VÄLSKÄRIN VIIDES KERTOMUS.
NOITA-AKKA.
Ei, serkku hyvä, — virkkoi isoäiti tuolla omituisella varmuudellaan, joka sopi hänelle niin hyvin ja joka saattoi olla aika tiukka silloin, kun hän oli tosissaan — mutta nyt oli se leikkiä, sillä eukko ei mitenkään saanut itseään vakuutetuksi siitä, että välskärin kertomukset olisivat olleet tositarinoita, — ei, serkku hyvä, älkää koettakokaan uskotella, että vanhemmasta Bertelsköldistä oli tullut se, miksi hän olisi voinut tulla ja miksi hänen oikeastaan olisi pitänyt tulla. Minä vain kysyn, onko se oikein? Hän oli toivehikas nuorukainen, kun hänet ensiksi kohtasimme Breitenfeldin tappelussa; hiukan hentomielinen ja ujo hän oli, niinkuin hänen ikäisensä nuorukaisen sopiikin, sitäpaitsi hellä, siivo ja reipas, mutta ei ollenkaan raju. Kuka olisi voinut luulla, että hänestä tulisi sellainen hurjapää, sellainen tunteeton ja sydämetön mies, miksi olette kenraali Bertelsköldin kuvannut? Se on anteeksi antamatonta, serkku, ja sen minä vain sanon, että jos te teette Bernhard Bertelsköldistä, joka vielä on nuori ja siivo, samanlaisen kuin hänen isänsä, niin en tahdo sen enempää tietää hänestä, en totta tosiaan tahdokaan.
Puhuessaan oli vanha isoäiti hiukan lämmennyt — hän lämpeni aina, kun puhui siitä, mikä oli hänen mielestään oikeata ja totta tässä maailmassa — ja siitä oli aina seurauksena, että nuoret hänen ympärillään vaikenivat kuin myyrät, sillä vaikka eukko olikin niin sydämellisen hyvä ja hellä, pidettiin hänen sanaansa suuressa arvossa. Anna Sofia puhdisti puolukoitaan niin totisen näköisenä kuin olisi hän kirkossa istunut; ehkä oli hänen totisuuteensa sekin syynä, että hänen sulhasensa oli syksyllä matkustanut Lyypekkiin kaikenlaista korutavaraa ostamaan. Serkku Svanholm otti miettiväisen näköisenä pikanellirasiansa, ja serkku Svenonius oli saanut käsiinsä paperiliuskan, josta laitteli kukkoja ja makeislaatikoita lapsille.
— Serkkuseni, — virkkoi välskäri säyseästi, — sallikaa minun tehdä teille seuraava kysymys: Miten tulee teidän mielestänne romaanin sankarin päättää päivänsä?
— Romaanien ja komediain tulee päättyä häihin, se on sekä soveliasta että asianmukaista, ja sitäpaitsi ilahduttaa se kuulijan mieltä, kun hän tietää ystäväinsä olevan hyvässä turvassa sitten, kun he ovat saaneet mitä tahtoivat. Kaikki, mikä sen lisäksi kerrotaan, on turhaa ja saa jäädä sanomatta; niin, tosin minä saatan myöntää, että silloin tällöin voi tehdä pienen lisäyksen, esim. sellaisen, että tuo nuori pariskunta vuosien kuluttua istuu asunnossaan lukuisten lasten ja lastenlasten ympäröimänä. Mutta se on kokonaan sopimatonta, että kirjat päättyvät surullisesti, ja semmoisten kirjain ilmestyminen olisi kiellettävä. Mitenkäkö romaanin sankarin tulee päättää päivänsä? Niinkuin jo sanoin, hänestä täytyy tulla aviomies.
— Serkku saattaa olla oikeassa; tavalliselle romaanin sankarille käyköön vain sillä tavoin. Mutta minun Bertelsköldini, suokaa anteeksi, serkku, eivät ole mitään tavallisia Lafontainen malliin leivottuja romaanisankareita; jos heidät sellaisiksi käsitettäisiin, olisi se varsin ikävää minulle, joka kernaasti haluan kasvattaa heistä samanlaisia ihmisiä kuin me itsekin olemme. Se on välttämätöntä varsinkin sen vuoksi, että olen koettanut painaa heihin jonkinlaista historiallisen todenmukaisuuden leimaa. Olkaa hyvä ja muistelkaa hiukan vielä vanhempaa Bertelsköldiä. Heti alusta alkaen oli hänessä kunnianhimon siemen, ja se siemen joutui mainioon peltoon kolmekymmenvuotisen sodan verisessä maaperässä. Mutta kunnianhimo idättää vuorostaan itsekkyyttä, ja jos nämä siemenet saavat valtoinaan tuleentua alinomaisten kovain taistelujen vaikutuksen alaisina, joissa kukin ajattelee vain omaa parastaan, niin siitä on seurauksena sellainen luonne kuin Kustaa Bertelsköldin. Älkää sanoko, ettei tällainen luonne ole johdonmukainen; päinvastoin se on johdonmukaisempi kuin mitä serkku ja minä olisimme toivoneetkaan. Serkku näkyy luulevan, että minä olisin oikeutettu veistelemään sankareitani niinkuin mieleni tekee, melkein samalla tavalla kuin Anna Sofia huvitteleikse leipoessaan samasta taikinasta milloin rinkilöitä milloin kakkuja…
Anna Sofia nykäisi välskäriä nutun liepeestä, sillä hän näki, ettei isoäiti pitänyt tästä vertauksesta.
— Niin, niin, — jatkoi välskäri lieventäen sanojaan, — minä tiedän kyllä, että serkku osaa erottaa kakut ihmisluonteista. Mutta kertojan ensimmäinen velvollisuus on totuudessa pysyminen, sillä tavoin näet, että hän mittaa kuvauksensa sisällisen totuuden mittapuulla; ja niin ollen ei hän suinkaan saa tehdä ihmisestä muuta kuin miksi hänen on tultava, nimittäin tulokseksi luontaisista taipumuksistaan ja niistä vaikutuksista, joita hän elämässä saa. Nyt on kyllä luultavaa, että jos Bertel olisi kasvanut äitinsä isän, Isokyrön talonpoikaiskuninkaan läheisyydessä, eikä Tukholman aatelisherrain seurassa ja sittemmin sodan touhussa; tai jos hän miehuutensa ikään tultuaan olisi saanut viettää rauhallista perhe-elämää Mainiemen linnassa, niin hänen luonteensa lempeämmät taipumukset olisivat päässeet kehittymään ja hänestä olisi niin ollen tullut toinen mies kuin mikä hänestä tuli. Mutta siihen voidaan vain sanoa, että jos ei jos'ia olisi ollut, niin olisi akka … niin, älkää panko pahaksenne, serkku, mutta niin on todellakin asianlaita. Ottakaa sen lisäksi lukuun, miten yhtämittainen myötäkäyminen vaikuttaa sellaiseen luonteeseen, jota eivät mitkään vakavat periaatteet ole alusta alkaen tukemassa, niin te huomaatte, että olen oikeassa.
— Vanhempi Bertelsköld olkoon nyt mikä on, — virkkoi isoäiti, joka vain puoleksi tahtoi myöntyä, — mutta luvatkaa minulle, ettette samalla tavalla tee nuoresta Bernhardista kovasydämistä valtiasta. Minua surettaisi se pojan itsensä vuoksi; ehkä on hän hiukan kevytmielinen, mutta hyväsydäminen hän samalla on, ja paljon hellempi kuin isänsä.
— En lupaa enempää kuin mitä voin täyttää, — vastasi välskäri miettiväisen näköisenä. — Serkku kai muistanee, että äidin siunaus ja äidinisän kirous taistelevat Bertelsköldien kohtaloista; kysymys on vain siitä, kumpiko voittaa. Me kerroimme viimeksi siitä ajasta, jolloin kenraali Bertelsköld oli osansa loppuun näytellyt. Hänen poikansa Bernhard oli silloin vielä nuori, noin kahdeksantoistavuotias; mutta suuret ovat vaarat ja kiusaukset tarjona sillä joka kahdeksantoistavuotiaana jää orvoksi ja pääsee äärettömien rikkauksien ainoaksi omistajaksi, varsinkin niin levottomina aikoina. Sillä onni on aina sellainen, että jos se paljon antaneekin, niin ottaa se vielä enemmän takaisin, ja te muistatte, että ylpeys ja kunnianhimo oli alun pitäen määrätty Bertelsköldien onnen pysyväisiksi vihollisiksi.
— Rex regi rebellis, oikeammin: in regem, — virkkoi Svenonius hyvin ymmärtäväisen näköisenä.
— Tuollaista vaikertelemista en minä kehtaa kuulla, — huudahti kapteeni Svanholm, jonka sotainen ulkomuoto jo kauan oli osoittanut suuttumusta ja levottomuutta. — Rex sinne ja rex tänne, mitä helvettiä hyödyttää ruotia urhoollisen sotamiehen sielua niinkuin silliä! Antakaa Bertelsköldien olla aloillaan semmoisina, miksi Herramme on heidät luonut, ja mitä haittaa se, jos ovatkin hiukan ylpeitä itsestään? Pääasia on, että ovat reippaita poikia, oikeita peijakkaan poikia, jotka peittoavat vihollista niin, ettei tervettä paikkaa jäljellä, ja tuottavat kunniaa sekä Suomelle että Ruotsille. Muistan vielä, mitenkä minä Karstulassa, juuri kun olimme tulleet keskelle kuuminta kahakkaa…
… — toivoin vain siitä mitä kiireimmän kautta pois pääseväni, — keskeytti hänet tuo aina varuillaan oleva Svenonius.
Kapteenin huulet jo aukenivat antamaan vastausta, joka ei suinkaan olisi ollut siivoimpia, ellei vanha isoäiti taaskin olisi ehättänyt myrskyä vaimentamaan. — Minä olen varma siitä — virkkoi hän, — että serkku Bäck tällä kertaa tulee kertomaan muistakin, ei vain Bertelsköldeistä. Me olemme rauhallisia kansalaisia emmekä viihdy kaikkea ikäämme sotaisten ylimysten seurassa. Minun tekee mieleni kuulla jotakin iloisesta Larssonista ja hänen hyvästä rouvastaan, josta emme ole pitkään aikaan mitään kuulleet; toivon, että he elävät ja voivat hyvin.
— Ja minä, — huudahti Anna Sofia, — minä tahtoisin kuulla hiukan vielä Mainiemen pikku Kreetasta. Jos hän todellakin on niin ihastunut Bernhard Bertelsköldiin kuin on syytä luulla, niin minä surkuttelen häntä. Että voi rakastaa tuollaista perhos-kreiviä — ennen minä — … Anna Sofia vaikeni.
… — Ennen minä ottaisin siivon nuoren miehen porvarissäädystä, aioit sanoa, — lisäsi välskäri. — Hyvä kaikki, minä en vihaa aatelisia, ja osoitteena siitä on se, että minä heistä puhun niin paljon kertomuksissani, varsinkin sen vuoksi, että heidän historiansa on ollut niin likeisessä yhteydessä maani historian kanssa, erittäinkin kuudennellatoista sataluvulla. Niin, väitänpä vielä, että aateli siihen aikaan, ainakin Ruotsissa, oli sitä ainesta, josta historiaa rakennettiin. Mutta kun sekä sukuperäni että elämäni kokemukset ovat herättäneet minussa paljon ystävyyttä aatelittomia säätyjä kohtaan, niin täytyy minun tunnustaa, että heille tehdään väärin, jos sallitaan suurten heitä himmentää. Ajatelkaahan vain, että suurin osa meidän nykyisestä arvokkaimmasta keskisäädystämme polveutuu miehistä, jotka ovat omalla työllään hankkineet itselleen kunniallisen nimen juuri kuudennellatoista sataluvulla ja alkupuolella seitsemättätoista; niin, luulenpa vielä, ettei kukaan korkeasti oppineista akatemian herroistakaan voi minua sormille lyödä, jos tunnustan, että Suomen historia Isonvihan ajoista alkaen on saanut parhaat rakennustarpeensa juuri aatelittomasta keskisäädystä. Sentähden — ja välskäri kääntyi isoäidin puoleen — saa serkku hyväntahtoisesti antaa minulle anteeksi, että minä, niin kauan kuin on puhe tapahtumista kuudennellatoista sataluvulla, vähän niinkuin suosittelen aatelisia, antamalla heidän esiintyä kuvausteni etualalla. Kun me sitten, jos Herra terveyttä antaa, olemme tallustelleet läpi vuosisatojen seitsemännelletoista sataluvulle, muuttuvat olot toisenlaisiksi. Aina on minusta näyttänyt siltä kuin olisi suomalaisilla pappis- ja kauppiassuvuilla oma pieni ja merkillinen historiansa heilläkin — merkillinen juuri siitä syystä, että se hienoista, mutta kestävistä säikeistä kutoo uuden porvarillisen ylimystön.
— Serkku puhuu arvoituksin.
— Tulevaisuus puhuu aina arvoituksin. Muistakaa, että olemme vielä kuudennellatoista sataluvulla.
— Mitä on serkulla siitä vielä kerrottavaa?
— Äärettömän paljon ja samalla äärettömän vähän, verrattuna tuon vuosisadan tavattomaan ainerunsauteen. Me elämme nyt järjestetyllä ja valistuneella aikakaudella, jolloin kaikki asiat kulkevat säännöllistä kulkuaan, kulkevat yhteiskunnan tarkkaan viittomia teitä, joita lait vartioivat ja joiden varrella eivät ennakkoluulot, ainakaan julkisesti, astu päivän valoon uhkaamaan miekalla ja roviolla niitä, jotka eivät vakaumuksestaan luovu. Voi olla hyödyllistä kerran katsahtaa toiseenkin aikaan, jolla kyllä oli hyvätkin puolensa, mutta jolloin, totta puhuen, monet kohdat olivat paljon huonommalla kannalla kuin nyt.
— Se ei ole mahdollista, serkku. Tuo vanha, hyvä aika oli paljon parempi kuin nykyinen.
— Senpähän nähnemme. Ja nyt aloitan minä viidennen kertomukseni.