8. VÄÄRÄ VALA OTTAA POIS ONNEN.
Se verinen tappio, jonka liettualaisten nostoväki oli kärsinyt, oli vain yksi tämän sodan monista vaiheista, jossa ruotsalaiset tuottivat tuhoa enemmän kuin saavuttivat todellisia etuja. Tapahtui se, mitä oli odotettu. Kun vihollinen päivän tullen oli saanut tietoonsa ruotsalaisten todellisen sotavoiman, kokoontui se taas kahta raivokkaampana niinkuin aalto sen veneen vanavedessä, joka on uskaltanut sen rauhaa häiritä. Bertelsköld sai panna liikkeelle kaiken sen älynsä ja erinomaisen sotataitonsa, jonka hän oli oppinut ensin Kustaa Aadolfin ja sittemmin Banérin ja Torstensonin koulussa, päästäkseen tasangon yli, jossa viholliset häntä joka taholla ympäröivät. Se onnistui hänelle, hän hankki väelleen tilaisuuden tarpeelliseen lepoon, virkisti sen voimia ja rohkeutta ryöstättämällä pari kolme aateliskartanoa, yhtyi De la Gardien jättämiin joukkoihin ja eteni aina Vilnaan saakka. Tuo kaikki onnistui hänelle tarkkaan laskettujen liikkeiden ja ankaran sotakurin avulla, ja edisti hänen tarkoituksiaan myöskin vihollisten eripuraisuus ja ryöstön halu. Sillä liettualaiset talonpojat olivat aatelisherrainsa ankaran sorron alaisina ja käyttivät mielellään tilaisuutta hyväkseen heitä nöyryyttääkseen ja ryöstääkseen. Kaikkialla, missä nostoväki kulki ruotsalaisten jäljessä, vapisivat linnat ja kartanot yhtä paljon oman väen kuin vihollisten vuoksi. Sekä ystävä että vihollinen hävitti kauheasti maata; kamaloita ilkitöitä tehtiin, mutta kerrotaanpa myöskin tältä hävityksen ajalta piirteitä jalosta uhrautumisesta ja orjien lempeitä herroja kohtaan osoittamasta liikuttavasta uskollisuudesta.
Bertelsköldin rohkeus ja menestys hämmästytti liettualaisia mitä suurimmassa määrässä; Ollen raakoja ja taikauskoisia selittivät he sen yliluonnollisella tavalla. Kolmekymmenvuotisen sodan jo puoleksi unohtuneet tarut suomalaisten loitsutaidosta uudistuivat; niin suuri oli liettualaisten pelko, että yksi ainoa suomalainen sotilas ainoastaan kättään nostamalla ja muutamia salaperäisiä sanoja lausumalla ajoi heitä laumoittain pakoon. Bertelsköld osasi mainiosti käyttää tätä taikauskoa hyväkseen. Vankien sallittiin ikäänkuin sattumalta olla läsnä kummallisissa taikatoimituksissa, joita oli tahallaan toimeenpantu heitä varten. Milloin nousi joksikin Liettuan jo aikoja sitten kuolleeksi suuriruhtinaaksi puettu sotamies luukun kautta lattian alta ja tarjosi kumartaen kenraalille suuriruhtinaallista kruunuaan. Milloin päästettiin salaa vapaaksi kesytetty kotka, joka sitten laskeutui Bertelsköldin olkapäälle vankien nähden. Milloin taas nähtiin kenraalin synkästi tuijottavan johonkin paikkaan kentällä ja tekevän salaperäisen merkin kädellään; kun hänen osoittamaansa paikkaa alettiin kaivaa, löytyi sieltä suuri varasto aseita ja ruokavaroja. Kaiken tämän näkivät vangit, jonka jälkeen heidän annettiin paeta. Tarkoitus oli vähällä onnistua. Pakoon päässeet liettualaiset levittivät mitä kummallisimpia juttuja. Mikä ihmisvoima olisikaan voinut vastustaa tuota mahtavaa päällikköä ja taikuria, joka tarpeen mukaan hallitsi henkiä, hallitsi ihmisiä ja eläimiä ja joka pulaan jouduttuaan vain tarvitsi osoittaa sormellaan maahan kaivattaakseen sieltä yltäkyllin ruokavaroja ja aseita?
Vaikkakin Bertelsköld oli haalinut kokoon kaikki saatavissa olevat ruotsalaiset joukot koko maasta, ei hänen armeijansa noussut täyteen 3,000 mieheen. Tällä vähäisellä sotavoimalla ei ajan pitkään voitu mitään sanottavaa saada aikaan. Bertelsköld tuumi sen tähden saavuttaa tarkoituksensa viekkaudella, ja luultavasti oli hän sitä varten saanut määräyksiä, jotka olivat alkujaan lähteneet Schlippenbachin valtioviisaasta päästä.
Ensiksi kääntyi hän tilanomistajain puoleen ja lupasi Ruotsin hallituksen puolesta laajentaa aatelin suuria etuoikeuksia. Kun se ei onnistunut, kääntyi hän kätyriensä kautta talonpoikien puoleen, luvaten heille vapautta maaorjuudesta ja kaikista ulosteoista, ja viittasipa vielä siihenkin, että he saisivat ryöstääkseen kaikki herrojensa linnat. Tämäkin yritys kilpistyi kansallisvihan kalliosta. Silloin turvautui Bertelsköld uuteen petokseen, joka oli yhtä rohkea kuin kaikki, mihin hän ryhtyi. Hän oli olevinaan kovasti suuttunut Ruotsin hallitukselle, joka tahtoi kukistaa urhoollisen ja mainehikkaan Liettuan kansan ja käytti häntä välikappaleenaan. Hän tahtoi sen vuoksi Liettuan säätyjen kanssa keskustella siitä, miten sovinto voitaisiin parhaiten aikaan saada, ja viittasi jotenkin selvästi siihen, että hän olisi valmis pettämään kuninkaansa, kun vain saisi korvaukseksi tarpeellisen määrän rahaa ja läänityksiä.
Liettualaisilla oli juuri siihen aikaan syksyllä jonkinlaiset valtiopäivät Vilnassa, jossa he valoja vannomalla ja suurta melua pitämällä sitoutuivat hävittämään ruotsalaiset viimeiseen mieheen. Bertelsköldin ehdotusta ei sen vuoksi otettu kuuleviin korviinkaan ja pidettiin sitä pikemminkin uupumuksen ja hätääntymisen merkkinä. Mutta vähitellen muuttuivat mielet. Huhu muukalaisen sotapäällikön liitosta paholaisen kanssa oli alkanut levitä ja herätti kaikkialla taikauskoista kauhua. Alettiin katsoa toivottavaksi, että tuosta noin vaarallisesta miehestä päästäisiin eroon niin vähällä kuin suinkin, ja tämän lisäksi vaikutti aateliin vielä toinenkin salainen syy. He näet alkoivat pelätä, että heidän talonpoikansa, kun maa kerran olisi vihollisista vapaa, alkaisivat vaatia korvausta vuodattamastaan verestä, ja että aatelin valta silloin joutuisi vaaranalaiseksi. Mutta jos tehtäisiin sovinto Bertelsköldin kanssa, voisi tämä väkensä avulla pitää kapinoivat talonpoikaisjoukot tarpeellisessa kurissa siksi, kunnes kaikki olot taas olisivat ehtineet entiselleen vakaantua.
Bertelsköld seisoi hyvin varustetussa leirissä Vilia-joen rannalla Vilnan ja Kownon välillä, kolme tai neljä penikulmaa ensinmainitusta paikasta, ja odotti sopivaa tilaisuutta anastaakseen tuon varakkaan kaupungin. Kun liettualaiset olivat keskenään paljon riidelleet ja kiistelleet, päätettiin viimeinkin panna toimeen yhtymys ruotsalaisen kenraalin ja kuuden mahtavimman herran ja kirkkoruhtinaan välillä sovintoehtojen tekemistä varten.
Oli paisteinen ja lämmin päivä, vaikka jo oltiinkin syyskuun loppupuolella. Kapealle kohdalle laitettiin joen poikki silta, jonka keskelle tehtiin teltta keskustelujen pitämistä varten. Molemmat puolueet olivat pyhällä sakramenttien päällä vannomallansa valalla sitoutuneet siksi päiväksi lakkaamaan kaikesta vihollisuudesta ja antamaan toisensa vapaasti tulla ja mennä. Varmemmaksi vakuudeksi sijoitettiin kummaltakin puolen sillan molempiin päihin kaksitoista samanlaisilla aseilla varustettua miestä. Vastapäätä ruotsalaisten leiriä toiselle puolelle joen olivat liettualaiset pystyttäneet telttansa, ja viettivät tanssien ja sotaisia lauluja laulaen odotettua, ruotsalaisten ikeestä pian tapahtuvaa vapautustaan.
Eräs tapaus, joka jo edeltäpäin olisi pitänyt olla arvattavissa, oli vähällä häiritä kokouksen jo heti alussa. Suomalaisten ja liiviläisten kesken levisi hämäriä huhuja siitä, että heidän päällikkönsä aikoi kavaltaa isänmaansa asian ja myydä väkensä viholliselle. Tyytymättömyys, joka alussa vain kuiskaillen kulki, muuttui vähitellen äänekkääksi ja uhkasi puhjeta ilmikapinaksi. Kenraali oivalsi vaaran ja kiiruhti sitä torjumaan. Hän kutsutti muutamia arvokkaimmista upseereistaan telttaansa ja uskoi heille aikeensa. Sen jälkeen lähtivät upseerit sotamiesten luo ja tarjoutuivat hengellään vastaamaan korkeimman päällikkönsä rehellisyydestä. Kiukustuneet ja epäluuloiset sotamiehet eivät heitä kuulleet, vaan paljastivat aseensa ja uhkasivat vihoissaan hakata kuoliaiksi kaikki petturit. Kapina kasvoi. Jaettiin rahaa, mutta turhaan. Sotamiehet huusivat, että kenraali ensin tahtoi ostaa ja sitten myydä heidät. Koko tuuma oli jo myttyyn menemäisillään. Bertelsköld oli kiukkuun pakahtumaisillaan. Silloin hyppäsi vallille nuorukainen, jalovartaloinen ja kauniin näköinen. Sotamiehet tunsivat Bernhard Bertelsköldin, tuon mustasilmäisen nuorukaisen, jota kaikki suosivat hänen urhoollisuutensa, rakastettavaisuutensa ja anteliaisuutensa vuoksi. — Toverit! — huusi hän äänellä, joka oli kaikuva, vaikkakin vielä hento; — onko täällä enää ketään niistä, jotka muinoin taistelivat isäni kanssa Breitenfeldin, Lechin ja Lützenin luona?
— On, on, — vastattiin usealta taholta, sillä siellä oli todellakin vielä sotavanhuksia, jotka, samoinkuin heidän kenraalinsakin olivat taistelleet sadoissa tappeluissa aina vuodesta 1630 alkaen.
— Missä on sitten teidän joukossanne se, — jatkoi nuorukainen vihan ja innostuksen puna hienoilla poskillaan hehkuen, — missä on se, joka uskaltaa syyttää isääni kreivi Kustaa Bertelsköldiä siitä, että hän kertaakaan olisi isänmaataan pettänyt ja mainettaan tahrannut? Hävetä saisitte, toverit, että huhuihin ja juorupuheisiin luottaen epäilette päällikköänne, joka kunnialla on palvellut Ruotsin kruunua kuusikolmatta vuotta, joka on ollut mukananne kaikissa vaaroissa, joka on vierellänne taistellut ja nälkää nähnyt ja janoa kärsinyt niinkuin halvin joukossanne. Uskallatteko sanoa petturiksi sellaista miestä?
Nuorukaisen sanat vaikuttivat. Sotamiehet alkoivat hävetä itseään tuon parrattoman pojan edessä, joka muistutti heille sotilaan velvollisuuksia ja kunniaa. — Ajat ovat kehnot, — mutisivat jotkut; — eihän enää voi tietää ketä uskoo.
— Isäni on kunnian mies, — huudahti kreivi Bernhard uudelleen tulistuen. — Hän on luvannut teille, niinkuin on luvannut vihollisellekin, panna toimeen tämän neuvottelun noudattaen mitä ankarinta rehellisyyttä. Te olette kuulleet, että hän on sen vannonut, ja se, joka vielä uskaltaa epäillä hänen sanojaan ja rehellisyyttään, sen leimaan minä valehtelijaksi ja kutsun hänet taistelemaan kanssani aseilla millä hyvänsä, olkoon hän sitten upseeri tai sotamies … sodassa on jokainen urhoollinen sotamies aatelismies. Te vaikenette; eikö ole ketään joukossanne, joka uskaltaa nousta syytöstään puolustamaan?
Sotamiehet olivat vaiti. Vakaumuksen kieli oli vaikuttanut ja kukistanut kapinan. He hajaantuivat vähitellen eivätkä enää halveksineet päällikkönsä heille toimeenpanemaa keskitystä. Kreivi Bernhard laskeutui alas vallilta ja meni isänsä telttaan. — Olen antanut kunniani takuuseen edestänne — sanoi hän yksikantaan, luoden isäänsä omituisen surullisen ja läpitunkevan katseen.
— Mene tiehesi, tee tehtäväsi äläkä pyytämättäni sekaannu asioihini, — virkkoi kenraali katsahtaen poikaansa synkästi silmiin… — Haaveilija! — lisäsi hän sitten heti lempeämmällä äänellä, — aina pysyt sinä vain äitisi poikana!
— Mitä aiotte tehdä, isäni?
— Seurata saamiani käskyjä, — vastasi kreivi Kustaa Bertelsköld.
Keskustelujen alkamisajaksi sovittu hetki läheni. Oli kello kaksitoista päivällä. Liettualaiset saapuivat ensiksi ja lähestyivät siltaa suurella komeudella. Heidän hevosensa kiilsivät kultaisissa heloissa, heidän puolalaiset lakkinsa ja kärpännahalla reunustetut takkinsa kimmeltelivät jalokiviä. Paitsi neljää parrakasta, käyrillä miekoilla aseistautunutta ylimystä, nähtiin heidän joukossaan kaksi pitkiin samettiviittoihin puettua piispaa, joilla kummallakin oli kädessä koukkupäinen, kalliilla kivillä silaeltu sauva. Nämä olivat päämiehiä, joiden tieltä toiset kunnioittaen väistyivät.
Kun tuo loistava seurue oli tullut sillan päähän, nousivat nuo kuusi neuvottelijaa maahan, jättäen hevosensa komeasti puetuille palvelijoilleen. Sen jälkeen vetäytyi seurue takaisin, nuo kuusi astuivat telttaan tulkin seuraamina, ja liettualaisten kaksitoistamiehinen henkivartioväki pysähtyi sillan päähän niinkuin sovittu oli.
Bertelsköld näkyi tahallaan antavan odottaa itseään, jottei hän näyttäisi hätiköivältä. Kovin kauan ei hän kuitenkaan uskaltanut viipyä, ettei ennen aikojaan suututtaisi kuumaverisiä vihollisiaan. Neljänneksen yli kaksitoista saapui hänkin, poikansa ja neljän upseerin seuraamana, jotka kaikki, samoinkuin hänkin, olivat puetut tavallista komeampiin sotapukuihin, ettei vihollinen saisi kovin huonoa käsitystä ruotsalaisten köyhyydestä; ja luultavaa on, että se kulta ja ne kalliit kivet, jotka nyt koristivat köyhäin sotilaiden pukuja, aivan äskettäin oli ryöstetty jostakin liettualaisesta aateliskartanosta. Kun Bertelsköldilläkin oli tulkki mukanaan, oli nyt saapuvilla seitsemän miestä molemmin puolin.
Tervehdittiin toisiaan kylmästi ja virallisesti; sen jälkeen panivat molemmat puolueet pois miekkansa teltan ovelle merkiksi siitä, että välirauha tällä hetkellä vallitsi. Keskustelu alkoi.
Liettualaiset esittivät ensiksi vaatimuksensa, joissa kyllä oli tinkimisen varaa. Ruotsalaisten tulisi riisua aseensa, antaa takaisin saaliinsa ja vankinsa, lähteä maasta, jättää takaisin linnoitukset sekä vannoa, etteivät enää tässä sodassa taistelisi hänen puolalaista majesteettiaan vastaan, mistä kaikesta heille luvattiin korvaukseksi vapaa kulku ja suojelu rajalle saakka. Nämä olivat pääpykälät ja esitettiin ne liettualaisten puolelta pikemmin armona kuin molemminpuolisena, tasapuolisena sopimuksena.
Bertelsköld kuunteli kärsivällisesti tuota pitkää puhetta loppuun saakka. Senjälkeen esitti hän vastaukseksi omat vaatimuksensa, jotka eivät nekään olleet aivan niukat. Liettualaisten tulisi hajoittaa nostoväkensä, luovuttaa ruotsalaisille, paitsi muita kaupunkeja ja linnoja, myöskin Vilna, maksaa kolmetuhatta tukaattia kuussa ruotsalaisen sotajoukon ylläpitämiseksi ja vannoa, etteivät kahdeksan kuukauden kuluessa, s.o. ensi kevääseen mennessä, ryhtyisi mihinkään vihollisuuksiin ruotsalaisia vastaan. Vastapalvelukseksi sitoutui Bertelsköld pitämään väkensä kovassa kurissa, olemaan ottamatta pakkoveroa, suojelemaan henkeä ja omaisuutta sekä hänen ruotsalaiselta majesteetiltaan hankkimaan hyvät rauhanehdot.
On helpompi ajatella kuin kuvata liettualaisten hämmästystä ja raivoa heidän näitä vaatimuksia kuullessaan. Vaivoin saivat he vihansa hillityksi siksi, kunnes tulkki oli sanonut sanottavansa. Kiivaimmat tarttuivat jo aseihinsa ja aikoivat keskeyttää koko keskustelun; papit saivat heidät kuitenkin hillityksi, luultavasti arvaten, että Bertelsköld oli tehnyt nämä vaatimukset vain näön vuoksi ja pysyttääksensä maineensa seuralaistensa silmissä.
Liettualaisten kiivaan luonnon lauhduttaminen ei kuitenkaan kuulunut kenraalin tarkoituksiin. Kun papit olivat vaivoin saaneet toverinsa jäämään, vuodatti tuo ylpeä päällikkö tervaa tuleen, tehden uuden vaatimuksen, vielä nöyryyttävämmän kuin edelliset, nimittäin että liettualaisten tulisi antaa kaksitoista arvokkainta miestään panttivangiksi sopimuksen täsmällisestä noudattamisesta.
Nyt puhkesi myrsky täyteen raivoonsa. Tuskin olivat ylimykset tulkin suusta kuulleet nuo häpäisevät ehdot, kun he uudelleen tarttuivat aseihinsa ja lopulta, yhä enemmän raivostuneina Bertelsköldin uhkamielisestä tyyneydestä, vetivät miekat tupesta siinä paikassa hakatakseen kuoliaiksi nuo hävyttömät muukalaiset.
Sitäpä juuri oli Bertelsköld odottanutkin. Tuskin oli ensimmäinen miekka tupestaan lentänyt, kun kenraali otti vyöstään pienen pillin ja vihelsi sillä yhden kerran pitkään ja kimakasti. Silmänräpäyksen jälkeen kuului kova paukaus ja kohta paikalla rytinä. Silta teltan alla horjui ja näytti aikovan upota; puun pirstaleita ja kiven muruja satoi teltan päälle, tunkien paikotellen vaatteen läpi sisäänkin ja satuttaen joitakuita läsnä oleviakin, kuitenkaan ketään vahingoittamatta.
Ensi hämmästyksessään laskivat liettualaiset paljastetut aseensa alas. Tuo taikauskoinen pelko Bertelsköldin yliluonnollisesta voimasta lamautti heidän rohkeutensa. Ainoastaan yksi heistä kiiruhti ulos, mutta pysähtyi kuin kivettyneenä teltan ovelle. Liettualaisten rannan puolella oleva sillan kaari oli ammuttu ilmaan taitavasti kätketyn ruutimiinan avulla; tuskin kuusi kyynärää teltasta ammotti syyssateista tulvehtinut joki, niin että pako oli mahdoton. Suurin osa liettualaisten sillan päähän asetetusta vartioväestä oli räjähtänyt ilmaan.
Bertelsköld ei vitkastellut käyttämästä hyväkseen vihollisen hämmennystä. — Vangitkaa nuo petturit, jotka ovat välirauhan rikkoneet ja tarttuneet aseihin neuvottelujen aikana! — huusi hän. Käsky pantiin toimeen melkein ilman vastustusta. Ennen pitkää oli liettualaiset vangittu, sidottu ja viety ruotsalaisten leiriin.
Mutta kun Bertelsköld aikoi lähteä teltasta, asettui hänen poikansa, kreivi Bernhard hänen tielleen. Nuorukaisen posket hehkuivat suuttumusta. — Kenraali, — sanoi hän, — pyydän heti paikalla eroni, ja jos sen minulta kiellätte, niin murran miekkani, heitän sen jalkojenne juureen ja sanon: tappakaa minut, kenraali, mutta älkää pakottako minua kauemmin palvelemaan valansa rikkojaa, vaikka hän olisikin isäni!
Bertelsköld säpsähti. Nähtävästi taisteli hän sisällistä taistelua, sillä hän vastasi vitkastellen ja melkein lempeästi: — Minä ymmärrän sinut, mutta sinä et ymmärrä minua. Mene, rauhoita mielesi, äläkä saata häiriötä aikaan; aika on kallista; minä sitten selitän sinulle kaikki.
Mutta Bernhard tuskin kuuli häntä; hän vetäisi miekan tupestaan, heitti sen kiivaasti kenraalin jalkojen eteen ja huusi kyynelien tukehduttamalla äänellä: — Olen pannut kunniani takuuseen puolestanne, isäni. Tappakaa minut, sillä te olette häväissyt oman nimenne ja minun; tämän jälkeen täytyy minun punastua jokaisen sotamiehen edessä ja jokainen sotamies on sanova minulle: mene, sinä olet Bertelsköld, ja Bertelsköld on syönyt vannomansa sanan!
Kenraali kalpeni ja hänen katseensa synkistyi: — Viekää arestiin tuo poika, ettei hän hullutuksillaan saa aikaan levottomuutta leirissä.
Käsky pantiin toimeen; nuorukainen vaikeni vesissä silmin ja antautui vastustelematta pois vietäväksi.
— Ei nyt ole aikaa kuunnella hellämielisten maitopartain jaarituksia! — mutisi kenraali, ikäänkuin vakuuttaen itseään siitä, että hänen oli täytynyt pakosta tehdä niinkuin teki. — Kaikki miehet paikoilleen! — lisäsi hän kuuluvalla äänellä. — Tykistö esiin! Laukaiskaa!
Vihollisten puolisella rannalla syntyi rajaton hämminki ja melu. Yht'äkkiä paljastettiin ruotsalaisten rannalle kätketty patteri ja viidellä kanuunalla alettiin nyt kapean joen yli ampua liettualaisten hätääntyneitä laumoja. Tanssit ja leikit päättyivät sillä rannalla piankin yleiseen kauhistukseen. Ranta tuli ruumiita täyteen, ruotsalainen sotaväki käytti tilaisuutta hyväkseen, tunkeutui osaksi veneissä, osaksi sillalle asetettujen lankkujen avulla vihollisten kimppuun ja anasti suunnattoman määrän saalista sekä useita satoja vankeja. Bertelsköld oli vielä toisen kerran tuottanut viholliselle tuntuvan tappion. Mutta pian saamme nähdä, eikö hän itselleen ollut tuottanut vieläkin suurempaa.
Bertelsköldin tarkoitus oli ollut, käyttäen hyväkseen vihollisen ensi hämmästystä, tuossa tuokiossa valloittaa Vilna. Sitä tehdäkseen kiiruhti hän viemään koko joukkonsa Vilian-joen yli ja ajamaan takaa vihollista. Mutta ensi kerran elämässään oli hän liiaksi luottanut onneensa, oli kuin onni olisi yht'äkkiä oikullisesti kääntänyt hänelle selkänsä.
Kun näet tykistöä laahattiin kiireessä korjatun sillan yli, tapahtui se kumma, että lankut ja laudat yht'äkkiä murtuivat raskaan painon alla. Neljä kanuunaa suistui hevosineen ja miehineen jokeen ja kokonainen päivä meni hukkaan, ennenkuin muut pääsivät yli. Sillä välin oli suomalainen ratsuväki siinä luulossa, että jalkaväki ja tykistö seurasivat mukana, uskaltautunut aina Vilnan porttien edustalle. Kenraalin poissa oloa hyväkseen käyttäen olivat ratsumiehet hajaantuneet ryöstämään ympärillä olevaa seutua. Äärimmilleen kiihoittuneet liettualaiset rohkaisivat mielensä, kokoontuivat taas tuhantisiin joukkoihin, iskivät kuoliaaksi jokaisen ryöstöretkeilijän, joka oli uskaltanut omin päinsä liikkeelle lähteä, ja asettuivat toisia väijymään. Se onnistui. Ratsuväkeä, jota oli vain noin kolmisen sataa miestä, ahdistettiin ankarasti kaikilta tahoilta, sen täytyi peräytyä, se joutui satimeen, ajautui metsäsolaan ja tuhoutui melkein viimeiseen mieheen. Ainoastaan parin kolmenkymmenen ratsumiehen onnistui kiertoteitä paeten yhtyä pääjoukkoon.
Bertelsköld vannoi kostavansa. Vihdoinkin oli hän tullut joen yli ja kiiruhti nyt rientomarssissa Vilnaa vastaan. Turhaan. Otollinen hetki oli mennyt; kymmenkertainen vihollinen sulki häneltä tien. Kolme kertaa teki Bertelsköld hyökkäyksen, kolme kertaa syöstiin hänet takaisin, joka kerta yhä suuremman tappion kärsineenä, ja joka kerralla kasvoi vihollisten rohkeus, samalla kuin ruotsalaisten luottamus johtajansa onneen väheni. Eivät mitkään temput, ei mikään viekkaus ja rohkeus enää auttanut tuota pelotonta päällikköä; jokainen uusi yritys päättyi uuteen tappioon. Vajaassa kuudessa päivässä oli ruotsalaisten sotaväki sulanut puoleen määräänsä, ja seitsemäntenä päivänä sillan räjähyttämisestä huomasi Bertelsköld olevansa kostonhimoisen vihollisen saarroksessa.
Asema oli epätoivoinen. Ruotsalaisten lähimpään varustukseen oli viisitoista penikulmaa; mitä hyödytti murtautua läpi, kun muutamien tuntien kuluttua tulisi olemaan samanlaisessa tai vielä tukalammassa asemassa?
Kenraali tarkasti urhoollista, harventunutta miehistöään. Ei mitään nurinaa, ei mitään valitusta kuulunut uupuneiden sotamiesten huulilta, mutta mieli oli synkkä, rinta toivoton. Bertelsköld koetti heitä rohkaista. — Pelkäisimmekö noita kurjia talonpoikaislaumoja, joita niin usein olemme sirottaneet kuin akanoita tuuleen? — huudahti hän koettaen herättää luottamusta muinaisia aikoja muistelemalla.
— Ei, kenraali, — vastasi muuan harmaantunut sotavanhus Kustaa
Aadolfin ajoilta; — me emme pelkää vihollista, mutta me pelkäämme
Jumalaa. Me yksinkertaiset sotamiehet emme ymmärrä ihmisten viisautta.
Me olemme aina kuulleet sanottavan, että väärä vala ottaa pois onnen.
Bertelsköld hymähti kummallisesti. — Olet oikeassa, — sanoi hän sukkelasti. — Vihollinen vannoi pitävänsä välirauhan, ja kuitenkin vetivät ne roistot miekkansa meitä vastaan. Siitä on meidän ymmärtäminen, että Jumala on antanut heidät haltuumme, vaikka he nyt ylpeilköötkin luullusta tappiostamme.
Samalla hetkellä saapui tieto, että vihollinen oli murtanut yhden ulkovarustuksista ja että tuon pienen sotajoukon oikea sivusta oli vaarassa. Bertelsköld heittihe hevosensa selkään ja kiiruhti sinne. Tuskin oli hän saanut hyökkäyksen torjutuksi, kun samanlainen tieto tuotiin vasemmalta sivustalta. Sinnekin riensi kenraali. Taas lennätettiin uusia sanomia. Pääjoukkoa ahdistettiin sekä edestä että takaa. Vaara oli uhkaava. Vihollinen toimi nähtävästi tarkkaan mietityn suunnitelman mukaan ja siinä ilmeisessä tarkoituksessa, että se ahdistaisi yht'aikaa joka taholta ja siten kerrassaan musertaisi ruotsalaiset.
Leirin keskipaikkeilla oli pieni kukkula, jolle Bertelsköld oli edellisenä yönä antanut pystyttää seitsemän hirsipuuta niin, että ne selvään näkyivät vihollistenkin puolelle. — Hän oli säästänyt tämän hurjan keinon viimeisen hädän hetkeen, ja nyt oli se hetki tullut. Yhä ankarammin ahdisti vihollinen, yhä harvemmiksi kävivät puolustajain rivit.
Nuo kuusi vangittua liettualaista ja heidän tulkkinsa tuotiin kukkulalle puettuina kauas näkyviin, komeihin pukuihinsa, jotka heillä oli ollut neuvottelussa yllään. Torvensoittaja lähetettiin viemään viholliselle se uhkaus, että elleivät he lakkaisi ahdistamasta ja suostuisi neuvottelemaan kohtuullisista ehdoista, heidän ylhäiset kansalaisensa heti paikalla hirtettäisiin heidän silmiensä edessä.
Liekö nyt käynyt niin, ettei torvensoittajan puhetta ymmärretty, tai että vihollinen raivoissaan ei enää tahtonut mistään sovitteluista tietääkään — mutta mitään helpotusta ei näkynyt. Yhä kauheammin hyökkäsivät viholliset vain eteenpäin ja ennen pitkää oli kolme Bertelsköldin vallitusta heidän hallussaan… Tulkki vedettiin hirteen, ja liettualaiset hyökkäsivät eteenpäin kahta raivokkaammin. Suurin osa suomalaisista, jotka tavallisuuden mukaan olivat saaneet vaarallisimmat paikat puolustettavikseen, oli kaatunut; osa liiviläisistä heitti aseensa ja alkoi ryöstää omaa leiriä.
Nyt käski Bertelsköld tuoda esille etevimmät vangit; nuoransilmukka pantiin heidän kaulaansa, mutta hirtettävät, jotka hyvin voivat nähdä kansalaistensa olevan voitolla, pyysivät uhkamielisinä ruotsalaisia vain liikkumaan nopeasti, että sitä pikemmin itse joutuisivat samaan hirteen. Verikosto ei kuitenkaan päässyt toteutumaan. Peläten tulevansa armotta tapetuiksi, jos vangit hirtettäisiin, liittoutuivat muutamat liiviläiset ja saksalaiset upseerit sotamiesten kanssa ilmi kapinaan, hyökkäsivät kukkulalle, päästivät vangit vapauteen ja pyysivät heitä myötävaikuttamaan anteeksiantoon. Koko Bertelsköldin leiri oli hajoamistilassa; osa väestöstä antautui, toiset hakattiin maahan, toiset koettivat paeta metsiin, mutta saavutettiin, ja saivat he kostuttaa kenttiä ja kukkuloita urhoollisella, turhaan vuodatetulla verellään.
Kenraali itse oli yksi niitä harvoja, jotka pelastuivat tästä suuresta häviöstä. Tuo kamala ja selittämätön onni, joka tuotti hätää ja onnettomuutta hänen ympäristöönsä, samalla kun kuitenkin suojeli häntä itseään, oli tälläkin kertaa ikäänkuin ihmeen kautta antanut hänen säästyä keskellä sitä täydellistä häviötä, joka hänen väkeään kohtasi. Ainoatakaan haavaa saamatta oli hän välttynyt kuolemasta, mutta mitä oli hän sillä voittanut? Hänen sotajoukkonsa oli hävitetty, hänen poikansa vangittu; unelma Liettuan suuriruhtinaallisesta kruunusta oli haihtunut pois kuin usmapilvi hänen silmissään; mitä vastaisi hän kuninkaalleen, kun tämä kerran kysyisi: — Kenraali, minne ovat urhoollisimpani joutuneet?
Mutta se sikseen. — Bertelsköld harhaili erämaissa niinkuin oman suuruutensa pirstale, yksin jääneenä onnensa kanssa, jota ei kukaan häneltä kadehtinut, ja saapui lopulta, satojen seikkailujen perästä Puolaan ja ruotsalaisten alueille.