9. TOINEN RAKKAUS.
Riittäköön nyt taas täksi kerraksi noista raivokkaista sodista ja verisistä ja synkistä urotöistä, jotka leimuavat kuin kaukaisten tulipalojen loimu menneiden aikojen taivaan rannalla. Miksi ovatkaan menneisyyden päivät niin täynnä kyyneleisiä muistoja, jotka viehättävät katsojaa loistollaan, mutta samalla peloittavat häntä armottomalla julmuudellaan! Ne tulevat kyllä takaisin tässäkin kertomuksessa vielä, mutta levähtäkäämme hetkeksi kukkasten keskeen ja hengittäkäämme tiepuolessa kevään tuoksua, sillä sydän siitä nuortuu.
Erään Wieprtz-joen sivuhaaran varrella — joen, jonka puolalaista nimeä ei kenenkään kieli käänny lausumaan, — näkyy vielä tänäkin päivänä Radzynin linnan jäännökset, josta linnasta samanniminen kaupunki myöhempinä aikoina on nimensä saanut. Seutu, joka nyt on tasankona ja jossa silmä mielihyvällä seuraa viljavia vainioita, oli tämän kertomuksemme aikana tammi- ja pyökkimetsän peitossa ja ainoastaan siellä täällä oli ahkera ihmiskäsi perannut pellon elämän tärkeimpiä tarpeita tyydyttämään. Uhkamielisinä kohotti vanha, muurien ympäröimä ja joen aaltojen huuhtelema ylimyslinna tornejansa taivasta kohden, ylpeänä niinkuin olisi tahtonut salamaa kiusata — kuvastaen siinä kohden Puolan aatelin senaikaista valtaa ja röyhkeyttä. Sillä Puola oli tuhanten pikkukuningasten ja miljoonien orjien maa, eikä tätä kahden puolen painavaa ylimystöä ylempänä ollut mitään hallitusta eikä sen alapuolella mitään kansaa.
Oltiin maaliskuussa 1657. Tänä keväänä oli voipunut Puola päässyt vapaaksi vihollisista, mutta linnaa vartioitiin kuitenkin niinkuin sodankin aikana. Vartijoita oli asetettu valleille sekä teiden ja polkujen suihin. Niin usein kuin joku matkamies läheni, käännytettiin hänet takaisin. Ei ainoatakaan muukalaista päästetty sisään, portit suljettiin, nostosillat vedettiin ylös. Mikä oli syynä näihin näin erikoisiin varokeinoihin?
Syynä niihin oli kamala vihollinen, joka sulki linnojen ja matalien majojenkin ovet, joka tuhosi kyliä ja kaupungeita, vihollinen, joka oli peloittavampi kuin ruotsalaisten aseet, tuhoa tuottavampi ja kauheampi kuin ne, ja se vihollinen oli — rutto.
Mutta vallien sisällä oli puutarha, tosin pieni ja ahdas, mutta somasti vihertävä varhaisen kevätauringon paisteessa, puutarha, jossa ruusut tuoksuivat ja jossa lempi oli löytänyt asuinsijansa, hiljaiset kuiskaukset varman piilopaikan. Tässä puutarhassa, seiniläiden ja akaasiain siimeksessä istui kaksi nuorta hiljaa puhellen illan viileässä ilmassa. Toinen oli ruhtinatar Lodoiska, kahdenkymmenen vuoden vanha; toinen kreivi Bernhard Bertelsköld, kahdeksantoistavuotias.
Ruhtinatar oli kaunis kuin mustaa taustaa vasten kuvastuva tulenliekki kaunis kuin kipinä, joka pilkkopimeän yön helmassa lentää. Kaunis oli nuorukainenkin, mutta kaunis niinkuin kajastus tummansinisellä tähtitaivaalla … miehen ja naisen kauneus oli vaihduksissa näissä molemmissa; toinen oli tulinen ja intohimoinen, toinen haaveilevan lempeä, uinaileva ja altis. Kun nuorukainen katsahti neitoon, oli se kuin tähden tuike illalla, jolloin harso hiljalleen laskeutuu yli lehväisen lehdon; kun neitonen katsahti nuorukaiseen, oli katseessa etelämaisen auringon häikäisevä hehku.
Nuorukainen istui neidon jalkojen juuressa, vienon kitaran kieliä kosketellen; neito istui ruohopenkillä ja poimieli oikealla kädellään lehtiä riippuvasta oksasta, samalla kuin vasen käsi, ikäänkuin tietämättään, hellästi lepäsi nuorukaisen mustilla kiharoilla.
— Laula minulle vielä, laula tuo äitisi laulu! — sanoi ruhtinatar, kiertäen vasemman kätensä nimettömän sormen ympärille yhden hänen välkkyvän tummia suortuviaan.
Ja Bernhard lauloi:
"Mun surun' syvä, oi neitsyt pyhä, mieleni katuvan täyttää yhä. En sanoa emmi, ma häntä lemmin ain' kuolohon yhä tulisemmin."
Ja laulaessaan katsahti hän syvälle Lodoiskan silmiin, katsahti vain kerran, sillä pian hän taas tuijotti eteensä maahan, ikäänkuin olisi etsinyt pyhää neitsyttä, mutta löytänytkin vain ihanimman maallisen hengettären. Ruhtinatar huomasi sen kyllä ja hymyili niinkuin hymyilee kokenut nainen rakastettunsa ujoutta. — Varo itseäsi, Bernhard, — sanoi hän. — Sinä laulat pyhästä neitsyestä niin lämpimästi kuin ainoastaan tosikatolilainen laulaa voi. Jos kansalaisesi sen kuulisivat, niin he polttaisivat sinut leimuavalla roviolla.
Bernhard vaikeni. — Ja entä jos nyt olisinkin katolilainen? — virkkoi hän yht'äkkiä ja kitara putosi maahan hänen kädestään.
— Haaveilija! — soperteli ruhtinatar. — Usein olet sanonut minulle, että äitisi kuolemaansa saakka pysyi tulisella innolla katoliselle uskolle uskollisena. Mutta sinä — sinä olet hänen opistaan omistanut ainoastaan neitsyen kuvan.
— Lodoiska! — keskeytti hänet Bernhard vielä kerran, — puhukaamme ennemmin sinusta. Kuinka suuressa kiitollisuuden velassa olenkaan sinulle! Sinähän isäsi kanssa kävit Vilnan vankiloissa ja pyysit saada hoitaa tuota haavoitettua vankiraukkaa juuri silloin, kun hän oli kuolemastaan varma… Sinähän kuljetit hänet linnaasi, sinä paransit hänen haavansa, annoit hänelle sydämesi ja uskalsit hänen tähtensä antautua alttiiksi isäsi ankaruudellekin… Miksi teit sen, Lodoiska? Miksi et antanut minun kuolla?
— Miksikö, sinä veitikka? Siksi, että näin sinut vankilan portailla, kun ajoin siitä ohitse isäni vaunuissa, siksi, että rakastin sinua heti sinut nähtyäni ja siksi, etten senjälkeen voinut elää ilman sinua. Ja sinä kysyt, miksi en antanut sinun kuolla?
— Mutta et ole enää vapaa, Lodoiska. Olet ruhtinas Radzivilille luvattu; jos hän näkisi minut luonasi, tappaisi hän sinut.
— Bernhard — minä rakastan sinua!
— Minä olen maasi vihollinen, koko sinun kansasi vihaa minun kansaani, ja sen miehen nimi, joka on kaiken Liettuan kauhu, on Bertelsköld. Rakastaa Bertelsköldiä on sama kuin kirota miljoonia puolalaisia.
— Bernhard — etkö sitten kuule, että rakastan sinua! Mitä välitän minä pakollisesti antamastani lupauksesta! Mitä välitän minä ankarasta isästäni! Mitä välitän miljoonien kirouksesta! Etkö vieläkään ymmärrä, että sinua rakastan? On olemassa mies, jonka oikeudet ovat suuremmat kuin hänen rakkautensa. Minä tiedän toisen, jonka rakkaus voisi olla suurempi kuin hänen oikeutensa — jos sillä vain olisi siihen uskallusta.
— Ota henkeni — se on sinun!
— Henkesi — niin, koko elämäsi, mutta ei kuolemaasi, Bernhard! Sinun tähtesi uhraan kaikki — puolison, sukuni ja isänmaani. Kaikki annan sinulle — kaikki, sillä minä rakastan sinua! Pyydä, ja minä täytän pyyntösi! Käske, ja minä tottelen sinua! Ei ole taivaassa eikä maan päällä mitään, jota voisin sinulta kieltää — ei mitään, paitsi sinut itsesi! Kaikesta, mistä luovun, pyydän vain yhden palkakseni, pyydän yhden suuren ja kallisarvoisen palkan: — pyydän elämäsi!
— Olenhan sanonut, että se on sinun.
— Hetken lupauksia vain — tiedätkö myöskin, mitä olet sanonut? Olethan vain kahdeksantoistavuotias. Ehkä jo huomenna, ehkä vuoden päästä, kymmenen vuoden päästä olet unohtanut, että Lodoiskaa olikaan olemassa. Kauniimmat, nuoremmat naiset ovat sydämesi sitoneet, — oi, sinähän olet niin kaunis ja niin ylevä, miksi eivät sadat naiset kilpailisi saadakseen sinut lempensä pauloihin! Mutta minä sanon sinulle, Bernhard, että minä en tahdo jakaa kenenkään kanssa, minä vaadin sinut kokonaan, yksinomaan itselleni. Jos olet minut unohtava, tulen minä elävänä tai kuolleena luoksesi ja sanon: Bernhard, minä rakastan sinua; muista että olet iäti minun! Ei mikään yö ole kylliksi musta, ei mikään paikka kylliksi kaukainen peittääkseen sinua minulta. Sinä pakenet merien poikki, ja minä seuraan sinua; sinä pukeudut valepukuun, kylmennät mielesi minua kohtaan, sysäät minut armottomasti luotasi — turhaan, minä seuraan sinua kuitenkin, minä kiedon käteni kaulaasi, painan suudelman tuolle ihanalle, tummien kiharain ympäröimälle otsallesi — noin! noin! — ja vaikkakin isket tikarin rintaani, niin tiedä, ettet voi minusta päästä — tulen luoksesi rinta verisenä, sydän muuttumattomana ja palavana ja painan kalpenevat huuleni sinun huulillesi — noin! — ja sanon sinulle niinkuin nyt, ikuisesti, ainaisesti, peruuttamattomasti, varmasti: Bernhard, minä rakastan sinua!
Taas uskalsi Bernhard katsahtaa noihin mustiin silmiin, jotka niinkuin kaksi palavaa aurinkoa polttivat häntä. Mutta ainoastaan hetkisen voi hän kärsiä niiden hehkua; hänen päänsä vaipui uudelleen Lodoiskan polvelle ja hän vastasi rakkaudesta väristen:
— Mitä pyydät minulta?
— Vanno, että aina rakastat minua.
— Varo itseäsi, Lodoiska! Kaksinainen kohtalo seuraa minun sukuani. Sitä seuraa siunaus, joka tuottaa meille itsellemme alituista onnea, kun vain täytämme sen ainoan ehdon, ettemme vanno väärää valaa, sillä se ottaa pois onnen. Mutta meitä seuraa myöskin kummallinen, synkkä kirous, joka vaikuttaa, että kun me itse yhtä mittaa menemme eteenpäin vallan ja kunnian tiellä, niin onnettomuus meidän ympärillämme iskee kuin korppikotka saaliiseensa, tuottaa tuhoa ystävillemme ja tappaa ne, jotka meitä rakastavat. Ei, Lodoiska, hurmaajani, niin julma en ole, että sitoisin sinun kohtalosi omaan kohtalooni. Yksin tahdon poistua rakkauteni kanssa, sillä rakkauteni on kuolema — minä tahdon rakastaa sinua niin syvästi, että iloitsen toisen helmassa nauttimastasi onnesta… Tiedätkö, Lodoiska, että suurin ja puhtain rakkaus on se, joka ei mitään muuta pyydä kuin sen onnea, jota rakastaa? —
Ruhtinatar hypähti ylenkatseellisesti seisoalleen. — Oo, te pohjolan miehet, — sanoi hän ylpeästi, — kuinka vähän te ymmärrätte, mitä ikuinen rakkaus on! Kun rintanne on lumesta ja sydämenne on jäätä, niin luulette, että kaikkien sydänten tulisi tyytyä teidän kalpeaan, haaleaan rakkauteenne, joka ei ole mitään muuta kuin olkitulta, mikä palaa tänään ja sammuu huomenna, voimatta virittää ainoatakaan tunnetta hehkumaan. Menkää, kreivi Bertelsköld, ja viekää mennessänne korkea ja puhdas rakkautenne, joka ei mitään pyydä silloin, kun voisi kaikki saada — menkää ja hakekaa pohjolastanne sydän, yhtä paleltunut ja kylmä kuin omanne on; kuvailkaa, houkkio, rakastavanne, vaikka vain sydämetöntä siveysoppia saarnaatte, ja lohduttakaa itseänne sillä, ettette aavistanut, ette tuntenut ettekä ansainneet sitä rakkautta, joka yksin ansaitsee oikeaksi rakkauden nimen. Kreivi, te olette liika pikkumainen minulle — te olette pelkuri!
Bernhard hypähti seisoalleen ja hänen poskensa hehkuivat. — Ruhtinatar! — huudahti hän ja heitti häneen suoran, rohkean ja ylpeän silmäyksen, — punnitkaa sananne, kun puhutte suomalaiselle sotilaalle! On sanoja, jotka loukkaavat, vaikka olisi kuinkakin kaunis se nainen, joka ne lausuu. Kautta taivaan, te luotatte liiaksi siihen, että olette nainen — ja nainen, jota minä rakastan.
— Minä uudistan, kreivi Bernhard, te olette pelkuri. Te kieltäytte vannomasta sitä valaa, minkä minä pyydän, ja minä sanon teille, miksi te sen teette. Te aavistatte tulevanne rikkomaan valanne ja te pelkäätte, että se on onnenne kukistava. Kaikkien pyhimyksien nimessä, häväistyksenne on kahdenkertainen — se on uskottomuutta ja pelkuriutta samalla kertaa — ja minä olen nainen, te olette oikeassa, muutoin en saisi rankaisematta teitä loukata. Menkää, hyvä herra, menkää! menkää! — huudahti tuo intohimoinen tyttö, jonka viha oli yhtä rajaton kuin hänen rakkautensa, — menkää — minä en ole koskaan rakastanut teitä, minä vihaan, minä inhoan teitä!
Ja vihansa vimmassa vaipui ruhtinatar Lodoiska ruohopenkille ja alkoi tammen runkoon nojaten itkeä niin hillittömästi kuin itkee hemmoiteltu lapsi, kun ei hänen kaikkia oikkujaan täytetä. Tekikö hän sen tarkoituksella? Vai oliko hänen itkunsa luonnollinen? Siihen on vaikea vastata; mutta missä onkaan se mies, jota eivät ainakin kerran hänen elämässään kauniin naisen kyynelet olisi voittaneet? Bernhard oli niin nuori, niin kokematon; hän ei käsittänyt rakkauden kavalia keinoja, hän tunsi vain sen huumaavan, vastustamattoman voiman; hän käsitti vain, että tuossa hänen jalkojensa juuressa oli tyttö hänen tähtensä kyyneliinsä menehtymäisillään, pakahtumaisillaan suruunsa äärettömästä uhraavasta rakkaudestaan häneen, joka oli sysännyt hänet luotaan — siinä oli kylliksi, hän ei muusta huolinut, hän syöksyi polvilleen itkevän tytön eteen, suuteli hänen kättään, vakuutti tuhansin valoin, että hän ei ketään koko maailmassa rakasta niinkuin häntä, yksin häntä — ja Lodoiska ei sysännyt häntä luotaan, hän nautti voitostaan, antoi hänen rukoilla kauan, ja kun hän viimein käänsi kauniin päänsä tammen kyljestä ja taas katsahti häneen noilla mustilla, tulisilla silmillään, jotka polttavat sydämen tuhaksi, niin silloin tarvittiin enää vain pieni silmäys kauniiden kulmien alta, tuskin kuuluva rukous hymyileviltä huulilta, ja Bernhard huudahti:
— Niin, niin, minä vannon elämäni onnen kautta, vannon kaiken kautta, mikä on minulle pyhää ja kallista, rakastavani sinua, yksin sinua kuolemaani, hautaani saakka, ja jos minä rikon valani, niin tullos, elävänä tai kuolleena, vaatimaan minua siitä tilille!
— Minä otan vastaan valasi ja aion pitää sen omanani! — vastasi Lodoiska säihkyvin silmin. — Ota osaltasi sydämeni ajaksi ja iankaikkisuudeksi!
Aurinko oli jo laskeutunut tammipuitten latvojen taa, kuu kimmelteli hiljaa juoksevan joen pinnalla ja yhä vielä kaikui Bernhardin kitara Lodoiskan jalkojen juurella hämärässä puutarhassa. Nuo onnelliset, he eivät aavistaneet, että sill'aikaa kuin lempi kevään lemua hengitti, saapui vaara Radzynin linnan portista.
Hengästyneenä syöksyi Lodoiskan uskottu palvelija puutarhaan. — Ruhtinas tulee! — huusi hän, — ja melkein samassa tuokiossa seisoi nuori ruhtinas Radzivil paljastettu miekka kädessä pienen puutarhan portilla. Lodoiska heittäysi väliin, ruhtinas nakkasi hänet raivoisasti luotaan sanallakaan häntä puhuttelematta. — Vihdoinkin tapaan sinut täällä, sinä petollisen isän petollinen poika! — huusi hän vihaa kuohuen.
Bernhardilla oli tuskin aikaa vetää miekkansa, sillä vaikka Radzivil muuten olikin jalo ritari, noudatti hän nyt espanjalaista sääntöä: tällaisissa tiloissa ei tapella — vaan tapetaan.
Miekat kilahtivat vastakkain hämärässä kuutamossa. Onni ratkaisi riidan; ruhtinas ei nähnyt mitään, ei kuullut mitään, mustasukkaisuus ja kostonhimo olivat hänet kokonaan vallanneet. Onneton, urhoollinen nuorukainen! Pari kolme hyökkäystä tehtyään väistyi hänen vastustajansa nopeasti syrjään, Radzivil syöksi miekkansa tammen runkoon ja samassa silmänräpäyksessä lävisti kreivi Bernhardin miekan kärki hänen rintansa.
Radzivil kaatui vereensä, ja Bernhard kiiruhti Lodoiskan luo. — Pakene! Pakene pian! — huusi tämä. — Tässä on takaportin avain. Pian — isäni muuten tappaa meidät molemmat.
— Kuinka voisin jättää sinut hänen kostolleen alttiiksi — ei ikinä! — vastasi Bernhard vielä hämmennyksissään äskeisestä taistelusta, sillä kahdeksantoista vuotiaana ei kylmäverisesti oteta ihmistä hengiltä.
— Tahdotko sitten tuhota meidät molemmat? — kuiskasi ruhtinatar. — Pakene! Kun isäni tulee, sanon minä hänelle, että tahdoit pakottaa minua päästämään sinut vapaaksi ja että ruhtinas on kaatunut minua puolustaessaan. Hyvästi — me tapaamme vielä toisemme! Muista valasi!
Ja Lodoiskan viimeinen polttava suudelma huulillaan riensi Bernhard sykkivin sydämin vapauteen ja uusiin vaaroihin.