemmän se vuoti, ja siihen koski niin kipeästi, niin kipeästi! Sillä nuori nainen kuiskasi tuskin kuuluvasti: — Se on hän — se on Bernhard — Bernhard Bertelsköld! Ja hän ei nähnyt minua! Ei minua tuntenut!
Mutta Bertelsköld jatkoi matkaansa muiden kanssa pappilaan, jossa oli laitettu ateria kuninkaalle ja niille muille kaikkein ylhäisimmille, jotka mahtuivat siellä asumaan sill'aikaa, kun toiset hajaantuivat ennakolta määrättyihin asuntoihinsa. Oli siinä kursailua, sen arvaa. Jo rannassa olivat kirkkoherra ja hänen maahan asti niiaileva rouvansa olleet korkeita vieraita vastassa, ja Krister Horn, tuo entinen viinaveikko, josta nyt oli tullut säntillisen tarkka hovimies, piti huolta siitä, että arvojärjestystä noudatettiin tarkasti. Kuninkaallisten perässä tulivat kreivit ja vapaaherrat, jotavastoin alhaisempi aateli nyt niinkuin aina ennenkin sysättiin syrjään arvokkaampien tieltä eikä voinut lohduttaa mieltään muulla kuin sillä, että se kyllä ensi tilassa riistäisi vallan vihattujen kilpailijainsa käsistä. Nuori kuningas ei olisi mitenkään tahtonut alistua noiden kankeiden hovitapojen alle. Hän oli toivonut täällä luonnon helmassa kerrankin saavansa nauttia inhimillisistä oikeuksistaan ja olla nuori ja vapaa; — mutta sen toivon esti toteutumasta äidin arkuus ja epäluuloisen holhoojan aina valvova silmä. Eipä kumma, että kuningas levottomuudella odotti sitä hetkeä, jolloin hän Ahvenanmaan tasangoilla itse saisi omaa hevostaan ohjata — ja niin lisäsi ajatuksissaan tuo tuleva itsevaltias, kerran ohjata omaa maatansa.
Seuraavana päivänä, syyskuun 1:nä, oli ilma taas ruma; vettä valoi virtanaan; ei kukaan naisista uskaltanut astua ovesta ulos ja harvat hoviherroistakin sen tekivät. Pappilassa oli ahdasta ja tukalaa, huoneet olivat pienet, vieraita oli paljon, ja kuningatar oli huonolla tuulella. Rovasti ja ruustinna, jotka olivat muuttaneet erääseen torppaan asumaan, kutsuttiin armollisesti omaan pöytäänsä päivällisille, jotka hovin mestarikokki oli mitä herkullisimmasti valmistanut. Hedvig Eleonora tahtoi elää pulskasti matkoillaankin. Syöminen suoritettiin kaiken kartanolle kokoontuneen väen nähden, matalain ikkunain läpi kun voi nähdä kaiken, mitä sisällä tapahtui.
Iltapäivällä leikkivät hovilaiset sateen yhä kestäessä kaikenlaisia leikkejä, ja vaihteen vuoksi kutsuttiin muutamia talonpoikaistyttöjäkin tuohon ylhäiseen seuraan, jota tyttöjen kömpelyys ja ujous suuresti huvitti. Vahinko vain, että sali oli niin pieni, ettei voitu tanssia; ja vahinko, että muutamat olivat niin liian isoisia, ettei voitu huvitella niinkuin mieli olisi tehnyt.
Mutta missä on hänen majesteettinsa kuningas? kysyivät hoviherrat toisiltaan, ja monet neitosista kysyivät itsekseen samalla lailla. Hän metsästää, vastattiin. Rankkasateessa? Niin kyllä. Kuninkaatkin rakastavat vapautta. Mitäpä välitti Ruotsin nuori ruhtinas siitä, että hänen viittansa oli likomärkä ja saappaat savessa, kun sai kokonaiseksi päiväksi unohtaa kuninkaankruununsa! Tallimestari Reutercrantzin ja yltiöpäisen Kustaa Gyllenstjernan kanssa, jotka olivat hänen lähimpiä ystäviään siihen aikaan, harhaili Kaarle XI aamusta iltaan metsissä, pyssy olalla ja metsästystorvi kupeellaan, iski kannukset hevosen kylkeen, ja hui, hai, yli vuorten ja mäkien, yli aitojen ja purojen, säälimättä yhtä vähän miestä kuin hevosta. Mistään oikeasta metsästyksestä ei voinut olla puhetta tänä päivänä; ammuttiin mitä eteen sattui, milloin varis, milloin orava, milloin metso, milloin jänis, milloin — totta puhuen — rauhallinen pässi tai parrakas vuohi, joka viattomuudessaan oli asettunut töllistelemään täyttä karkua ohi kiitäviä metsämiehiä; tietysti sai omistaja kohta kaksinkertaisen maksun elukastaan. Vähät muusta, kunhan saatiin ratsastaa, ja vettä valuen päätyivät ratsastajat kalastajan majaan, jossa he nautinnolla söivät tuoretta silakkaa ja Ahvenanmaan juustoa. Sillä tavoin raivosivat nuo ylhäiset hurjapäät koko päivän metsässä, eivätkä nuhteiden pelossa uskaltaneet illaksikaan palata pappilaan. Sen sijaan yöpyi kuningas Kastelholmaan, jonne joukko nuorempia herroja oli asettunut maljojen ja arpanappulain ääreen, ja hät'hätää lähetettiin huolestuneelle kuningattarelle sana, että hänen majesteettinsa voi hyvin ja että hän huomenna tulee näkyviin, jos ilma on kaunis.
— Kreivi Horn, kreivi Horn, — huokasi kuningatar, — mitä ajattelette Ruotsin tulevaisuudesta? — Ja kreivi Horn pudisti velvollisuutensa mukaisesti päätään. Mutta eivät he kumpainenkaan aavistaneet, että tuo nyt niin hurja kuninkaallinen metsästäjä kerran tulisi viettämään kuusitoista tuntia vuorokaudessa työpöytänsä ääressä ja että hänestä tulisi ahkerin ja itseään kohtaan ankarin työmies valtakunnassaan.