10. VÄHÄ BELT.
Taas on kulunut viikkoja ja kuukausia, ja tuo muistorikas vuosi 1658 on alkanut. Ruotsin kuninkaan "neliskulmainen" onni oli pyörinyt eteenpäin kuin kiitävä pallo, milloin voittoja tuottaen, milloin tappioita, milloin herättäen hurmaavia toiveita, milloin niitä pettäen, mutta aina tallaten vainioita, hävittäen kyliä ja kaupungeita ja kansojen hyvinvointia, ja levittäen miekan, tulen ja ruton kauhua kaikkialle, missä kulki. Kaikista noista ylpeistä unelmista, jotka kohosivat uusia kruunuja ja uusia maita Veikselin varrelta tavoittelemaan, mitä oli niistä jäljellä? Ei muuta kuin muisto eräistä väkivallan töistä, muisto muutamista urotöistäkin, ei muuta kuin joitakin verisiä lehtiä lisää ajan suureen kirjaan, ja sen lisäksi melkein kuolluksiinsa vaipunut vihollinen ja äärettömiin ponnistuksensa vaipumaisillaan oleva oma kansa. Mikä katkera neuvo valloittajalle, mikä ikuinen opetus sille, joka valtansa miekkaan perustaa! Kuinka harvat olivatkaan enää elossa niistä, jotka olivat lähteneet valloitettuun Puolaan! Vähän oli heitä enää jäljellä vastaisia sankaritöitä, isänmaan palvelusta ja omaa onneaan varten! Tuskin oli heitä, enää kymmentä tuhatta, ja nekin sodan villitsemiä, röyhkeitä ja raakoja, jotka alituisissa taisteluissa ja vaaroissa alituisilla ryöstö- ja hävitysretkillä olivat tottuneet rauhan hiljaisempaa onnea ylenkatsomaan ja halveksimaan kaikkia muita yhteiskunnan perussääntöjä paitsi raudankovaa sotakuria. Millä tunteilla ovatkaan noista miehistä ne harvat, jotka sittemmin isänmaahansa palasivat, katselleet kirkkoja ja rauhallisia hautausmaita, joita he vieraassa maassa olivat tottuneet häväisemään, millä tunteilla maanmiehen rauhallisia majoja, joita ennen olivat polttaneet, puolisojen ja tyttärien rakkautta, jota olivat häväisseet, peltojen huojuvia tähkäpäitä ja niitä rauhallisia kotitoimia, joita he olivat saaliinhimossaan hävittäneet? Parhaimmat heistä ovat silloin pyyhkäisseet otsaansa kädellään ja heränneet kuin ilkeästä unesta, mutta useimmat ovat säilyttäneet sotaiset tapansa, väkivaltaisen, saaliinhimoisen luonteensa kautta koko elämänsä, ja heidän kotimaansa on saanut siitä kärsiä. Sillä se sota, jota isänmaan puolustukseksi käydään, on jalo sota, joka lisää kansojen voimia ja ylentää heidän mieltään, jotavastoin sota semmoinen, minkä tarkoituksena on vieraiden maiden valloittaminen, useinkin on kuin tiikeri, joka verenhimoisena lopulta syö suuhunsa omat sikiönsä.
Tuo urotöistä kuuluisa, mutta lopulta onneton Puolan sota oli hankkinut Kaarle Kustaalle ja Ruotsille kolme uutta vihollista: Venäjän, Itävallan ja Tanskan. Kahta edellistä pidettiin aisoissa pienemmällä sotavoimalla, jotavastoin kuningas tavallisella rohkeudellaan koetti pelastaa itseään tuottamalla Tanskalle vaurioita. Sentähden luopui hän Siebenbürgenin ruhtinaasta, Rákóczista, jonka kanssa hän vielä keväällä 1657 oli harhaillut Puolassa ja sitä hävittänyt, ja vetäytyi vähäisen sotavoimansa kanssa Preussiin sekä sieltä kesemmällä Pommeriin, sittenkun Tanskan kuningas kevytmielisesti oli julistanut hänelle sodan. Ainoastaan 6 tai 8,000 miestä oli kuninkaalla ja Otto Stenbockilla vietävänä odottavan Wrangelin avuksi — mutta nämä miehetpä olivatkin sadoissa vaaroissa koeteltuja, järkähtämättömän urhoollisia sotilaita, jotka kykenivät musertamaan kymmenkertaisesti voimakkaamman vastustajan ja joiden avulla miltei voi onneaankin vastaan asettua. Pommerista lähti kuningas 13,000 miehen suuruisella sotajoukolla Mecklenburgin kautta Holsteiniin, huoahti hetkisen Hampurin edustalla ja marssi sitten Torstensonin ennen kulkemaa tietä Juutinmaalle.
Kuninkaan onni oli erinomainen. Heinäkuun 23 p:nä hyökkäsi hän Holsteiniin. Elokuun lopulla oli hän koko tämän maan valloittanut, sen lisäksi Slesvigin ja eteläisen Juutinmaan ja tunkenut Tanskan jäljelle jääneen sotajoukon Fredriksudden linnaan, tuohon samaan Fredericiaan, joka sittemmin on tullut niin kuuluisaksi tanskalaisten slesvig-holsteinilaisista saavuttaman loistavan voiton kautta. Tällä kertaa, v. 1657, ei Fredericiassa oltu niin onnellisia; tuon mahtavan ja hyvin varustetun linnoituksen, jossa oli 5,000 miestä, valloitti Wrangel lokakuun 24 p:nä aamulla rohkean yöllisen hyökkäyksen jälkeen ja 3,000 miehen avulla, jotka olivat Puolankin voittaneet.
Tanskalaiset joutuivat kauhun valtaan ja Kaarle Kustaa alkoi miettiä koko Tanskan valloittamista. Fredericiasta ei ole Vähän Beltin kapeimman kohdan yli Fyenin Middelfartiin kuin niukka penikulma.
Talvella 1643-1644 oli Torstenson tehnyt rohkean päätöksen kulkea jäätyneen Beltin yli Seelantiin, mutta kohtalo oli säästänyt tämän kunnian hänen oppilaalleen, ja tuuma meni sillä kertaa myttyyn, kun talvi oli lauhkea eivätkä siis Beltin aallot jäätyneet. Kaarle Kustaan rohkea pää käsitti oikeaksi mestarin tuuman ja hän päätti panna sen toimeen. Tanska tulisi voitetuksi ja kaikkien katkerain vihollistensa joka taholta uhkaama Ruotsi pääsisi voitolla taistelusta, jossa sen jo oli ennustettu tappiolle joutuvan.
Ennenkuin nämä suuret tapahtumat toteutuivat, on meidän hetkeksi pysähtyminen Koldingin läheisyyteen, kolme penikulmaa lounaaseen päin Fredericiasta, jossa tapaamme kaksi tämän kertomuksemme päähenkilöä.
Oli ilta, 26 p:nä tammikuuta 1658. Melkein koko ruotsalainen sotajoukko oli koottuna pieneen Heilsen kylään ja sen ympärille, pohjoispuolelle Koldingin kaupunkia, joka sekin tuli kuuluisaksi 190 vuotta jälkeenpäin. Kuningas tarkasti joukkojaan kovaan routaan jäätyneillä ja lumen peittämillä vainioilla. Hän oli huonolla tuulella sinä päivänä, sillä kova suojailma oli uudelleen repinyt rikki osan niistä jäistä, joita myöten hänen sotaväkensä ja hänen onnensa olisi pitänyt kulkea Kööpenhaminaa vastaan. Hän oli sinä päivänä ankara tarkastuksessaan; kovia sanoja sateli, ja sekä ylhäiset että alhaiset saivat pitää ne hyvänään.
Wrangelin, Dahlbergin y.m. urhoollisimpien upseeriensa seuraamana pysähdytti kuningas yht'äkkiä hevosensa erään äskettäin Pommerista tänne kutsutun rykmentin kohdalle. Sen aseistus oli huono, sen ulkomuoto paraatiin kelpaamaton, mutta ryhti kuin pysty seinä. Kaikki nuo arpiset, tuikeasilmäiset, päivettyneet miehet katsoivat kuningasta suoraan silmiin; ei liikettä ainoatakaan, ei ainoatakaan kasvojen värähdystä, ei vähintäkään pelkoa vihastuneen kuninkaankaan edessä. Kaarle Kustaan mieli lauhtui; hän kääntyi Wrangeliin virkkaen: — Katsokaa noita miehiä älkääkä enää sanoko, että meri erottaa minut Kööpenhaminasta.
Wrangel, joka koko ajan oli vastustanut retkeä Beltin yli, virkkoi ynseästi: — Teidän majesteettinne voinee kyllä näillä miehillä ajaa tanskalaisen Itämereen, mutta ei silti ole tarvis itsenne sulaan loikata.
Kuulematta neuvoa kutsui kuningas viittaamalla seurueestaan suurikasvuisen upseerin. — Ne ovat teidän miehiänne, kreivi Bertelsköld?
— Ovat, teidän majesteettinne, — vastasi kreivi ylpeillen ja teki kunniaa.
— Tapasimme toisemme viimeksi Preussissä, — jatkoi kuningas synkistyen. — Kenraali, minne ovat joutuneet urhoni, jotka Liettuaan lähetin?
— Olen tehnyt velvollisuuteni, — vastasi Bertelsköld lyhyesti.
— Te luulitte kuitenkin voivanne onneanne hallita.
— Teidän majesteettinne on osoittanut, että onni seuraa uskaliasta miestä. Olen menettänyt Liettuan niinkuin teidän majesteettinne on menettänyt Puolan, mutta minä olen teidän majesteettinne jälkiä seuraten puhdistanut Pommerin, Bremenin ja Verdenin ja on minulla ollut onni voittaa sadoissa kahakoissa samalla aikaa kuin teidän majesteettinne on suurissa tappeluissa voittanut.
— Te puhutte rohkeasti, kreivi. Millä todistatte väitteenne onnesta?
— Sillä, että ensimmäisenä ratsastan Beltin yli.
Kuningas hymyili ja kääntyi Wrangeliin. — Tuo on tehty siitä puusta, jonka vitsoilla tanskalaista hutkitaan; sellaista väkeä minä tarvitsen.
— Tyhmänrohkeat mielipuolet! — mutisi Wrangel.
— Hyvä on, kreivi Bertelsköld, — jatkoi kuningas, — uskon teihin, jos huomenna ratsastatte Beltin yli ja ennen iltaa tuotte minulle vangin Fyenistä.
— Niinkuin käskette, teidän majesteettinne! — vastasi Bertelsköld lyhyesti ja kuivasti, välittämättä Wrangelin pilkallisesta hymyilystä, sillä kaikille oli tunnettua, että Vähän Beltin itäinen virran uoma oli auennut suojailman aikana, jonka vuoksi kulku Middelfartin salmen yli oli mahdoton. Mutta kuningas halusi niin kiihkeästi sinne päästä, että hän mielellään uskoi kaikki mahdolliseksi. Luultavasti vaikutti myös jonkinlainen luonteiden yhtäläisyys sen, että kuningas niin kernaasti kuunteli Bertelsköldin rohkeaa puhetta; varmaa ainakin on, että hän, samoinkuin tuo toinenkin onnen hemmoittelema suosikki, mielellään pani kaikki onnelle alttiiksi voittipa sitten tai menetti.
Tarkastus oli päättynyt. Kuningas ratsasti pois ja sotajoukot hajaantuivat leirituliensa ääreen lämmitelläkseen kohmettuneita jäseniään. Kun kaikki eivät mahtuneet huoneisiin, oli nuotioita sytytelty kedolle ja taskumatti kierteli miehestä mieheen niiden joukossa, joilla ei ollut kattoa päänsä päällä. Yhä useampia sotaväen osastoja saapui. Lopuksi täytyi majoittua kirkkoon. Sodan aikana ei pidetty mitään pyhänä. Pullo kainalossa istui sotamiehiä penkeissä ja kuorissa, ja hurjia, kevytmielisiä lauluja kaikui samojen seinien sisällä, missä äsken oli pyhiä virsiä veisattu.
Kaarle Kustaan pääkortteeri oli pappilassa, jonka ikkunoista hänellä oli vapaa näköala rantojen ja jäiden yli. Tuon tuostakin keskeytti kuningas neuvottelunsa päällikköjen kanssa, meni levottomasti ikkunaan ja tarkasteli yhä pimenevää maisemaa. Päivän aikana voi vielä loitolla nähdä avonaisen, sinertävän sulavirran lähellä Fyenin rantaa. Lämpömittaria ei oltu vielä keksitty, mutta pilvinen taivas ja nuoskea lumi ilmaisi hänelle kyllin selvästi, että suojailmaa vielä kesti ja että hänen toiveensa olivat ylen vähissä.
Yht'äkkiä keskeytti kuningas puhelunsa Dahlbergin kanssa ja kutsutti
Bertelsköldin luokseen. — Kreivi, — sanoi hän odottamatta, — sanokaa
minulle suoraan ja pelkäämättä: oletteko liitossa paholaisen kanssa?
Älkää pelätkö, en suinkaan aio teitä elävältä polttaa.
— En ymmärrä, mitä teidän majesteettinne tarkoittaa.
— Tahtoisin oppia teiltä ratsastamaan sulan meren yli Middelfartiin.
— Se on helposti tehty. Pyydän teidän majesteettianne tekemään hyvin ja katsahtamaan ulos ikkunasta.
Kuningas katsahti ulos ikkunasta. Tuo äsken niin pilvinen taivas oli yht'äkkiä kirkastunut, ja kaikki ennusti ankaran pakkasen olevan tulossa, niinkuin tapahtuikin vielä samana iltana. Kaarle Kustaa taputti Bertelsköldiä olkapäälle. — Kreivi, — sanoi hän, — tuosta uutisesta kannattaa antaa pitäjä Suomessa — jos saatte aikaan sen, mihin olette ryhtynyt.
— Niinkuin käskette, teidän majesteettinne, — vastasi Bertelsköld.
Kun aurinko seuraavana päivänä alkoi valaista lehdettömien pyökkipuiden latvoja Fyenin rannalla, kimmelteli koko Vähä Belt yhden yön jäässä. Ruotsalaiset juoksivat rantaan ihmettelemään, miten taitava oli talvinen yö siltoja rakentamaan ja miten onni osasi laittaa niin, että silta tehtiin juuri sopivimpaan aikaan. Kuningas oli hyvällä tuulella. Pohjolan kolme kruunua näyttivät jo kimmeltävän taivaan rannalla.
Pakkanen vain kiihtyi. Jo aamulla kantoi jää jalkamiehen. Illemmalla uskalsi Bertelsköld ryhtyä uhkarohkeaan tekoonsa. Hän riisui raskaan sotilaspukunsa ja veti ylleen keveän nahkatakin. Suuren, ruskean oriinsa asemesta valitsi hän pienen, laihan, mutta jäntevän voionmaalaisrotuisen juoksijan. Kaksi ratsumiestä seurasi häntä luistimet jaloissa, molemmilla kelkka edessään. Sillä tavalla alkoi matka melkein koko Ruotsin sotajoukon katsellessa.
Alussa, kun jää oli vahvempaa, ratsasti Bertelsköld hyvin hitaasti säästääkseen heikkoa hevostaan. Mutta kuta lähemmä hän tuli salmen vaarallisinta paikkaa, jossa vesi oli virtaista, sitä enemmän lisäsi hän vauhtia, niin että luistelijain oli vaikea pysyä hänen perässään. Yhä lähempää näkyi Fyenin luminen ranta; jää lainehti ja ulvahteli hevosen jalkojen alla, vähän väliä puhkesi kierä, hieno jää kavion alla, niin että vesi purskui … mutta tuo peloton sotilas riensi kiitävää vauhtia eteenpäin … vielä hetkinen … ja Bertelsköld seisoi vahingoittumattomana Fyenin rannalla, samassa kun hänen hevosensa kaatui kuoliaana maahan.
Aurinko laskeutui kylmänä ja keltaisena Slesvigin puolelle, ja talvi-ilta alkoi jo hämärtää. Aika oli kallista.
Bertelsköld oli noussut maihin erään kylän läheisyydessä eteläpuolella Middelfartia. Joukko tanskalaisia miehiä, vaimoja ja lapsia oli kokoontunut rannalle uteliaina kuulemaan, mitä tuolla ratsastavalla hurjapäällä mahtoi olla sanomista. Luultavasti pitivät he häntä Ruotsin kuninkaan lähettämänä sanansaattajana. Ei kukaan aavistanut oudon matkan oikeaa tarkoitusta.
Bertelsköld katsahti taakseen; hänen ratsumiehensä olivat kelkkoineen vielä hyvän matkan jälempänä. Hän lähestyi rannalla olijoita ja kyseskeli tietä Odenseen, uskotellen olevansa lähetetty rauhaa tekemään. Uutinen täytti ilolla kaikkien mielet. Väki kokoontui ystävällisesti vieraan ympärille, ja niin saapui ennen saamansa käskyn mukaan toinen luistelijoista paikalle ja jätti kelkan ja irtonaiset luistimet siihen, lähtien heti kohta paluumatkalle.
Bertelsköld tiedusteli, eikö voitaisi jäätä myöten päästä Middelfartiin ja sitoi samaan aikaan luistimia jalkaansa. Talonpojat tarjoutuivat hyvillään ollen vuokraamaan hänelle toisen hevosen kaatuneen sijaan. Kaikki näytti olevan ystävällisimmällä kannalla … kun Bertelsköld odottamatta tempasi joukossa seisovan viisivuotiaan pojan vyötäisistä kiinni, heitti hänet kelkkaansa, työnsi kelkan ulos kierälle jäälle ja lähti tuulen nopeudella kiitämään saaliinsa kanssa ulapalle. Kaikki tuo oli tapahtunut silmänräpäyksessä.
Hämmästyneet, typertyneet talonpojat eivät osanneet uskoa silmiään, ennenkuin kuulivat pojan parkuvan kaukana jäällä. Nainen syöksähti esiin … se oli ryöstetyn pojan äiti … hän repi tukkaansa, lähti ajamaan ryöväriä takaa, lipesi jäällä, kaatui, nousi ylös, kaatui taas, lähti vielä kerran juoksemaan Bertelsköldin jälkeen, kunnes kaatui ja meni tainnoksiin. Muutamat nuoret miehet seurasivat hänen esimerkkiään. Turhaan, sillä ryöväri oli jo melkein heidän näkyvistään eikä ollut mahdollista häntä enää saavuttaa. Kiroten ruotsalaisten petollisuutta palasivat takaa-ajajat onnettoman äidin kanssa rantaan takaisin.
Onnellisesti saapui Bertelsköld poikaa kelkassaan työntäen vastaiselle rannalle. Heikko kuuvalo edisti hänen rohkeaa tekoaan. Ruotsalaisten leirissä luultiin hänen jo hukkuneen. Ilta pimeni ja sitä mukaa pimeni kuninkaan muotokin. Hän jo katui tätä uhkayritystään; hän tarvitsi jokaisen urhoollisen miehensä, ja mikä vielä tärkeämpää — koko hänen sotajoukkonsa mieliala riippui Bertelsköldin retken tuloksesta.
Mutta Bertelsköld tuli. — Olen ratsastanut Beltin yli, teidän majesteettinne, vaikkakin olen luistellen tullut takaisin. Tässä on siitä elävä todistus Fyenistä! — Ja tuo vangittu poika tuotiin esiin. Hänen nenän päänsä oli tuulessa punehtunut ja tyytyväisenä pureksi hän vehnäleipää, joka oli pistetty hänen kouraansa pahan mielen viihdykkeeksi.
Kuningas päästi kaulastaan kultakäädyt, joissa riippui kuningatar Kristiinan muotokuva hohtokivillä koristetun medaljongin sisässä. — Kenraali, — sanoi hän, — ottakaa tämä muistoksi retkestänne. Tämän jälkeen tulee teidän kantaa Fyenin vaakunaa kreivillisessä kilvessänne. Ja tämän jälkeen — lisäsi kuningas ylpeällä varmuudella, — käymme tervehtimään veli Fredrikiä Kööpenhaminassa.
— Tämän jälkeen, — kuiskasi Dahlberg Klas Tottille, — tulee
Bertelsköld saamaan vielä yhden pitäjän Suomessa nyljettäväkseen.
— Jos Suomessa enää on pois annettavia pitäjiä, — vastasi Tott; — sitä minä suuresti epäilen.
Illalla syötettiin ja juotettiin sotamiehiä ja päälliköitä kuninkaan erityisestä käskystä. Kuten tunnettu, oli Kaarle X Kustaa oiva juomaveikko. Nuo raa'at sotamiehen tavat hän oli oppinut osaksi kolmekymmenvuotisessa sodassa, jossa viiniä vuoti virtanaan niinkuin vertakin, osaksi sinä mieltä jäytävän kunnianhimon aikana, jolloin hän eläen vapaaehtoisessa maanpaossa Voionmaalla haaveksi Ruotsin kruunua päähänsä. Useat kerrat — ja viimeksi Rákóczin kanssa toimeenpanemallaan murhapolttoretkellä Puolassa — oli kuningas kannettu vaatteet päällä vuoteelleen, ja kuitenkin hän oli aina jo seuraavana aamuna varhain uutterassa työssä. Nytkin vuoti jalo reininviini, jota oli saatu ryöstämällä Holsteinin ja Slesvigin rikkaita aateliskartanolta, ja kuninkaan esimerkkiä seurasivat useimmat hänen päälliköistään. Upseerien asunnoissa juotiin kaikkialla Tanskan pikaiseksi turmioksi, ja välistä mainittiin Bertelsköldinkin nimi. Olihan hän ollut ensimmäinen osoittamassa, että pääsy Beltin yli oli mahdollinen.
Vähän matkaa pappilasta oli kymmenkunta korkeimpaa upseeria, jotka eivät kuuluneet kuninkaan lähimpään seurueeseen, asettunut tilavaan talonpoikaistupaan syömään ja juomaan hyvin katetun pitopöydän ympärille. Urotyöt ja viini vilkastuttivat mieliä ja kieliä. Olihan nyt suuri, merkillinen päivä. Tuo vanha, usein voitettu, mutta yhtäkaikki pelätty vihollinen, Tanska, joka aina oli väijynyt Ruotsia, sen häviötä odottaen, oli nyt vihdoinkin murskattava, nöyryytettävä; Skåne, Halland, Blekinge, Norja reväistäisiin nyt siitä irti ja yhdistettäisiin Ruotsiin; niin, kukapa tietää, eikö Tanskan kansan itsenäisyyskin nyt jo ole lopussa. Juutinmaa saarineen muutettaisiin ruotsalaiseksi maakunnaksi, Kööpenhaminasta tehtäisiin nöyrä vasallikaupunki; Tanskan aatelin tilukset joutuisivat Kaarle Kustaan sotilaiden haltuun ja he palaisivat kotiinsa rikkaina ruhtinaina. Mikä kunnia! Mikä saalis! Ja näitä haaveillessa tyhjennettiin kuohuva malja toisensa perästä! Viinin kiihoittamina leimahtivat kaikki tunteet ilmituleen. Vanha Ruotsin aateli vihasi nousukkaita, joille Kristiina oli tuhlaten jakanut arvonimiä ja rikkauksia. Yksi noita oli myöskin Bertelsköld; usein oli hän saanut sen kuulla; ja sai nytkin. Sten Bjelke, jonka suonissa vuoti monta sataa vuotta vanha aatelisveri, paiskasi kiivaasti pikarinsa Bertelsköldin pikariin, niin että viini siitä maahan läikähti, ja huusi niin, että kaikki sen kuulivat: — piruko sinua riivaa, Vähän Beltin vähäinen kreivi, kun et juo! Luuletko meidän suolavettä särpivän?
Bertelsköld tyhjensi maljansa sanaakaan vastaamatta.
— Tuo mies tuossa, — jatkoi Bjelke, kääntyen toisien puoleen, — se on syönyt nauriita Fyenissä tänään. Se on pienestä pitäen nauriita syönyt. Se osaa kaalinpäitä viljellä…
— Ja niitä listiäkin, kun tulevat hävyttömiksi, — vastasi
Bertelsköld, joka oli synnyltään kiivasluontoinen hänkin.
— Kas, mitä ylvästelee, mokomakin Beltin kreivi! — jatkoi Bjelke samaan tapaan. — Tiedättekö, mistä se tulee? Siitä, että hänen äitinsä isää haukuttiin talonpoikaiskuninkaaksi … sillä olikin jossakin Suomessa hallittavanaan puolen sataa suota ja yhtä monta kivirauniota.
— Vaiti, kreivi! — huusi Bertelsköld pystyyn hypähtäen.
— Ja hänen äitinsä, — jatkoi yhä Bjelke, — hänen äitinsä, hyvät herrat, oli prinsessa, joka paimensi lampaita. Sentähden…
Ei ehtinyt hän lopettaa lausettaan, ennenkuin Bertelsköldin hansikas lensi häntä keskelle otsaa. Vihasta punehtuen kavahti ylpeä nuorukainen pystyyn ja paljasti miekkansa. Samassa silmänräpäyksessä paljasti myöskin Bertelsköld omansa.
Loukkaus oli molemmin puolin niin suuri, etteivät läsnäolijat edes koettaneetkaan rakentaa sovintoa. Heidän toimensa rajoittui vain siihen, että ryhtyivät järjestämään välttämättömäksi käynyttä kaksintaistelua; — Pöytä vietiin pois, useampia kynttilöitä sytytettiin, ja todistajat valittiin. Neljännestunnin kuluttua oli kaikki järjestettynä tuollaiseen veriseen välikohtaukseen, jotka olivat niin tavallisia sodassa ja joita ei edes kuninkaan läsnäolo voinut ehkäistä. Sillä kun oli kysymys kunnianasiasta, ei sen ajan aateli välittänyt kuninkaankaan mahdista.
Molemmat taistelijat olivat mainioita ja tottuneita miekkailijoita, molemmissa kiehui viha toistansa kohtaan. Läsnäolijat odottivat hauskaa huvitusta, eivätkä siinä erehtyneetkään. Vaikkakin katto oli niin matala, että miekkain kärjet piirsivät naarmuja siihen, taisteltiin siinä kuitenkin molemmin puolin yhtä suurella taidolla, vaikkei yhtä suurella onnella. Bertelsköldin miekka oli jo useamman kerran sattunut vastustajaan; Bjelke oli saanut jo kolme tai neljä pienempää haavaa, voimatta raapaista viholliseensa naarmuakaan. Väsyneenä veren vuodosta pyysi hän kolmen minuutin hengähdysaikaa. Se myönnettiin.
— Minä kutsun teidät todistajikseni, hyvät herrat, — huudahti Bjelke, — että tuo konna on loihdittu haavoittumattomaksi. Sitten Nördlingenin ei hän ole saanut naarmuakaan ihoonsa, ja jokainen tietää mistä syystä. Hänellä on vasemmassa nimettömässään kuningas Kustaa Aadolfin sormus; hän luottaa sen voimaan; ja ainoastaan sen turvissa uskaltaa hän tapella rehellisen ritarin kanssa.
Nuo sanat vaikuttivat taikauskoisiin sotilaihin. — Kenraali, — sanoi eräs vanhemmista upseereista, — me olemme kristityitä sotilaita emmekä suvaitse joukossamme mitään pirun konsteja. Sana on valan veroinen; sanokaa meille, että kaikki, mitä sormuksestanne kerrotaan, on akkain puheita, ja me uskomme sen, niinkuin olisitte sen valallanne vakuuttaneet.
Bertelsköld epäili hetkisen, — mutta suuttumus ja kiusaus voittivat… — Totta on, — sanoi hän, — että kannan sormusta suuren kuninkaan muistoksi, mutta kaikki se, mitä Bjelke ja muut siitä puhuvat, on joutavaa taikauskoa.
— Alkakoon sitten taistelu uudelleen.
Ja taistelu alkoi uudelleen, mutta suojeleva enkeli oli väistynyt Bertelsköldin sivulta. Ensi iskulla sattui Bjelken miekka hänen vasempaan käteensä niin, että kaksi äärimmäistä sormea lensi lattiaan. Maailma musteni haavoitetun silmissä, miekka putosi hänen kädestään, ja ainoastaan ympärillä seisovain pikainen väliintulo pelasti hänet kuolemasta.
Muuan upseereista otti maasta poikki leikatut sormet ja veti toisesta pienen kuparisormuksen. — Tämäkö olisi se kuuluisa sormus? — kysyi hän.
Toiset nauroivat. — Eihän tuo ole edes kultainen, — sanoivat he. —
Ei se suinkaan voi olla se oikea sormus.
Kysyjä nakkasi ylenkatseellisesti sekä sormuksen että sormen luotaan.
Pakanuus ihmissydämessä, eikö sinua siis koskaan saa sieltä pois juurrutetuksi? Me synnymme ja kasvamme uskossa iankaikkiseen kaitselmukseen, joka johtaa kohtalomme järkähtämättömän oikeudentunnon mukaan; ja kuitenkin me tahdomme aina palata uskomaan muinaisuuden sokeaa onnea, tuota oikullista, järjetöntä voimaa, joka vihan ja intohimojen vaa'alla mittaa onnemme ja onnettomuutemme. Ja juuri sen vuoksi, että me siihen uskomme, voipi tuo julma voima meitä vallita; pelaaja häviää, kun hän pelkää häviävänsä, merimies hukkuu, kun sitä itselleen ennustaa.
Bertelsköld, tuo rohkea sotilas, oli onnen monivuotisena suosikkina ollen muuttunut onnensa orjaksi. Siinä silmänräpäyksessä, kun Bjelken miekka katkaisi hänen sormensa, katkesi hänen ylpeä uskonsa niinkuin tammi, johon ukonnuoli iskee. Ei hän haavastaan pyörtynyt; hän pyörtyi siitä tiedosta, että hänen onnensa oli mennyttä.
Vuorokausi kului. Pakkanen vahvisti jäätä, ja koko Ruotsin sotajoukko oli vilkkaassa liikkeessä. Tuo näky elätti sotilasten mieliä. Vaivojen ja vastuksien karaisema Bertelsköld tukahdutti kohta ensimmäisen kipunsa. Vaikka olikin verenvuodosta väsynyt, ei häntä kuitenkaan voitu saada pysymään toimetonna. Hän, joka ensimmäisenä oli ratsastanut Beltin yli, ei tahtonut jäädä viimeiseksi kun voittoisa sotajoukko lähti liikkeelle.
Ratkaisevan päivän aattoiltana kutsutti hän luokseen poikansa Bernhardin, jota hän Liettuassa tapahtuneen yhteentörmäyksen jälkeen oli kohdellut vanhaa talonpoikaiskuningasta muistuttavalla tylyydellä. Sokea usko onnensa tähden laskemiseen oli vallannut kokonaan hänen mielensä. Kun Bernhard Bertelsköld lähestyi isäänsä kenraalia, oli tämä vaipunut pientä medaljonkikuvaa katselemaan. Oliko se kuningatar Kristiinan kuva, jonka hän äsken oli saanut kuninkaalta? Ei, se oli kauniin, mustatukkaisen ja mustasilmäisen naisen, tuon ihmeen ihanan Regina von Emmeritzin kuva.
Kenraalin silmät olivat kyynelistä kosteat. Niin pitkälle kuin hän muisti, ei hän ollut itkenyt kuin kerran eläessään: silloin kun hänen äitinsä Meri kuoli. Kun hänen puolisonsa kuoli, ei sureva ollut saanut kyyneliä vuotamaan.
Bernhardin luonto oli toisenlainen. Nähdessään kyynelet isänsä silmissä, heltyi hänkin samalla itkemään. Kenraali tarttui hänen käteensä — ja sovinto isän ja pojan välillä oli sanaa sanomatta syntynyt.
— Tämä oli äitisi! — sanoi Bertelsköld tavattoman hellällä äänellä. — Poikani, jos joskus tulet rakastamaan jotakin naista, älä sido häntä itseesi murtumattomilla siteillä. Yhdistyminen meihin on onnettomuuteen yhdistymistä. Aaron Perttilän kirous seuraa meitä.
— Mutta äidin siunaus seuraa meitä myöskin ja murtaa kirouksen kärjen, — vastasi Bernhard. — Niin olette, isäni, minulle ennen kertonut! Ja teillä on äitinne sormus.
— Ei, ei, — vastasi Bertelsköld kiihkeästi — minulla ei ole sitä enää, olen sen kadottanut ja onneni on kadonnut sen mukana. Äitini on minulle sen sanonut, ja nyt minä tiedän, että hän puhui totta. Sen sormuksen kanssa seuraa onni rauhan aikana ja voitto sodassa, sitä seuraa rakkaus, kunnia ja rikkaus; se, jolla on tuo sormus, saavuttaa kaiken maailman onnen eikä hänen tarvitse taistella muita kuin itseään vastaan, mutta hän on myöskin oman onnensa vihollinen. Valapattous ja sukuviha, ylpeys ja ääretön kunnianhimo jäytävät aina hänen rintaansa häntä tuhotakseen… Bernhard, poikani! Sormus riistettiin minulta samalla kertaa kuin sormeni sillä hetkellä, jolloin heikkoudessani sen voiman kielsin … älä kysy sitä enää, tyydy tyynempään onneen, jota ei sen oma kirous seuraa … ota varteen varoitukseni … minä olen ollut onneni vihollinen, kapinoinut omaa itseäni vastaan, korkeinta, pyhintä vastaan … olen vannonut väärän valan, poikani; sentähden tulee minun huomenna kuolla.
— Teidänkö, joka olette niin monesta vaarasta pelastunut…
— Se tapahtui siihen aikaan, kun minulla vielä oli voiton varmuus tiedossani. Nyt minä olen häviöstäni varma. Kuule minua, Bernhard, minä jätän sinulle tilukseni, köyhät, leivättömät, sorretut alustalaiseni. Kohtele heitä isän tavoin, paremmin kuin minä olen voinut. Mainiemessä elää leski … musta Jaana, jonka tunnet. Hän yksin tietää paikan, mihin suuri aarre on kätketty. Tähän aarteeseen yhtyy kyyneliä ja verta, sillä se on sotasaalis, saatuna hurjien taistelujen kautta Böömissä. Kaiva esiin tämä aarre, sillä se on ollut alkujaan minun; rakenna sen avulla nuo hävitetyt majat entistään ehommiksi, viljele autiot ahot, aitaa metsittyneet niityt, anna tämän aarteen pestä kiitollisuuden kyynelissä verinen velkansa.
-: Minä lupaan sen isäni. Mutta…
— Hyvästi, poikani! Me tapaamme toisemme huomenna ja sitten — äitisi luona!
Bernhard syleili isäänsä; hellämielinen nuorukainen itki kuin lapsi.
Sen tehtyään poistui hän nopein askelin.
Tammikuun 29 päivä valkeni. Pakkanen oli yhäkin vain kiihtynyt. Jo aamun koittaessa oli koko sotajoukko valmiina lähtöön. Jäätä oli tarkastettu ja se kantoi. Varovainen Dahlberg ei vieläkään siihen luottanut täydellisesti. Virtavimmille paikoille oli hän levityttänyt olkia, valelluttanut niitä vedellä ja panettanut lautoja päälle. Ikuisesti muistettava retki, jota Gyllenborg sata vuotta myöhemmin ylisti lauluillaan, alkoi.
Ratsuväki ja kanuunat lähtivät ensiksi liikkeelle kulkien Heilsesta pienen Brandsön yli erästä eteläpuolella Iversnäsiä olevaa Fyenin lahdelmaa kohti. Edellä muista ratsasti oikea sivusta Wrangelin ja Tottin johdolla; sitten tuli vasen sivusta, jota johtivat kuningas ja Berends; jalkaväki kulki muita pohjoisempana. Oli se omituinen retki tuo aavalla, sinisellä jäällä … hiljainen ja totinen, niinkuin olisi avonaisen haudan yli kuljettu. Kun lähestyttiin virtaista väylää, laskeutuivat ratsumiehet alas hevostensa selästä ja taluttivat niitä suitsista jonkin matkan päässä toisistaan. Mutta kun oli tultu vaarallisimman kohdan yli, hyppäsivät kaikki taas satulaan ja ajoivat hurraten rannalla odottavaa vihollista vastaan.
Noin 4,000 tanskalaista sotilasta, 1,500 talonpoikaa, jotka oli komennettu jäätä sahaamaan, ja useita tuhansia katselijoita seisoi Fyenin rannalla rukoillen palavia rukouksia, että Ruotsin sotajoukko hukkuisi niinkuin muinoin Faraon joukko meren syvyyteen. Mutta ruotsalaiset pääsivät onnellisesti ylitse koko suuren sotaväkensä kanssa, ja rohkeutensa menettänyt tanskalainen sotajoukko osaksi hajoitettiin, osaksi vangittiin.
Kaarle Kustaa, joka tuli jäljessä, näki tappelun, mutta ei nähnyt sotajoukkonsa nopeata voittoa. — Seuratkaa minua! — huusi hän ja teki vasemmalla sivustallaan mutkan oikealle aikoen nousta maalle toisessa paikassa ja sitä tietä kiertää tanskalaisten selkään. Koko sivusta hyökkäsi sinnepäin. — Varokaa itseänne, Bertelsköld, — huusi Dahlberg ohi rientävälle kenraalille, joka vasen käsi siteessä syöksi etumaisena eteenpäin … varovasti, ratsumiehet enemmän erilleen … te ratsastatte liian taajassa!
Mutta Bertelsköld ei kuullut eikä nähnyt mitään muuta kuin rannan tuolla loitolla ja uneksi jo uusista urotöistä kuninkaan läheisyydessä. Taajoissa riveissä hyökkäsivät etumaiset osastot virtapaikan yli, kun yht'äkkiä heikko silta rusahti kauhealla pauhinalla, ja tuo ylpeästi eteenpäin rientävä joukko upposi. Niin nopeasti, niin odottamatta tuli keskellä suurinta riemua tämä häviön hetki, että hevosten ja miesten nähtiin vain muutamia silmänräpäyksiä taistelevan esille hyökkäävää lainetta vastaan, ennenkuin virta heidät vei ja he vaipuivat syvyyteen. Molemmat osastot olivat auttamattomasti hukassa; kuninkaan ja Ranskan lähettilään vaunut suistuivat hevosineen samaan avantoon.
Kaarle X Kustaa näki miestensä häviön, mutta ei voinut sitä auttaa. Tanskan kruunu kimmelteli hänen silmissään … kuningas käänsi katseensa pois tuosta avonaisesta, sinisestä haudasta, teki kierroksen ja pääsi jäljelle jääneiden kanssa onnellisesti maihin. Täällä oli taistelu jo lopussa, Fyen oli voitettu, Seeland vapisi, ja kuningas Fredrik lähetti sanansaattajan toisensa perästä anomaan rauhaa, sillä Tanskan vanha valtakunta vapisi hänen jalkojensa alla.
Mutta Ruotsin leijona harppasi harpattavansa. Dahlberg vaati sitä, mutta Wrangel ja petturi Corfitz Ulfeld olivat vastaan. Kuningas päätti jonkin aikaa mietittyään suostua Dahlbergin rohkeasti mietittyyn tuumaan. Helmikuun 6 p:nä, jo ennenkuin päivä valkeni, marssi ratsuväki Svendborgista Tassingin saaren yli Langelantiin. — Se oli kamala, synkkä retki, — kirjoittaa siitä Fryxell. — Hevosten kavioiden alla muuttui jäälle satanut lumi tummaksi hyhmäksi, niin että tie kulki kuin sulan, leveän virran yli. Tässä saivat sotamiehet kahlata vettä puolipolveen, peläten joka hetki, että haurastunut jää pettäisi. Muutamat eksyivät ja hävisivät syvyyteen.
Mutta vastustamattomasti kuin lumivyöry jono kulki eteenpäin,
Langelannista Laalantiin, Laalannista Falsteriin, Falsterista
Seelantiin. Uskoton meri petti omat lapsensa, nuo ihanat Tanskan
saaret, ja kantoi kuin toinen Ulfeld, vihollisen selässään maihin.
Helmikuun 12 p:nä 1658 saapui Ruotsin sotajoukko Wordingborgiin
Seelandin rannalle. Urotyö oli tehty, ikuisiksi ajoiksi piirretty
historian muistolehdille. Roeskilden rauha oli siitä seurauksena, ja
Skåne, Halland ja Blekinge joutuivat Ruotsin omiksi.
Kuningas Kaarle X Kustaa ei antanut samaa arvoa ihmishengelle kuin suuri Kustaa Aadolf. Muistellessaan, mitä tämä retki oli maksanut hänelle ja mitä hän sen kautta oli voittanut, ajatteli hän itsekseen: — Tanskan sain minä halvasta.
Nuori kreivi Bernhard Bertelsköld seisoi kerran kuninkaan läheisyydessä ja katseli merta kyynelet silmissä. Silloin ajatteli kuningas taaskin itsekseen: — Bertelsköld oli urhoollinen soturi — nuo muutamat sadat hukkuneet ratsumiehet olivat myöskin urhoollisia poikia … mutta Tanskan sain minä sittenkin halvasta. — Niinpä niin … mutta ei hän sitä saanutkaan.
Usein senjälkeen katseli Kaarle X Kustaa Beltin aaltoja ylpein mielin.
Mitä onkaan enää sillä voitettavana, joka on maailman voittanut?
Oma itsensä.
Kaarle X Kustaa ei kyennyt itseään voittamaan. Se oli sankarin inhimillinen heikkous ja hänen perikatonsa.