7. KREIVI KUSTAA BERTELSKÖLD.
Eräänä päivänä elokuun lopulla v. 1656 oli noin 1,200 miehen suuruinen joukko, jossa oli sekä suomalaisia että liiviläisiä, puoleksi ratsuväkeä, puoleksi jalkaväkeä, matkalla sateen liottamia teitä myöten Liettuan erämaihin auttamaan siellä olevia linnoituksia ja pysyttämään maata ruotsalaisten vallassa. Ainoastaan tämän vähäisen sotavoiman voi Kaarle Kustaa tällä hetkellä lähettää tuota kostonhimoista ja raivostunutta kansaa vastaan, joka noin sadantuhannen asekuntoisen miehen voimalla oli noussut puolustamaan isänmaataan ulkomaalaisten sortoa vastaan. Hulluudelta, urhoollisten soturien veren hyödyttömältä tuhlaukselta tuntui tämä retki kaikkien kokeneiden sotapäällikköiden mielestä. Mutta luultavasti oli juuri tämä yrityksen uhkarohkeus viehättänyt kuningasta, ja mahdollisesti toivoi hän myöskin jotakin vihollistensa erimielisyydestä, heidän tottumattomuudestaan sotaa käymään ja heidän huonoista aseistaan. Ja olisivatkin ne olleet hänelle eduksi kaikki nämä asianhaarat, kunhan vain sotavoimain suhde olisi ollut hiukan tasaisempi ja jos ei maa olisi ollut ruotsalaisille niin epäedullinen. Sillä ruotsalaisten oli kuljettava poikki virtavien jokien ja läpi äärettömien metsien, suurien rämeiden ja autioiden seutujen, joissa muonaa voitiin hankkia ainoastaan suurella vaivalla ja jossa sitäpaitsi oli mahdotonta kuljettaa enemmän kuin neljä tai kuusi kevyttä kenttäkanuunaa.
Tämän joukon etunenässä ratsasti nykyinen kenraalimajuri, kreivi Kustaa Bertelsköld, vanha tuttavamme Kustaa Aadolfin ajoilta. Tuo ennen niin solakka nuorukainen oli nyt suurikasvuinen ja vähän lihavahko mies, iältään noin viidenviidettä; hänen tukkansa oli vaalea, silmät siniset, ja hänen kasvoissaan, jotka olivat ruskettuneet Puolan auringossa, näkyi arpi siitä iskusta, minkä hän oli saanut Lech-virran luona. Monessa suhteessa muistutti hän kuningas Kustaa Aadolfia, ja varsinkin muistutti häntä silmien ilme, korkea, kaareva otsa ja roteva vartalo; puuttui kuitenkin sankarin yksinkertainen arvokkuus, hänen rauhallinen, vaatimaton suuruutensa, joka aina vaikutti niin voimakkaasti juuri siksi, että se oli luonnollista ja syntyperäistä. Muinoisen nuorukaisen lempeät piirteet olivat kuusikolmatta vuotta kestäneissä alituisissa taisteluissa ja vaaroissa kovettuneet enemmän uhkaa kuin uljuutta muistuttavaksi ilmeeksi; tuo käskevä katse vaati ehdotonta kuuliaisuutta, tuo terävä piirre ylähuulen viiksien alla ilmaisi järkähtämätöntä päättäväisyyttä. Kenraalin koko olento oli enemmän omansa herättämään pelkoa kuin rakkautta ja luottamusta.
Kaikesta tästä huolimatta oli kreivi Bertelsköld kuitenkin, ratsastaessaan lujatekoisella, suurella raudikko-oriillaan, komea sotilas, jonka kiiltelevä haarniska ja töyhtöhattu jo kaukaa näkyi sotamiehen silmään siellä, missä vaara oli suurin ja taistelu tulisin.
Muutamia askelia hänen takanaan ratsasti solakka, mustatukkainen ja mustasilmäinen nuorukainen, joka tuskin oli vielä seitsemäntoista vuotta täyttänyt ja jonka miettivästä ulkomuodosta voi päättää, että hän kernaasti vaipui haaveellisiin unelmiin. Bernhard Bertelsköld — sillä se oli hän — ei näyttänyt yksinäistä metsätaivalta kulkiessa ympäristöstään suuresti välittävän. Hänen sivullaan ratsasti hänen isänsä henkivartija, tuo sata-arpinen vanha ratsumies Pekka, jonka lukija muistanee tavanneensa Breitenfeldissä ja Baierissa. Silloin tällöin avasi hän suunsa vanhan, uskollisen palvelijan oikeudella virkkaakseen jonkin sanan yksitoikkoista matkantekoa hauskuuttaakseen, mutta kun hän ei saanut vastausta, sulki vanhus huulensa, eikä sitten enää kuulunut muuta kuin hevosten tasaista astuntaa tai jonkun ratsumiehen huuto, kun hän ohjasi hevostaan pois tiepuolesta.
Sillä tavoin kulki ratsumiesten jono hetken aikaa äänetönnä eteenpäin. Pekka ei kuitenkaan voinut olla itsekseen mutisematta katsellessaan nuorta herraansa suuttumuksen ja isällisen hellyyden sekaisilla tunteilla: — Hullu poika, ei näe eikä kuule mitään. Voisi vaikka suohon ajaa sitä huomaamatta. Jumala paratkoon, sen on hän äidiltään perinyt; kreivitär vainaja oli tuollainen, joka näki unia selvällä päivällä; taisi näkyjäkin nähdä, luulen ma. Lempo semmoista väkeä, en minä heitä jaksa ymmärtää.
— Pekka, — huudahti kreivi Bernhard, jonka ajatukset yht'äkkiä olivat joutuneet toiselle tolalle, — sano minulle, mitä juttuja ne ovat, joita täällä kerrotaan isäni kuparisormuksesta?
— Lienevätkö nuo mitään? — vastasi Pekka vältellen.
— Suomessa oli muuan, joka tahtoi saada sen sormuksen ja minä lupasin sen hänelle, kun kerran perin isäni. En sitä silloin sen enempi ajatellut, mutta kun eilen näin sen isäni sormessa, kysyin häneltä, miksi hän pitää niin halpaa sormusta. Silloin rypistyi hänen otsansa, hän katseli minua silmiin läpitunkevasti ja synkästi ja kysyi: — Tiedätkö mitään sen vaiheista? — En, — vastasin minä. — Kun minä kerran kuolen, — sanoi hän, löydät testamenttini Turun hovioikeuden säilöistä; siitä saat tietää mitä tarvitset. — Sitten varoitti hän minua koskaan panemasta pois sormusta, kun sen kerran olin saanut. Sano, Pekka, mitä tämä merkitsee?
— Enhän minä tiedä, jatkoi ratsumies äskeiseen tapaansa. — Liekö mikä rakkauden muisto kreivin lapsuuden ajoilta.
Kreivi Bernhard tempasi kärsimättömästi ratsastimia.
— Onko se laitaa? — huudahti hän. — Ei koskaan sano isäni minulle luottamuksen sanaa! Ei koskaan osoita minulle rakkauttaan! Pelätä ja totella, ja taas pelätä ja totella, ja sillä välin alituisia nöyryytyksiä — se on minun kohtaloni! Jokainen sotamieskin tietää enemmän isäni salaisuuksista kuin minä.
— Kenraali on onnen suosikki, — virkkoi ratsumies kuin ajatuksissaan.
— Kustaa Bertelsköldin onni oli käynyt sananparreksi koko armeijassa.
— Hänkö onnellinen! — huudahti nuorukainen miltei katkerasti. — Onnellinen tosiaan, jos onni on siinä, että yhä saadaan lisää valtaa, kunniaa ja rikkautta. Mutta tiedätkö sinä, että äitini kuoli kuudenkolmatta vanhana, että kaksi nuorempaa veljeäni meni ennen häntä hautaan, että onnettomuus seuraa kaikkia niitä, joita rakastamme, että alustalaisemme kuolevat nälkään ja kiroavat meitä ja että koko Ruotsin aateli vihaa ja kadehtii meitä! Ja tiedätkö, ettei isän ja pojan välillä koskaan ole ollut muuta kuin epäluuloa ja välistä tuntuu siltä kuin enemmän vihaisimme kuin rakastaisimme toisiamme. Voi, minä olen hyvin onneton ja isänikin on onneton. Meillä on kaiken ulkonaisen loiston siunaus…
— Se on isoäitinne siunaus, virkkoi ratsumies pyyhkien kyynelen silmästään lempeää Meriä muistellessaan.
— Niin, mutta kirous tallaa kantapäitämme ja heittää jalkaimme eteen kurjuutta, vihaa ja kyynelettömiä hautoja!
— Se on isoäitinne isän kirous! — virkkoi Pekka surullisesti päätään pudistaen.
Kreivi Bernhard vaipui ajatuksiinsa eikä vastannut mitään. Laskeva aurinko valaisi viimeisillä säteillään tiheän lehmus- ja pyökkimetsän rintaa, jonka läpi sotajoukon oli kuljettava. Useita tienristeyksiä sivuutettiin ja kaikki ne olivat yhtä kurjassa tilassa; mutta se, jota myöten sotaväki kulki, alkoi käydä yhä kapeammaksi, rämeisemmäksi ja kurjemmaksi. Kenraali komensi pysähtymään, kutsui oppaan luokseen ja kysyi häneltä uhkaavin sanoin, veikö tie todellakin Birzenin linnaan, missä oli matkan ensimmäinen määrä. Mies, joka oli juutalainen, vakuutti pyhällä valalla niin olevan ja kumartui maahan saakka ankaran päällikön edessä. Kulkua jatkettiin.
Mutta aurinko laski puitten latvojen taa, lähestyvä ukkosilma peitti taivaan mustaan pilveen ja joudutti yön tuloa. Tavallisessa menossa olisi jo ennen yön tuloa pitänyt ehtiä linnaan, ja sekä miehistö että päälliköt ajattelivat sen tähden huolestuneina yön viettoa asumattomassa seudussa, jossa viholliset väijyivät joka taholla. Kenraali käski kiiruhtaa kulkua ja lähetti kolmekymmentä ratsumiestä ottamaan etuvartiona selkoa siitä, eikö metsä jo kohta päättyisi ja eikö voitaisi saapua kentälle, ennenkuin yö täydelleen pimenisi.
Vartio viipyi kauan poissa. Opasta vartioitiin tarkkaan ja uhattiin hirttonuoralla, jos hän näyttäisi pienintäkään kavalluksen merkkiä.
Ukkonen alkoi käydä, salamat leimahtelivat pyökkipuiden latvoissa. Sotaväki oli pakotettu marssimaan tulisoihtujen valossa ja asettumaan rintamaan, ollakseen valmiina taisteluun.
Silloin kuului ukkosen jyrinän lomassa pyssyjen pauketta aivan läheltä ja vastaan ajoi täyttä laukkaa muutamia ratsumiehiä etujoukosta ilmoittamaan, että metsä ei suinkaan loppunut, vaan kävi yhä sakeammaksi ja että tie päättyi suureen murtoon. Vihollista ei ollut vielä näkynyt, mutta ratsumiehet olivat laukaisseet pistoolinsa varoittaakseen jäljestä tulevia.
Toisen kerran komensi kenraali pysähtymään ja tuomaan luoksensa vapisevan oppaan. — Roisto, — karjaisi Bertelsköld, — sinä olet pettänyt meidät. Valitse toinen tai toinen! — Ja toisessa kädessään kilisteli hän tukaateilla täytettyä kukkaroa, toisella osoitti hän hirttonuoraa.
Opas itki ja rukoili armoa. Turhaan. Kreivi pysyi järkähtämätönnä.
Nuora kiinnitettiin korkean lehmuksen oksaan ja ansa pantiin onnettoman
kaulaan, samalla kuin täyttä kukkaroa kilistettiin hänen korvissaan.
Myrsky kiihtyi.
Sotajoukon asema oli todella hyvin vaarallinen. Petettynä ja eksyneenä tuntemattomaan erämaahan ja vihollisten ympäröimänä oli se alttiina hyökkäyksille takaapäin, voimatta soiden ja pimeän tähden muodostaa säännöllistä rintamaa. Eikä sateen vuoksi voitu edes ampuma-aseitakaan käyttää. Mutta luottamus johtajan onneen oli niin suuri, ettei kukaan vielä ollut kadottanut toivoa pelastuksesta — ja juuri tämä luottamus oli epäilemättä sotajoukon pelastus, sillä ilman sitä olisi kaikki ollut hukassa.
Kreivi Bertelsköld osoitti, että hän oli tämän luottamuksen ansainnut. Ei hetkeksikään kadottanut hänen äänensä käskevää rauhaansa; kaikki hänen antamansa käskyt osoittivat selväjärkistä mielenmalttia ja järkähtämätöntä päättäväisyyttä. Ainoastaan kaksi keinoa näkyi olevan jäljellä. Joko oli peräydyttävä samaa tietä kuin oli tultukin, ja sitten sijoituttava johonkin varustettuun paikkaan, jossa ainakin selkä olisi turvattu; taikka oli jäätävä yöksi siihen, varustus tehtävä ympärille ja niin hyvässä järjestyksessä kuin mahdollista aamun valkenemista odotettava. Molemmat ehdotukset näyttivät yhtä vaarallisilta ja yhtä mahdottomilta toteuttaa, mutta mitään muuta keinoa ei näyttänyt olevan jäljellä.
Mutta kenraali tuumi kolmatta ja vielä rohkeampaa keinoa. Kun eivät uhkaukset eivätkä houkutukset näkyneet auttavan, antoi hän irroittaa hirttonuoran oppaan kaulasta, vei hänet syrjään ja keskusteli hänen kanssaan kahden kesken, kenenkään kuulematta. Muutamat ovat olleet tietävinään, että kreivi oli kohottanut rahatarjouksensa kahdenkertaiseksi ja uhannut kiduttaa kavaltajaa tulisten hiilten päällä. Toiset taas luulevat varmuudella tietävänsä, että juutalainen oli saanut kreivin lupaamaan hänen uskonveljilleen suuria vapautuksia, ja että hän oli valalla vannonut hankkivansa heille vapaan pääsyn kaikkiin Ruotsin alusmaihin, joka heiltä tähän saakka oli ollut lain kautta kielletty.
Tämän keskustelun seuraus oli joka tapauksessa aivan odottamaton. Kenraali antoi sytyttää tulia ja kuljettaa kanuunat, hevoset ja kuormaston niille tien kohdille, missä maa oli kovempaa, jättäen näiden vartijoiksi noin 300 miestä, jonka jälkeen hän piti miehilleen kehoittavan puheen, luvaten voittoa, saalista ja lepoa, kunhan vain nyt täsmälleen hänen käskyjään tottelisivat. Mutta itse hän koko muun väkensä kanssa vetäytyi vain keveillä aseilla varustettuna muutamia satoja askelia jäljelle päin, sammutti soihdut, antoi uuden tunnussanan ja poikkesi sen tehtyään oppaan kanssa kaitaiselle syrjäpolulle, joka vei oikealle kädelle metsän sisään. Sotamiehet, jotka olivat tottuneet häntä sokeasti tottelemaan, seurasivat häntä sanaakaan sanomatta kolmimiehisinä riveinä.
Kulku oli ylen vaivalloista. Joka askelella kompastuivat miehet tuulen kaatamiin puihin tai vaipuivat vyötäisiään myöten suohon; puheleminen oli ankarasti kielletty, yö oli sysimusta, ainoastaan silloin tällöin leimahti jokin salama ja vettä valui virtanaan. Moni uupui ja jäi jälkeen, moni eksyi, mutta kaikki muut astuivat uupumatta vaikeaa tietä. Noin tunnin kuluttua päästiin ulos metsästä. Oli kierretty vihollisen ympäri ja vaikka olikin pimeä, voitiin erottaa suuri kenttä, ja kaukaa kuului ihmisääniä.
Kreivi Bertelsköld tarkasteli nyt väkeään niin hyvin kuin pimeässä taisi, antoi miesten hiukan hengähtää ja vahvistaa voimiaan viinillä. Sen jälkeen uudisti hän lupauksensa voitosta ja saaliista. — Tuolla, pojat, — ja hän osoitti vasemmalle, mistä äänet kuuluivat, — tuolla on vihollisemme. Hän väijyy meitä murroksensa takana niinkuin susi saalistaan; hän on niin varma voitostaan, ettei edes huoli tulla sitä ottamaan. Me säästämme hänen jalkavaivojaan ja tervehdimme häntä tavalla, jota hän kaikista vähimmin odottaa. Älkää luulko, että nuo roistot ovat tulleet tyhjin käsin. Aateli on täällä lähtenyt sotaan talonpoikien kanssa; niillä on sekä ruokaa että viiniä, joka tulee meille mainiosti maistumaan. Ja tässä on meillä edessämme lakeus täynnä rikkaita aateliskartanolta; päivän koittaessa ovat ne meidän ja minä sallin teidän niitä ryöstää. Jos voitamme, tulee teistä jokaisesta rikas mies, mutta jos häikäilemme, ei kukaan meistä pääse täältä hengissä.
Suostumuksen hyminä kuului miesten riveistä. Vaara, kosto ja saaliin himo, kaikki vaikutti heidän mieliään rohkaisevasti. Nyt lähdettiin taas liikkeelle mitä suurimmalla varovaisuudella. Puro tuli eteen; sen poikki kahlattiin; puoleksi korjattu viljapelto tallattiin. Niin viisaasti ja varovasti liikkui väki, etteivät liettualaiset tienneet vaarasta ennenkuin se jo oli liika myöhäistä. Kiinnittäen kaiken huomionsa metsään ja murrokseen, odottivat he joka hetki ruotsalaisia siltä taholta, ja huvittelivat itseään myrskyn aikana viinillä ja ruualla, jota olivat tuoneet mukanaan aateliskartanoista.
Kiväärien sijasta, jotka eivät sateessa mihinkään kelvanneet, oli Bertelsköld varustanut väkensä osaksi keihäillä osaksi miekoilla. Tultuaan aivan vihollisen selän taa, karkasivat suomalaiset ja liiviläiset hurraata huutaen liettualaisten leiriin. Ennemmin olisivat nämä luulleet taivaan voivan maahan pudota. Syntyi mitä kauhein sekasorto. Vaikka vihollinen olikin kahtakymmentä kertaa voimakkaampi, joutui se, ollen osaksi aseitakin vailla, niin hämmästyksiinsä, että hajaantui heti paikalla kaikille haaroille. Kauheasti, lakkaamatta ja säälittä tekivät suomalaisten keihäät ja miekat tuhoaan; se ei ollut enää taistelua, se oli teurastusta, raakaa, säälimätöntä murhaamista; kolmatta tuhatta henkeä kaatui voimatta puolustautuakaan, loput pakenivat minne pääsivät; verinen, kuolleiden ja haavoitettujen peittämä leiri, joka sitäpaitsi oli täynnä aseita, ruokavaroja ja kaikenlaista muuta saalista, oli vajaan tunnin kuluttua ruotsalaisten hallussa.
Voitto oli saavutettu, mutta vaara ei ollut vielä ohitse. Oli vielä kaksi tai kolme tuntia aamuun. Peläten odottamatonta hyökkäystä tointuneen vihollisen puolelta, asetti Bertelsköld osan väestään rintamaan leirin eteen, sill'aikaa kuin toiset suurella vaivalla alkoivat raivata murrosta avatakseen tien jälkeen jääneille. Pitkästä matkasta, sateesta, taistelusta ja murhaamisesta ylen määrin uupuneet sotamiehet olisivat tahtoneet heti paikalla käydä ryöstämään. Johtajan voimakas ääni esti epäjärjestystä syntymästä; hänet nähtiin kaikkialla, väsymätönnä, järkähtämätönnä; hän palkitsi ja rankaisi yhtä pian; tällä hetkellä osoitti Bertelsköld, että hän oli kunnolla käynyt oppinsa suuren Kustaa Aadolfin koulussa. Rautaisen tahtonsa avulla onnistui hänen taas lujentaa sotakurin höltyneet siteet; vihollisella ei ollut tilaisuutta eikä haluakaan kostoon, ja kun viimeinkin tuo toivottu päivä koitti, huomattiin, että ruotsalainen sotajoukko oli menettänyt vain puolensataa miestä, joista osa oli eksynyt, osa kuollut tai haavoitettu. Hyvässä kunnossa, vaikkakin aivan voivuksissaan kokoontui sotajoukko valloitettuun leiriin.